Maailmanlopun meininki

Maaliskuu, vuonna 2020 pahempana kuin koskaan.

Olen tottunut ajattelemaan, että maaliskuu on kuoleman kuukausi.
Tänä vuonna maaliskuu on kuitenkin tarjoillut ihmisille tilanteen, jonka kaltaista minä ja monet vuosikymmeniä vanhemmatkaan eivät ole koskaan kokeneet.

Tilanteen, jossa mistään ei enää uskalla vitsailla, koska kuluneiden viikkojen ja päivien sisällä jokainen vitsi on muuttuut kammottavalla tavalla todellisuudeksi.

Maaliskuun alussa nauroin katketakseni, kun työkaveri tokaisi, voikohan hän tässä tilanteessa lähteä Tampereelle koulutukseen. Toinen työkaveri kysyi työpaikkapalaverissa ulkomaanmatkakiellon jälkeen, saako kuitenkin lähteä vapaa-ajalla Turkuun bändin keikalle. Nauroin yhdessä työkavereiden kanssa miettiessäni, mitä hamstraisimme ruokakaupasta, että tämän tilanteen yli selvitään. Kerroin naureskellen, että isäni on aina huolehtinut, että meillä lapsilla on omille muutettuamme ollut vähintään säilykelihaa aina kaapissa. Vähintään yksi purkki sellaista ruokaa, mikä säilyy ja mitä voi syödä, jos sattuu tulemaan sellainen tilanne, että ei pääse kauppaan tai ei saa ostettua kaupasta ruokaa.

No, nytpä ei enää naurata mikään.
K o r o n a.

Joukkotuho. Tuhannet ovat kuolleet ja tuhannet tulevat kuolemaan.
Kukaan ei tiedä mitä lopulta tulee tapahtumaan.
Joukkohautoja kaivetaan.
Ensin rajattiin massatapahtumiin osallistumista,
sitten kaikkea osallistumista, kuten elokuvateattereihin, teattereihin tai muihin julkisille paikoille menoa.
Kukaan ei saa mennä mihinkään, missä joutuisi kosketuksiin muiden kanssa,
eikä varmaan kohta enää minnekään, missä edes ei joudu.

Kukin reagoi tavallaan.

Minulla on esimerkiksi sosiaalisessa mediassa paljon kavereita, jotka nauttivat kirjoittamisesta ja oman mielipiteensä ilmaisusta.
Someni täyttyy julkaisuista ja kommenteista.
Jokainen haluaa kertoa mielipiteensä. Joku huumorin sävyttämästi, toinen miettien, miten voisi auttaa ympäröiviä ihmisiä ja yhteiskuntaa, kolmas ahdistustaan purkaen, seuraavat kuka mitenkin.
Jossain vaiheessa lakkaan lukemasta. Jokaisella on periaatteessa sama pohja-ajatus, vaikka kukin pukee sen omanlaisikseen sanoiksi. Toivotaan, että tämä ei olisi niin kovin vakavaa, että tämä menisi ohi ja että tästä selvittäisiin.

Korona tukkii uutiskanavat ja määrittää ihmisten keskinäiset keskustelut. On ylellisyyttä, jos joku muu puheenaihe pilkahtaa esiin.
Tämä aiheuttaa jo lyhyen ajan jälkeen turhautumisen ja väsymisen. En jaksa enää kuunnella. Menen vain päivän kerrallaan yrittäen selvitä hengissä. Katson maksimissaan yhdet uutiset päivässä siltä varalta, jos jostain radikaalista pitää olla tietoinen. Olen vittuuntunut, kun oikein minnekään ei voi mennä ja kaikki sellainen on kiellettyä, mikä kohentaisi mielenlaatua.

Ajattelen seurannaisvaikutuksia. Asioita, jotka väistämättä seuraavat kaikesta tästä.
Ihmisillä ei ole ulospääsyä kodeistaan, ei normaalin maailman pakoreittejä, kuten kulttuuria ja yhteisyyttä. Koulutukseen, urheiluun, liikuntaan, yhteyteen, kaikkeen, liittyvä on peruttu.
Toivokaamme, että tämä ei suista ihmisiä loputtomaan epätoivoon kodeissaan, yksin ja pienissä yksiköissä.

Itse itkin yhden illan, koska maraton, jota olin odottanut melkein vuoden, joka olisi tänä vuonna sattumalta juostu 29-vuotissyntymäpäivänäni ja se olisi myös ollut minulle kahdeskymmenesyhdeksäs maratonini, siirrettiin syksyyn.

Asiaa ei auttanut se, että yksi somekaverini oli juuri ennen sitä hehkuttanut kaikille, kuinka hän on saanut pääsiäiseksi suunnitellun Pariisin-matkan maksutta siirrettä lokakuulle. Lokakuu sopiikin hänen aikatauluihinsa paremmin kuin pääsiäinen, olipa onnenpotku että tuli tämä korona!

Kysyin itkien puhelimessa läheiseltä ihmiseltä, että jos joku saa Pariisin-huvimatkan järjestettyä, niin enkö minä olisi ansainnut päästä maratonille kotinurkilleni syntymäpäivänäni. Sanoin, että ymmärrän kyllä, että minun asiani ei todellakaan ole nyt tärkeä. On ihmisiä, joilta peruuntuu ihan oikeasti ainutkertaisia asioita, kuten ehkä häät, vuosia odotettu matka, ensimmäinen maraton, ylioppilasjuhlat (?), joku sellainen juttu, joka ei ihan oikeasti tapahdu kuin yhden kerran. Minun murheeni on naurettavan pieni. Itkin, mutta onneksi pääsin siitä yli yhdessä illassa.

Kaikkein eniten tässä tilanteessa, sydänjuuriani myöten, on kuvottanut ihmisten itsekkyys.
Ihmiset ryntäävät kiilto silmissä kauppaan tyhjentämään hyllyt. Mieleen on tatuoitunut vain yki sana:
m i n ä.
minäminäminäminä.

Itsekkyydessään vellovat ihmiset haluavat viimeisen päälle varmistaa, että vahingossakaan vain juuri hän tai hänen perheensä ei jäisi ilman mitään.
Ei mitään väliä kellään muulla.
Ei mitään väliä sillä, että kauppojen hyllyjä kyllä täytetään.
Kauppojen hyllyt eivät tyhjenisi, jos hullut hamstraajat eivät niitä tyhjentäisi.
Ilman kuvottavan itsekkäitä ihmisiä kaikille meille riittäisi aivan normaaliin tapaan.

Hamstraajien ansiosta ne, jotka pääsevät kauppaan vain joskus ja kenties ilman autoa, ilman mahdollisuutta kantaa mukanaan kaikkea painavaa kerralla, jäävät ilman paljosta, mitä tarvitsisivat.

Kaikkein kuvottavin asia ja reagointityyli tässä tilanteessa on joidenkin ihmisten oman itsekkyyden korostuminen normaalista.

Yksi somekaverini, joka normaalitilanteessakin päivittää jokaisen elämänkäänteensä someen, käyttää nähtävästi suurimman osan elämästään arkensa ja oman naamansa sommittelemiseen kuvauskelpoisiksi ja someen laitettavaksi, tekee kaikkea sitä vielä moninkertaisesti enemmän, kun kaikki muut ympärillä puhuvat koronasta.

Kun ihmiset pohtivat koronaa kuka mistäkin näkökulmasta, hänen näkökulmansa on vain hän itse, ei kukaan muu.
Koronan ansiosta hän on joutunut muuttamaan työskentelytapojaan. Tässä kuva etätyöstudiosta, jonka hän on rakentanut kotiinsa. Tässä kuva hänen hymyilevästä naamastaan siellä kotona. Tässä kuva hänen aamupalastaan ennen töiden aloitusta. Tässä kuva hänen ikkunansa ulkopuolisesta maailmasta, jota hän töiden lomassa katselee. Tässä kuva hänen lenkkinsä maisemista. Koronan ansiosta muutetut työtavat ovat selventäneet hänelle, miten upea ja muuntautumiskykyinen työntekijä hän on. Hän on ylitunnollinen, kunnollinen puurtaja, joka antaa työlleen aivan kaikkensa. Tässä taas kuva hänen täydellisistä kasvoistaan. Kertoiko hän muuten jo, että hän pääsee sittenkin lähtemään sinne Pariisiin, vaikka ei nyt heti pääsiäisenä lähdekään? Kertoiko hän jo, että hän on todellisuudessa hyvin epävarma itsestään, vaikka hän tietääkin oikeasti olevansa todella hyvä? Tämä koronatilanne on muuten erityisen vaikea hänen ammattikunnalleen, esimerkiksi hän itse miettii koko ajan, miten korona vaikuttaa häneen. (Hän ei ole hoitoalalla.) Hän on erityisen kovilla, mutta hän pitää silti positiivisen asenteensa yllä, koska hän on niin positiivinen ihminen. Tässä kuva hänen positiivisesta naamastaan positiivisuusfiltterillä.

Pitkään aikaan en ole tuntenut vastaavaa kuvotusta somen äärellä.

Tähän lopuksi haluan jakaa ne "neuvot", tai neuvontapaiset, jotka minä haluan jakaa tähän koronan täyteiseen maailmaan juuri nyt. Teille kaikille ja juuri sinulle.

1. Pidä huoli itsestäsi. Pidä huoli muista. Älkää kokoontuko yhteen yli 10 hengen ryhmiksi, välttäkää muutenkin sosiaalisia kontakteja, jos se vain on mahdollista. Pidä erityisen tarkka etäisyys riskiryhmiin kuuluviin. Huolehdi hygieniasta. Pese käsiä usein, saippualla.
Itse esimerkiksi en ole erityisen huolissani itsestäni. Mutta haluan viimeiseen saakka varmistaa, että kukaan minulle rakas ihminen ei saa tartuntaa minulta.

2. Pidä kuitenkin mielenterveydestäsi huolta. Mene ulos paikoissa, joissa ei ole väkijoukkoa. Liiku, pitäen kuitenkin etäisyys muista. Tartu toista ihmistä kädestä, vaikka sitten kertakäyttöhansikas kädessä. Katso elokuvia, komediapätkiä, televisiosarjoja, joita voit katsoa kotona. Lue hyviä kirjoja, kuuntele musiikkia. Syö herkkuja. Lähetä sähköposti, tekstiviesti, postikortti, kirje, tai soita. Valitse käsisaippua, joka mielestäsi tuoksuu hyvältä ja on sopiva sinun ihollesi. Käytä aikaa pienimpiinkin, henkistä ja fyysistä hyvinvointia tukeviin valintoihin, joihin et mahdollisesti normaaliarjessa ehdi paneutua.

3. Elä päivä kerrallaan. Suitsi uhkakuvat, joita mieleesi vyöryy. Näe tämä päivä ja hetki, ja kanna siihen liittyvä huoli, ei yhtää enempää. Näe kaikki kaunis ja normaali hyvä, mikä on läsnä tässä tilanteessa samalla tavalla kuin muissakin tilanteissa. On kevät, on valoisaa, on ihmisiä jotka auttavat toisiaan, on mahdollisuuksia tuntea iloa.

4. Käännä huomiosi toiseen ihmiseen. Mieti, miten voisit auttaa muita. Mitä voisit tehdä toisen ihmisen hyväksi tässä tilanteessa? Mitä voit tehdä pitääksesi yllä yhteyttä sinulle tärkeiden ihmisten kanssa?
Ajattele toista ihmistä aina, jos tuntuu siltä, että oma pelko tai oma ahdinko on viemässä omaa mieltä liian syvälle.

5. Kerro minulle, jos on mitä tahansa, jossa minä voisin auttaa sinua. Toistaiseksi olen itse terve ja hyvässä kunnossa. Toistaiseksi rajoitukset eivät haittaa minun liikkumistani kohtuuttomasti. Ainut reagointitapa, jonka haluan keksiä, on muiden auttaminen. Älä epäröi viestiä, jos minusta voisi olla sinulle mitä tahansa apua.

Somessa tyhmyys tiivistyy

 Tämä kirjoitus on muutaman päivän vanha, sillä olen ollut vaihtelevaa mieltä siitä, onko tällaista soveliasta julkaista vai ei. Nyt olen sopivan välinpitämätön sen tekemään. 

Koska en käytä muuta sosiaalista mediaa kuin Facebookia, ei liene vaikea arvata, mistä nyt on kyse.
Facebook, tuo vallan viehättävä väline, josta en olekaan sanonut poikkisanaa täällä blogissa juuri koskaan aiemmin.

Kaikille lienee enemmän tai vähemmän selvää, että Facebook on täynnä tyhmiä asioita. Minä en ole ainut, joka niitä sieltä jatkuvasti bongailee. Tuntuu vaikealta käsittää, että niin suuri ihmispaljous sitä aktiivisesti käyttää, sillä oikeastaan koskaan (ainakaan enää nykyään) siitä ei kuule mitään hyvää.

Facebook on ensinnäkin täynnä typeriä testejä, kuten "Millainen ihminen olet?", "Kuka olet?" ja "Minkävärinen hattu olisit, jos olisit hattu?" Ihmiset, jotka haluavat tyhmyysleiman otsaansa, tekevät näitä testejä ja megatyhmyysleiman haluavat vielä jakavat tuloksensa, jolla ei koskaan ole mitään tekemistä testissä annettujen vastausten kanssa. Sama ihminen voi saada eri tuloksen, vaikka vastaisi täsmälleen samoihin kysymyksiin täsmälleen samoilla vastauksilla kahteen kertaan.

Facebook on täynnä sosiaalisen median yleisiä typeryyksiä, kuten sitä, että joidenkin pitää ottaa jokaisesta elämässä vastaantulevasta asiasta kuva ja jakaa se Facebookissa. Ilmiö täydellistyy, kun aina löytyy joitakin, jotka tulevat tykkäämään ja kommentoimaan ylistyssanoin, oli kuvassa sitten oma naama, oma sormenpää, ikkunasta näkyvä maisema tai oma ikkunalauta.

Se, että Facebookissa törmää tyhmiin asioihin, ei siis ole mikään uusi havainto.
Eilen kuitenkin törmäsin tyhmimpään asiaan pitkään aikaan. Tämä asia ansaitsisi merkkipaalun. Jopa Facebookin kaiken ylittävän tyhmyyden mittapuulla vielä vuonna 2015 voi tulla vastaan jotakin ihan hätkähdyttävän hölmöä. Aplodit sille.

Kyseessä oli erään Facebook-kaverini tilapäivitys. Tässä ei siis ole edes mitään sellaisia lieventäviä asianhaaroja, että kyseessä olisi ollut joku kiertävä kaikkien statuksessa vuorotellen oleva päivitys tai haaste. Tää oli ihan yksittäisen ihmisen oma yksilöllinen päähänpisto, ja ihan omilla ansioillaan hän ansaitsee minulta jonkinlaisen vajakkipalkinnon.

Päivitys meni osapuilleen näin:
"Viimeisen vuoden aikana olen sattuneesta syystä pohtinut paljon sitä, kuka oikein olen. Olen esim. joutunut pohtimaan paljon sitä, olenko muiden silmissä yhtään sellainen, kuin itse kuvittelen olevani. Sen vuoksi pyydän, että kaikki te facebook-kaverini, tutut ja tuntemattomammatkin, tulisitte tähän kertomaan rehellisen mielipiteenne siitä, millainen minä teidän mielestänne olen. Myös negatiivista palautetta saa antaa, sillä tämä ei ole mikään kehujenkerjäyspäivitys. Itse asiassa kamala palaute olisi erittäin hyödyllistä, sillä haluaisin nimenomaan pystyä kehittämään itseäni parempaan suuntaan."

Mikä oli seuraus?
Se, että kymmenet ihmiset tulivat ylistämään tätä ihmistä. Tää ihminen sai kuulla itsestään kaiken positiivisen, mitä vain voi kuvitella. Hän on hauska, huumorintajuinen, säkenöivän fiksu, älykäs, nerokas, nokkela, itsenäinen, viisas, ystävällinen, ihana, mukava, sydämellinen, lämminsydäminen, taiteellinen, lahjakas, osaava, kyvykäs, vahva, täydellinen. Hänen ainut vikansa on kommentoijien mukaan, että hän ruoskii itseään liikaa turhan päiten. Eihän hänen kaltaisensa ihmisen tarvitse muuttaa itsessään mitään.
Päivityksentekijäihminen ei jäänyt enää tämän jälkeen kalastelemaan niitä negatiivisia päivityksiä, joita hän alkukirjoituksessaan nimenomaisesti pyysi. Hän vain kiitteli otettuna ja tyytyi täydellisen ihmisen osaansa.

Harkitsin vähän aikaa, että olisin kommentoinut tähän tilapäivitykseen sen, mitä oikeasti ajattelen. Sitähän kyseinen ihminen pyysi.
Päädyin kuitenkin jälleen kerran siihen tulokseen, että on viisainta vain pysytellä hiljaa. Se näyttäytyy viisaimpana ratkaisuna aika monessa tilanteessa. Enkä silti ole ollenkaan varma, onko se loppujen lopuksi viisain. Olisiko tällaiselle ihmiselle, tällaisessa tilanteessa, parempi sanoa suoraan vai jättää sanomatta?

Nyt voisi tietysti saada kuvan, että tyhmä ihminen ei ollut se tilapäivityksen laittaja, vaan ne kommentoijat.
Olen miettinyt asiaa eilisillasta lähtien. Ihan vain siksi, että tällaista ei ole tullut koskaan ennen vastaan.
En voi muuta sanoa, kuin että tää todellakin oli jonkinlainen huippu kaiken Facebookissa nähdyn tyhmyyden keskellä, pitkään aikaan.

Ensinnäkin. Luulisin, että hyvin, hyvin harvassa on todella niin vahvoja ihmisiä, jotka kykenevät ja / tai haluavat kuulla oikeasti rehellistä palautetta itsestään.

Jos ihminen todella haluaa kuulla rehellistä palautetta itsestään, niin luulisin vähemmänkin älykkään ihmisen tajuavan, että Facebook ei ole paikka, jossa sitä kannattaa kysyä.
Facebook on a) paikka, jossa (turha) kehuminen vain on välttämätön osa toimintakulttuuria, b) paikka, jossa ovat kaverit, jotka eivät ehkä ole parhaita antamaan sinulle negatiivisista puolistasi negatiivista palautetta ja c) paikka, jossa useimmat toimivat omalla nimellä ja omalla naamalla perusryhmädynamiikan sääntöjen alaisena.
Tuskin kukaan haluaa antaa negatiivista palautetta siihen ylistysketjuun, vaikka se kuinka rehellistä ja hyödyllistä tilapäivityksen kirjoittajalle olisikin, kun seurauksena on väistämättä koko muun porukan ja todennäköisesti vielä aloittajankin verinen kosto.

Tiivistys:
Luulin tyhmiksi niitä ihmisiä, jotka rehellisesti kerjäävät kehuja päivittämällä jatkuvasti kuvia itsestään ja tekstejä omista saavutuksistaan. Luulin tyhmiksi niitä, jotka jakavat ylistäviä testituloksiaan, koska kaikkihan saavat niistä testeistä yhtä ylistäviä testituloksia.

Tällä erää pidän heitä kaikkia aika fiksuina.
Sääntö numero 1: jos haluat kerjätä kehuja, niin kerjää niitä avoimesti.
Teen sitä itsekin. Pidän tarkkaan huolen, että jokainen maratonini tulee päivitetyksi Facebookiin. Ennen raportoin myös parhaat tenttitulokset ja kaikki muutkin onnistumiset. Enää nykyisin en jaksa.
Teen myös niitä testejä. Jaan joskus tuloksia Facebookissa. Olen samaa tyhmää massaa, kuin kaikki muutkin.
Raivokas reaktioni tähän ihmiseen johtui varmaankin siitä, että olen vain kateellinen. Jos minä laittaisin tuon kaltaisen tilapäivityksen, niin siihen ei kommentoisi kukaan mitään. Ihan parhaassa tapauksessa maksimissaan kaksi ihmistä tulisi kohteliaisuudesta sanomaan, että olen ihan mukava ja fiksu. Sen lisäksi mulla on pari luottoihmistä, jotka antaisivat mun kasvokkain kuulla kunniani tyhmyydestäni, jos menisin tuollaisen tilapäivityksen laittamaan.
Ehkä on rikkaus, että jalat pysyvät tukevasti maassa?

Toisaalta tiedän, että kenenkään sanoma ei auta mihinkään, jos ei itse usko itseensä.
Kehujenkerjäyskulttuuri Facebookissa (ja muualla sosiaalisissa medioissa) ei viesti mistään muusta kuin ihmisten epävarmuudesta. Kehut ja tykkäykset vertautuvat jonkinlaiseen huumeeseen. Ihmisille, jotka saavat paljon positiivista huomiota, ei riitä mikään. He lataavat, kirjoittavat, jakavat aina vain lisää ja lisää, eikä kulu aikakaan, ennen kuin suurinkaan ylistyslaulu ei tunnu enää miltään. Sehän on vain arkipäivää.
The Ihminen, josta tässä päivityksessä hienotunteisesti puhun nimeltä mainitsematta, tuskin on tänään yhtään itsevarmempi kuin eilen. Kyllä hän varmasti tiesi itsekin, mitä hänen rehellisen palautteen pyynnöstään seuraa. Ja ihan yhtä varmasti hän tietää myös, ettei se kymmenien kommenttien ylistys lopulta muuta mitään. Vasta se muuttaa, jos ihminen itse tietää olevansa hyvä, ja uskoo siihen. Ja sinä päivänä hänen ei enää tarvitse tulla hakemaan "rehellistä palautetta" Facebookista.

Pyrkikäämme tähän kaikki.

P.S. Mietin pitkään, voinko kirjoittaa tällaista blogiin. The Ihmistä kohtaan tämä ei ole kovin mukavasti tehty. The Ihminen tai kukaan hänet tunteva tuskin kuitenkaan lukee tätä blogia. Ja jos sattuisikin joskus lukemaan, niin oikeastaan se olisi hänelle kyllä ihan aiheellista.

Pienet ja suuret nautinnot

Aluksi tiedoitus: Tämä päivitys koostuu a) Päivän Muumi-jaksosta B) Tiedotusluontoisesta asiasta ja pääasiallisesti C) Asioista joista nautin. Tervetuloa siis jälleen lukemaan.

Päivän Muumi-jakso on edellisen jakson suora jatko-osa, edelleen Taikurin hattu -teokseen perustuva Hattivattien salaisuudet. Siinä Muumit ovat jääneet yöksi hattivattien asuttamalle saarelle, odottamaan myrskyn laantumista. Niiskuneiti suree hattivatin käräyttämää otsatukkaansa. Vene on vähällä lähteä aaltojen mukana ajelehtimaan, mutta onneksi Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen ehtivät viime tingassa pelastaa tilanteen. Hattivatit poistuvat saarelta kaislaveneillään ja Muumit heräävät uuteen aamuun etsimään myrskyn rannalle heittämiä aarteita. Lopuksi he purjehtivat takaisin Muumilaaksoon, vene lastattuna kalliosta louhitulla kullalla. 

Tämä jakso on aamun ja aarteiden ansiosta tunnelmaltaan huomattavasti toiveikkaampi kuin edellinen: myrsky on ohi ja aamu on uusi toivo jokaiselle. Pidin ainakin itse lapsena tätä jaksoa jonkinlaisena helpotuksena, ja paljon parempana kuin edellistä jaksoa, vaikka edellinenkin on ihan ok.
Tässä jaksossa koetaan Muumipeikon ja Niiskuneidin ensimmäinen mustasukkaisuudraama, joka sekin antaa viitteitä jonkinlaisesta "lasten Salatuista elämistä". Muumipeikko ihastuu rannalle ajautuneeseen laivan keulakuvaan, kauniin naisen patsaaseen, ja Niiskuneiti tulee mustasukkaiseksi. Erityisen traagista on, että puunuken hiukset lainehtivat kauniina, kun taas Niiskuneiti on menettänyt oman otsatukkansa. 
Oma suosikkikohtaukseni on aikainen aamun hetki, jona Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen tähystävät kalliolla pois lähteviä hattivatteja. 
"He ovat todella erikoisia", Muumipeikko toteaa.
"Eivät sen erikoisempia kuin mekään heidän silmissään", Nuuskamuikkunen vastaa.
Mielestäni tuota sananvaihtoa voi hyvin soveltaa moneen elämän tilanteeseen. Kokeilkaa vaikka.

Tiedotusluonteinen asia on, että olen vähentänyt Facebookkailuni minimiin. Syystä että olen alkanut saada suoranaisia ahdistuskohtauksia viime aikoina jokaisesta lyhyestäkin kerrasta, jona olen siellä käynyt. En tiedä onko tässä teille mitään tiedotusluonteista, mutta älkää siis ihmetelkö, jos minusta ei sen kautta enää niin kovasti kuule. Tätä blogia kyllä kirjoitan mielelläni edelleen.

Sitten varsinaiseen päivän aiheeseen, eli asioihin, joista nautin. Teen niistä listan omaksi ilokseni. Listasta saattaa tulla epätäydellinen, mutta teen sen nyt tämänhetkisen parhaani mukaan.

Ensinnäkin, jo kysymys-vastaus-postauksessa mainittu turvallisuuden tunne, rakkaiden ihmisten läsnäolo, kirjojen lukeminen, kiireettömyys ja hyvän ruuan syöminen.

Seuraavaksi:

Kirjoittaminen. Ainakin aika usein.

Herkkujen syöminen. Kaikki herkut: suklaa, karkit, sipsit, jäätelö, keksit, kakut, pullat, leivokset yms. yms. 

Kirjastossa oleminen. Saatan mennä kirjastoon ihan vain olemaan, jos mua ahdistaa. Katselen ja selailen kirjoja ja vaeltelen hyllyjen välissä. Se rauhoittaa.

Kirjakaupoissa oleminen. Vähän sama kuin edellinen, mutta nämä ovat vasta toinen vaihtoehto. Kirjakaupoissa mua usein häiritsee myyjien kysymykset, kun ne kyllästyvät katselemaan mun haahuilua. Erityinen ilonaihe on minulle kirjakauppaan meneminen lahjakortin kanssa. Paras lahja mitä mulle voi antaa.

Kahviloissa istuminen. Jonkin hyvän, vaikkapa jonkin suolaisenkin syöminen. On nautinto juoda aamukahvinsa ja syödä jotain aamupalaksi kelpaavaa kahvilassa jonkun kanssa tai yksin. On nautinto juoda erikoiskahvi tai syödä leivos iltapäivän kunniaksi tai vaikka heti aamupalan perään kahvilassa jonkun kanssa tai yksin. Ainut harmillinen asianhaara on, että mulla on valitettavan vähän tällaisia kahviloita fanittavia tuttuja. Niinpä päädyn kahville useimmiten yksin, yhden ystävän kanssa tai perheen kanssa kiireellä, koska niiden mielestä kahvilat ovat nälän ja kahvinhimon poistamista, eivät nautintoa varten.  

Syömässä käyminen. Pakko mun oli tehdä tästä erillinen kohtansa, sillä mikä sen parempaa kuin mennä johonkin ravintolaan, valita ruokansa, syödä hitaasti ja nautiskellen, ja kenties sitten ottaa vielä jälkiruokaakin. Tää on varmaan jo käynyt ilmi esim. matkapostauksestani.  

Työnteko. Nautin lähes aina päätoimisesta työstäni, eli opiskelusta. Yhtä lailla nautin kaikesta työnteosta, niin henkisestä kuin fyysisestäkin työstä. On hienoa nähdä työnsä jälki ja tuntea tekevänsä jotain.

Juokseminen. Silloin kun juoksemisessa pääsee vauhtiin, se on yksi parhaista asioista ikinä. Ehkä osasyy maraton-hulluuteeni.

Uiminen. Tää onkin jo tullut varmaan aiemmin ilmi, mutta uiminen on ihan lempilajini.

Jooga. Tääkin on tullut aiemmin ilmi.

Uusien asioiden oivaltaminen. Olivat ne kuinka pieniä tai isoja asioita hyvänsä, olen aina lapsellisen innoissani huomatessani ja oppiessani jotain uutta.

Kielten opiskelu. Tää vielä erillään muusta opiskelusta, sillä kielissä, erityisesti ruotsissa ja saksassa, on vain jotain niin kiehtovaa, josta en saa tarpeekseni. Ja joo, olen outo.

Rasituksen jälkeinen tunne. Oli kyseessä sitten suuri fyysinen tai henkinen rasitus, jaksan sen aina pelkästään sillä ajatuksella, miten ihanalta tuntuukaan sitten, kun se on ohi ja saa hyvällä omallatunnolla rentoutua ja palkita itsensä.

Extreme-kokemukset. Nautin siitä, kun uskaltaudun tekemään jotakin, mitä en oikeastaan haluaisi uskaltaa tehdä. Esim. benji-hyppy menee tähän kategoriaan.

Pitkään nukkuminen. Vapaapäivän paras hetki on se, kun herää ja huomaa saavansa vielä nukkua. 

Kahvin juominen. Pakko tääkin on vielä mainita. Arjen paras hetki on rauhallinen aaamukahvihetki kirjan parissa.

Jutteleminen. Uskokaa tai älkää, tällainen epäsosiaalinen hylkiökin nauttii juttelemisesta ja keskustelemisesta toisten ihmisten kanssa yli kaiken, mikäli juttua vain riittää.

Toisten ihmisten kuunteleminen. Multa on usein kysytty, onko mulla tylsää illanvietoissa, joissa koko muu porukka hölöttää ja mä vain istun hiljaa koko illan. Vastaus tulee täysin sydämestä: ei ole. Nautin suuresti toisten ihmisten kuuntelemisesta, toisten ihmisten tarkkailemisesta, siitä, että opin ympäröivistä ihmisistä ja että he kertovat asioitaan ja saan pohtia niitä. Vaikka nautin myös itse puhumisesta, yhtä lailla nautin myös kuuntelemisesta.

Pohdinta. Mikä asia tahansa, tykkään pohtia ja miettiä ja analysoida, erityisesti jonkun kanssa, mutta myös yksin.

Musiikin kuuntelu. Myös yksi arjen parhaista asioista. 

Pianon soittaminen. Vaikka en oikeasti edes osaa soittaa, mutta tykkään silti.

Laulaminen. En osaa myöskään laulaa, mutta tykkään silti paljon. Laulan usein yksikseni. Mun on aina ollut helppo oppia laulujen sanoja ulkoa. Opettelen ne ulkoa usein vain siitä ilosta, että sitten voin aina yksin ollessani laulella niitä.

Neulominen. Muuten en ole yhtään käsityöihminen, mutta neulominen on jotain aivan erityistä ja rauhoittavaa.

Kokkaaminen. En sanoisi itseäni myöskään miksikään innokkaaksi ruuanlaittajaksi, enkä ainakaan osaavaksi sellaiseksi, mutta toisinaan innostun kokeilemaan erilaisia ruokia. Jos saan kokata yksin, eikä kukaan tule turhaan neuvomaan ja nalkuttamaan, todella nautin siitä.

Ajaminen hyvällä säällä. Pakko tämäkin oli tänne laittaa ihan vain siksi, että olen niin ahkerasti dissannut omia ajotaitojani. Tosiasia on, että jos sää on hyvä, kuiva ja selkeä, eikä ruuhkaa ole, mä saatan jopa tykätä ajamisesta pieninä pätkinä.

Tuoksujen testeröinti. Tääkin on kai jo käynyt selväksi. Rakastan The Body Shop -tuotteiden hiplausta ja myös kaikkien muiden tuoksutuotteiden hiplausta, haistelua ja ostelua. Tuoksut ovat elämän suola. (Ja testeröinti on joku ihmeellinen sana, joka on juurtunut jostain puheeseeni.)

Kysymyksiin vastaaminen. Ehkä tääkin on käynyt selväksi. Tykkään vastailla erilaisiin kyselyihin, joita tulee esim. sähköpostitse, ihan todella nautin siitä usein. Tykkäsin joskus myös tehdä Facebookissa muistiinpanoja, koska musta on vain kiva vastailla kaikenlaisiin kysymyksiin. Siksi tein tuon kysymys-vastaus-postauksenkin.

Itsestäni kertominen. Usein nautin myös siitä, että pääsen kertomaan itsestäni ja mielipiteistäni muille. Usein jännitän sitä hirveästi, enkä halua tuoda itseäni esiin, mutta silti pidän siitä. Pidän jopa puheiden pitämisestä yleisön edessä, jos ne koskevat itseäni tai omia mielipiteitäni. Ehkä siksi pidän tätä blogiakin. Tykkään kertoa itsestäni.

Shoppailu. En jaksa kierrellä kaupoissa koko päivää, mutta muutaman tunnin ajan saatan suuresti nauttia myös vaatteiden hiplaamisesta, katselusta ja sovittelusta, ja sitten kaiken muun kiinnostavan katselusta ja ostamisesta. 

Hiusteni harjaaminen. Mulla oli niin monta vuotta ihan lyhyet hiukset, joten nyt, kun ne viimein ovat taas pitkät, olen niistä todella onnellinen. Olen jopa nähnyt useasti karmivia painajaisia siitä, että mulla on taas se teinivuosieni lyhyt look. Pidin kyllä siitäkin, mutta pitkästä aikaa pitkät hiukset ovat luksusta. Rakastan niiden harjaamista pitkään ja hartaasti, ja sen katselua, miten ne laskeutuvat kiiltävinä ja pehmeinä selkään, ja kasvavat aina lisää pituutta. En tietenkään pidä harjaamisesta silloin, kun on arki ja kiire, ainoastaan silloin, kun on aikaa ja jaksamista. 

Nettipelien pelaaminen. En yleisesti ottaen ole erityisen innokas pelaamaan yhtään mitään, mutta mulla on muutama suosikki Internetistä löytyvissä yksinpeleissä. Ensinnäkin Aapeli.comin klassinen matopeli, toiseksi Älypään eri tietovisat ja kolmanneksi Älypään Sana-arvaus, jossa ensin tavut ja sitten kirjaimet täytyy järjestää oikein niin, että niistä tulee sana. Niitä jaksan pelata vaikka kuinka kauan. 

Elokuvissa käynti. Harvoin tulee elokuvia, joita todella haluan nähdä, mutta kun tulee, nautin suuresti elokuvissa käymisestä. Erityisesti pidän yksin elokuvissa käymisestä, siitä, että saan päättää itse, mitä menen katsomaan ja milloin, saan rauhassa ostaa vaikka kilon irtokarkkeja jos haluan, eikä mun tarvi sopia kenenkään muun kanssa, mitä ostan ja kuinka paljon, saan syventyä elokuvaan ilman että kukaan vaatii asianmukaisia reaktioita vieressä ja saan pohtia elokuvaa rauhassa jälkikäteen ilman kommentointitarvetta. Toki tykkään tosi paljon myös hyvän ystävän kanssa elokuvissa käymisestä, mutta jotenkin olen nyt päässyt erityisesti yksin leffassa käymisen iloon käsiksi.

Teatterissa käynti. Sitä tulee tehtyä paljon harvemmin, haluaisin tehdä paljon enemmän.

Saunominen. Tällaiselle ainaiselle vilukissalle ei mikään ole parempi tapa päättää päivä kuin saunominen.

Halaaminen. Olen lopulta aika läheisyysriippuvainen ihminen ja tykkään halata niitä ihmisiä, joiden kanssa se tuntuu oikeasti luonnolliselta ja hyvältä.

Listojen tekeminen. Kuten tästäkin listasta huomaatte, mulla on jokin listafetissi.

Tekstareiden saaminen. Jo pelkkä tekstarin merkkiääni aiheuttaa mulle hyvänolontunteen. Puhelun ääni taas saa mut voimaan pahoin.

Valokuvat. Tykkään ottaa valokuvia, mutta aivan erityisesti nautin valokuvissa olemisesta, poseeraamisesta. Rakastan myös valokuvien järjestelemistä, kansioihin liimaamista ja niiden katselua jälkikäteen. 

Huvipuistot. Rakastan hurjia laitteita, liukumäkiä ja sensellaista. Haaveilen aikuisten pallomeristä, aikuisille mitotetuista keinuista ja kiipeilytelineistä, aikuisten HopLopista. Ehkä niitä vielä joskus tuleekin...

Irish Coffeen juominen. En pidä menevistä baari-illoista, mutta rakastan istumista yhden tai muutaman ihmisen kanssa yhdellä tai parilla drinkillä, Irish Coffeella tai jollain muulla yhtä hyvänmakuisella juomalla, paikassa jossa pystyy keskustelemaan samalla.

Lahjojen antaminen ja saaminen. Musta on kiva saada lahjoja, mutta erityisen iloiseksi tulen, jos saan antaa jollekin ihmiselle sellaisen lahjan, josta näen hänen aidosti ilahtuvan. Se on mulle paljon ihampi asia kuin itse lahjan saaminen.

Korttien saaminen ja lähettäminen. Arvostan aitoja ja oikeita postikortteja, tykkään saada niitä ja erityisesti tykkään niiden lähettämisestä.

Meri. Tää on käynyt jo ilmi, mutta meren katselemisella ja meren rannalla olemisella on mulle erityinen merkitys.

Leluosastoilla käyminen. Tykkään käydä leluosastoilla kaupoissa ja katsella, minkälaisia leluja nykypäivän lapsilla on.

Muumit. Jos ei oo vielä käynyt selväksi, niin Muumit kaikissa muodoissaan ilahduttavat mua. Muumi-TV-sarja, elokuvat, kirjat, sarjakuvat, astiat, tekstiilit, tavarat, pehmolelut, Muumimaailma, Muumi-tee, Muumi-postikortit, Muumi-postimerkit, kaikki. 

Disney-elokuvat. Erityisesti nyt aikuisena olen kiinnostunut Disneyn piirroeslokuvista, joista lapsena en muista niin kovasti välittäneeni. Olen jälkeenjäänyt.

Joulun odotus. Parasta aikaa vuodessa on mielestäni joulukuu, joulun odotus, joulukalenterin luukkujen availu ja ympärillä asteittain tihentyvä joulutunnelma. Joulu <3

Lastenohjelmien katselu. Viikonloppuaamut ja erityisesti oman lapsuuteni aikaiset ohjelmat. <3 Edelleen, olen vähän jälkeenjäänyt.

Television katselu. Katselen telkkaria tosi vähän, mutta jos koukutun johonkin ohjelmaan, kuten nyt "Klikkaa mua" -sarjaan, on mulle viikon kohokohta aina se, kun tuo ohjelma tulee telkkarista. Seuraan myös mielelläni kyseiseen ohjelmaan liittyviä keskusteluja esim. netissä ja tykkään vaihtaa mielipiteitä muiden kanssa.

Bussissa matkustaminen. Pitkät matkat bussissa ovat oivaa aikaa lukea ja katsoa maisemia. Junamatkustamisesta en ole vielä oppinut samalla tavalla nauttimaan.

Lentokoneessa oleminen on mielestäni erityisen ihanaa, vaikka mulla onkin siitä vain vähän kokemusta. Edes se viime kertainen koko elimistön oksentaminen ulos ei himmentänyt lentokonematkustuksen hohtoa. Olen aina halunnut oppia lentämään.

Haaveilu. Mikä sen parempaa, olivat haaveet sitten pieniä tai vähän isompia.

Nauraminen. Mikään ei ole ihanampaa kuin nauraa oikein sydämensä pohjasta.

Paketointi. En ole kovin hyvä paketoimaan, mutta jotain viehätystä siinä silti on.

Onnistuminen. Kukapa tästä ei pitäisi, mutta mainitsen sen nyt tähän loisteliaaksi lopuksi. On yksi parhaista tunteista saada kokea onnistuneensa jossakin, oli asia mikä hyvänsä. Sen voimalla jaksaa.

Lopetan tähän, en siksi, ettei asioita enempää olisi, vaan siksi, koska tähän on hyvä lopettaa. Nautinnollista päivää jokaiselle!
 

 

Megamoka

En oo pitkään aikaan vihannut itseäni niin paljon kuin tänään.

Tää ei ole mitään angstausta siitä, miten ikävää elämä on, vaan olen vain ja pelkästään niin vihainen itselleni monen asian vuoksi, että oksat pois.

Osittain se johtuu jo aiemmin mainitsemastani alkuvuosimasennuksesta: tää on just tätä aikaa, kun tuntuu, että pitäisi pystyä hirveän paljoon ja moneen asiaan, eikä sen takia sitten oikein jaksa tarttua mihinkään kunnolla. Musta tuntuu, että oon jo liian kauan joululoman jälkeen ollut liian aikaansaamaton, liian saamaton, liian laiska, enkä oo saanut aikaseks kun ihan liian vähän siihen nähden, mitä ois pitänyt. Asiaan on tultava muutos. Panin sen toimeen jo tänään.

Toisekseen, en enää osta itselleni yhtään mitään, ellen ole sitä todellakin ansainnut. Olen vihainen itselleni siitä, miten paljon olen viime aikoina tuhlannut rahaa ihan turhuuteen. Nyt en oikeasti enää pitkään aikaan osta itselleni mitään, mitä en todella tarvitse tai todella ole ansainnut.

Jos ketään sattuu kiinnostamaan, niin tänään on tosiaan ihana mustikkahuuru leijunut ympärilläni. Toivottavasti kanssaihmiset ovat kyenneet hengittämään. Täytyy sanoa, että vaikka kaduttaakin se eilinen rahantuhlaus, niin ei näistä Body Shop -tuotteista turhaan makseta. Täyteläinen tuoksuelämys, ja miten ihanan pehmeäksi se ihon tekeekään. Suihkukokemus oli tänä aamuna oikea paratiisi verrattuna normi-halpis-suihkugeelikokemukseen. 

Sitten, tein eilen hirvittävän ja lopullisen Facebook-mokan. Tuskin se kellekään muulle on tai olisi niin hirvittävä, mutta mulle oli. Halusin vaihtaa profiilikuvan, vaikka mulla oli sellainen profiilikuva, josta tykkäsin ja tykkään tosi paljon. No, vaihdoin. Kävi legendaariset, että yhtäkään tykkäystä ei irronnut, ja kun muutenkin katselin, miltä se kuva näytti profiilissani, niin en oikein itsekään pitänyt siitä enää, joten poistin sen ja otin edellisen, paremman profiilikuvani takaisin. Tässä ei tapahtunut vielä yhtään mitään, ei mitään mokaa eikä mitään hirvittävää. Tässä vaiheessa kaikki oli vielä ok.

Mutta sitten, sitten. Poistaessani sitä uutta ja epäkelvoksi osoittautunutta profiilikuvaa myös kuva-albumistani, menin ja poistin siinä sählätessä vahingossa senkin kuvan, mikä mulla aiemmin oli ollut profiilissani ja minkä halusin siihen takaisin. Sen kuvan, mistä niin kovasti itse pidin ja mistä myös oli tullut ihania tykkäyksiä ja kommentteja. Menetin ne kaikki. Tajusin poistaneeni sen heti, kun olin painanut sen yhden kohtalokkaan, väärän hiirenpainalluksen, ja arvatkaa vain, meninkö paniikkiin. Aluksi en ollut edes uskoa sen olevan mahdollista, että olin tosiaan mennyt huolimattomuuksissani poistamaan kuvan, josta olen pitänyt kaikista musta otetuista kuvista eniten.

Tiedän, että tää ei kuulosta suurelta eikä hirveältä asialta, täähän on ihan naurettavaa. Mutta mä aloin itkeä ja huutaa ja itkeä ja huutaa ja itkeä ja huutaa. Ja olin ihan paniikissa ja yritin sit hädissäni etsiä sitä kuvaa tietokoneeltani uudestaan, ja siihen kesti kauan ja sit olin löytävinäni sen ja sit kun sain sen lisättyä profiiliin, niin se olikin väärä kuva ja sit poistin sen äkkiä uudestaan ja sen jälkeen sama toistui kolme kertaa, ennen kuin sain takaisin sen kuvan, minkä halusinkin.

Siellä se nyt on, ja kaikki on sen suhteen hyvin. Äsken kirjautuessani Facebookiin ensimmäistä kertaa eilisiltaisen katastrofin jälkeen huomasin, että pari ihanaa tyyppiä oli käynyt tykkäämässä siitä kuvasta, mut onhan tää nyt noloa, ihan järjettömän noloa. Varmaan jonkun etusivulle on pompannut 10 ilmoitusta siitä, kuinka mä olen vaihtanut profiilikuvani. Ja ne 8 muuta tykkäystä ja kolme kommenttia ovat nyt ikuisesti poissa, ja sillä kuvalla, kuvanottohetkellä jne. oli mulle muutenkin tunnearvoa erityisesti.

Tiedän, tää on aivan naurettavaa, mutta mua edelleen vähän itkettää ja siksi oli pakko kirjoittaa tästä. Kuitenkin, tää koko episodi selvensi mulle lopullisesti erään perustavanlaatuisen asian: nyt ihan oikeasti saa luvan loppua tää mun Facebookkailuni. En mä sieltä poistu, koska sitä kautta saan tietää niin monia juttuja ja pidettyä yhteyttä, mutta nyt pidän ihan oikeasti, oikeasti, sellaisen kunnollisen Facebook-tauon, että en käy siellä muuta kuin katsomassa yksityisviestit ja ilmoitukset. Huomasin viimeistään siitä eilisiltaisesta hermoromahduksestani, että koko idioottimaisesta mediasta kaikkine tykkäyksineen ynnä muine kommervenkkeineen on tullut mulle lievästi ilmaistuna suhteettoman iso stressinaihe. Nyt ihan oikeasti loppuu se mun typerä tykkäystenkerjäys typerillä statuspäivityksillä ja kuvilla. Kuinka paljon voikaan ihminen yrittää jollain profiilikuvanvaihdoksella hakea sitä varmistusta, että olisi jonkun mielestä kaunis tai edes hyväksyttävä? Miten on mahdollista, että jostain Facebook-tykkäysten määrästä on kiinni mielenrauha ja positiivinen kokemus itsestä? Vihaan itseäni, kun olen antanut tilanteen mennä tähän pisteeseen.

Hetken ajattelin jo tämän bloginkin lopettamista, sillä eihän kukaan jaksa lukea mun jatkuvaa valitustani ja muita pitkiä jaarituksia milloin mistäkin. En kuitenkaan lopettanut. Siksi, koska tätä blogikirjoittelua mä kuitenkin onneksi vielä teen ensisijaisesti itseäni varten. Toki toivon, että blogilla olisi edes joku lukija joskus, mutta ensisijaisesti itselleni mä tätä kirjoitan. Jollakin tavalla tunnen, että mä tarvitsen juuri tätä, juuri nyt.

Lopetan näihin tunnelmiin, palataan myöhemmin. Halaus sinulle, joka tätä luet.

Mitä kukaan ei tiedä.

Otan nyt puheeksi ihan vain tämänpäiväisen ihmetyksenaiheeni. Ei mitään suurta ja ihmeellistä, vaan ihan vain yksi juttu, mitä olen tänään miettinyt.

Facebookissa on jo jonkun aikaa taas kiertänyt uusi juttu. Ennen kirjoitettiin aina muistiinpanoja, joihin merkittiin kavereita ja sillä tavoin "haastettiin" kaveri vastaamaan niihin saman muistiinpanon kysymyksiin. Sitten on ollut näitä "Kopioi tämä statukseesi, jos sinulla on äiti / isä / veli / koira / mummo / kummi / kaima / kaveri / sukulainen / tuttu / joku jota et vaihtaisi mihinkään" tms. Ja on ollut kaikennäköistä.

Uusin juttu on kuitenkin nyt se, että annetaan kavereille joku numero, esim. numero 8. Sen jälkeen kaverin pitää kertoa itsestään statuspäivityksessään 8 asiaa, joita kukaan ei tiedä tai jotka vain harva tietää. 

Sinänsä ihan mielenkiintoinen idea, mutta kyllä musta tuntuu, että käytännön toteutus saattaa vähän ontua. Esim. taas tänään etusivulleni pomppasi päivitys, jossa käskyn mukaan oli lueteltu juuri 8 asiaa itsestä. Totesin, että olen tämän ihmisen kaverin kaveri, eli en edes mikään läheinen ystävä, ja silti tuossa 8 asian listassa oli yksi asia, jota en olisi kyseisestä henkilöstä vielä tiennyt. Kaikkein hauskinta oli, että ne seitsemän muuta asiaa hän on kyllä kertonut ihan itse itsestään Facebookissa useamman kerran ennenkin, mikä oli syy siihen, miksi minäkin ne jutut tiesin.Listan perään tyyppi oli kirjoittanut, että "näitä olisi helposti tullut vielä paljon lisääkin". Mun reaktio oli: ???

Koska itse tykkään osallistua tuollaisiin juttuihin, musta on ollut hauskaa tehdä niitä muistiinpanoja yms.,  niin olen monta kertaa miettinyt, pitäisikö mun tykätä / kommentoida jotain tällaisiin päivityksiin, jotta saisin itsekin jonkun numeron ja pääsisin kertomaan itsestäni asioita. En sitten kuitenkaan ole ryhtynyt siihen, koska kun olen tarkemmin pohtinut asiaa, en ole keksinyt oikein mitään, mitä sellaiseen listaan sitten laittaisin. En oikein keksi itsestäni sellaista asiaa, jota kukaan ei tietäisi. Tietysti vain harva on suhteellinen ja jokaiselle yksilöllinen käsite, mutta on vaikea keksiä sellaisiakaan asioita, joita vain harva minusta tietäisi, ainakaan sillä mittapuulla, mitä "vain harva" merkitsee minun mielestäni. Ja sitten, kun keksin asioita, joita kukaan ei tiedä musta tai joita vain harva tietää, niin eiväthän ne nyt helvetissä ole sellaisia asioita, jotka haluaisin jakaa Facebookissa. 

Päätin nyt kuitenkin väkisin koota tähän blogiin 8 asian listan, joita veikkaan, että vain harva tietää tai joita peräti kukaan muu kuin minä ei tiedä. Tässä se tulee, olkaa hyvä:

1. Kaapistani on nyt loppumassa kahvi. Pitää ostaa sitä huomenna lisää.

2. Huomasin eilen illalla, että lakanatkin voisi tässä kohta puoliin vaihtaa.

3. Olen pienestä asti tehnyt itseni kanssa kaikenlaisia sopimuksia, tyyliin "jos ehdin liikennevaloihin ennen kuin ne muuttuvat punaisiksi, se tentti menee tänään hyvin" tms. Pienenä jopa uskoin, että ne asiat voivat toteutua ja olla riippuvaisia jostain pienestä asiasta, jota mä teen. Nykyisin se on enää vain pinttynyt tapa.

4. Toinen lapsuudesta jäänyt tapa on, että saatan nukkuessani tai nukkumaan mennessäni pitää lakanasta kiinni, jos mulla on pelokas olo. Tämä juontaa juurensa siihen, että jos pienenä sain nukkua äidin vieressä, pidin aina äidin yöpaidasta kiinni iltaisin varmistaakseni, että äiti on siinä. 

5. Luen joka ilta iltarukouksen. Tämäkin on lapsuudesta jäänyt, pinttynyt tapa.

6. Mulle on aina ollut jotenkin hirmu vaikea käsittää, että kilo höyheniä ja kilo nauloja painavat saman verran.

7. Olen viime aikoina nähnyt tosi paljon kauheita painajaisia.

8. Olen päättänyt yhden tytön nimen ja yhden pojan nimen, jotka haluaisin antaa lasteni nimeksi. (Vaikka en tosiaan niitä lapsia edes halua...)

Minkä kirjoitin, sen kirjoitin.

Eilen tai toissa päivänä vasta iski mieleeni ensimmäinen pieni epäilys siitä, miksi tätä blogia kirjotan, kannattaako tätä kirjoittaa ja pitäisikö lopettaa tai tehdä jotakin muuta. Yllätyin siitä, että ensimmäinen epäilys tuli nyt vasta. Olisin odottanut sitä jo viimeistään viikko sitten.

Niin, miksi tätä blogia kirjoitan?
Vuosikaudet ihmettelin mielessäni, miksi yhä useammat ihmiset kirjoittavat kaikille täysin julkista blogia, jossa paljastavat ties mitä henkilökohtaisen elämänsä asioita. En nähnyt ainoatakaan syytä siihen, miksi kukaan haluaa sellaista tehdä. Varsinkaan, kun ei niihin blogeihin (ainakaan niihin, joita itse olen joskus käynyt katsomassa) ollenkaan välttämättä kukaan edes ikinä kommentoi mitään, tai jaa mitään "tykkäyksiä" tai muuta, mitä jossakin Facebookissa tai muussa sosiaalisessa mediassa on mahdollista saada. Blogin pitäminenhän on siis - tuon aiemman itseni ajatuksen mukaan - vähän niin kuin asettaisi itsensä näytille, vapaaehtoisesti kaiken maailman idioottien kyylättäväksi - ilman, että saa siitä mitään vastapalvelukseksi. Ei tykkäyksen tykkäystä, ei kommentteja. Pelkkää omaa, yksinäistä monologia ja kenties joku kauhea stalkkeri jossain näkymättömissä, joka koko ajan kiilto silmissä odottaa, mitä seuraavaksi kerrot itsestäsi.

Nyt olen itse siirtynyt näiden harkitsemattomien bloggaajien, itsensä näytteille panijoiden joukkoon. Miksi? En oikein tiedä. Syitä voi olla monia.
Ehkä olen säälittävä muodin uhri. En tietoisesti tykkää seurata muoteja, en koskaan ole esim. halunnut pitää mitään vaatetta / lukea mitään kirjaa / kuunnella mitään musiikkia tms. ainoastaan siitä syystä, että se on nyt cool, sitä tekee nyt kaikki. Mutta ehkä se tapahtuu tiedostamatta. Monesti olen huomannut, että alan tykätä jostakin tai alan haluta tehdä jotakin, ja sitten kun teen sitä, huomaan, että oikeastaan kaikki muutkin ympärilläni tekevät sitä, ovat tehneet jo jonkin aikaa. Olen siis sittenkin ollut muodin uhri. Tai, harvemmin, mutta joskus, on käynyt niin, että kaikki kaverit ovat puhuneet jonkun viikon ajan suu vaahdossa jostakin, sanotaan nyt vaikka ala-asteella Pokémoneista, joista minä en mitenkään suuremmalti ole kiinnostunut. Mutta annas olla, kun muutama viikko kuluu, niin eikö minustakin alkanut tuntua, että oikeastaanhan niitä Pokémon-kortteja olisi saatava ja joo, kyllä mäkin nyt alan katsella sitä ohjelmaa joka lauantai, ja oikeastaanhan mä olenkin tosi kiinnostunut näistä, ja oon muuten ollut aika kauan!
Ehkä tässä blogin kirjoittamisessa on käynyt vähän sama juttu. Että ensin olin ihan että "kuka hullu tollasta nyt tekee", mutta sitten, kun vähän katselee ympärilleen ja huomaa, että oikeastaan melkein kaikki paitsi minä tekee sitä, niin eikö jo ala mielessä kyteä sellainen ajatus, että taidanpa muuten minäkin aloittaa.
Mitään en myönnä, mutta saattaahan se olla vähän näinkin. Siis niin kuin piilotajuisesti.

Painavampi syy, se, minkä itselleni myönnän, on se, että kyllästyin Facebookiin.
Aikani tykkäsin kirjoitella kaikennäköisiä Facebook-päivityksiä. Oli kiva päästä kommunikoimaan sillä tavalla ihmisten kanssa kirjoittamalla, jossa koen usein onnistuvani paljon paremmin, kuin puhumalla kommunikoimisessa. Tykkäyksillä ja kommenteilla oli ihmeellinen voima. Facebookin päivittämiseen jäi vaarallisesti koukkuun ihan vain niiden takia. Kun oli tehnyt jonkun päivityksen, mikään ei ollut huumaavampi tunne kuin se pieni punainen ilmotuksen merkki vasemmassa yläkulmassa.
Eikä mikään ollut pahempaa kuin se, jos sitä ei tullut.
Jos sitä ei tullut vartin sisällä, parin tunnin sisällä, koko päivän aikana, koskaan.
Tai jos tuli jotain kaksi säälitykkäystä parilta kaverilta, viiden ilmoituksettoman tunnin jälkeen, ja lopulta koko päivitys piti käydä poistamassa, ihan silkasta häpeästä. Jäljellä tunne jonkintasoisesta epäonnistumisesta ihmisenä.

Kyllästyin siihen. Kyllästyin siihen täydelliseen koukuttumiseen: siihen mitä ihmeellisimmistä kimmokkeista lähtevään "tämän mä muotoilen statuspäivitykseksi" -oivallukseen, siihen hitonmoiseen ja loputtomaan "miten mä sen nyt teen" -tuskailuun ja lopulta siihen, että kirjaudun Facebookiin vain katsoakseni, onko sitä punaista ilmoitusmerkkiä ja heti perään kirjadun sieltä ulos vain, jotta voisin kirjautua uudelleen katsomaan, olisiko se ilmoitus nyt jo ilmaantunut sinne.

Puhumattakaan siitä erílaisten tuskailujen tulvasta, jos ilmoituksia tuli liian vähän tai ei yhtään tai mitä milloinkin. Maailmassa ei ole sellaista asiaa, josta minä en saisi kriisiä kehitetyksi.

Ongelma oli siis siinä, että minulla on tarve kirjoittaa, mutta kyllästyin olemaan tuon Facebook-paineen alainen. Järjellä ajatellen tiesin, ettei pitäisi uhrata yhtään ajatusta niille tykkäyksille tai kommenteille tai niiden määrälle. Itsellenihän minä niitä kirjoitan. Eikä ainakaan pitäisi antaa oman ihmisarvon millään asteella määrittyä sen mukaan, kuinka paljon saa tykkäyksiä Facebookissa. Eihän jollain Facebookilla ole yhtään mitään merkitystä. Eikä ainakaan pitäisi koskaan verrata itseään ja muita: Jos minä saan hätinä 20 tykkäystä siitä, että kerron juosseeni maratonin, ja samaan aikaan joku toinen kirjoittaa käyneensä puolen kilsan lenkillä ja tykkäyksiä tulee minuutissa 63, niin ei se millään tavalla määritä minun tai suoritukseni arvoa. 

Ilmeisesti tuo asia ei kuitenkaan avautunut minulle järkipuheella, sillä lopulta päätin ruveta irrottautumaan siitä Facebookin luomasta kurimuksesta. Päätin, että tarvitsen jonkun foorumin, jonne voin kirjoittaa kaikesta siitä, mistä haluan, ilman että minun tarvitsee miettiä, onko teksti tykättävää ja tuleeko tykkäyksiä tai kommentteja kaksi tai sata tai ei yhtään. Halusin kirjoittaa, ja halusin kirjoittaa myös jollekin muulle kuin itselleni (päiväkirjoja on kertynyt jo pitkä hyllyrivi). Ehkä halusin ja haluan myös harjoitella julkista kirjoittamista: olen aina ollut arka näyttämään mitään kirjoittamiani tekstejä kenellekään. Silti aina lähes kaikessa kirjoittamassani piilee halu jakaa se muiden kanssa.

Luonteva ratkaisu oli siis blogi. Voin kirjoittaa kaikenlaista, mitä mielessäni liikkuu, eikä minun tarvitse kantaa huolta siitä, tuleeko tykkäyksiä ja kommentteja. Voin kirjoittaa ajatuksia, joita en Facebookissa kirjoittaisi, sillä tiedän, että tämä teksti ei näy kaikille niille, joille se Facebookissa näkyisi. Veikkaan, että tällä blogilla on, ainakin toistaiseksi, hyvin, hyvin vähän lukijoita. Kun iskee kammo siitä, että en kehtaa tai voi tai pysty kirjoittaa jotakin ja pitikö tämäkin nyt kirjoittaa tänne, voin lohduttautua sillä, että eihän tätä kukaan lue. Kuitenkin saan harjoitella ilmaisutapaa, joka sallii sen, että tämä on ihan kenen tahansa luettavissa. Ei minkään rajatun Facebook-kaverilistan, vaan periaatteellisesti ihan kenen tahansa. 

Olen huomannut, että blogin kirjoittaminen on nimenomaan itselle kirjoittamista. Siinä ei niinkään anna toisille, ole toisten nähtävillä, kuten alun skenaariossani, vaan siinä nimenomaan saa itse sen, mitä haluaa. Saa valikoida sen, mitä kertoo ja mitä kenties jättää kertomatta. Saa näyttää itsestä kuvitellulle lukijalle sen, minkä itse kokee tärkeäksi. Saa nauttia siitä ajatuksesta, että kenties joku lukee tätä, ja ehkä se joku saa lukukokemuksesta itselleen jotakin. Jonkin ajatuksen, jonkin palasen, joka loksauttaa jotakin kohdilleen. Saa kenties antaa jollekin toiselle jotakin, mutta ylivoimaisesti eniten blogia kirjoittaessa saa itse itselleen jotakin. Kaikkea tätä.