Jo hyvän aikaa sitten aloitin sen pohtimisen, mitä uudenvuodenlupauksia tänä vuonna tekisin. Kun en keksinyt mitään hienoa ja järjellistä, aloin pohtia, mitä viime vuosina olenkaan luvannut, ja onko niillä lupauksilla saavutettu yhtään mitään.
Olen luvannut monena vuonna laihduttaa, jonakin vuonna vähän armollisemmin, olla lihomatta. Tulos: olen joskus vähän lihonut, joskus taas laihtunut, mutta koko elämäni aikana minussa tuskin on tapahtunut mitään huomattavan radikaaleja muutoksia painon suhteen suuntaan eikä toiseen. Kannattaako moista siis luvata tänä vuonna? Tuskin. Eiköhän se asia jo noudattele omaa linjaansa ilmankin, että aina uudenvuodenaattoina ruoskin itseäni ylimääräisen kerran.
Samaan teemaan liittyen, olen monena vuonna luvannut liikkua enemmän. Onko se sitten toteutunut? 14-vuotiaasta lähtien olen lenkkeillyt säännöllisesti, 17-vuotiaasta lähtien lisännyt kuvioihin mukaan uimahallin, 18-vuotiaana aloittanut maratoonailun ja tänä vuonna vielä joogankin. Lisäksi olen 14-vuotiaasta lähtien nostellut aktiivisesti käsipainoja ja tehnyt vatsalihaksia. Eikö siinä ole jo ainakin lähestulkoon tarpeeksi, lupauksilla tai ilman?
Viime tai edellisenä vuonna lupasin alkaa ajatella positiivisemmin. En osaa sanoa, onko se toteutunut parhaalla mahdollisella tavalla vai ei. Olen luonteeltani perusnegatiivinen angstaaja, joka kuitenkin aina tasaisin väliajoin yrittää käännyttää asioita mielessään vähän valoisammiksi. Saan siis itseni nykyään jo mielestäni ihan hyvin kiinni yltiönegatiivisuudesta ja vaadin itseltäni jotain muuta jo ihan ilman uusia lupauksia.
Kun asiaa oikein pohdiskelin, tulin lopulta siihen tulokseen, että oikeastaan ei kannata luvata nyt mitään. Mitä järkeä siinä edes on? Kuka on keksinyt ajatuksen uudenvuodenlupauksista? Onko se sitten jotenkin hienoa, että ensin revitään hiukset päästä pohtiessa ja lopulta väen väkisin temmataan jostain joku lupaus, jonka pitämisessä sitten oikein mukamas terästäydytään. Toiset onnistuvat, toiset eivät.
Eikö voisi sen sijaan luvata itselleen asioita aina silloin, kun lupauksen aika on? Jos se on uudenvuodenaatto, niin mikäs siinä sitten. Mutta ei kai uudenvuodenaatto kellekään ole tosiasiallisesti vuoden ainut päivä, jona tehdään pidettäviksi tarkoitettuja lupauksia seuraavaa vuotta varten?
Olen huomannut, että ainakin minä olisin ehkä paljonkin onnellisempi, jos en kuluttaisi valtaosaa ajastani siitä ahdistumiseen, mitä ensi viikolla, mitä kuukauden päästä, mitä ensi kesänä, mitä jouluna, mitä viiden vuoden päästä, mitä sen ja sen jälkeen yms. yms. Olen yrittänyt opetella pikkuhiljaa elämään enemmän juuri käsillä olevaa hetkeä ja sitä, mitä juuri se vaatii. Seuraava hetki saa luvan pitää huolen itsestään. Muussa ei oikein ole järkeä, kun oikein ajattelee.
Samoin on näiden uudenvuodenlupausten kanssa. Hetken jo leikittelin ajatuksella luvata, että tänä vuonna syön oikein paljon suklaata. Sitten mieleen juolahti, että entä jos juuri tänä vuonna ei oikein teekään mieli suklaata, vaan enemmän jotain muuta? Kannattaako sitä sitten väkipakolla ahtaa, ihan vain uudenvuodenlupauksen nimissä?
Päätin, että tänä vuonna en tee uudenvuodenlupauksia. Teen lupauksia itselleni pitkin vuotta, aina sen mukaan, mitä mikin tilanne milloinkin vaatii. Lupaan sen mitä katson parhaaksi ja koetan olla lupausteni mittainen. Enkä yhtään enempää.
Ensimmäisen lupauksen aika tuli jo uudenvuodenaattona. Opettelen ajattelemaan ja uskomaan, että minä olen hyvä. Kuten joku viisas on sanonut, "ennen kuin diagnosoit itselläsi masennuksen, tarkista, ettet ole ympäröinyt itseäsi idiooteilla." Minun on korkea aika opetella uskomaan, että minä olen helvetin hyvä ja jos joku muuta väittää, niin sen ei tarvitse olla totta. Paskat muista ja muiden mielipiteistä, minä olen oman itseni tärkein henkilö.
Sitten asiasta seitsemänteen. Luin tänään loppuun Tieto Finlandia -voittajan, Ville Kivimäen Murtuneet mielet (2013). Jos joku (ilmeisen lukuisista) lukijoista ei tiedä, se siis valaisee toisen maailmansodan psyykkisten sotavammojen uhreja ja heidän selviytymistään. Järkytyin ainakin parista saamastani tiedosta, joista aiemmin en ollut kuullut.
Ensinnäkin, toisen maailmansodan aikaisessa suomalaisessa psykiatriassa oli vallalla sellainen ajatus, että hallitsematonta pelkoa tai muita psyykkistä horjumista osoittavien sotilaiden oireet eivät johdu sotakokemuksista, vaan ensisijainen syy on sotilas itse. Psyykkisesti oireilleissa sotilaissa siis ajateltiin ilmiselvästi olevan jotakin synnynnäistä vikaa. "Normaalin" miehen ja sotilaan tuli kestää sotakoettelemukset. Kamalinta oli jonkun johtavan sotapsykiatrityypin ihan tieteellisessä julkaisussa ilmestynyt ajatus siitä, että nämä psyykkisesti oireilevat eli vialliset sotilaat pitäisi jotenkin eliminoida, koska onhan se nyt väärin, että nämä sairaat yksilöt pääsevät johonkin takalinjaan helpompiin tehtäviin samalla, kun yhteiskunnan paras ja terve aines lähetetään etulinjaan kuolemaan. Sairaat yksilöt jäävät henkiin ja pääsevät lisääntymään, mikä rapauttaa yhteiskuntaa.
Ymmärrän toki logiikan, mutta ei silti voi oikein muuta sanoa kuin huh huh.
Toinen ajatus, joka jäi mieleeni lähes koomisena, oli tutkimuksessa esitetty havainto siitä, että järkytykset ja reaktiot niihin ovat ilmeisesti universaaleja. Niin että jos olet etulinjassa sotimassa järisyttävää ylivoimaa vastaan, paras kaveri tai veli silpoutuu vieressäsi palasiksi ja itse vain juuri ja juuri vältyt kuolemalta, niin jos olet suomalainen, niin sulle todennäköisesti ilmaantuu joku trauma. Mutta jos oletkin vaikka saksalainen tai vaikka afrikkalainen, niin oletkin vaan että "kappas, näin kävi" ja jatkat sotaa kylmänrauhallisesti, kenties vielä hymyillen? Niinkö?
Ehdin jo ajatella, että onpa hienoa, kuinka pitkälle psykologiassa ollaan päästy. Enää psyykkiset häiriöt eivät ole ihan samanlainen stigma kuin toisessa maailmansodassa, eikä niihin suhtauduta yhtä kylmästi ja yksiselitteisesti. Toisaalta, nykypäivänä ollaan menty kyllä jo aika överiksi senkin asian kanssa. Jos nyt vertaa vaikkapa tuohon toisen maailmansodan aikaan, niin meillähän on asiat paremmin kuin hyvin. Kuitenkin jonot psykologeille ovat pidempiä kuin ikinä. Nykydiagnostiikalla jokainen, ihan jokainen sodan aikaan elänyt olisi todennäköisesti ohjattu jonkinlaiseen kriisiapuun.
Eikö siinä ole jotakin vinossa?
Noh, nuo nyt olivat pieniä palasia suuresta ja ajatuksia herättävästä teoksesta, ja blogimerkintäkin paisui epäinhimillisiin mittoihin, joten ehkä lopetan tähän. Jatketaan myöhemmin. Lupaavaa alkanutta vuotta itse kullekin säädylle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti