Eilen tai toissa päivänä vasta iski mieleeni ensimmäinen pieni epäilys siitä, miksi tätä blogia kirjotan, kannattaako tätä kirjoittaa ja pitäisikö lopettaa tai tehdä jotakin muuta. Yllätyin siitä, että ensimmäinen epäilys tuli nyt vasta. Olisin odottanut sitä jo viimeistään viikko sitten.
Niin, miksi tätä blogia kirjoitan?
Vuosikaudet ihmettelin mielessäni, miksi yhä useammat ihmiset kirjoittavat kaikille täysin julkista blogia, jossa paljastavat ties mitä henkilökohtaisen elämänsä asioita. En nähnyt ainoatakaan syytä siihen, miksi kukaan haluaa sellaista tehdä. Varsinkaan, kun ei niihin blogeihin (ainakaan niihin, joita itse olen joskus käynyt katsomassa) ollenkaan välttämättä kukaan edes ikinä kommentoi mitään, tai jaa mitään "tykkäyksiä" tai muuta, mitä jossakin Facebookissa tai muussa sosiaalisessa mediassa on mahdollista saada. Blogin pitäminenhän on siis - tuon aiemman itseni ajatuksen mukaan - vähän niin kuin asettaisi itsensä näytille, vapaaehtoisesti kaiken maailman idioottien kyylättäväksi - ilman, että saa siitä mitään vastapalvelukseksi. Ei tykkäyksen tykkäystä, ei kommentteja. Pelkkää omaa, yksinäistä monologia ja kenties joku kauhea stalkkeri jossain näkymättömissä, joka koko ajan kiilto silmissä odottaa, mitä seuraavaksi kerrot itsestäsi.
Nyt olen itse siirtynyt näiden harkitsemattomien bloggaajien, itsensä näytteille panijoiden joukkoon. Miksi? En oikein tiedä. Syitä voi olla monia.
Ehkä olen säälittävä muodin uhri. En tietoisesti tykkää seurata muoteja, en koskaan ole esim. halunnut pitää mitään vaatetta / lukea mitään kirjaa / kuunnella mitään musiikkia tms. ainoastaan siitä syystä, että se on nyt cool, sitä tekee nyt kaikki. Mutta ehkä se tapahtuu tiedostamatta. Monesti olen huomannut, että alan tykätä jostakin tai alan haluta tehdä jotakin, ja sitten kun teen sitä, huomaan, että oikeastaan kaikki muutkin ympärilläni tekevät sitä, ovat tehneet jo jonkin aikaa. Olen siis sittenkin ollut muodin uhri. Tai, harvemmin, mutta joskus, on käynyt niin, että kaikki kaverit ovat puhuneet jonkun viikon ajan suu vaahdossa jostakin, sanotaan nyt vaikka ala-asteella Pokémoneista, joista minä en mitenkään suuremmalti ole kiinnostunut. Mutta annas olla, kun muutama viikko kuluu, niin eikö minustakin alkanut tuntua, että oikeastaanhan niitä Pokémon-kortteja olisi saatava ja joo, kyllä mäkin nyt alan katsella sitä ohjelmaa joka lauantai, ja oikeastaanhan mä olenkin tosi kiinnostunut näistä, ja oon muuten ollut aika kauan!
Ehkä tässä blogin kirjoittamisessa on käynyt vähän sama juttu. Että ensin olin ihan että "kuka hullu tollasta nyt tekee", mutta sitten, kun vähän katselee ympärilleen ja huomaa, että oikeastaan melkein kaikki paitsi minä tekee sitä, niin eikö jo ala mielessä kyteä sellainen ajatus, että taidanpa muuten minäkin aloittaa.
Mitään en myönnä, mutta saattaahan se olla vähän näinkin. Siis niin kuin piilotajuisesti.
Painavampi syy, se, minkä itselleni myönnän, on se, että kyllästyin Facebookiin.
Aikani tykkäsin kirjoitella kaikennäköisiä Facebook-päivityksiä. Oli kiva päästä kommunikoimaan sillä tavalla ihmisten kanssa kirjoittamalla, jossa koen usein onnistuvani paljon paremmin, kuin puhumalla kommunikoimisessa. Tykkäyksillä ja kommenteilla oli ihmeellinen voima. Facebookin päivittämiseen jäi vaarallisesti koukkuun ihan vain niiden takia. Kun oli tehnyt jonkun päivityksen, mikään ei ollut huumaavampi tunne kuin se pieni punainen ilmotuksen merkki vasemmassa yläkulmassa.
Eikä mikään ollut pahempaa kuin se, jos sitä ei tullut.
Jos sitä ei tullut vartin sisällä, parin tunnin sisällä, koko päivän aikana, koskaan.
Tai jos tuli jotain kaksi säälitykkäystä parilta kaverilta, viiden ilmoituksettoman tunnin jälkeen, ja lopulta koko päivitys piti käydä poistamassa, ihan silkasta häpeästä. Jäljellä tunne jonkintasoisesta epäonnistumisesta ihmisenä.
Kyllästyin siihen. Kyllästyin siihen täydelliseen koukuttumiseen: siihen mitä ihmeellisimmistä kimmokkeista lähtevään "tämän mä muotoilen statuspäivitykseksi" -oivallukseen, siihen hitonmoiseen ja loputtomaan "miten mä sen nyt teen" -tuskailuun ja lopulta siihen, että kirjaudun Facebookiin vain katsoakseni, onko sitä punaista ilmoitusmerkkiä ja heti perään kirjadun sieltä ulos vain, jotta voisin kirjautua uudelleen katsomaan, olisiko se ilmoitus nyt jo ilmaantunut sinne.
Puhumattakaan siitä erílaisten tuskailujen tulvasta, jos ilmoituksia tuli liian vähän tai ei yhtään tai mitä milloinkin. Maailmassa ei ole sellaista asiaa, josta minä en saisi kriisiä kehitetyksi.
Ongelma oli siis siinä, että minulla on tarve kirjoittaa, mutta kyllästyin olemaan tuon Facebook-paineen alainen. Järjellä ajatellen tiesin, ettei pitäisi uhrata yhtään ajatusta niille tykkäyksille tai kommenteille tai niiden määrälle. Itsellenihän minä niitä kirjoitan. Eikä ainakaan pitäisi antaa oman ihmisarvon millään asteella määrittyä sen mukaan, kuinka paljon saa tykkäyksiä Facebookissa. Eihän jollain Facebookilla ole yhtään mitään merkitystä. Eikä ainakaan pitäisi koskaan verrata itseään ja muita: Jos minä saan hätinä 20 tykkäystä siitä, että kerron juosseeni maratonin, ja samaan aikaan joku toinen kirjoittaa käyneensä puolen kilsan lenkillä ja tykkäyksiä tulee minuutissa 63, niin ei se millään tavalla määritä minun tai suoritukseni arvoa.
Ilmeisesti tuo asia ei kuitenkaan avautunut minulle järkipuheella, sillä lopulta päätin ruveta irrottautumaan siitä Facebookin luomasta kurimuksesta. Päätin, että tarvitsen jonkun foorumin, jonne voin kirjoittaa kaikesta siitä, mistä haluan, ilman että minun tarvitsee miettiä, onko teksti tykättävää ja tuleeko tykkäyksiä tai kommentteja kaksi tai sata tai ei yhtään. Halusin kirjoittaa, ja halusin kirjoittaa myös jollekin muulle kuin itselleni (päiväkirjoja on kertynyt jo pitkä hyllyrivi). Ehkä halusin ja haluan myös harjoitella julkista kirjoittamista: olen aina ollut arka näyttämään mitään kirjoittamiani tekstejä kenellekään. Silti aina lähes kaikessa kirjoittamassani piilee halu jakaa se muiden kanssa.
Luonteva ratkaisu oli siis blogi. Voin kirjoittaa kaikenlaista, mitä mielessäni liikkuu, eikä minun tarvitse kantaa huolta siitä, tuleeko tykkäyksiä ja kommentteja. Voin kirjoittaa ajatuksia, joita en Facebookissa kirjoittaisi, sillä tiedän, että tämä teksti ei näy kaikille niille, joille se Facebookissa näkyisi. Veikkaan, että tällä blogilla on, ainakin toistaiseksi, hyvin, hyvin vähän lukijoita. Kun iskee kammo siitä, että en kehtaa tai voi tai pysty kirjoittaa jotakin ja pitikö tämäkin nyt kirjoittaa tänne, voin lohduttautua sillä, että eihän tätä kukaan lue. Kuitenkin saan harjoitella ilmaisutapaa, joka sallii sen, että tämä on ihan kenen tahansa luettavissa. Ei minkään rajatun Facebook-kaverilistan, vaan periaatteellisesti ihan kenen tahansa.
Olen huomannut, että blogin kirjoittaminen on nimenomaan itselle kirjoittamista. Siinä ei niinkään anna toisille, ole toisten nähtävillä, kuten alun skenaariossani, vaan siinä nimenomaan saa itse sen, mitä haluaa. Saa valikoida sen, mitä kertoo ja mitä kenties jättää kertomatta. Saa näyttää itsestä kuvitellulle lukijalle sen, minkä itse kokee tärkeäksi. Saa nauttia siitä ajatuksesta, että kenties joku lukee tätä, ja ehkä se joku saa lukukokemuksesta itselleen jotakin. Jonkin ajatuksen, jonkin palasen, joka loksauttaa jotakin kohdilleen. Saa kenties antaa jollekin toiselle jotakin, mutta ylivoimaisesti eniten blogia kirjoittaessa saa itse itselleen jotakin. Kaikkea tätä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti