Koska haluan nyt kirjoittaa jostakin iloisemmasta. Asiasta, tai siis oikeammin, ihmisistä, jotka ovat elämässäni tärkeitä.
Jota muuten tulee kerrottua liian harvoin.
Kaikkihan tietävät, että mä en ole kovin lapsirakas ihminen. Oon varmaan sanonut aika monelle, että en ollenkaan välttämättä halua äidiksi, enkä myöskään halua työskennellä missään lapsiläheisellä alalla. (En nyt keksinyt tuohon parempaa termiä.) Siihen, miksi en halua äidiksi, on pitkä lista syitä. Yksi on, että en koe pitäväni lapsista. On tietysti paljon muita, tärkeämpiä syitä. Kuten se, että en pidä itsestäni, enkä halua tähän maailmaan ketään toista ihmisparkaa, joka joutuisi mun armoille.
No niin, se siitä. Ei mun siitä nyt ollut tarkoitus puhua. Joillekin ihmisille on myös tullut yllätyksenä, kun sanon, että en välttämättä halua lapsia. Olen itse yllättynyt siitä, kun jotkut on sanoneet, että ne on ihan oikeasti luulleet, että mä nimenomaan haluan äidiksi. Että mä oon just sellanen ihminen, jonka vois kuvitella tulevan hyvin toimeen lasten kanssa. Mihin lienee heidän ajatuksensa perustuneet.
Mulle kuitenkin on siunaantunut kolme veljenlasta, joiden kanssa olen saanut olla. Mulla on jo vähän yli kahdeksan vuoden ajan ollut suuri ilo ja kunnia olla täti. Ne kolme lasta ovat poikkeuksellisia, niiltä olen saanut tässä elämässä valtavan paljon. Ehkä se on just se, että olen täti: niin läheinen, että ne uskotaan mun hoitoon ja olen saanut olla niiden kanssa aina paljon. Kuitenkaan en niin läheinen, että mulla olisi niistä hirveä vastuu ja huoli joka hetki.
Kuten oon varmaan jo blogissakin tarpeeksi hokenut, en useinkaan koe oikein osaavani olla ihmisten kanssa. Koko elämäni ajan olen enemmän tai vähemmän tuntenut tuskaa siitä, että ihmissuheet ja ihmisten kanssa oleminen, sellainen, minkä pitäis kai kuulua ihan normaaliin elämään, on mulle niin usein niin vaikeaa. En oikein koe kuuluvani tähän maailmaan.
Lasten kanssa se on kuitenkin ihan eri juttu. Olin suorastaan järkyttynyt tehdessäni viime kesänä yhtäkkiä oikein tietoisen huomion: kun olen mun veljien lasten kanssa, olen siellä missä pitääkin. Olen siellä, missä mua tarvitaan, missä haluan olla ja missä musta pidetään sellaisena kuin olen. Nimenomaan se, että ei tarvitse olla mitään muuta kuin minä itse. Huomasin, miten suorastaan pelastauduin jostakin aikuisten kahvipöytäkeskustelusta lasten sekaan ja huomasin, millainen helpotus se oli: Muumi-DVD pyörimään ja sitten ei tarvi olla yhtään mitään muuta kuin se mitä olen. Ei tarvitse ylläpitää kohteliasta keskustelua, ei tarvitse vastata oletetuilla vastauksilla niihin kysymyksiin, joita aikuisten maailmassa on kohteliasta ja pakko kysyä, ei tarvi olla yhtään mitään. Muuta kuin olla läsnä. Olla kiinnostunut siitä, mitä ne lapset tekee ja sanoo, mennä niiden tasolle ja koettaa olla herkkänä huomaamaan se, mikä niille on tärkeää.
Ja se, miten avointa ja suoraa palautetta sitä saakaan. "Mä haluan, että sä luet mulle iltasadun." "Kiva, että sä tulit meidän kanssa tänne!" "Mä tykkään susta tosi paljon."
Tietysti tulee toisenlaistakin, ja ihan yhtä suoraa palautetta, ja molemminpuolisia hermojen menetyksiä aina toisinaan. Mutta silti. Se ei lakkaa ihmetyttämästä mua, että kuinka joku voikin pitää musta. Ihan vain tällaisena. Kerta toisensa jälkeen sen kuuleminen on yhtä suuri ja hämmästyttävä kokemus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti