Vuosien takaa

Mulla on jotenkin outo olo.
Ehkä vähän siksi, että tänään oli kahden aika ison asian deadline-päivä. Olen tässä ihmetellyt, miksi nykyään tuntuu niin vaikealta saada mitään aikaiseksi ennen viimeistä iltaa. Aikaisemmin elämässäni olen aina tunnollisesti kursinut kaiken maailman essee-tehtävä-portfolio-harjoitus-esitelmä-oppimispäiväkirja-luentopäiväkirja-hullutukset kokoon hyvissä ajoin siltä varalta, jos juuri deadline-päivänä sattuisi joku onnettomuus.
Olisihan se nyt kamalaa, jos mä vaikka kuolisin yhtäkkiä, ja sen takia jäisi joku luentopäiväkirja palauttamatta. Olen minimoinut sen riskin.

Viime aikoina, tai no, tämän lukuvuoden aikana, olen jotenkin oudosti ruvennut nyhveröimään kaikkien opiskelujuttujen kanssa. Luentopäiväkirjat ynnä muut lätinät palautan just ja just viimeisenä päivänä, muutamaa tuntia ennen kuin palautuslaatikko sulkeutuu. Niin tapahtui tänäänkin. Ehkä siksi vatsaa väänsi pitkin päivää ja olin muutenkin omituisen huonovointinen.
Tai sitten oli joku muu syy.

Luin viime yönä sellaisen pitkänpitkän jutun, jonka olen kirjoittanut itse itsestäni. Asiahan on niin, että mä olen kirjoittanut muistiin lähes koko lukion kakkosvuoden. Olen kirjoittanut 200-sivuisen tarinan, joka sisältää lähinnä löpinää vanhojentansseista, koulusta ja kavereista. Pääosassa on eräs miespuolinen henkilö, joka kyllä tuskin mitenkään erityisesti nautti siitä pääroolistaan. Oon aika vakuuttunut, että se käsikirjoitus pitäisi filmata.
No ei.

Mutta oli se jotenkin karmiva kokemus. Lukea se tarina.
Kun kerroin siitä tänään yhdelle ystävälleni, ja kerroin myös, että lukukokemus tuntui ja tuntuu edelleen jotenkin tosi rankalta, niin ensimmäinen kysymys oli: "Miksi sä luit sen?"
Niin, miksi? En tiedä. Yhtäkkiä vain pengoin sen jostakin koneen syövereistä, ikivanhan tekstin, ei enää hatarintakaan muistikuvaa, mitkä tarkoitusperät mulla sillä hetkellä oli. Kun olin aloittanut lukemisen, en pystynyt lopettamaan.

Sukelsin täysi-ikäisyyden kynnyksellä olevaan itseeni. Maailmaan, joka oli ihan toinen, kuin se nyt on. Itseeni, jota en olisi tunnistanut itsekseni, ellen olisi tiennyt, että minä se todella olin, joka tämän aikanaan kirjoitti. Se siinä oli karmivaa: Avata portti, jonka jo on sulkenut takanaan. Kääntyä katsomaan taakse päin, niitä kauan sitten koettuja tunteita, ajatuksia, tekoja ja tapahtumia. Niitä, jotka luuli säilyttäneensä jossakin itsessään, kantavansa mukanaan.  

Mutta enhän se voinut olla minä. Se ihminen, jolle ei ollut tapahtunut vielä mitään siitä, mitä viiden vuoden aikana on ehtinyt tapahtua. Se ihminen, jolla ei ollut harmainta aavistusta siitä, missä hän voisi viiden vuoden kuluttua olla. Sille ihmiselle ei ollut sitä viiden vuoden päässä olevaa itseä.

Voiko se ihminen siis olla minä? Mehän olemme kaksi eri ihmistä. Kahdessa eri elämässä.
Mitä jos viiden vuoden kuluttua olen silloisellekin itselleni yhtä hauras kuva?
Toisaalta karmiva, toisaalta niin lohdullinen ajatus.

Ja toinen heti perään: Onko mitään, mikä todistaisi, että se menneisyys on ollut?
Omat muistoni. Muistan kyllä ne hetket, jotka luin, muistan myös sen, että olen ne kirjoittanut. Pystyin tekstin avulla tuntemaan, kokemaan ja aistimaan uudelleen jokaisen hetken sen menneisyyden itseni kanssa. Ja silti: jos en ole se sama ihminen, kenen ne muistot sitten ovat? Kuka voi sanoa, mitä tapahtui todella?
Veikkaanpa, että jos se teksti annettaisiin vaikka tuon mainitsemani miespuolisen henkilön luettavaksi, versio olisi aivan toinen.

Se kirjoitettu teksti. Se on sinänsä autenttinen, että olen kirjoittanut sitä kiinni hetkessä. Olen kirjoittanut sen välittömästi tapahtumien jälkeen, joten mitään aivan kamalia muistivirheitä ei ole voinut syntyä. Mutta sellaisenakin se on vain oman, silloisen itseni kokemus. Olen luonut itselleni eräänlaisen tien menneeseen. Ajattelematta sitä silloin.

En osaa sanoa, mikä siinä tekstissä nyt oli niin ihmeellistä. Jotenkin sen lukeminen vain oli yllättävän rankkaa. Kuinka toisin ajatteleekaan nykyään, kuinka toisin kaikki on mennyt, kuin silloin osaisi ajatellakaan. Ja ennen kaikkea: kuinka raskasta onkaan elää oman itsensä kanssa elämänsä loppuun.