Luin tänään loppuun Daniel Glattauerin teoksen Joka seitsemäs aalto (2012). Se on jatkoa romaanille Kun pohjoistuuli puhaltaa (2011). Molemmat ovat sähköpostiromaaneja, jotka kertovat epätavallisen rakkaustarinan Emmistä ja Leosta. Kaikki alkaa väärään osoitteeseen menneestä lehtitilauksen peruutuksesta. Naimisissa oleva Emmi ja yksin asuva Leo aloittavat sähköpostikirjeenvaihdon, joka muuttuu yhä tiiviimmäksi ja tiiviimmäksi, rakkaudeksi ilman näköhavaintoja toisesta.
Tässä toisessa osassa kuvattiin lähinnä ihmissuhteesta irti repiytymisen vaikeutta. Emmi ja Leo, molemmat tahoillaan, yrittävät kerran toisensa jälkeen jatkaa elämäänsä ilman toistaan. He yrittävät vuoron perään katkaista yhteytensä, kuitenkaan siinä onnistumatta. Rantaan iskeytyvät aallot ovat toinen toistensa kaltaisia, mutta seitsemäs aalto voi muuttaa kaiken.
Teos oli - välillä aivan liikaakin - kuin omasta, jo jonkin aikaa kestäneestä elämäntilanteestani. Muutoin, paitsi että en osaa sisällyttää omaan elämääni ollenkaan näin paljon parantavaa huumoria. Ja toisekseen, minulla ei ole - ehkä juuri siksi - onnellista loppua. Niin juuri, loppua. Suosittelisin tätä kirjaa jokaiselle, ellei loppu olisi niin, niin, niin... ennalta arvattava. Siinä mielessä ensimmäinen osa olisi pärjännyt paremmin ihan yksinään.
Ei kai sitten tältä erää muuta. Tämän päivän ilo on, että katson ehkä Notre Damen kellonsoittaja -elokuvan, jonka olen nähnyt vain yhden kerran, ja siitäkin on aikaa kuusitoista vuotta. Ihan hurjaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti