Megamoka

En oo pitkään aikaan vihannut itseäni niin paljon kuin tänään.

Tää ei ole mitään angstausta siitä, miten ikävää elämä on, vaan olen vain ja pelkästään niin vihainen itselleni monen asian vuoksi, että oksat pois.

Osittain se johtuu jo aiemmin mainitsemastani alkuvuosimasennuksesta: tää on just tätä aikaa, kun tuntuu, että pitäisi pystyä hirveän paljoon ja moneen asiaan, eikä sen takia sitten oikein jaksa tarttua mihinkään kunnolla. Musta tuntuu, että oon jo liian kauan joululoman jälkeen ollut liian aikaansaamaton, liian saamaton, liian laiska, enkä oo saanut aikaseks kun ihan liian vähän siihen nähden, mitä ois pitänyt. Asiaan on tultava muutos. Panin sen toimeen jo tänään.

Toisekseen, en enää osta itselleni yhtään mitään, ellen ole sitä todellakin ansainnut. Olen vihainen itselleni siitä, miten paljon olen viime aikoina tuhlannut rahaa ihan turhuuteen. Nyt en oikeasti enää pitkään aikaan osta itselleni mitään, mitä en todella tarvitse tai todella ole ansainnut.

Jos ketään sattuu kiinnostamaan, niin tänään on tosiaan ihana mustikkahuuru leijunut ympärilläni. Toivottavasti kanssaihmiset ovat kyenneet hengittämään. Täytyy sanoa, että vaikka kaduttaakin se eilinen rahantuhlaus, niin ei näistä Body Shop -tuotteista turhaan makseta. Täyteläinen tuoksuelämys, ja miten ihanan pehmeäksi se ihon tekeekään. Suihkukokemus oli tänä aamuna oikea paratiisi verrattuna normi-halpis-suihkugeelikokemukseen. 

Sitten, tein eilen hirvittävän ja lopullisen Facebook-mokan. Tuskin se kellekään muulle on tai olisi niin hirvittävä, mutta mulle oli. Halusin vaihtaa profiilikuvan, vaikka mulla oli sellainen profiilikuva, josta tykkäsin ja tykkään tosi paljon. No, vaihdoin. Kävi legendaariset, että yhtäkään tykkäystä ei irronnut, ja kun muutenkin katselin, miltä se kuva näytti profiilissani, niin en oikein itsekään pitänyt siitä enää, joten poistin sen ja otin edellisen, paremman profiilikuvani takaisin. Tässä ei tapahtunut vielä yhtään mitään, ei mitään mokaa eikä mitään hirvittävää. Tässä vaiheessa kaikki oli vielä ok.

Mutta sitten, sitten. Poistaessani sitä uutta ja epäkelvoksi osoittautunutta profiilikuvaa myös kuva-albumistani, menin ja poistin siinä sählätessä vahingossa senkin kuvan, mikä mulla aiemmin oli ollut profiilissani ja minkä halusin siihen takaisin. Sen kuvan, mistä niin kovasti itse pidin ja mistä myös oli tullut ihania tykkäyksiä ja kommentteja. Menetin ne kaikki. Tajusin poistaneeni sen heti, kun olin painanut sen yhden kohtalokkaan, väärän hiirenpainalluksen, ja arvatkaa vain, meninkö paniikkiin. Aluksi en ollut edes uskoa sen olevan mahdollista, että olin tosiaan mennyt huolimattomuuksissani poistamaan kuvan, josta olen pitänyt kaikista musta otetuista kuvista eniten.

Tiedän, että tää ei kuulosta suurelta eikä hirveältä asialta, täähän on ihan naurettavaa. Mutta mä aloin itkeä ja huutaa ja itkeä ja huutaa ja itkeä ja huutaa. Ja olin ihan paniikissa ja yritin sit hädissäni etsiä sitä kuvaa tietokoneeltani uudestaan, ja siihen kesti kauan ja sit olin löytävinäni sen ja sit kun sain sen lisättyä profiiliin, niin se olikin väärä kuva ja sit poistin sen äkkiä uudestaan ja sen jälkeen sama toistui kolme kertaa, ennen kuin sain takaisin sen kuvan, minkä halusinkin.

Siellä se nyt on, ja kaikki on sen suhteen hyvin. Äsken kirjautuessani Facebookiin ensimmäistä kertaa eilisiltaisen katastrofin jälkeen huomasin, että pari ihanaa tyyppiä oli käynyt tykkäämässä siitä kuvasta, mut onhan tää nyt noloa, ihan järjettömän noloa. Varmaan jonkun etusivulle on pompannut 10 ilmoitusta siitä, kuinka mä olen vaihtanut profiilikuvani. Ja ne 8 muuta tykkäystä ja kolme kommenttia ovat nyt ikuisesti poissa, ja sillä kuvalla, kuvanottohetkellä jne. oli mulle muutenkin tunnearvoa erityisesti.

Tiedän, tää on aivan naurettavaa, mutta mua edelleen vähän itkettää ja siksi oli pakko kirjoittaa tästä. Kuitenkin, tää koko episodi selvensi mulle lopullisesti erään perustavanlaatuisen asian: nyt ihan oikeasti saa luvan loppua tää mun Facebookkailuni. En mä sieltä poistu, koska sitä kautta saan tietää niin monia juttuja ja pidettyä yhteyttä, mutta nyt pidän ihan oikeasti, oikeasti, sellaisen kunnollisen Facebook-tauon, että en käy siellä muuta kuin katsomassa yksityisviestit ja ilmoitukset. Huomasin viimeistään siitä eilisiltaisesta hermoromahduksestani, että koko idioottimaisesta mediasta kaikkine tykkäyksineen ynnä muine kommervenkkeineen on tullut mulle lievästi ilmaistuna suhteettoman iso stressinaihe. Nyt ihan oikeasti loppuu se mun typerä tykkäystenkerjäys typerillä statuspäivityksillä ja kuvilla. Kuinka paljon voikaan ihminen yrittää jollain profiilikuvanvaihdoksella hakea sitä varmistusta, että olisi jonkun mielestä kaunis tai edes hyväksyttävä? Miten on mahdollista, että jostain Facebook-tykkäysten määrästä on kiinni mielenrauha ja positiivinen kokemus itsestä? Vihaan itseäni, kun olen antanut tilanteen mennä tähän pisteeseen.

Hetken ajattelin jo tämän bloginkin lopettamista, sillä eihän kukaan jaksa lukea mun jatkuvaa valitustani ja muita pitkiä jaarituksia milloin mistäkin. En kuitenkaan lopettanut. Siksi, koska tätä blogikirjoittelua mä kuitenkin onneksi vielä teen ensisijaisesti itseäni varten. Toki toivon, että blogilla olisi edes joku lukija joskus, mutta ensisijaisesti itselleni mä tätä kirjoitan. Jollakin tavalla tunnen, että mä tarvitsen juuri tätä, juuri nyt.

Lopetan näihin tunnelmiin, palataan myöhemmin. Halaus sinulle, joka tätä luet.