Tänään on rakkaan isoveljeni syntymäpäivä. Tämä blogimerkintä on siis virallisesti hänelle omistettu, vaikka hän tuskin itse tätä lukee.
Kesällä, jona olin 12-vuotias, olin tämän kyseisen veljeni luona kylässä kolmen yön ajan. Kävimme yhdessä Linnanmäellä, ostimme Tiimarista minulle dalmatialaispenaalin (joka oli aktiivisessa käytössä lukioaikoihini asti!) ja katsoimme yhdessä elokuvat "Vihreä maili" ja "Menolippu Mombasaan". Lisäksi ainakin söimme irtokarkkeja, tuijotimme Salkkareiden kesäuusintoja ja kävimme uimarannalla. Tuo viikon puolikas, jonka vietin ihan kahdestaan veljeni kanssa, oli minulle monella tavalla käänteentekevä. Se on minulle rakas muisto. Toivon, että veljenikin muistaisi sen. Kaikista herkimpiä kohtia en nyt lähde täällä julkisesti purkamaan, mutta voin kertoa, ettei se pelkästään tuota yksinkertaisen hauskaa Linnanmäki-uimaranta-irtokarkki-linjaa noudatellut. Jotain aika suurtakin tapahtui.
Sen kuitenkin haluan kertoa, että veljeni asui tuolloin maailman ihanimmassa asunnossa. Olen sen jälkeen aina miettinyt, että jos asuisin (kuten nyt asun) yksin, ja saisin aivan täysin vapaasti valita, minkälaisessa asunnossa haluaisin asua, asuisin juuri sellaisessa, jossa veljeni silloin asui. Se oli sopivan pieni yhdelle ihmiselle, muttei kuitenkaan liian pieni. Siellä oli kaksi huonetta ja keittiö, joka antaa kummasti tilaa, nyt yksiössä asuneen huomiona. Siellä oli, ennen kaikkea, siniset seinät, joka on minun unelmani numero yksi omaa kotia ajatellen. Siellä oli myös siniset sohvat, siniset verhot ja muistaakseni sininen sänkykin. On meillä veljeni kanssa siis ainakin värimaailma jollakin tapaa yhteinen.Lisäksi asunnossa oli sauna, jonka veljeni kylläkin oli itse sinne rakentanut, mutta kuitenkin, sauna!!!! Ihan järkyttävää, miten onnellinen olisin sellaisesta asunnosta.
On aika pelottava ajatus, että veljeni oli silloin saman ikäinen kuin minä nyt. Veljeni oli töissä, elätti itsensä, asui noin upeassa asunnossa jne. jne. jne. Taas herää ajatus, mihin minä olen elämässäni päässyt? Tuntuu, etten oikein mihinkään. Vaikka opiskelenkin alaa, joka eniten kiinnostaa. Vaikka olen edennyt opinnoissani ihan hyvin. Vaikka asun itsekin asunnossa, josta ihan tykkään. Silti, silti, silti.
No, joka tapauksessa. Veljelläni on tänään syntymäpäivä! Hurraa-huutoja!
Tähän loppuun kerron vielä, että katsoin tosiaan viime yönä sen "Notre Damen kellonsoittajan". Elämys ei juurikaan eronnut siitä kuudentoista vuoden takaisesta. Tuijotin tietokoneen näyttöä, josta siis elokuvaa katselin, rävähtämättä koko leffan ajan, eivätkä silmät kertaakaan osuneet kellon viisareille. Jäi hirveä hinku saada käsiini lisää vanhoja Disney-klassikoita. Voisinkohan ostaa niitä lisää? Tahdon, tahdon, tahdon!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti