Toissa yönä kehuin Facebookissa, miten pienissä asioissa ilo ja onni piilevätkään.
Ja ihan tottahan se on.
Mutta valitettavan totta on myös se, että samoin aika pienissä ja maailmanjärjestyksen kannalta suht mitättömissä asioissa piilee se suuri vitutuskin.
Teki mieli tehdä Facebook-päivitys aiheesta, ihan vain siksi, koska en halua vaikuttaa sielläkään mitenkään yltiöpositiiviselta ja iloiselta ja aina onnelliselta tyypiltä - olenhan niin kaukana sellaisesta kuin mahdollista. Useimmiten mun ei vaan tee mieli avautua Facebookissa silloin, kun vituttaa. Etsin muita kanavia. Nyt olisi tehnyt mieli tehdä niin ihan vain vastapooliksi edelliselle päivitykselle. Mutta en sitten tehnyt. Mikä varmasti oli ihan hyvä päätös. Sen sijaan tulin avautumaan tänne. Mikä ei välttämättä ollut yhtä hyvä päätös. Mutta päätös joka tapauksessa.
Tänään tuli taas jonkinlainen repeäminen. Tuntui, kuin sisuskaluissani jotakin olisi revennyt. Sanon "taas", koska mulla on ollut sellainen tunne ennenkin. Edellisestä kerrasta on jonkin aikaa. En muista, milloin se viimeksi tapahtui. En oikein halua ajatella sellaisia asioita, ellei ole aivan pakko. Tämä ei ole sitä jossakin blogimerkinnässäni raportoimaani paniikkiahdistusta, vaan ihan vain väsymystä. Elämäntilanteeseen ja elämään ja ihmisiin ja omaan itseen. Silkkaa väsymystä ja sen vuoksi puhdasta vitutusta.
Niin ja ne pienet asiat? No, esim. sellainen juttu, mitä olen ihmetellyt jo pitkään: minä yritän hoitaa omia asioitani edes jollakin tavalla kuntoon, vaikka vieraiden ihmisten lähestyminen edes sähköpostitse ja jonkin asian kysyminen on mulle todella vaikeaa ja ahdistusta tuottavaa, enkä oikein koe osaavani. Yritän kuitenkin parhaani mukaan, koska pakko on. Yritän parhaani mukaan olla kohtelias ja muotoilla viestini ystävällisesti ja toivon yli kaiken, että saisin edes jonkunlaisen vastauksen johonkin, että saisin edes jonkun asian järjestykseen.
Jos saan ystävällisen vastauksen johonkin kysymykseeni, tai jos saan ylipäätään vastauksen, niin se on valitettavasti poikkeus. 90 % tapauksista ihmiset, jotka mun käsityksen mukaan saavat palkkaa siitä, että esim. vastaavat näitä asioita koskeviin kysymyksiin, vastaavat tylysti, kylmästi ja ihan kuin minä olisin jotenkin suorastaan törkeä kun häiritsen heidän ylhäisyyttään lähettämällä sähköpostia.
Eikä se nyt sillä tavalla haittaa. Kyllä mä ymmärrän, että ihmiset nykymaailmassa ja työelämässä on aika ahtaalla, eikä ne välttämättä tarkoita pahaa, eikä ne ehkä tarkoita olla kylmiä, ehkä niillä on kiire ja ehkä ne ei itsekään oikein tiedä ja ehkä sitä ja ehkä tätä. Kyllähän sen ymmärtää, ihmisiähän me kaikki vain olemme. Mutta kun on kolme ja puoli vuotta elänyt epävarmuudessa ihan kaikesta ja kantanut koko ajan sitä kalvavaa tunnetta, että mitä jos en koskaan työllisty, mitä jos musta koskaan ei oo mihinkään jne. jne. jne. ja kun jo valmiiksi kokee vaikeaksi kaikenlaisen kommunikaation ihmisten kanssa, ja kun kuitenkin parhaansa mukaan yrittää ottaa ensin itse selvää ja yrittää suorittaa opintoja mahdollisimman hyvin ja yrittää ylipäätään kaikkensa niin kyllä se välillä vähän syö ihmistä. Varsinkaan, kun ei niitä tylyjä vastauksia tai vastaamattomuuksia tule vastaan vain yhtä tai muutamaa, vaan valtaosassa tilanteista, joina on pakko kysyä jotakin joltakin, tietää jo etukäteen, että ilkeä vastaus sieltä taas tulee. Vaikka kuinka itse yrittäisi olla kohtelias ja muotoilee sitä yhden kysymyksen viestiään puoli tuntia.
Tänään se sitten taas siis tuli. Mä en vaan jaksa. En jaksa hoitaa näitä asioita, en jaksa olla tässä jatkuvassa epävarmuuden suossa, missä kukaan ei tee elettäkään auttaakseen. En jaksa koko ajan yksin vastata joka ikisestä pienestä ja isosta asiasta. Olen juuri päässyt eroon murskaavasta ihmissuhteesta, enkä jaksa koko ajan yrittää olla vahva.
Enhän mä edes ole koskaan ollut mitenkään vahva ja itsenäinen. Olen helvetin heikko ja helvetin rikki ja helvetin väsynyt tähän. Ei ollut tänään ensimmäinen eikä varmasti myöskään viimeinen kerta, kun ajattelin haluavani lopettaa yliopiston. En jaksa tätä elämäntilannetta, en jaksa tätä elämää, en jaksa ihmisiä, en jaksa itseäni. Haluaisin olla joku toinen, jossain muualla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti