Vuosikymmen

Koko blogini olemassaolon ajan minulla on ollut tapana tehdä kuluneesta vuodesta jonkinmoinen vuosikatsaus.

Kuluneena uutenavuotena, jona siirryimme 2010-luvulta 2020-luvulle, sosiaaliset mediat täyttyivät ihmisten kertomuksista siitä, mitä heille kuluneena vuosikymmenenä oli tapahtunut. Minunkin teki mieli kirjoittaa sellainen. Monesta syystä minun ei kuitenkaan tehnyt mieli kirjoittaa sitä esimerkiksi Facebookiin.

Kirjoitan sen siis blogiin.

Kulunut vuosikymmen oli elämäni ensimmäinen kokonainen aikuisuuden vuosikymmen. Kriisin paikka ehkä. Tai sitten vain normaalia elämää.

Tämä vuosikymmen oli myös selkeä matka. En tiedä, onko elämässäni enää odotettavissa tämän kaltaista matkaa, mutta todennäköisesti ei. Muunlaisia matkoja toivottavasti, mutta ei enää ikinä tällaista. Kaikki aikuisuuden asiat tapahtuivat ensimmäisen kerran, ja ne mahtuivat samaan vuosikymmeneen.

Kymmenen vuotta sitten, vuoden 2010 alussa, opiskelin viimeisiä hetkiä lukiossa ja asuin viimeistä vuotta vanhempien luona. Pelkäsin ihan helvetisti, että elämästäni ei koskaan tule mitään, että en onnistu mitenkään kaikessa siinä, missä minun pitää alkavana vuonna onnistua. Usein, kun puhutaan nuoruudesta ja esimerkiksi koulun päättämisestä, mainitaan sellaisia käsitteitä kuin toivo ja huolettomuus ja vasta myöhemmin tuleva harkinta siitä, mitä tämän jälkeen. Minulle toivo ja ilo uudesta elämänvaiheesta olivat pieniä sivuvivahteita. Pelko oli hallitsevin tunne.

Olen koko aikuisuuteni ajan inhonnut sydänjuuriani myöten kuunnella sellaista puhetta kuin "en mää oikeastaan lukenut yhtään ylioppilaskirjoituksiin, joo, mää en lukenu yhtään, mää vaan menin sinne, mää en opiskellu koko lukioaikana yhtään,  hei, mää en lukenu myöskään pääsykokeisiin, mää vaan menin pääsykokeisiin lukematta, kuulkaa koko opiskeluaikana mää en tehny mitään, mää en ees kattonu mihin mää hain opiskelemaan, mää vaan jotenki päädyin" ja niin edes päin.

Tällaisella puheella yritetään ehkä olla jotenkin vaatimattomia (jota en ymmärrä) tai sitten uskotella kuuntelijoille, että ollaan luonnonlahjakkuuksia, neroja.
Minun tekee mieli kysyä tällaisilta löpisijöiltä yksi ainoa kysymys, ja se kuuluu näin: "no, oisko sun ehkä kannattanut?"
Yleensä tällaiset puheet kuullaan vaiheessa, jossa ollaan jo päästy jonnekin. Ylioppilasjuhlissa kerrotaan, kuinka lakki on saatu tekemättä mitään, opiskelupaikka on saatu tekemättä mitään, työpaikka on saatu tekemättä mitään.
Jos se on käynyt näin helposti, niin mihin lie maailmanvaltiasasemaan nämä ihmiset pääsisivät, jos viitsisivät jotain tehdä. Kannattaisiko heidän siis vähän liikauttaa nerokasta sormeaan, niin heti sataisi kultaa? Mahtaa heitä vituttaa, kun he kuolinvuoteellaan tajuavat, että jotain tekemällä he olisivat voineet ehkä saada jotain muuta.

Lisäksi ahkerana lukijana olen lukenut kirjoista ja lehdistä useiden ihmisten kertovan, kuinka he vasta viisikymppisinä alkoivat miettiä, mitä oikeasti elämältään halusivat. Siihen asti he ovat kuulemma vain ajautuneet, vahingossa päätyneet jonnekin. Olen ajatellut joskus, että on siinä onnekkaita ihmisiä. Ei tarvi vaivaa nähdä, kun vahingossa saa.
Tämän vuosikymmenen vaihteessa voin kuitenkin huokaista helpotuksesta, koska en ole itse sellainen ihminen.

Minä en voi sen enempää leuhkia kuin harmitellakaan, että olisin vain ajautunut vahingossa ja leikillään jonnekin, koska tein töitä niin paljon kuin pystyin. Valmistauduin ensin ylioppilaskirjoituksiin ja sen jälkeen pääsykokeisiin kuin sotaan.

Olen kiitollinen siitä, että penkkareissa, penkkareiden jatkoilla ja abiristeilyllä helmikuussa 2010 minulla kuitenkin oli myös kivaa.

Tein ylioppilaskirjoituksissa parhaani, sen, mitä pystyin. Täytin yhteishakupaperit heti haun alkupäivänä maaliskuun alussa. Olin tehnyt joululomalla lopullisen päätöksen siitä, mihin haen.

Kevään luin yliopiston pääsykokeisiin, kolmeen erilaiseen pääsykokeeseen. Luin parhaani mukaan, mutta olin melko varma, että en pääse yliopistoon. Ajattelin, että vain harva pääsee yliopistoon ensimmäisellä yrittämällä ja minä en varmasti kuulu tähän pieneen joukkoon.

Ajattelin, että päivä, jona hain ylioppilastulokseni koululta, oli siihenastisen elämäni onnellisin. Ajattelen myöhemmin, että vuoteen 2010 oli käsittämätön, koska sinä vuonna ajattelin kaksi kertaa, että tässä oli elämäni onnellisin hetki.

Juhlin ylioppilasjuhlani kesäkuussa 2010.
Muutama päivä juhlien jälkeen kävin tekemässä kolmannen ja viimeisen pääsykokeen.
Sen jälkeen sairastin parin päivän flunssan ja sitten tein suunnitelman syksyn varalle, koska pidin selvänä, että yliopiston ovi ei avaudu ennen kuin aikaisintaan toisella yrittämällä.

Heinäkuussa 2010 elin päivän, jota edelleen pidän tietyllä tavalla tähänastisen elämäni onnellisimpana. Sain kirjeen, jonka ensimmäinen lause oli "Onneksi olkoon!" ja seuraava lause "Olemme myöntäneet sinulle opinto-oikeuden."

En ole ollut ikinä niin innoissani, koska jo yläasteajoista lähtien olin toivonut, että joskus opiskelisin yliopistossa.
Aikuiselämäni aikana olen ajatellut joskus, että onnellisen elämän salaisus on osata haaveilla itselleen mahdollisista asioista.

Elokuussa 2010 juoksin elämäni toisen maratonin, joka oli samalla ensimmäinen yhteinen maraton kummisetäni kanssa. Pari viikkoa sen jälkeen muutin elämäni ensimmäisen kerran pois vanhempien luota. Kahden hengen solukämppä neljän kilometrin päässä keskustasta.

Syyskuussa 2010 aloitin yliopisto-opinnot. Kuten useimmat asiat, nekään eivät loppuviimein olleet ollenkaan niin hohdokkaat kuin olin ajatellut. Ensimmäisestä päivästä lähtien alkoi taas sama pelko kuin vuoden alussa: minusta ei koskaan tule mitään. Alusta loppuun asti pidin kovasti opiskelusta, mutta en epävarmuudesta, jota yliopisto-opinnot usein ovat täynnä, ja ehkä erityisesti minun opiskeluvuosieni aikaan.

Entä jos olen vain tehnyt väärän valinnan.

Entä jos jätän tämän kesken ja se on väärä valinta?

Vaihtui vuosi 2011. Alkuhuuma oli haihtunut opiskelunkin hauskuudesta ja tuntui, että vain rämmin ensimmäisen kevään läpi. Opiskelu yliopistossa oli ihan erilaista kuin lukiossa, eikä siellä ollut opinto-ohjausta. Minulla ei ollut ketään, keneltä pyytää apua. Opiskelu tuntui vaikealta ja epäselvältä. Niinsanottu opiskelijaelämä, rellestäminen opiskelijabileissä, ei kiinnostanut yhtään. Ajattelin, että ehkä minun on haettava täältä pois, jonnekin muualle. Olen tehnyt väärän valinnan.

Sairastin talvella 2011 aikuiselämäni pahimman flunssan. Ainut aivan mahtava asia oli, että pääsin maaliskuussa 2011 maratonmatkalle Roomaan.

Kesällä 2011 olin kesätöissä siivoojana ja tein samaan aikaan kesäopintoja opiskelukavereiden kanssa. Kesän aikana opiskelukaupunki alkoi vihdoin tuntua vähän paremmalta paikalta olla.

Syksyllä aloitin toisen opiskeluvuoden ja juoksin elämäni ensimmäisen Finlandia Marathonin. Toinen vuosi oli opiskeluaikani paras, sillä silloin opiskelukuviot ja -kaverit alkoivat olla jo tuttuja, mutta valmistumisesta ei kuitenkaan vielä ollut paineita. Syksyllä 2011 tapasin myös ihmisen, joka määritti tulevia vuosia aika voimakkaasti.
Loka-marraskuun vaihteessa 2011 tein Maarianhaminassa maratonennätykseni, joka oli voimassa melkein neljä vuotta.

Keväällä 2012 hyvästelin perheemme koiran, joka oli ollut meillä ala-asteaikojeni lopusta alkaen. Tiedän, että koiran elämän loppuminen on kamalaa, mutta suru oli silti niin suuri, että ihmettelin sitä.

Keväällä 2012 alkoi myös elämäni ensimmäinen parisuhteeseen viittaava, joka kai oli tärkeä kokemus, muttta tässä katsantokanassa olisi mieluummin saanut jäädä kokematta.
Juoksin Tuusulanjärven maratonin huhtikuussa 2012.

Kesällä 2012 toteutin lapsuudenhaaveeni, tein benjihypyn 150 metristä Helsingin Kaivopuistossa meren päällä.

Syksyllä 2012 aloitin kanditutkielman teon. Juoksin Finlandia Marathonin toisen kerran.
Vuodenvaihteessa 2013 muutin solukämpästä yksiöön. En ole koskaan ollut kämppisasuja. Viihdyn yksin.
Keväällä 2013 sain kandin valmiiksi ja olin sitä myöten saanut tarpeekseni kaikesta. Päätin, että opiskelulle on tultava muutos, elämälleni on tehtävä jotain. Olin siinä vaiheessa melko varma, että en koskaan tee yliopisto-opintojani loppuun.
Vuoden kestänyt ihmissuhdesotku oli kiristynyt umpisolmuun.
Juoksin maratonin Lahdessa vuoden ensimmäisenä todella kesäisenä päivänä.

Kesällä 2013 olin töissä rakennussiivoojana.
Syksyllä 2013 aloitin neljännen opiskeluvuoden, ja voin todella huonosti.
Marraskuussa 2013 hain ja sain vihdoin apua sekä opiskelun että ihmissuhteen tuottamaan täydelliseen umpikujaan, ja vaikka olin melko varma, että tästä ei selvitä, näin kuitenkin jotakin toivon kipinää jossain. Vuoden 2013 lopussa aloitin tämän blogin. Tämän blogin tarkoitus oli alun perin olla selviytymispäiväkirja. Ajattelin, että jos tästä selvitään, paino sanalla jos, tämä blogi jääköön siitä muistoksi.
Syksyllä 2013 juoksin kolmannen Finlandia Marathonin ja ajattelin, että nyt näitä Finlandia Marathoneja on juostu tarpeeksi, ensi vuonna jonnekin muualle.

Talvella 2014 aloitin sitten sen selviytymistyön pienin askelin, ja toukokuussa 2014 alkoi vihdoin tuntua siltä, että on mahdollista selvitä, kaikesta huolimatta.
Koukuttauduin Klikkaa mua -tv-sarjaan.

Kesällä 2014 sain vihdoin vähän sitä balsamia haavoihin, mitä itsetuntoni oli ollut vailla. Juoksin maratonin Turussa, ja ihmettelin sitä, että se tosiaan oli elämäni kymmenes maraton. Kymmenes. Olin iloinen siitä.
Vietin ihanan viikon kummieni luona ja tutustuin sukulaislapsiin. Tein lapsuudenystäväni kanssa Berliinin-matkan, joka oli minulle useiden vuosien haaveilun tulos. Ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen elämä alkoi tuntua jopa ihan hyvältä.

Syksyllä 2014 aloitin viidennen, viimeisen opiskeluvuoden ja ensimmäistä kertaa minulle oli selvää, mitä opintoja teen. Tiesin silloin myös, että ainakin tutkintoni puolesta minusta kyllä nyt tulee jotakin. Olen ihan pienen askeleen päässä ihan oikeasta ammatillisesta pätevyydestä, ja vielä sellaiseen työhön, johon haluankin työllistyä.

Syyskuussa 2014 juoksin Finlandia Marathonin viimeistä kertaa opiskelijana, vielä kerran kiellon päälle. Sen koommin en ole niitä juossut tähän päivään mennessä.

Syksyllä 2014 aloitin gradun teon ja työskentelyn opintojen ohessa yliopiston kirjastolla.
Loka-marraskuun vaiheessa 2014 juoksin tähänastisen elämäni kamalimman maratonin Sastamalassa.
Marraskuussa 2014 kävin elämäni ensimmäisen kerran Ismo Leikolan keikalla. Kriisini aikana vuosien 2013 ja 2014 aikana Ismo Leikolasta oli tullut minulle syystä tai toisesta niin tärkeä, että halusin nähdä hänet livenä. Pääsin eturiviin. Sain yhteiskuvan hänen kanssaan. Laitoin kuvan aamupalapöytään ja katsoin sitä joka päivä melkein vuoden ajan.

Itsenäisyyspäivänä 2014 juoksin elämäni ensimmäisen talvimaratonin Kuopiossa.

Talvella 2015 tein opintoihin liittyvän harjoittelun yliopiston kirjastolla ja aloin käydä säännöllisesti yliopistoliikunnan tunneilla. Juoksin elämäni ensimmäisen hallimaratonin Uudessakaupungissa. Kävin taas Ismo Leikolan keikalla ja tällä kertaa kävin kertomassa hänelle itselleen, mitä hän minulle merkitsee.

Kevään 2015 tein päätoimisesti gradua ja sain sen pääosin valmiiksi. Päällimmäinen tunne oli taas ahdistus, siitä, jos en koskaan saakaan työpaikkaa. Kävin vielä kerran Ismo Leikolan keikalla, ja se jäi viimeiseksi tähän mennessä.

Kesän 2015 olin päätoimisesti töissä Jyväskylän yliopiston kirjastolla. Nautin olostani siellä. Heinäkuun lopussa toteutin haaveeni ja kävin Tampereella Muumimuseossa. Elokuussa 2015 tein todella hienon maratonsuorituksen Raatteen tiellä.

Syksyllä 2015 valmistuin maisteriksi, mutta aivan kuten olin osannut pelätä, en saanut työpaikkaa. Aloin tehdä aikuiskouluttajan pedagogisia opintoja. Maisteriuteni kunniaksi pääsin kummisetäni kanssa maratonmatkalle Ateenaan.

Tammikuussa 2016 aloitin opetusharjoittelun yliopistolla ja olin epätoivoinen, koska en saanut oikeaa työpaikkaa. Helmikuussa tein maratonennätykseni Tampereen Pirkkahallissa.

Keväällä 2016 opintoni valmistuivat, ja niin ollen minulla oli maisterintutkintoni lisäksi opettajan pätevyys. Aloin saada kutsuja työhaastatteluihin. Työpaikkaa en kuitenkaan saanut.
Kesällä osallistuin promootioon, joka on ollut elämässäni hyvin ainutlaatuinen kokemus. Juoksin elämäni ensimmäisen yömaratonin Varpaisjärvellä. Syksyllä juoksin vielä Espoon Rantamaratoninkin, ilmeisesti, koska muuta tekemistä ei riittävästi ollut.

Syksyllä 2016 aloin saada opettajantöitä yliopistolta ja sain haettua jatko-opintoihin, haave, joka minussa oli elänyt yliopistoaikojeni alusta lähtien, ensin salaa ja sitten äänekkäämmin. Hakuprosessi koetteli kärsivällisyyttä, sillä kaikki oli hankalaa ja apua ei taaskaan ollut tarjolla. Ihmettelen edelleen, miten sain edes haettua, mutta ehkä siksi, että koin, että vaihtoehtoja ei ollut montaa.

Itsenäisyyspäivänä 2016 juoksin elämäni ensimmäisen kunnon pakkasmaratonin ja heti sen jälkeen aloitin väitöskirjan teon.
Tammikuussa 2017 aloin tutustua jatko-opintojen maailmaan, josta niin kauan olin haaveillut,
ja kas, ei sekään niin hohdokas ollut.
Aloin käydä jatko-opintoseminaareissa ja lähetellä tutkimusapurahahakemuksia. Aloin kirjoittaa oikeaa tekstiäkin ja tavata ohjaajia. Kun kirjoitin väitöskirjatekstiä, koin, että tämä on juuri sitä, mitä haluan tehdä, pääsin niin sanottuun todelliseen flow-tilaan. Käytännön elämään kuului kuitenkin koko nippu ahdistavia ja ikäviä asioita, kuten pelko siitä, että ei saa tutkimusapurahaa eikä vakituista tai edes pidempää määräaikaista työpaikkaa ikinä.

Keväällä 2017 pidin elämäni ensimmäisen kerran konferenssiesitelmän ja sain elämäni ensimmäisen tutkimusapurahan. Kävin läpi silmäleikkauksen, ja sen jälkeen karsastus ei ole enää kuulunut elämääni.

Kesällä 2017 juoksin maratonin Rovaniemellä. Elämässäni alkoi vihdoin olla myös romantiikkaa. Se ei tosin mihinkään ihmeelliseen johtanut.

Syksyllä 2017 juoksin maratonin Moskovassa ja rykäisin väitöskirjaani eteenpäin niin paljon, että ajattelin, että tämähän varmaan valmistuu joskus. Itsenäisyyspäivänä, Suomen täyttäessä 100 vuotta, juoksin maratonin.
Olin kuitenkin alkanut ajatella, että mitä sitten, vaikka väitöskirja valmistuu. Haluan töihin, en halua enää roikkua täällä, samassa kaupungissa, opiskelijayksiössä.
Olin saanut tarpeekseni,

Ja sitten mulla yhtäkkiä oli vakituinen työpaikka.
Tammikuussa 2018 muutin uudelle paikkakunnalle aivan toiselle puolelle Suomea ja aloitin työn kirjastossa. Pääsin töihin, ja pääsin puhumaan ruotsia töissä. Sain siis sen kaiken, mitä olin aina halunnut, vaikka olin jo luopunut toivosta.
Mielenkiintoista oli huomata, että vaikka minulla oli se kaikki, se ei riittänyt minulle. Yksiö ei enää riittänyt, halusin asua kaksiossa. Työpaikka ei lopulta riittänyt, halusin mukavamman työpaikan.

Maaliskuussa 2018 jouduin hyvästelemään rakkaimman ystäväni, joka siis oli koira.
Kesäkuussa 2018 pääsin maratonmatkalle Färsaarille.
Heinäkuussa 2018 tapasin ihmisen, joka on edelleen elämässäni, ja jota kutsun suosikki-ihmisekseni. Mikä kummallisinta ja hienointa, kaupan päälle sain elämääni hänen mukanaan myös koiran. Koira ei korvaa rakkainta ystävääni, mutta täytti hänen jättämänsä tyhjyyden ja osoitti, että elämä jatkuu.

Syksyllä 2018 juoksin maratonin Hangossa. Aloin voida huonosti, monesta syystä, lähinnä ehkä siksi, että töissä oli paljon stressiä eikä mulla ollut ollut juurikaan lomaa koko vuonna.
Vietin joulun elämäni ensimmäistä kertaa muualla kuin vanhempieni luona.

Vuoden 2019 alussa voin huonosti ja ajattelin, että parisuhdeyritelmästäni ei tule mitään.
Talvi kuitenkin kului, osin ihan hyvinkin, ja tuli kevät, ja päätin, että joku muutos on tultava. Muistin, miten hankalaa työpaikan saanti oli ollut, ja ajattelin, että työpaikan vaihto ei todennäköisesti onnistu, mutta varmasti se ei onnistu, jos ei edes yritä.

Aloin hakea uutta työpaikkaa huhtikuussa 2019 ja toukokuussa 2019 sain paremman työpaikan, kuin olisin osannut edes toivoa.
Kesäkuun alussa pidin elämäni ensimmäisen palkallisen parin viikon kesäloman, jonka aikana muun muassa muutin.
Sen jälkeen aloitin uuden työn.

Loppuvuosi 2019 kului lähinnä töissä, uuteen työhön opetellessa.
Juoksin maratonin vuoden aikana Helsingissä, Hämeenlinnassa ja Joutsenossa.

Toinen tärkeä asia oli asunnon ostaminen. Yhtäkkiä kesän alussa minulle ilmaantui tarve, jota minulla ei koskaan aikaisemmin ollut ollut: haluan ostaa asunnon. Saunallisen asunnon, jossa on mielellään kaksi huonetta ja jota mielellään ei tarvitse remontoida.

Marraskuussa 2019 se toteutui. Nyt en enää asu vuokralla, olen asunnon omistaja.

Jos vertaa siihen kymmenen vuoden takaiseen pelkoon, että minusta ei tule mitään, ja mistään ei tule mitään,
niin aika pitkälle olen mielestäni päässyt.

Tällä hetkellä elämäntilanteeni on sellainen, että en toivo mitään lisää.
Ainoa toiveeni on, että asiat olisivat mahdollisimman pitkään näin hyvin, kuin ne ovat.
En tarvitse muuta.

Onnellista seuraavaa vuosikymmentä kaikille lukijoille!

Helmiä

Tänä vuonna helmikuulle osui monta pientä ja siksi niin suurta hyvää asiaa. Helmiä. Kerron joistakin niistä tässä, var så goda.

Minulle tarjoiltiin elämäni ensimmäisen kerran laskiaispullaa mantelimassalla. Neljä vuotta sitten, juuri tämän blogin aloittaneena, kirjoitin mantelimassalaskiaispullista, joita haikailin kahvilan lasivitriinin takaa, ja mietin, miksi syön niin harvoin laskiaispullia ja miksi syön niitä aina hillolla ja / tai kermavaahdolla, miksen ole saanut niitä mantelimassalla, mantelimassa pitäisi ottaa tavoitteeksi.

Tämän vuoden laskiaistiistaina osallistuin kokoukseen, jossa prioriteetit oli osattu asettaa täsmälleen oikein. Ennen kokousta lähetettiin sähköpostitse kysymys, sopiiko kaikille, että laskiaispullat tarjoillaan mantelimassalla. Mitään muuta ei kysytty. Kokouksessa mussutettiin laskiaispullaa mantelimassalla samalla kun puhuttiin kokouksen asiat, ja varjelkoon, että oli hyvää. Ja pakko sanoa, että tällaiset asiat ovat taas yksiä syitä lukuisien syiden vyyhdissä, jossa työttömät ja opiskelijat ovat työssäkäyviä heikossa asemassa. Vaikka toki työpaikoissakin on varmaan eroja näiden ylellisyyksien suhteen.

Koirani oli luonani viikon, eli olimme siis ensimmäistä kertaa ikinä viikon kahdestaan niin, että hän joutui olemaan päivät yksin. Pelkäsin etukäteen pahinta, mutta kaikki meni yllättävän hyvin. Parasta oli, että jokaisella kävelylenkillä joku tuntematon pysähtyi ihmettelemään, miten suloinen, ihana ja ystävällinen koira mulla on. Kyllä tässä maailmassa on paljon hyvää.

Niillä kävelylenkeillä aloin ihmetellä, miksi en ole koskaan laskenut helmikuuta lempivuodenajakseni. Käsittämättömän kauniita värimaailmoja eri aikoihin vuorokaudesta. Muistin, että olen ennenkin huomannut ne, taianomaisen ihmeelliset valot ja värit kaikkialla ulkona tähän aikaan vuodesta, mutta silti niitä ei jotenkin muista enää muina vuodenaikoina. Tällaista ei näe koskaan muulloin. Tällaista ei uskoisi näkevänsä tähänkään vuodenaikaan.

Asiakas sanoi mulle kerran palvelutilanteen päätteeksi: "och din svenska är jättebra." Ajattelin, että tämä jää mieleeni vuosikymmeniksi urani huippuhetkenä. Tilanteen jälkeen halusin hetken hyppiä ja huutaa tiskin takana (ja itse asiassa otinkin pari hyppyaskelta) ja huomasin vasta sen jälkeen selän taakse ilmaantuneen posti-ihmisen, joka hämmentyneen näköisenä odotti lähtevää postia.
Tiedän, että asiakas ei olisi sanonut noin, om min svenska faktiskt var jättebra, mutta en voi lakata ylistämästä sitä ystävällisyyden määrää, joka ihmiskunnasta ajoittain kumpuaa.

Tänään löysin kirjan, jonka olemassaolosta en edes tiennyt, ja joka ilahdutti minua sielun pohjia myöten. L.M.Montgomeryn, nuoruuteni suosikkikirjailijan, aiemmin suomentamaton omaelämäkerrallinen teos. Löysin sen vain, koska työsuhde-edut, taas, kuten se aluksi mainittu mantelimassakin. Aloitan sen jo tänään. 

Tästä on hyvä jatkaa kohti vuoden pahinta aikaa, eli maaliskuuta. 

 

Toivo ja toivottomuus

Ihan näin rehellisesti ja suoraan ja tiivistetysti sanottuna tämän viikonlopun päätteeksi, sunnuntain ja maanantain välisenä yönä voin todeta, että kulunut viikko on ollut liian monella tavalla huono.

Sen kunniaksi päätin jakaa pari ajatusta, jotka eivät liity mitenkään mihinkään maratoneihin tai muihin merkittäviin tapahtumiin ja jotka nostattavat mieleen taas huomattavan usein kysymyksen siitä, pitäisikö blogi lopettaa, kun kaikenlaisia ajatuksia tulee ja liian usein ne päätyvät siihen, että en halua kirjoittaa tällaista blogiin, en halua, että kukaan lukee tällaista.

Kokeilenpa siis nyt taas, miltä tuntuu kirjoittaa, vaikka tuntuu siltä, että ei pitäisi.

Irrallisia ajatuksia viime ajoilta:

Luin reilu viikko sitten yhdestä kirjasta ajatuksen, johon olen törmännyt elämässäni liian usein. Päätin siis nyt kirjoittaa siitä ensin.
Kirjassa oli sellainen minun kaltaiseni introvertti, sosiaalisesti taitamaton, small talkiin kykenemätön, toisten silmissä outona ja erityisesti äärimmäisen tylsänä pidetty henkilö. Hänen ympärillään oli vähän sosiaalisempia ja vähän niinsanotusti normaalimpia ihmisiä.
Ei siinä mitään, kaltaiseni henkilö oli mielestäni hauskasti ja positiivisessa hengessä kuvattu.
Kunnes tuli kohta, jossa nämä kaikki kirjan keskeiset henkilöhahmot lähtivät baariin.

Minun kaltaiseni henkilö koki ahdistavaksi tanssilattialla olemisen ja varsinkin sen, että muut yrittivät väkisin kiskoa hänet tanssilattialle. Hän koki ahdistavaksi myös metelin, mutta ennen kaikkea sen, että olisi pitänyt heilua siellä tanssilattialla, tehdä muka jotain tanssikoreografioita, kun ei osaa. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että muut tekivät niin. Hän ei vain itse halunnut tehdä niin, sillä hänestä se oli ahdistavaa ja noloa.
Kirjan muut henkilöhahmot olivat hyvää tarkoittavia, iloisia ja mukavia ihmisiä, jotka hyvää hyvyyttään yrittivät väkisin kiskoa tätä tyyppiä tanssilattialle, koska hei, opettele nyt vähän irrottelemaan, rentoutumaan, heittäytymään!

Kun tyyppi lopulta pakeni baarista ahdistukseen kuolemaisillaan, muut naureskelivat ja säälittelivät, toivoivat sydämestään, että tuokin joskus oppisi.
Ja kas, kirjan lopussa tyyppi ottaa kuin ottaakin askeleen baarin tanssilattian suuntaan, ja tekee siellä pari tanssillista liikettä, koska tarinalla on ollut hieno kaari, ja nyt tämä tylsyyden perikuvakin on oppinut vähän rentoutumaan.

Tilanne kuulosti kuin suoraan minun elämästäni leikatulta, ilman tuota hienoa loppua.
Kirjan kuvaus ei herättänyt vastahankaisuutta sinänsä. Ymmärrän, että joidenkin ihmisten, mukaan lukien minun, on usein vaikea niinsanotusti rentoutua-heittäytyä-irrotella, varsinkin muiden nähden, ja ymmärrän, että muut haluavat hyvää hyvyyttään kannustaa ja tukea tässä. Ymmärrän myös, että tanssilattialla heiluminen saattaa olla kivaa ja mikäs siinä, jos niin haluaa tehdä.

Kohta kuitenkin herätti miksi-kysymyksen.
Miksi irrottelu on yhtä kuin kännissä baarin tanssilattialla heiluminen / örveltäminen?

Kuten surullisen moni muukin asia tässä maailmassa, myös irrottelu-heittäytyminen-rentoutumisen keinot ovat oikeita vain tietyissä rajoissa. Kuten suvaitsevaisuus on hyväksyttyä vain rajallisten asioiden suhteen, niin myös irrottelu-heittäytymiselle on rajat, joiden sisällä pitäisi pysyä.

Jos ei halua tanssia baarissa, on tylsä ja jäykkä.
Eikö tosiaan ole mitään muuta, millä tavalla ihminen voisi osoittaa irrottelevansa tai olevansa irrottelematta?

Ja jotta en alkaisi kuulostaa liikaa saarnaajalta, siirrytään seuraavaan ajatukseen.

Maailma on täynnä sanontoja siitä, että kaikki muuttuu kyllä paremmaksi, asiat järjestyvät aina, kyllä kaikki kääntyy vielä parhain päin, paistaa se aurinko risukasaankin, kaikella on tarkoituksensa, jokaisen nurkan takana odottaa ihme, sateen jälkeen paistaa aina aurinko yms. yms.

Viime aikoina olen taas tullut ajatelleeksi, että eihän noissa sanonnoissa ole mitään perää. Ei totuusarvoa, ei logiikkaa.
Ainoa varma on epävarmuus.
Saattaa olla, että asiat menevät hyvin / kääntyvät paremmiksi,
mutta saattaa yhtä hyvin olla, että eivät käänny miksikään
tai että ne kääntyvät huonommaksi.

Mutta viime kädessä sanontoja tarvitaan, ihminen tarvitsee uskoa niihin, sillä hänellä ei ole mitään muuta.
On pakko tehdä valinta sen suhteen, haluaako elää elämäänsä uskoen enemmän hyviin vai huonoihin vaihtoehtoihin.
Huomattavasti helpompaa ja itseä kohtaan armollisempaa on uskoa niihin hyviin.
Yhtenä kuluneen viikon iltana makasin sängyllä ja ajattelin, että mitäpä jos en nousisi tästä nyt vähään aikaan ylös.
Muutaman minuutin kuluttua ajattelin, että jos nyt kuitenkin noi tiskit vaikka tuolta tiskais. Ja jos vaikka jotain muutakin.
Veikkaisin, että niiden, jotka ovat lopullisesti valinneet huonoihin vaihtoehtoihin uskomisen, ajatukset eivät kantaisi edes tiskipöytään asti.

Sitten yksi ajatus, jonka löysin selatessani tiedostoa, johon olin koonnut ajatuksia herättäviä kohtia lukemistani kirjoista. Sitä tiedostoa selatessa ymmärsin taas kouriintuvasti, miksi luen kirjoja, ja muistin, että niin kauan kuin on kirjoja, elämässä ja maailmassa on uskomaton määrä toivoa.

Kirjan ajatus oli niinkin yksinkertainen kuin:
Ihmistä ei voi muuttaa mieleisekseen.
Uskoisin että tämä on jossain määrin samastuttava ajatus jokaiselle. Itse joudun muistuttelemaan itseäni siitä joka välissä, ja tuntuu, että suhteellisen vanhaksi piti elää, ennen kuin tällainen ajatus edes häivähti mielessä.

Ainakin itse ajattelen liian usein, sellaisia juttuja, kuin
kyllähän muuten, mutta kun tuo toinen...
jos toi X olis erilainen / toiminut eri tavalla, niin tätä ei olisi tapahtunut
miksi se X ei voi
mulle tämä on selvää, miksi X....
kunpa X vain...
jospa  X nyt tällä kertaa...
jospa X vaikka ajan kanssa...

Yllättävän vaikea ja yllättävän perustavanlaatuinen, yksinkertaisen tärkeä  ajatus ihmisten välisille suhteille. Toista ihmistä ei voi muuttaa mieleisekseen, vaikka haluaisi. Toista pitää kunnioittaa juuri siksi, että hän on sellainen kuin on. Jos siihen ei pysty, voi mahdollisuuksien mukaan peruuttaa ihmissuhteesta, ja tehdä sen silloin sitä toista syyttämättä.

Loppukaneetiksi:
Miksi on niin vaikea olla kiitollinen?

En tiedä onko muilla näin, mutta mulla on.
Erityisesti tällaisina aikoina, joina kiitollisuudelle olisi tilausta, tunne on poissa.
Kaikki on hyvin, perusasiat elämässäni ovat hyvin, kukaan ei toistaiseksi ole kuollut eikä vakavasti sairas, ajatellessani kaikkea sitä mitä tähänastisessa elämässäni olen saanut olen poikkeuksellisen onnekas ihminen.
Vietin taas viikonlopun ihmisten ympäröimänä tietäen hyvin, että tässä on iso porukka rakastavia, todella välittäviä ihmisiä, monta ihmistä, joiden kanssa iloita ja surra ja elää, varmasti monta aidosti välittävää ihmistä enemmän kuin monella muulla,
ja missä on kiitollisuus.

Mieleeni puikahti joka välissä ajatus, että voi helkkari kun en jaksa ihmisiä, menkää pois, että minä saan tehdä rauhassa kaikkea, mitä haluan.
Ja joo, elämässäni on tapahtunut niin paljon kaikkea hyvää, ja niin paljon kaikkea kivaa on tiedossa tulevaisuudessakin, ja mitään hätää ei ole,
mutta kun se ja se asia puuttuu.
Jos vain saisin tämän ja tuon ja tuon.
Miksen voi saada.

Huoh.
Ainut lohtuni on, että sentään ymmärrän edes ajatella tätä asiaa. Ajatuksesta ei sentään ole yhtä pitkä matka tunteeseen kuin ajattelemattomuudesta.

Itsenäinen maratoonari

En ole kyllä kovin itsenäinen, sillä paljon mieluummin juoksen kokeneiden maratoonareiden seurassa kuin yksin. Jäätäviin vesilätäkköihin astumista ei voi estää, mutta eksyminen on satakertaisesti hankalampaa yhdessä kuin yksin. Lisäksi otan enemmän kuin mielelläni vastaan jokaisen kannustajan, joka reitin varrelle viitsii tarpoa, ja pidän itsestäänselvyytenä, että ennen maratonia ja maratonin jälkeen on aina saatavilla joku, joka passaa ja palvelee, kun itse en jaksa, pysty tai yksinkertaisesti viitsi. Kuskaa lähtöpaikalle, kestää stressipurkaukset ja avautumiset ennen ja jälkeen tapahtuman ja hankkii vähintään syötävää, mielellään lisäksi jotain ekstraherkkua, esim. suklaaleivoksen. Hoitaa mielellään myös kotiinkuljetuksen ja hakee, tekee, vie ja tuo kaiken, mitä itse en viitsi, kun jalat tuntuvat katujyrän alle jääneiltä.

Itsenäisellä viittaan kuitenkin siihen, että tapahtuma nimeltä Itsenäisyysmaraton on nyt juostu, ja minä itse olin siellä sen läpi rämpimässä. Kiitos ja kumarrus jokaiselle, joka oli osa elämäni kolmannentoista maratonin edellä kuvattua monivaiheista prosessia!

Mukavinta tässä maratonissa oli kilometrilappujen puuttuminen. Kiersimme saman, 5,2 kilometrin lenkin 8 kertaa. Ei tarvinnut aina tuskanhiessä odottaa jossain kaukaisuudessa häämöttävää taas yhden kilometrin selättämistä viestivää lappua, joita pitää kohdata matkan aikana 42. Niiden kanssa aikaisintaan ensimmäisen ja viimeistään kolmannenkymmenennen kohdalla iskee ahdistus. Jossain kolmannenkymmenennenkuudennen kohdalla ahdistus hipoo yleensä paniikillista epätoivoa: en mä saakeli kykene enää viiteen kilometriin. 

Nyt tarvitsi pysähtyä ajattelemaan vain kahdeksan kertaa. Toisiksi viimeisen kierroksen kohdalla tuntui ensimmäisen kerran pahalta se, että jäljellä on enemmän kuin yksi kierros. Viimeisen kierroksen kohdalla ei ollut tietoakaan mistään helvetinmoisesta viiden kilometrin kuolemankoitoksesta: oli vain ihana, lohdullinen ajatus siitä, että enää yksi kierros, ja se on siinä. Jee!

Tämän ajatuksen kautta tulin myös taas kerran pohtineeksi, miten eri tavalla saman asian voi esittää. Miten paljon helpommalta jokin asia voi tuntua, jos sen vain ilmaisee eri tavoin. Maratonreiteiltä tulee mieleen kaksi havainnollistavaa esimerkkiä: 

42 kilometriä = hahmottamaton möhkäle, johon ei ikinä usko pystyvänsä, ennen kuin sen on tehnyt.
Kahdeksan kierrosta = Naurettavan lyhyt lenkki, joka täytyy vain muutaman kerran käydä pinkaisemassa, ja siinä se maraton tulee tehtyä melkein huomaamatta. 

Kaksi kilometriä maaliin = En pysty juoksemaan enää askeltakaan. En vain pysty. En saakeli pysty. Yksikin kilometri on liikaa. 
Viitisentoista minuuttia maaliin = No kyllähän mun nyt pitää viisitoista minuuttia jaksaa. Helposti. Nyt mentiin. 

Jospa tätä voisi soveltaa tulevaan viikkoon, viimeiseen, helvetinmoiseen opiskelupuserrukseen ennen joulua. Jos ei vaikkapa pysähtyisikään ajattelemaan, että enää kolme tenttiä ja sen ja tämän ja tuon ja tuon palautus, plus joululahjat ja muut valmistelut, ja äääääää, miten kamalaa kaikki on. Jospa voisi keksiä jonkin uuden ilmaisemistavan tällekin. 
En ole vielä keksinyt sitä, mutta jospa se joskus vielä sanallistuu.  
(Tosin ajatus siitä, että Ismo Leikola on olemassa, toimii aina hyvänä hengähdystaukona, oli ahdistuksen aihe  sitten mikä tahansa.)