Juna kulki vaan

On tullut aika paljastaa hektisen viime viikonlopun tapahtumat, jotka varmasti jäivät jokaista vaivaamaan viime postauksen lopun hämäräperäisen viittauksen ansiosta.

Voi että taas ahdisti ja stressasi. Etukäteen. Monta päivää.
Koska lähteminen on niin pirun vaikeaa ja hankalaa, ja koska olen maailman huonoin päättämään edes yksinkertaista asiaa. Päätän niin tai päätän näin, teen niin tai näin tai jätän tekemättä, aina ressaa ja ahdistaa ja aina valinta on väärä. Aina ja aina vain.

Stressi oli huipussaan perjantaiaamuna, jolloin minun piti kiireellä töissä maksaa ja tulostaa kolmas yhteensä neljästä viikonloppua varten tarvittavasta matkalipusta.
Kaikki meni ihan hyvin, kunnes piti siirtyä verkkopankkiin.
En muistanut käyttäjätunnustani.
Mulla on ollut verkkopankkitunnukset yli viisi vuotta, ja koko sen ajan olen aktiivisesti käyttänyt niitä.
Opettelin käyttäjätunnuksen (vai miksikä sitä numerosarjaa nyt sitten kutsutaankaan, jota aina tarvitaan verkkopankkiin kirjautuessa) ulkoa heti sen saatuani, ja sen koommin en ole koskaan tarvinnut mitään lappua, mistä sen muistaisin.
Koskaan, koskaan, koskaan ennen en ole joutunut sellaiseen tilanteeseen, että en muistaisi sitä. Se tulee yhtä automaattisesti sormieni ja aivojeni yhteispelinä kuin kaikki muutkin salasanat, joita käytän: en joudu tietoisesti muistelemaan enkä ajattelemaan.

Perjantaiaamuna kiireessä huomasin kuitenkin, että en helvetti soikoon muista sitä numerosarjaa. Ja jos en muista nyt, en saa sitä lippua.
En voinut käsittää, kuinka se on edes mahdollista kaikkien näiden vuosien jälkeen. Ehdin jo panikoitua ihan tosissaan, mutta onneksi numerosarja palautui mieleen hetken kuluttua. Sain kuin sainkin lippuni.

Lähdin töistä kiireellä iltapäivällä ehkä elämäni ensimmäistä kertaa hetkeäkään viivyttelemättä ja juoksin kotiin syömään jotain ja pakkaamaan. Olimme puhuneet edellisenä päivänä äitini kanssa, että en tarvitse muuta kuin käsilaukun.
Edellisen päivän iltana oli kuitenkin myös tapahtunut se, mikä tapahtuu aina ennen matkaa: mieltä vailla oleva kirjojen hamstraus. Luulen aina juuri ennen matkan alkua, että tarvitsen mukaani osapuilleen puoli kirjastoa.
Niinpä sitten lähdin käsilaukun ja kirjakassillisen kanssa.

Hyppäsin Pasilaan vievään junaan.
Koin elämäni suurimman järkytyksen.
Se oli, ei enempää eikä vähempää, ei mikään muu kuin lasten vaunu. Siis todellakin, las-ten vau-nu. Edessäni oli hulppea kolmen ja puolen tunnin junamatka vaunussa, joka oli täpötäynnä kirkuvia, rääkyviä, vaipat jaloissaan ympäri vaunua juoksevia, mehupullojaan pitkin lattioita vuodattavia ja eväsleipiään pudottelevia rääpäleitä ja heidän turhautuneita, vähintään yhtä kovaa meteliä pitäviä vanhempiaan.

Muistin kirkkaasti tunnin takaisen hetken, jona lipunmyyjä kysyi, onko mulla paikkatoiveita.
Parisen vuotta sitten muuan toinen lipunmyyjä joutui sijoittamaan minut täysinäisen junan lemmikkivanuun, ja kysyi, sopiiko se, onko minulla allergia.
Kirosin sen tuoreemman lipunmyyjän kysymättä jättämättömyyttä ja totesin, että seuraavalla kertaa tiedän tasan tarkalleen, mitä sanoa, kun lipunmyyjät kysyvät paikkatoiveista.
Istuisin mielelläni vaikka kuinka täyteen ahdetussa aikuisten vaunussa ja voisin hyvin mielelläni istua täpötäyteen ahdetussa lemmikkivaunussa vaikka millaiseen karvapölyyn uppoutuneena, voisin istua siellä  vaikka viisikymmentäkiloinen koira sylissäni, mutta maailmassa on yksi paikka, johon en halua joutua kuin viimeisessä hädässä, ja se on lasten vaunu junassa.

Eikä yksikään niistä penskoista tietenkään jäänyt pois Tampereella eikä millään muulla väliasemalla.
Koko vaunullinen jäi pois yhtä asemaa ennen minua. Viimeiset kymmenen minuuttia sain kuvitella olevani koko junan ainoa matkustaja.

No mutta hei, ei siinä oikeastaan mitään. Matkan alkaessa olin nimittäin saavuttanut stressitasoni huipun ja oikeastaan ylittänyt sen jo kauan sitten. Ei ollut enää stressikapasiteettia. Ajattelin, että tästä ei nyt selvitä kuin oikealla asenteella.
Siunasin mielessäni sen, että mulla on omituisen luja keskittymiskyky, jos luen kirjaa. Pystyn kirjan avulla sulkemaan ympäriltäni vaikka minkälaisen metelin ja härdellin.
Tunsin syvää kiitollisuutta myös kuullessani erään äidin kertovan puhelimeen, että täällä lainehtii nyt vedet pitkin lattiaa kun yhdeltä kaatui vesipullo, mutta onneksi se oli vain vettä, sillä viime junamatkalla kaatui maitopullo, ja sen koommin hän ei ole ottanut maitoa matkaevääksi.
Oikeastaan siis se "Voisivathan asiat olla huonomminkin" -sanonta on aika toimiva.

Pääsin aikanaan ensimmäiseen päämäärääni Pasilan asemalle, jolla äiti oli odottamassa. Jatkoimme matkaa veljeni luokse yöpymään.
Lauantai oli niitä kuluneen kesän hyvin harvinaisia päiviä, jona saattoi tuntea olevan kesä. Aurinko paistoi, oli lämmintä ja kaunista, eikä minun tarvinnut nousta aamulla aikaisin lähteäkseni töihin. Vanhempani nousivat aikaisin mennäkseen katsomaan toisen veljeni futsal-pelejä, itse jäin pitämään hidasta aamua.

Aamupäivällä vierailin jo edellisiltä vuosilta tutulla Pelastusarmeijan kirpputorilla äitini kanssa pelien tauolla. Löysin vaikka mitä, ja niin mitättömällä hinnalla, ettei edes minulle voinut tulla siitä huono omatunto. Olin onnellinen, sillä siitä sain taas itselleni harvinaisen hetken, jona tunsin, että kaikki on hyvin ja kaikki tulevassa elämässäkin kyllä järjestyy.

Lauantai-iltapäivänä koin hetken, joka oli ehkä toiseksi eniten koko viikonlopun kohokohta. Nimittäin käynnin Helsingin Jäätelötehtaan jäätelökioskilla, tämäkin jo edellisiltä vuosilta tuttu määränpää.

 Valitsin varmuuden vuoksi suklaajäätelön, vaikka mieleni olisi tehnyt maistaa myös moccaa. Oikeastaan olisin halunnut molempia, mutta koska tuolla kioskilla jo yksikin pallo on niin iso, ettei se mahdu tavalliseen tötteröön eikä kuppiin, en ottanut riskiä hukkua jäätelösuihkuun.
Isäni oli tapansa mukaan jäänyt autoon odottamaan ja pyytänyt meitä muita tuomaan itselleen jäätelön. Kun olimme saaneet ostettua jäätelöt (ja minä olin siinä hötäkässä astunut purkkaan, jonka joku oli lintannut kätevästi suoraan kioskin tiskin eteen) lähdimme rivakasti kävelemään kohti muutaman sadan metrin päässä olevaa autoamme. Teimme sen tavanomaisen havainnon, että jäätelö sulaa auringossa, ja koska pallot olivat niin käsittämättömän isoja, niistä riitti myös sulamisvirtaa.

Äitini esitti muutaman rivakan askeleen jälkeen ilmeisesti retorisesti, että voisikohan näiden kanssa juosta. Että päästäisiin autolle niin kauan, kun jäätelöistä on jotain jäljellä.
Otin pari kokeilevaa hölkkäaskelta crocseillani, joista olin viimein saanut purkan karistettua irti ja jotka niin ollen onneksi alkoivat irrota maasta. Päätin, että juokseminen onnistuu. Lähdin laukkaamaan niin kovaa kuin pystyin, toisessa kädessä oma tötteröni ja toisessa kuppi, johon isäni oli halunnut oman jäätelöpallonsa laitettavan.

Äitini ei lähtenyt perään.
Ravasin niin kovaa kuin uskalsin ilman että crocsit lensivät jalasta, vastaantulijoiden kummastuneista katseista ja käsille jo virtaavasta jäätelöstä piittaamatta. Kun auto tuli näkyviin, suunnittelin jo mielessäni suuntaavani takaoveen kunnon karatepotkun, kun ei mulla ollut vapaita käsiä sen avaamiseen.
Ei ollut tarpeen. Isä oli seurannut urhoollista jäätelöntuontilaukkaa auton sivupeilistä ja lennätti oven auki juuri oikealla hetkellä ihan kuin jossain kunniasaattueessa olevalle.
Päätin uskoa, että juoksemalla jäätelö suli ehkä pisaran vähemmän kuin se muuten olisi tehnyt.

Raahauduin iltapäivällä mukaan katsomaan viimeisen futsal-pelin, vaikka kiinnostusta ei olisi tällä kertaa riittänyt sitäkään vertaa.
Vietin illan trampoliinilla veljeni tyttären kanssa ja pohdin, miten näin lapsikammoisella ihmisellä kuin minä voi olla joka paikassa lapsia ympärillään.
Yöllä itkeskelin taas lähtöjen vaikeutta ja elämän kurjuutta.

Sunnuntaiaamuna suuntasimme samalle rautatieasemalle jonne olin perjantai-iltana rantautunut. Puskimme kaatosateen ja koko elämän ja lähdön lopunomaista hirveyttä kuvastavan sateen ja harmauden läpi asemahalliin, eikä äitini uskonut, että emme mahdu saman sateenvarjon alle.

Taas juna tuli, taas minä menin.
Tällä kertaa vaunu ei ollut lasten vaunu, mutta silti se oli täynnä lapsia. 
Tällä kertaa vähän isompia lapsia. Sellaisia, jotka eivät tarvitse vaippoja eivätkä pelkästään rääy ja kilju, mutta jotka muuten vain koko ajan mölisevät ja metelöivät ja huutavat ja huitovat ja kylvävät sipsinmuruja ja lähmivät tahmeilla käsillään joka paikkaa. Ja joiden mielestä on ehdottoman hupaisaa rynkyttää käsinojia, pöytiä ja jalkatukia minkä kerkiävät, ihan vain siitä ilosta, että niitä saa liikuteltua.

Plus siihen päälle koko ajan metelöivät vanhemmat, aikuiset ihmiset, joita tässä maailmassa ilmeisesti myös riittää, jotka eivät ymmärrä, että junassa kuuluu istua paikoillaan, vaan jotka haluavat vain ryntäillä ympäriinsä lapsen luota toisen luo puhumassa siitä, mihin ollaan menossa ja mitä seuraavaksi ja mitä nyt pitää tehdä.

Tällä kertaa minun ei onneksi tarvinnut kestää sitä kuin tunnin ajan.
Astuin junasta ulos Hämeenlinnan asemalla ja koin elämäni ensimmäisen rautatieasemalla kohtaamisen, joka ei vaatinut mittavaa etsintäoperaatiota vastassaolijan löytämiseksi. Ystäväni odotti juuri sillä kohdalla, jolla astuin junasta ulos, ja olimme kulkea toistemme ohi ihan vain siksi, että emme voineet uskoa niin helpon kohtaamisen olevan mahdollista.

Ystäväni pahoitteli sään harmautta ja tihkusadetta, minun oli todettava, että kelihän on edelliseen asemaan verrattuna mitä parhain. Näkee eteensä, eikä luule joutuneensa tuhotulvaan.
Kävelimme tuon kauniin kaupungin katuja pitkin ystäväni luo. Söimme yhdessä ja kävelimme takaisin, jälkiruokakahville konditoriaan ennen lähtöäni. Tiivistetysti sanottuna täydellinen, kompakti tapaaminen, johon mahtui kaikki tarpeellinen ja oikeastaan kokonainen elämä pienoiskoossa: ystävyys, ruoka, elämän tärkeiden asioiden läpikäynti puhumalla ja lopuksi suklaaleivois mustan kahvin kera.

Uskoakseni olimme molemmat yhtä onnellisia erotessamme jälleen rautatieasemalla, kun juna jälleen tuli ajallaan, ja kun minä jälleen astuin sen kyytiin.
Hämeenlinnasta Tampereelle vievässä taajamajunassa koin reissun ensimmäisen rauhoittumisen hetken.
Saatoin vain istua hiljaa hiljaisessa junassa, tuijottaa ohi kiitäviä maisemia ja pysähtyä miettimään sitä, mitä oikein aina pelkään, miksi ja mistä olen aina niin viimeisen päälle huolissani.
Toisiksi viimeinen matka oli menossa, reissun viimeinen väliasema ja koko reissun kohokohta oli edessä, ja kaikki oli mennyt ihan hyvin, oikeastaan paremmin kuin hyvin. Junat olivat kulkeneet ajallaan, olin selvinnyt oikeisiin juniin, olin päässyt aina perille sinne minne pitkin ja siihen aikaan mihin pitikin, ja ollut iloinen kaikesta siitä, mitä eri päätepisteissä sain.
Kaikki oli mennyt täysin suunnitelmien mukaan.
Ja vaikka kaikki ei olisi mennyt näinkään hyvin, olisivat asiat kuitenkin varmasti järjestyneet jotenkin. Mitään lähtemättömän kamalaa ei varmasti olisi voinut tapahtua. 
Ja silti vain tiesin, että seuraavalla kertaa olisin taas aivan yhtä paniikissa ja kuvittelisin, että koko Valtion Rautatie tukkeutuu lopullisesti juuri sillä hetkellä, kun minun on tarkoitus nousta kyytiin.

Viimeinen ja odotetuin matkan määränpää ennen kotia oli  Tampere, jossa satoi ja oli kylmä kaikkien edeltävien kaupunkien edestä ja olin huomaavinani, että satoi jopa räntää. Mutta se ei haitannut yhtään. Ei haitannut minkään vertaa, että olin aivan läpimärkä ja jäässä käveltyäni vajaat kaksi kilometriä Tampereen asemalta kohti lopullista määränpäätäni, ei olisi haitannut, vaikka taivaalta olisi satanut avaruusolioita, sillä minä olin menossa toteuttamaan kymmenen vuotta elänyttä unelmaa. 

Juu. Laskeskelin tässä, että minulta menee ihan keskimääräisesti kymmenen vuotta jokaisen unelman toteuttamiseen.
Tampereen Taidemuseon Muumilaakso!!!

Jos joku ihmettelee, niin aikaisemmin se oli Tampereen kaupunginkirjaston yhteydessä. Vuoden 2013 alusta se on ollut osa taidemuseota.
Ja ihan todella, siitä tulee tänä kesänä kuluneeksi tasan kymmenen vuotta, kun keksin, että tuolla on tuollainen muumimuseo ja sinne minun on päästävä.
En ole vain tullut menneeksi, sillä ei mulla ole Tampereelle kovin usein asiaa. 
Ja joo, pari vuotta sitten kävin Tampereella harva se viikko, ja silloin muumimuseo oli jatkuvasti mielessäni, mutta niiden käyntien yhteydessä en kerta kaikkiaan ikinä vain jaksanut.

Tänä kesänä päätin, että otan oikein asiakseni käydä siellä. Sinne täytyy matkustaa sitä varten, ei siitä muuten mitään tule.
Kysyin kaveria mukaan, mutta kävi niin kuin aina käy, kaveri perui viime tingassa ja yritti sanoa, että mennään syksymmällä. Minä päätin, että menen nyt tai en koskaan.

Ja niin menin.

Valitettavasti täytyy sanoa, että jollakin tavalla se oli pettymys. On kai ihan luonnollista, että näin pitkän odotuksen jälkeen juttuun on ladannut jo aika tavalla odotuksia. Olen kuullut puhuttavan "Muumimuseosta" ja nähnyt mielessäni kokonaisen monikerroksisen rakennuksen täynnä huoneita, jotka tulvivat erilaista Muumi-tavaraa, olin ehkä odottanut Muumimaailmaa museon muodossa.
Totuus oli  yksi huone Tampereen taidemuseon pohjakerroksessa, ja siellä tiivistys viime kesän Ateneumissa järjestetyn Tove Janssonin 100-vuotisnäyttelyn Muumi-osiosta.

Sitä paitsi, ja sen lisäksi: kuinka voi olla mahdollista, että kaiken muun hyvän lisäksi minun kaltaiseni ihminen vielä aina  haluaa paikkoihin, joissa ei ole muuta kuin polvenkorkuisia, kiljuvia lapsia turhautuneine vanhempineen? En ihan oikeasti ennen museon lippujonoa ollut tullut edes ajatelleeksi, minkä ikäisille Muumimuseo kenties voisi olla myös suunnattu.

Mutta toisaalta taas en ollut ollenkaan pettynyt.
Olin sanoinkuvaamattoman onnellinen jo ihan vain siitä, että pääsin sinne, että lopultakin olin siellä. Että sain kaikessa rauhassa kulkea pitkin suurta, tunnelmaltaan kirjastomaisen hiljaista ja rauhoittavaa huonetta (jossa edes lapset eivät kehtaa rääkyä liian kovaa) ja tarkkailla jokaista piirrosta, maalausta, veistosta ja asetelmaa ilman kiireen häivää.
Kun olin katsellut tarpeekseni, nousin portaat ylös toiseen kerrokseen, jossa sijaitsi pieni museokauppa. Ostin kolme Muumi-aiheista postikorttia, yhden itselleni ja kaksi muille. Olin onnellinen.

Taivalsin edelleen kaikessa rauhassa Tampereen linja-autoasemalle ja nautin siitä tietynlaisesta maailmanvalloittajatunteesta, jollasen voi saavuttaa vain toteutettuaan unelmansa.
Sade oli haihtunut mitättömäksi tihkuksi, eikä kylmyyskään edelleenkään haitannut. Kuljin pitkin kaupunkia ja ajattelin, että joskus oli sellainenkin aika, jona en olisi tiennyt, mihin suuntaan minun pitää kääntyä, ja jona luulin, että en ikinä osaa kulkea missään yksin olemattoman suuntavaistoni vuoksi.
Ja joskus oli sellainenkin aika, jona luulin, että en osaa matkustaa yksin junalla enkä bussilla enkä ostaa netistä lippuja enkä tehdä mitään.
Ylipäätään, on ollut paljon sellaisia aikoja, joina olen vakavissani ajatellut, että minusta ei ole millään tasolla normaalin ihmisen elämän eläjäksi, koska en osaa mitään enkä pysty mihinkään.
Pysähdyin sillalle ihailemaan Tammerkoskea.
Pysähdyin torille katsomaan jonkin tapahtuman ympärille kerääntynyttä ihmisjoukkoa.
Katselin jäätelökioskeja ja ajattelin, että täällä ne ilmeisesti ovat sateellakin auki.

Ajattelin, kuinka onnellinen ihminen olen, kun osaan olla ja nauttia omasta seurastani, ja pärjätä yksin, vaikkei kukaan siihen uskoisi, vähiten minä itse.

Kotimatkalla bussissa luin Astrid Lindgrenin Saariston lapset -kirjaa ja tulin siihen tulokseen, että Astrid Lindgrenin kirjojen lumoon aikojen kuluminen tai lapsuuden muuttuminen aikuisuudeksi ei vaikuta.

Itkin kirjan surulliselle kohdalle niin, että häpesin. Yritin itkeä äänettömästi ja pyyhkiä silmäni salapoliisimaisesti niin, että kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota.
Niin, että lukekaa tekin vain.

Ja jotta kliseitä tulisi tarpeeksi: onni on pienissä asioissa. Kuten siinä, että laukussa oli matkaeväänä vanhempien ostamia Porvoon lakuja, niitä minttutäytteisiä.

Saappaita ja sanaristikoita

Ostin tänään kesäalennusmyynneistä kumisaappaat. Mulla on ollut omat kumisaappaat viimeksi lapsena, joskus ala-asteen tokalla luokalla. Kun ne jäivät pieniksi, käytin muutaman vuoden veljeni vanhoja saappaita, jonka jälkeen olen joko kävellyt märissä kengissä tai ihan pakkotilanteissa lainannut äitini saappaita. Käsittämätöntä, että olen todellakin nyt, aikuisena, kahdenkymmenenkolmen vuoden ja kolmen kuukauden kypsässä iässä jälleen onnellinen kumisaappaiden omistaja. 

Arvatkaa minkä väriset ne ovat? 
Ei varmaan tarvittu kovin montaa arvausta, sillä turkoosithan ne todellakin ovat. Ei pitäis jäädä kellekään epäselväksi, mitkä saappaat kuuluvat mulle, jos ne joskus päätyvät osaksi jotakin pitempääkin saapasrivistöä. Kaiken kruunaa se, että niissä on rusetit, molemmissa, eli kukaan ei voi vedota myöskään siihen, että "sininen on poikien väri" tms. Musta on ihanaa, että varhaislapsuuteni kliseisen prinsessakauden ja yläasteaikani raivokkaan punkkari-goottienihailu-pääkallokauden läpikäytyäni olen jälleen päässyt sellaiseen vaiheeseen elämässäni, että voin sallia itselleni rusetit kumisaappaissa. 

Tänään olen varannut valmiiksi matkaan mukaan tulostetun lentolipun, passini ja sen Body Shopista juhannuksen aikoihin ostamani matkakokoisen uutuustuoksun. Olen onnistunut lietsomaan ihan kelvollisen paniikin näinkin lyhyellä varoitusajalla, eli olin tänäänkin ihan pihalla siitä, mitä mun oikeastaan pitäisi muistaa ja ottaa huomioon. Lähdin kuitenkin siitä ajatuksesta, että passi pitää olla, ja olen jo vähintään viidesti tarkistanut, että se nyt on laukussani. Lähtökohtani eivät siis nyt ole mitenkään ihan kamalan tuhoisat, vaikka tälläkin hetkellä olen enemmän tai vähemmän huolissani siitä, onko se passi todellakin vielä laukussani, pakkasinko sen nyt ihan oikeasti, ja mitä jos ne edelliset viisi tarkistuskertaa olivatkin jotain psykedeelistä harhaa, ja seuraavan kerran kun työnnän käteni laukkuun, se ei olekaan siellä, ja mitään passia ei ole koskaan ollutkaan sen jälkeen, kun se viime lokakuussa meni vanhaksi, ja apauapauapua. 
Mut on se siellä. En mene tarkistamaan. En mene. Nyt en mene tarkistamaan enää yhtään neuroottista kertaa. 
Lähtöön on aikaa enää viisi yötä, joten mulla on ihan tarpeeksi aikaa hukata se passi / tehdä miljoona neuroottista tarkistusta lisää.

Sanon nyt vielä, että oli uskomattoman hienoa minulta ostaa se matkakokoinen uutuustuoksu Body Shopin alennusmyynneistä (vaikkei se ollut edes alennusmyynnissä) (mutta halpa silti). Kerrankin mulla on leikannut oikeassa tilanteessa. Kylläpä olen ollut viisas. Nyt mulla on tuoksu, jonka voin ottaa mukaani unelmieni kaupunkiin! Mitä olisinkaan tehnyt, jos mulla ei sitä nyt olisi. (Olisin lähtenyt ilman tuoksua) (joka olisi ollut ikävää) (ja olisin ostanut uuden tuoksun sieltä) (kuten epäilemättä teen nytkin) ja nyt lopetan tän sulkumerkkien törkeän väärinkäytön. 

Kaikki on hyvin ja elämä on ihanaa! Voin antaa jokaiselle tuoksun ostoa harkitsevalle neuvon, että ostakaa sellainen maailman kätevin, halpa, ihana, matkakokoinen tuoksu Body Shopista. Ja tehkää kuten minä, eli ostakaa sellainen itsenne lisäksi vielä ystävällennekin, ja lentäkää sitten tuoksut laukuissanne yhdessä unelmakaupunkiin unelmilta tuoksuen. 

Ei kai mulla tänään tän enempää. Palataan! 

Ai meinasin unohtaa kertoa toisesta alennusmyyntilöydöstäni! Ostin myös sellaisen ihanan Muumi-ristisanavihkon, siis sellaisen ristikkopuuhakirjan, jossa kaikki on Muumi-aiheista, ja joka on tarkoitettu lapsille, eli henkisesti siis minulle. Ajattelin, että vaikeustasoltaankin ne ovat varmaan mulle sopivia. Olin väärässä. Jo ensimmäisellä sivulla tuli ongelma, jonka selvittämiseen tarvitsin äidin apua, eikä me yhdessäkään keksitty ratkaisua. Sitten mä keksin, että oikeat vastaukset ovat kirjan lopussa. Mut älkää kertoko kellekään, että keksin sen, sillä se on salaisuus. 

Eräänä sunnuntaina

Aluksi kerrottaneen, että kesän tuoksuista rakastan myös koivun tuoksua. Se ei liene mitenkään omaperäistä suomalaisille, mutta maininnan arvoista kuitenkin. Pihakoivut, koivut sateen jälkeen ja koivun tuoksu saunan lauteilla leijailemassa. 

Tänään olen kylvänyt ruhoa pihalle kolme tuntia. Kylvänyt, heitellyt, haravoinut päälle. Kyllä se työstä kävi. Takaraivossa jomotti koko ajan ärtymys ja suoranainen raivo. Aurinko hiosti selkää minkä ehti ja varjotilkuilla hyttyset inisivät korvan juuressa. Lähes loppuun asti kiristelin hampaitani erityisesti kahdelle ihmiselle ja asialle pääni sisällä, heille, jotka ovat häirinneet elämääni jo pari kuukautta. Tuntui kuin olisi taas joku murrosikä, niin jatkuvaa tästä ärtymyksen tunteesta ja sen loputtomuudesta on tullut. Se on jumiutunut ärtyisästi päähän, kuin joku koko ajan huonoa laulua soittava levy. Arrgh.

Vasta kolmen tunnin työn jälkeen alkoi hitusen verran helpottaa. Keksin sellaisen lohdullisen ajatuksen, että jos näitä ihmisiä ei olisi, olisi jotain muuta. Tuskin mulla sittenkään olisi hyvä olo. Silloin ärsyttäisi todennäköisesti jokin muu. Jotkut muut olisivat niiden paikalla, jotka haluaisin leikata mielestäni pois. 
Joten: yhtä hyvin voi nyt olla tyytyväinen siihen, miten asiat ovat nyt. Eivät ne nyt mitenkään loputtoman huonosti ole, vaikka sen kuvan voisi mun sanomisista ja ajatuksista saada. Kukaan ei esim. ole kuollut. Asiat voisivat olla niin paljon huonommin. 

Päivän Muumi-jakso on tänään minulle itselleni valtavasti nostalgisia tunteita herättävä "Muumipappa kaipaa vaihtelua." Muistan elävästi, kuinka katsoin sitä kaverin luona 4-5-vuotiaana ja sen jälkeen näin sen seuraavan kerran vasta kouluikäisenä. 
Jaksossa Muumipapan kirjoitustyö kangertelee ja elämä tuntuu merkityksettömältä, sillä Muumilaaksossa ei ikinä tapahdu mitään jännittävää. Tämän kuullessaan Haisuli päättää järjestää Muumipapalle vähän virikkeitä ja kierittelee Muumitalon ja meren välille jättiläis-hirviön jalanjäljiltä näyttävät kuopat. Yhden päivän ajaksi Muumit saavatkin touhua rakentaessaan hirviölle ansaa, mutta kun selviää, että kaiken takana olikin vain Haisuli, Muumipapan täytyy keksiä jotain uutta. Hän päättää karata, kokea seikkailun, ja saada Muumimamman mukaansa, jolloin seikkailusta tulisi vielä romanttinenkin. Tällä karkumatkalla on sitten kaikenlaisia seurauksia: Pikku Myy ja Nipsu opettelevat laittamaan ruokaa, Muumipeikko astuu askeleen kohti aikuisuutta ja Muumipappa saa taas pontta muistelmiensa kirjoittamiseen. 

Tässä jaksossa käy hyvin ilmi asia, jonka oikeastaan huomasin vasta aikuisena: Muumipappa on oma itsenäinen ja persoonallinen, moniulotteinen hahmonsa, ei pelkästään Muumipeikon isä. Muumimamman ja Muumipapan välisellä suhteella on mielestäni jotakin vertailukohtaa esimerkiksi Tuulen viemän Scarlett O'Haran vanhempien suhteeseen: molemmissa liitoissa mies on enemmän tai vähemmän suuruudenhullu, tunteellinen ja vanhanaikaisia ritarikuvitelmia elättelevä mies, joka kuvittelee, että perhe ei ole mitään ilman häntä. Tosiasiassa vaimo on liitossa se, joka pitää sekä perheen että elämän yleensä koossa, ilman naishahmoa mistään ei tulisi mitään. Vaimo kuitenkin antaa miehensä säilyttää kuvitelmansa omasta suuruudestaan, elää hiljaisuudessa, lähinnä vain hymyilee miehensä tunteenpurkauksille ja käy hiljaa korjaamassa ne jäljet, joita mies toilailuillaan saa aikaan. 

Suosikkikohtauksessani Muumimamma ja Muumipappa ovat yön pimeydessä lähdössä seikkailumatkalleen. Muumimamma on jo vuorannut talon sisäpuolelta muistilapuilla, mutta kääntyy vielä ovelta kirjoittamaan lappua lapsille siitä, missä ovat kaneli ja sokeri. "Ne naiset!" Muumipappa mutisee turhautuneena. "Olisinpa lähtenyt yksin. Ajatella nyt kanelia, kun tuntematon kutsuu! Eikä mikään tunnu seikkailulta, ellei jälkikäteen voi todeta 'voi, se oli täpärä pelastus!'" 

Tähän jaksoon sisältyy myös yksi koko Muumien historian mielestäni surullisimmista kohdista, kohtaus, jossa Muumipeikko etsii ja huutelee vanhempiaan metsässä ja kallioilla, turhaan. Muistan, kuinka pienenä ihmettelimme veljeni kanssa, miksi Muumipeikko itkee vanhempiensa perään, vaikka hän on jo "ainakin 20-vuotias."

Jatkamme tästä.  

Arkihaaste.

Päivän Muumi-jakso on tänään toisiksi viimeinen Taikurin hattu -teokseen perustuva jakso nimeltä Matkalaukku. 
Jakso alkaa painajaiskuvauksella: Muumipeikon unessa Mörkö jahtaa häntä. Unet ovat mielestäni yksi "Muumilaakson tarinoita" -sarjan hienoimpia elementtejä. Painajaiset tuntuvat ainakin omasta mielestäni juuri niin kammottavilta, kuin oman kokemuksen mukaiset painajaiset voivat olla. Uni päättyy, kun Muumipeikko ei yrityksistään huolimatta pysty juoksemaan pakoon ja Mörkö saa hänet kiinni. Hyi, miten se vielä aikuisenakin ahdistaa. 

Muumiperhe on päättänyt onkia Tiuhdin ja Viuhdin, sekä tietysti heidän matkalaukkunsa salaisuuden esiin. Niiskuneiti pannaan asialle, sillä Muumipeikon sanojen mukaan tarvitaan "hellä ja ymmärtäväinen tyttö". Jo lapsena ajattelin, että jos minulla olisi jotain salattavaa ja pelättävää, Niiskuneiti olisi Muumeista lähes viimeinen, jolle haluaisin avautua siitä. Miksi ihmeessä Tiuhdin ja Viuhdin kuulustelu siis annetaan Niiskuneidin käsiin?

Niiskuneiti kuitenkin saa selville, että matkalaukun sisällä on jotakin, mikä on kauneinta mitä maailmassa on, ja että se kuuluu Mörölle. Tiuhti ja Viuhti ovat varastaneet Mörön omaisuuden, ja siksi Mörkö seuraa heitä. 
Kun Mörkö jälleen illan pimetessä ilmaantuu Muumitalon liepeille, Muumimamma ehdottaa hänelle vaihtokauppoja. Mörkö voisi valita Muumimamman käsilaukusta mitä vain omakseen (paitsi aspiriinit) jos Tiuhti ja Viuhti saisivat vastineeksi pitää matkalaukun sisällön. 

Tässä kohdassa vasta aikuisena huomaamani Mörön sympaattisuus tulee erityisen selvästi esiin. Mörön ilmeet vaihtelevat paljonpuhuvasti: hän pudistaa pettyneenä päätään, kun Muumimamma yrittää ehdotella vaihtokauppoja. Kun Mamma näyttää Mörölle peilistä tämän omaa kuvajaista, Mörkö osoittaa valtavaa itseinhoa omaa kuvaansa kohtaan. Kun hän sitten saa käsiinsä sydämenmuotoisen näkinkengän, hänen kasvonsa kirkastuvat hymyyn. Mörkö poistuu paikalta tyytyväisenä näkinkenkineen, ja Tiuhdin ja Viuhdin pelko on poissa. Ainoa miinuspuoli on se, että näkinkenkä kuuluu Muumipeikolle: hän on saanut sen lahjaksi Niiskuneidiltä ja antanut sen äitinsä säilytettäväksi. Muumipeikon on kiiruhdettava rantaan etsimään toista samanlaista näkinkenkää. Jälleen kuin suoraan Salatuista elämistä.

Sellainen Muumi-jakso tänään. 

Itselleni sattui tänään omituinen juttu. Mulle tuli järjetön oikosulku sen suhteen, missä luentoni pidetään. Luento, jolla olen käynyt koko kevään aina maanantaisin, ja joka pidetään aina samassa rakennuksessa. Viime viikolla en päässyt sinne, joten viikon tauko ilmeisesti aiheutti jonkinlaisen aivosolukuoleman. Menin rakennukselle, jossa jotenkin kuvittelin sen pidettävän, ja kiipesin kolmanteen kerrokseen. Siellä huomasin, ettei rakennus näytä yhtään samalta kuin ennen. Olin muistavinani, että luento onkin toisessa rakennuksessa. Menin viereiseen rakennukseen, mutta tällä kertaa epäilys iski jo ensimmäisessä kerroksessa. Ei se rakennus näytä tältäkään. Siinä vaiheessa keskeisin ajatus oli jo mitä hel-vet-ti-ä, kunnes yhtäkkiä sain älynväläyksen ja kiiruhdin kolmannelle rakennukselle. Se oli oikea. 

Epäilemättä tää on jotain vakavaa. Todennäköisesti en huomenna muista omaa nimeänikään. Älkää siis ihmetelkö, jos en palaa tänne kirjoittelemaan. 

Lopuksi kerron vielä, jos en ole vielä sattunut mainitsemaan, että mä olen todellakin hitaasti lämpenevä ihminen. Olen joogannut kohta vuoden keskimäärin kerran viikossa, ja nyt vasta musta tuntuu, että olen pääsemässä kunnolla sisälle siihen lajiin. Tästä on hyvä jatkaa.

Pienet ja suuret nautinnot

Aluksi tiedoitus: Tämä päivitys koostuu a) Päivän Muumi-jaksosta B) Tiedotusluontoisesta asiasta ja pääasiallisesti C) Asioista joista nautin. Tervetuloa siis jälleen lukemaan.

Päivän Muumi-jakso on edellisen jakson suora jatko-osa, edelleen Taikurin hattu -teokseen perustuva Hattivattien salaisuudet. Siinä Muumit ovat jääneet yöksi hattivattien asuttamalle saarelle, odottamaan myrskyn laantumista. Niiskuneiti suree hattivatin käräyttämää otsatukkaansa. Vene on vähällä lähteä aaltojen mukana ajelehtimaan, mutta onneksi Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen ehtivät viime tingassa pelastaa tilanteen. Hattivatit poistuvat saarelta kaislaveneillään ja Muumit heräävät uuteen aamuun etsimään myrskyn rannalle heittämiä aarteita. Lopuksi he purjehtivat takaisin Muumilaaksoon, vene lastattuna kalliosta louhitulla kullalla. 

Tämä jakso on aamun ja aarteiden ansiosta tunnelmaltaan huomattavasti toiveikkaampi kuin edellinen: myrsky on ohi ja aamu on uusi toivo jokaiselle. Pidin ainakin itse lapsena tätä jaksoa jonkinlaisena helpotuksena, ja paljon parempana kuin edellistä jaksoa, vaikka edellinenkin on ihan ok.
Tässä jaksossa koetaan Muumipeikon ja Niiskuneidin ensimmäinen mustasukkaisuudraama, joka sekin antaa viitteitä jonkinlaisesta "lasten Salatuista elämistä". Muumipeikko ihastuu rannalle ajautuneeseen laivan keulakuvaan, kauniin naisen patsaaseen, ja Niiskuneiti tulee mustasukkaiseksi. Erityisen traagista on, että puunuken hiukset lainehtivat kauniina, kun taas Niiskuneiti on menettänyt oman otsatukkansa. 
Oma suosikkikohtaukseni on aikainen aamun hetki, jona Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen tähystävät kalliolla pois lähteviä hattivatteja. 
"He ovat todella erikoisia", Muumipeikko toteaa.
"Eivät sen erikoisempia kuin mekään heidän silmissään", Nuuskamuikkunen vastaa.
Mielestäni tuota sananvaihtoa voi hyvin soveltaa moneen elämän tilanteeseen. Kokeilkaa vaikka.

Tiedotusluonteinen asia on, että olen vähentänyt Facebookkailuni minimiin. Syystä että olen alkanut saada suoranaisia ahdistuskohtauksia viime aikoina jokaisesta lyhyestäkin kerrasta, jona olen siellä käynyt. En tiedä onko tässä teille mitään tiedotusluonteista, mutta älkää siis ihmetelkö, jos minusta ei sen kautta enää niin kovasti kuule. Tätä blogia kyllä kirjoitan mielelläni edelleen.

Sitten varsinaiseen päivän aiheeseen, eli asioihin, joista nautin. Teen niistä listan omaksi ilokseni. Listasta saattaa tulla epätäydellinen, mutta teen sen nyt tämänhetkisen parhaani mukaan.

Ensinnäkin, jo kysymys-vastaus-postauksessa mainittu turvallisuuden tunne, rakkaiden ihmisten läsnäolo, kirjojen lukeminen, kiireettömyys ja hyvän ruuan syöminen.

Seuraavaksi:

Kirjoittaminen. Ainakin aika usein.

Herkkujen syöminen. Kaikki herkut: suklaa, karkit, sipsit, jäätelö, keksit, kakut, pullat, leivokset yms. yms. 

Kirjastossa oleminen. Saatan mennä kirjastoon ihan vain olemaan, jos mua ahdistaa. Katselen ja selailen kirjoja ja vaeltelen hyllyjen välissä. Se rauhoittaa.

Kirjakaupoissa oleminen. Vähän sama kuin edellinen, mutta nämä ovat vasta toinen vaihtoehto. Kirjakaupoissa mua usein häiritsee myyjien kysymykset, kun ne kyllästyvät katselemaan mun haahuilua. Erityinen ilonaihe on minulle kirjakauppaan meneminen lahjakortin kanssa. Paras lahja mitä mulle voi antaa.

Kahviloissa istuminen. Jonkin hyvän, vaikkapa jonkin suolaisenkin syöminen. On nautinto juoda aamukahvinsa ja syödä jotain aamupalaksi kelpaavaa kahvilassa jonkun kanssa tai yksin. On nautinto juoda erikoiskahvi tai syödä leivos iltapäivän kunniaksi tai vaikka heti aamupalan perään kahvilassa jonkun kanssa tai yksin. Ainut harmillinen asianhaara on, että mulla on valitettavan vähän tällaisia kahviloita fanittavia tuttuja. Niinpä päädyn kahville useimmiten yksin, yhden ystävän kanssa tai perheen kanssa kiireellä, koska niiden mielestä kahvilat ovat nälän ja kahvinhimon poistamista, eivät nautintoa varten.  

Syömässä käyminen. Pakko mun oli tehdä tästä erillinen kohtansa, sillä mikä sen parempaa kuin mennä johonkin ravintolaan, valita ruokansa, syödä hitaasti ja nautiskellen, ja kenties sitten ottaa vielä jälkiruokaakin. Tää on varmaan jo käynyt ilmi esim. matkapostauksestani.  

Työnteko. Nautin lähes aina päätoimisesta työstäni, eli opiskelusta. Yhtä lailla nautin kaikesta työnteosta, niin henkisestä kuin fyysisestäkin työstä. On hienoa nähdä työnsä jälki ja tuntea tekevänsä jotain.

Juokseminen. Silloin kun juoksemisessa pääsee vauhtiin, se on yksi parhaista asioista ikinä. Ehkä osasyy maraton-hulluuteeni.

Uiminen. Tää onkin jo tullut varmaan aiemmin ilmi, mutta uiminen on ihan lempilajini.

Jooga. Tääkin on tullut aiemmin ilmi.

Uusien asioiden oivaltaminen. Olivat ne kuinka pieniä tai isoja asioita hyvänsä, olen aina lapsellisen innoissani huomatessani ja oppiessani jotain uutta.

Kielten opiskelu. Tää vielä erillään muusta opiskelusta, sillä kielissä, erityisesti ruotsissa ja saksassa, on vain jotain niin kiehtovaa, josta en saa tarpeekseni. Ja joo, olen outo.

Rasituksen jälkeinen tunne. Oli kyseessä sitten suuri fyysinen tai henkinen rasitus, jaksan sen aina pelkästään sillä ajatuksella, miten ihanalta tuntuukaan sitten, kun se on ohi ja saa hyvällä omallatunnolla rentoutua ja palkita itsensä.

Extreme-kokemukset. Nautin siitä, kun uskaltaudun tekemään jotakin, mitä en oikeastaan haluaisi uskaltaa tehdä. Esim. benji-hyppy menee tähän kategoriaan.

Pitkään nukkuminen. Vapaapäivän paras hetki on se, kun herää ja huomaa saavansa vielä nukkua. 

Kahvin juominen. Pakko tääkin on vielä mainita. Arjen paras hetki on rauhallinen aaamukahvihetki kirjan parissa.

Jutteleminen. Uskokaa tai älkää, tällainen epäsosiaalinen hylkiökin nauttii juttelemisesta ja keskustelemisesta toisten ihmisten kanssa yli kaiken, mikäli juttua vain riittää.

Toisten ihmisten kuunteleminen. Multa on usein kysytty, onko mulla tylsää illanvietoissa, joissa koko muu porukka hölöttää ja mä vain istun hiljaa koko illan. Vastaus tulee täysin sydämestä: ei ole. Nautin suuresti toisten ihmisten kuuntelemisesta, toisten ihmisten tarkkailemisesta, siitä, että opin ympäröivistä ihmisistä ja että he kertovat asioitaan ja saan pohtia niitä. Vaikka nautin myös itse puhumisesta, yhtä lailla nautin myös kuuntelemisesta.

Pohdinta. Mikä asia tahansa, tykkään pohtia ja miettiä ja analysoida, erityisesti jonkun kanssa, mutta myös yksin.

Musiikin kuuntelu. Myös yksi arjen parhaista asioista. 

Pianon soittaminen. Vaikka en oikeasti edes osaa soittaa, mutta tykkään silti.

Laulaminen. En osaa myöskään laulaa, mutta tykkään silti paljon. Laulan usein yksikseni. Mun on aina ollut helppo oppia laulujen sanoja ulkoa. Opettelen ne ulkoa usein vain siitä ilosta, että sitten voin aina yksin ollessani laulella niitä.

Neulominen. Muuten en ole yhtään käsityöihminen, mutta neulominen on jotain aivan erityistä ja rauhoittavaa.

Kokkaaminen. En sanoisi itseäni myöskään miksikään innokkaaksi ruuanlaittajaksi, enkä ainakaan osaavaksi sellaiseksi, mutta toisinaan innostun kokeilemaan erilaisia ruokia. Jos saan kokata yksin, eikä kukaan tule turhaan neuvomaan ja nalkuttamaan, todella nautin siitä.

Ajaminen hyvällä säällä. Pakko tämäkin oli tänne laittaa ihan vain siksi, että olen niin ahkerasti dissannut omia ajotaitojani. Tosiasia on, että jos sää on hyvä, kuiva ja selkeä, eikä ruuhkaa ole, mä saatan jopa tykätä ajamisesta pieninä pätkinä.

Tuoksujen testeröinti. Tääkin on kai jo käynyt selväksi. Rakastan The Body Shop -tuotteiden hiplausta ja myös kaikkien muiden tuoksutuotteiden hiplausta, haistelua ja ostelua. Tuoksut ovat elämän suola. (Ja testeröinti on joku ihmeellinen sana, joka on juurtunut jostain puheeseeni.)

Kysymyksiin vastaaminen. Ehkä tääkin on käynyt selväksi. Tykkään vastailla erilaisiin kyselyihin, joita tulee esim. sähköpostitse, ihan todella nautin siitä usein. Tykkäsin joskus myös tehdä Facebookissa muistiinpanoja, koska musta on vain kiva vastailla kaikenlaisiin kysymyksiin. Siksi tein tuon kysymys-vastaus-postauksenkin.

Itsestäni kertominen. Usein nautin myös siitä, että pääsen kertomaan itsestäni ja mielipiteistäni muille. Usein jännitän sitä hirveästi, enkä halua tuoda itseäni esiin, mutta silti pidän siitä. Pidän jopa puheiden pitämisestä yleisön edessä, jos ne koskevat itseäni tai omia mielipiteitäni. Ehkä siksi pidän tätä blogiakin. Tykkään kertoa itsestäni.

Shoppailu. En jaksa kierrellä kaupoissa koko päivää, mutta muutaman tunnin ajan saatan suuresti nauttia myös vaatteiden hiplaamisesta, katselusta ja sovittelusta, ja sitten kaiken muun kiinnostavan katselusta ja ostamisesta. 

Hiusteni harjaaminen. Mulla oli niin monta vuotta ihan lyhyet hiukset, joten nyt, kun ne viimein ovat taas pitkät, olen niistä todella onnellinen. Olen jopa nähnyt useasti karmivia painajaisia siitä, että mulla on taas se teinivuosieni lyhyt look. Pidin kyllä siitäkin, mutta pitkästä aikaa pitkät hiukset ovat luksusta. Rakastan niiden harjaamista pitkään ja hartaasti, ja sen katselua, miten ne laskeutuvat kiiltävinä ja pehmeinä selkään, ja kasvavat aina lisää pituutta. En tietenkään pidä harjaamisesta silloin, kun on arki ja kiire, ainoastaan silloin, kun on aikaa ja jaksamista. 

Nettipelien pelaaminen. En yleisesti ottaen ole erityisen innokas pelaamaan yhtään mitään, mutta mulla on muutama suosikki Internetistä löytyvissä yksinpeleissä. Ensinnäkin Aapeli.comin klassinen matopeli, toiseksi Älypään eri tietovisat ja kolmanneksi Älypään Sana-arvaus, jossa ensin tavut ja sitten kirjaimet täytyy järjestää oikein niin, että niistä tulee sana. Niitä jaksan pelata vaikka kuinka kauan. 

Elokuvissa käynti. Harvoin tulee elokuvia, joita todella haluan nähdä, mutta kun tulee, nautin suuresti elokuvissa käymisestä. Erityisesti pidän yksin elokuvissa käymisestä, siitä, että saan päättää itse, mitä menen katsomaan ja milloin, saan rauhassa ostaa vaikka kilon irtokarkkeja jos haluan, eikä mun tarvi sopia kenenkään muun kanssa, mitä ostan ja kuinka paljon, saan syventyä elokuvaan ilman että kukaan vaatii asianmukaisia reaktioita vieressä ja saan pohtia elokuvaa rauhassa jälkikäteen ilman kommentointitarvetta. Toki tykkään tosi paljon myös hyvän ystävän kanssa elokuvissa käymisestä, mutta jotenkin olen nyt päässyt erityisesti yksin leffassa käymisen iloon käsiksi.

Teatterissa käynti. Sitä tulee tehtyä paljon harvemmin, haluaisin tehdä paljon enemmän.

Saunominen. Tällaiselle ainaiselle vilukissalle ei mikään ole parempi tapa päättää päivä kuin saunominen.

Halaaminen. Olen lopulta aika läheisyysriippuvainen ihminen ja tykkään halata niitä ihmisiä, joiden kanssa se tuntuu oikeasti luonnolliselta ja hyvältä.

Listojen tekeminen. Kuten tästäkin listasta huomaatte, mulla on jokin listafetissi.

Tekstareiden saaminen. Jo pelkkä tekstarin merkkiääni aiheuttaa mulle hyvänolontunteen. Puhelun ääni taas saa mut voimaan pahoin.

Valokuvat. Tykkään ottaa valokuvia, mutta aivan erityisesti nautin valokuvissa olemisesta, poseeraamisesta. Rakastan myös valokuvien järjestelemistä, kansioihin liimaamista ja niiden katselua jälkikäteen. 

Huvipuistot. Rakastan hurjia laitteita, liukumäkiä ja sensellaista. Haaveilen aikuisten pallomeristä, aikuisille mitotetuista keinuista ja kiipeilytelineistä, aikuisten HopLopista. Ehkä niitä vielä joskus tuleekin...

Irish Coffeen juominen. En pidä menevistä baari-illoista, mutta rakastan istumista yhden tai muutaman ihmisen kanssa yhdellä tai parilla drinkillä, Irish Coffeella tai jollain muulla yhtä hyvänmakuisella juomalla, paikassa jossa pystyy keskustelemaan samalla.

Lahjojen antaminen ja saaminen. Musta on kiva saada lahjoja, mutta erityisen iloiseksi tulen, jos saan antaa jollekin ihmiselle sellaisen lahjan, josta näen hänen aidosti ilahtuvan. Se on mulle paljon ihampi asia kuin itse lahjan saaminen.

Korttien saaminen ja lähettäminen. Arvostan aitoja ja oikeita postikortteja, tykkään saada niitä ja erityisesti tykkään niiden lähettämisestä.

Meri. Tää on käynyt jo ilmi, mutta meren katselemisella ja meren rannalla olemisella on mulle erityinen merkitys.

Leluosastoilla käyminen. Tykkään käydä leluosastoilla kaupoissa ja katsella, minkälaisia leluja nykypäivän lapsilla on.

Muumit. Jos ei oo vielä käynyt selväksi, niin Muumit kaikissa muodoissaan ilahduttavat mua. Muumi-TV-sarja, elokuvat, kirjat, sarjakuvat, astiat, tekstiilit, tavarat, pehmolelut, Muumimaailma, Muumi-tee, Muumi-postikortit, Muumi-postimerkit, kaikki. 

Disney-elokuvat. Erityisesti nyt aikuisena olen kiinnostunut Disneyn piirroeslokuvista, joista lapsena en muista niin kovasti välittäneeni. Olen jälkeenjäänyt.

Joulun odotus. Parasta aikaa vuodessa on mielestäni joulukuu, joulun odotus, joulukalenterin luukkujen availu ja ympärillä asteittain tihentyvä joulutunnelma. Joulu <3

Lastenohjelmien katselu. Viikonloppuaamut ja erityisesti oman lapsuuteni aikaiset ohjelmat. <3 Edelleen, olen vähän jälkeenjäänyt.

Television katselu. Katselen telkkaria tosi vähän, mutta jos koukutun johonkin ohjelmaan, kuten nyt "Klikkaa mua" -sarjaan, on mulle viikon kohokohta aina se, kun tuo ohjelma tulee telkkarista. Seuraan myös mielelläni kyseiseen ohjelmaan liittyviä keskusteluja esim. netissä ja tykkään vaihtaa mielipiteitä muiden kanssa.

Bussissa matkustaminen. Pitkät matkat bussissa ovat oivaa aikaa lukea ja katsoa maisemia. Junamatkustamisesta en ole vielä oppinut samalla tavalla nauttimaan.

Lentokoneessa oleminen on mielestäni erityisen ihanaa, vaikka mulla onkin siitä vain vähän kokemusta. Edes se viime kertainen koko elimistön oksentaminen ulos ei himmentänyt lentokonematkustuksen hohtoa. Olen aina halunnut oppia lentämään.

Haaveilu. Mikä sen parempaa, olivat haaveet sitten pieniä tai vähän isompia.

Nauraminen. Mikään ei ole ihanampaa kuin nauraa oikein sydämensä pohjasta.

Paketointi. En ole kovin hyvä paketoimaan, mutta jotain viehätystä siinä silti on.

Onnistuminen. Kukapa tästä ei pitäisi, mutta mainitsen sen nyt tähän loisteliaaksi lopuksi. On yksi parhaista tunteista saada kokea onnistuneensa jossakin, oli asia mikä hyvänsä. Sen voimalla jaksaa.

Lopetan tähän, en siksi, ettei asioita enempää olisi, vaan siksi, koska tähän on hyvä lopettaa. Nautinnollista päivää jokaiselle!
 

 

Voimantunne

Halusitte tai ette, postaus alkaa taas päivän Muumi-jaksolla, joka tänään on edelleen Taikurin hattu -teokseen perustuva "Rannalle ajautunut hylky". 

Tässä jaksossa Muumilaakson vanhemman polven miehet ovat saavuttaneet jonkunlaisen keski-iän kriisin, eikä mikään enää tunnu miltään. Muumipapan muistelmien kirjoitus ei luista, Niiskun ideat lentohärvelin rakennuksen suhteen ovat lopussa ja Hemuli omistaa jo kaikki maailman postimerkit, eikä keräämisen riemua siis enää ole. Kaikkia ilahduttaa rantaan haaksirikkoutunut purjevene, jonka omistaja ei odottelusta huolimatta ilmaannu. Muumit tarttuvat toimeen ja kunnostavat veneen. Jakso päättyy onnellisesti veneen koeajoon ja hymyyn, joka jälleen on noussut innottomimmankin huulille.

Minua ilahduttaa se kunnon suomalainen angstaus, joka tässä jaksossa tulee ilmi, ja joka on kai aika harvinaista Muumeille ja ylipäätään lastenohjelmille. Vertaan usein Muumipappaa, Niiskua ja Hemulia alkuaikojen Salattujen elämien Ismo, Jukka & Seppo -triadiin. Samanlainen yhteen kerääntyvä mieskolmikko, jotka puivat yhdessä elämänsä huolia, toinen vain aikuisten ja toinen lasten versiona. Niiskun nerokas kommentti tiivistää olennaisen: "Kuinka minä, joka olen niin järkevä, voin olla niin vähä-älyinen?!"

Sitten hiukan omasta elämästäni taas.
Tänään olen kokenut jonkinlaisen ihmeellisen voimaantumisen, tuhkasta nousemisen ankeuden jälkeen. Taas vaihteeksi.
Kaikki alkoi tiukoista farkuista, jotka aamulla odotustenvastaisesti mahtuivat kevyesti jalkaan, vaikka luulin olevani ihan turvoksissa ja monta kiloa liian lihava.
Päivä ei olisi voinut alkaa paremmin, kuin sillä, että puoli seitsemältä aamulla pääsin pyöräilemään kunnon lenkin raikkaassa aamuilmassa. Tunsin, kuinka voima virtasi jäseniin. Tunsin, että oli henkinen jaksamiseni sitten ikinä mitä hyvänsä, kehoni ainakin elää ja jaksaa ja kantaa minua. Olen hyvä, olen vahva, selviän. 

Aamukahvilla luin loppuun loistavan kirjan, Pauliina Rauhalan Taivaslaulun, jonka aloitin eilen ja joka mun oli pakko saada lukea mahdollisimman nopeasti kannesta kanteen. En muista, milloin viimeksi olisin lukenut kirjan noin nopeasti ja intensiivisesti. 

Joogatunnilla tunsin itseni vetreämmäksi, vahvemmaksi ja paremmaksi kuin varmaan koskaan ennen. Mihinkään ei sattunut, missään vaiheessa ei ahdistanut, päinvastoin olisi jaksanut vaikka kuinka paljon lisää vielä.

Lopuksi näin ihanan ystäväni, ja tulin niin onnelliseksi, että siitä on vaikea edes kertoa. Söin vatsani täyteen, ja nyt olen vaihteeksi taas iloinen. 

Mun on pakko kertoa tähän mun (tähänastinen) synttärilahjasatoni tältä vuodelta, sillä en ole vuosiin saanut näin paljon ja näin kivoja lahjoja.
Kaksi kirjaa: edellä mainittu Taivaslaulu äidiltä ja Krokotiilin keltaiset silmät ystävältä
Lahjakortti kirjakauppaan ystävältä <3
Suklaalevy ystävältä
Suklaa-aiheinen avaimenperä ystävältä
Muumi-teetä ja sellainen "teepallo" (en tiedä miksi niitä sanotaan!!) ystävältä 
Karting-ajelu ja ihana yhteinen päivä veljeltä 
Syömä- ja juomarahaa veljeltä ja vanhemmilta  (Tiedän, kuulostaa hämärältä. On tarkoituskin...)

Ja mä veikkaan että tässä ei edes ollut kaikki!

Lopuksi luettelen, mistä kaikesta olen tällä hetkellä onnellinen, iloinen ja kiitollinen.
Mulla on monta ihanaa ystävää. 
Mulla on maailman parhaat vanhemmat.
Mulla on kolme maailman ihaninta isoveljeä.
Mulla on maailman ihanin ja paras ystävä, Pietu-koira.
Mulla on hyvä opiskelupaikka ja pidän opiskelusta. Tänä aamuna tulin ensimmäistä kertaa elämässäni ajatelleeksi sitä onnellista seikkaa, että valmistuminen on jo lähempänä kuin aloittaminen, ja että kun mä valmistun, mulla on hyvät mahdollisuudet työllistyä, ja saada vielä sellaista työtä, josta oikeasti pidän. Tähän asti olen aina vain kammonnut kaikkea valmistumiseen ja työelämään liittyvää, tänä aamuna mulla yhtäkkiä välähti ensimmäistä kertaa ikinä mielessä, että mulla todellakin on kaikki mahdollisuudet. Olen opiskellut ahkerasti, olen edennyt opinnoissani hyvin, tulen valmistumaan, saamaan korkeakoulututkinnon suoritettua ja vaikkei työllisyys ole varmaa, mulla on hyvät mahdollisuudet. Musta tulee ihan varmasti jotakin.
Mulla on todella mukava asunto, juuri sellainen, jossa haluan kaikkein eniten nyt asua. 

On niitä varmaan muitakin, mutta nyt en kirjoita enempää. Iski nimittäin paniikki, että kohta jotain kauheaa tapahtuu taas aivan varmasti, kun uskaltaudun tällä tavalla hehkuttamaan. 

Mutta huomiseen! Kärsimättömille tiedoksi, että huomenna on se päivä, jona saatte vastaukset kysymyksiinne. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan. 
Niitä odotellessa.  

 

Muumikuun alku

 Aurinkoista toukokuuta!
Ajattelin toukokuussa ottaa täällä blogissa käsiteltäväksi minulle erittäin rakkaan ja tärkeän asian, nimittäin Muumit.
Ajattelin joka postauksessa tästä eteenpäin esitellä lyhyesti yhden Muumilaakson tarinoita -TV-sarjan jakson ja sen minulle tuoman henkilökohtaisen merkityksen. Käyn jaksot läpi järjestyksessä. Niistä jaksoista, joista mulla on eniten sanottavaa, saattaa paisua koko blogimerkinnän pituinen mittaus, mutta ajattelin enemmänkin pitää tän sellaisena postauksessa esiintyvänä "Päivän Muumijakso" -osiona. 
En oikeastaan välitä siitä, kiinnostaako ketään lukea Muumeista tai minun mielipiteistäni niitä koskien, sillä en usko, että tällä blogilla muutenkaan on mitään sankkaa lukijakuntaa. Aloitan tämän "Muumikuun" siksi, että A) Minua itseäni kiinnostaa ja B) Haluan edes vähän suunnata ajatuksiani ja kenties muidenkin ajatuksia johonkin muuhun kuin omaan elämääni ja sen vittumaisuuteen. 

Tänään, toukokuun ensimmäisenä päivänä, ihan ensimmäiseksi Muumikuun aloitukseksi, otan käsittelyyn "Muumipeikko ja pyrstötähti" -elokuvan, sillä sehän on periaatteessa "ensimmäinen Muumi-tarina". Sen tapahtumat sijoittuvat kaiken alkuun, ennen Muumilaakson tarinoita -TV-ohjelman alkua. Elokuva perustuu ja on mielestäni melko uskollinen Tove Janssonin Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjalle. Tuo kirja on vasta toinen Tove Janssonin kirjoittaman Muumi-kirjasarjan osa, ensimmäinen kirja on Muumit ja suuri tuhotulva, jossa Muumiperhe löytää tiensä Muumilaaksoon. Siitä ei ole televisioversiota. 

Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjassa ja elokuvassa keskeistä on kaikkien odotusten mukaisesti pyrstötähden luoma uhka. Tarina alkaa siitä, että Muumiperhe asettuu asumaan Muumilaaksoon. Muumipappa rakentaa sillan joen yli, Muumimamma järjestelee kukkapenkit, Muumipeikko sukeltelee meressä ja Muumipeikon pikkuystävä Nipsu löytää rannalta ikioman luolan.

Turvallinen ilmapiiri särkyy, kun Muumit saavat vieraakseen joen törmässä asuneen filosofi Piisamirotan, jonka koti on tuhoutunut Muumipapan sillanrakennushössäkässä. Piisamirotta valistaa Muumiperhettä taivaalla näkyvän pyrstötähden vaaroista: Maapalloa lähestyessään se aiheuttaa pyörremyrskyjä, kuivuutta, heinäsirkkoja ja lopulta ihan oikean maailmanlopun huitaistessaan ohikulkumatkalla mukaansa koko maapallon Muumeineen kaikkineen.

Muumipeikko ja Nipsu, elokuvassa myös Pikku Myy, lähtevät vaellukselle kohti tähtitornia, aikomuksenaan selvittää, ovatko Piisamirotan puheet totta. Matka Yksinäisten vuorten takana sijaitsevalle tähtitornille on pitkä ja monien seikkailujen ja vaarojen sävyttämä. Matkalla he tapaavat vaeltaja Nuuskamuikkusen, josta tulee Muumipeikon paras ystävä, Niiskusisarukset, joista toisen ärhäkkä lihansyöjäkasvi on ahmaista suihinsa, sekä Hemulin, joka kadottaa pyörremyrskyssä postimerkkikansionsa. Tähtitornilla he saavat kuin saavatkin kauhukseen kuulla, että pyrstötähti lähestyy kovaa vauhtia, eikä kukaan tiedä, mitä tapahtuu, kun se lopulta iskeytyy maahan. 

Ystävykset kiiruhtavat takaisin Muumilaaksoon, jossa suoritetaan jo kiivasta joukkopakoa. Muumiperhe ystävineen evakoituu Nipsun löytämään luolaan, jossa he viettävät viimeiset kauhunsekaiset hetkensä ennen pyrstötähden tuloa. 

Sekä elokuva että kirja päättyvät onnellisesti uuteen aamuun, jossa vaaraa ei enää ole. Aurinko paistaa, pyrstötähden luoma painostavuus ja uhka on pois pyyhkäisty. Meri tulee takaisin ja Muumiperhe ystävineen riemuitsee elämänilosta ja selviytymisestään. 

Boel Westinin Tove Janssonista kirjoittaman elämäkerran (Tove Jansson - Sanat, kuvat, elämä 2007) mukaan Muumipeikko ja pyrstötähti kirjoitettiin toisen maailmansodan aikana, ja heijastaa niin ollen kaikkialla vallitsevaa kuolemaa, uhkaa, pelkoa ja maailmanlopullista tunnelmaa, joka kirjassa on keskeistä. Vasta aikuisena olen itse osannut yhdistää kirjan ja elokuvan hiljalleen lähestyvän uhan, kauhun ja hurjan pakenemisen sodan olosuhteisiin, jotka kirjan kirjoittamishetkellä ovat vallinneet. 

Olen nähnyt elokuvan ensimmäisen kerran joskus alle kouluikäisenä, 1990-luvun alussa, jolloin sitä esitettiin elokuvateattereissa. Olen kuulemma käynyt katsomassa sen veljieni kanssa, mutta itse en muista siitä juuri mitään - ehkä siksi että keskityin kuulemma pienenä elokuvissa lähinnä karkkien syöntiin sillä aikaa, kun muut tuijottivat elokuvaa. Kirjan olen lukenut ekaluokkalaisena ja samoihin aikoihin saanut lahjaksi myös Muumipeikko ja pyrstötähti -sarjakuva-albumit. Sarjakuva on vielä paljon elokuvaa uskollisempi kirjalle: molempiin sisältyy esimerkiksi elokuvasta kokonaan poisjätetty kohtaus, jossa Muumipeikko ystävineen poikkeaa paluumatkalla tansseissa ja kaupassa. 

Näin elokuvan 8-vuotiaana ensimmäistä kertaa niin, että muistan sen. Ihmettelin silloin sitä ahdistavaa ja paikoin jopa kauhistuttavaa tunnelmaa, joka elokuvasta huokuu ja joka on mielestäni todella vierasta esim. "Muumilaakson tarinoita" -TV-sarjan jaksoille. Elokuva kuitenkin teki vaikutuksen ja oli koko ala-asteen ajan ehdoton suosikkielokuvani. Ainut mikä itseäni häiritsi lapsena, on se, että muutamalla hahmolla on elokuvassa erilainen ääni kuin TV-sarjassa.

En muista, onko Muumipeikko ja pyrstötähti -elokuva sallittu aivan kaikenikäisille, mutta mielestäni se ei ole pienten lasten elokuva. Muumeista kertovana elokuvana aikuiset saattavat luokitella sen kaikille sallituksi, mutta jo elokuvan taustamusiikit luovat tunnelmaa, jonka ainakin itse koin lapsena hyvin ahdistavana. 

Vuonna 2010 Muumipeikosta ja pyrstötähdestä tehtiin myös nukkeanimaatio, nimellä Muumi ja punainen pyrstötähti. Itse en ole koskaan välittänyt elokuvista tai TV-sarjoista, joissa seikkailee nukkeja, mutta Muumifanina kävin kuitenkin katsomassa myös sen. Piirroselokuva on mielestäni huomattavasti parempi, joten jos arvotte näiden kahden välillä, niin älkää edes harkitko nukkeanimaation katsomista. 

Lopuksi mainitsen vielä kohtauksen / repliikin, joka elokuvassa on ja josta erityisesti pidän.
Pyrstötähti syöksyy maata kohti. Muumit istuvat pimeässä luolassa, odottaen mitä tuleman pitää. Kova tuuli ja maanjäristykset irrottavat kiviä maasta ja kallioista, kivet singahtelevat holtittomasti ympäriinsä ja osuvat kylpyammeeseen, jolla Muumit ovat peittäneet luolan katossa olevan aukon.
"Jos amme halkeaa, meille tulee pulmia", Muumimamma toteaa huolestuneena.
"Niin... Ei enää pitkiä sunnuntaikylpyjä esimerkiksi", Muumipappa vastaa surullisesti.

Tässä oli postaukseni Muumipeikosta ja pyrstötähdestä, olkaa hyvä. Jatkoa seuraa huomenna, kenties lyhyemmissä merkeissä.  

Kirjaimellisesti :)

Tänään haluan puhua teille hiukan kirjoista. Vaikkapa sitten menneen Runebergin päivän kunniaksi. Ja vaikka saman tien senkin kunniaksi, että söin tänään hyviä Runebergintorttuja, mums.

Mainitsin eräässä taannoisessa blogimerkinnässäni siitä todella ankeasta (ja onneksi melko harvinaisesta) tilasta, jonka nimitin kirjatyhjiöksi ja jonka nyt olen joutunut kokemaan. Onneksi se on hyvää vauhtia menossa ohi.

Kaikki alkoi siitä, kun pakotin itseni lukemaan J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa -teoksen. Miksikö? Siksi, että mielestäni se kuuluu lukea. En ole sitä mieltä, että maailmassa olisi yhtäkään kirjaa, jota jokaisen tulisi lukea ennen kuolemaansa, mutta olen sitä mieltä, että jos haluaa joskus työskennellä kirjallisuuden parissa, kuten minä haluaisin, niin olisihan se hyvä saada jonkinlaista tuntumaa kirjallisuuden kenttään. Sellaistakin kirjallisuutta koskien, jota ei muuten ryntäisi riemusta kiljuen lukemaan.

Mä olen myös vilpittömän kiinnostunut oikeastaan ihan kaikesta kirjallisuudesta. Olisin ihan valmis lukemaan minkälaisen kirjan tahansa. Jokaisessa kirjassa varmasti on jotakin lukemisen arvoista. Lukeminen on elämäni alusta lähtien ollut mieluisin harrastukseni. Kirjallisuudella on erityinen paikka sydämessäni. Ja niin edelleen. Mutta, palataanpa sitten siihen Sieppariin ruispellossa. Olin kuullut aika monelta, että se olisi hyvä kirja, ja niinpä päädyin ottamaan sen joululomalukemiseksi.

Todellakin, joululomalukemiseksi. Ja kyllä mä sen joululomalla aloitin. Mutta ei ollut puhettakaan, että olisin saanut sitä joululoman aikana loppuun tahkotuksi.
Pakoilin sen lukemista minkä kerkesin. Aloitin sen, mutta en ollut millään jaksaa muutamaa sivua pidemmälle. Jossain vaiheessa, kun pääsin alun yli, lukuvauhti kiihtyi vähän, ja lopulta lukeminen ei enää tuntunut niin vastenmieliseltä. Mutta ei kyllä paljon parempaakaan.
En oikein tiedä, mikä siinä kirjassa nyt oli vikana. Ei oikeastaan mitään. Ei se nyt oikeastaan ollut tylsä, ei pitkäveteinen, ei ärsyttävä, ei huonosti kirjoitettu, ei mitään mainittavaa huonoa puolta. Mutta ei siinä oikein ollut mitään mainittavaa hyvääkään. En puhunut sen kanssa samaa kieltä, kuten mulle on ilmeisesti muodostunut tavaksi sanoa kirjoista.

Vihdoin sain kuin sainkin sen rykäistyä loppuun vuoden ensimmäisellä Tampereen-matkallani. Se oli skoolauksen paikka. Jatkoin Mikko Rimmisen Pölkky -teoksella. Odotukseni sen suhteen olivat korkealla. 

Ja korkealta sain myös pudota.

Olin lukenut kaikki Rimmisen aiemmat teokset, eli Nenäpäivän ja Pussikaljaromaanin aikaisemmin. Jälkimmäisen luin opiskelujen vuoksi toisena yliopistovuonna. Aluksi se oli mielestäni vähän tylsä, mutta vauhtiin päästyäni ihan hervoton. Muistan, kuinka kulutin erästä yötä opiskelijakämpässäni sitä kirjaa lukien (se oli saatava loppuun ennen seuraavan päivän lukupiirityöskentelyä) ja luulin tukehtuvani naurusta, jota yritin epätoivoisesti hillitä, että en häiritsisi seinän takana nukkuvaa kämppistä. Harvoin, todella harvoin, nauran ääneen millekään kirjalle. Sekä Pussikaljaromaani että Nenäpäivä saivat mut aikanaan ulvomaan naurusta. Molempien kanssa mun oli pakko pitää välillä taukoa lukemisesta ihan vain, että sain vedettyä henkeä välissä. Ne olivat siis jokseenkin harvinaislaatuisia kirjoja. Nenäpäivässä, vuoden 2010 Finlandia-voittajassa, oli lisäksi mielestäni uskomattoman sympaattinen ja samastuttava päähenkilö, joka epäilemättä ansaitsisi jonkun ihanimman fiktiivisen hahmon pokaalin, jos sellaisia jaettaisiin.

No, olin lainannut Mikko Rimmisen kolmannen teoksen, Pölkyn, kirjastosta ennen joululomaa, ikään kuin kevyeksi luettavaksi ja jonkinlaiseksi vastapainoksi tuolle Sieppari ruispellossa -teokselle.
Huh huh.
Mielestäni se tarina oli surullinen. Se ehkä tavoitteli jotakin samankaltaista, arjen harmaudessa piileksivää humoristisuutta ja lämminhenkisyyttä, kuin kaksi edeltäjäänsä, mutta onnistui olemaan ainoastaan aivan valtavan alakuloinen. Paikallaan junnaavaa raskaslukuisuutta korostivat vielä ylimitallisen pitkät lauseet, joille oli turhaa tähystellä loppua. Yksi lause saattoi hyvin venyä sivun mittaiseksi, ja usein venyikin. Kohtasinpa taas jotakin, mikä veti vertoja jopa minun lausehirviöilleni.
Ei auttanut kuin tahkota, tahkota, tahkota, sivu sivun perään ja sata sivua toisensa jälkeen, ilman että oikeastaan mitään tapahtui. Ei tapahtunut kertakaikkisesti mitään. Toista niin saamatonta kertojaa ja hahmoa on vaikea edes kuvailla tai kuvitella. Huh huh.
Ja lopulta se loppui, todellakin loppui, vaikka pelkäsin jo, että se kestäisi ikuisesti.
Viimeinen virke, todellakin, koko monen sadan sivun mittaisen opuksen viimeisessä virkkeessä, koko teoksen viimeisissä sanoissa, päästiin tapahtumissa viimein yksi askel eteenpäin.

Ei siitä sen enempää. Olin kiitollinen, kun sain viedä sen opuksen takaisin kirjastoon.
Enkä suosittele. Jos nyt vielä erikseen haluatte kuulla.

Sen jälkeen luin jälleen yhden kirjan Tove Janssonista. Olen lukenut niitä jo koko joukon. Tove Jansson, Muumit, meri, saaristo, ruotsin kieli, kirjailijuus, taiteilijuus, kaikki se on niin mun sielunmaisemaa. Löysin lukuilon ja samalla jonkinlaisen elämänilon ja toivon uudestaan sen kirjan sivuilta. Kuten aina ennenkin, Muumit tulivat apuun.
Tällä kertaa se kirja kertoi Tove Janssonia jollakin tavalla lähellä eläneistä ihmisistä. Siihen oli koottu kaikenlaisten ihmisten muistoja Tove Janssonista, joka kirjaa kootessa on ollut jo poissa. Joukossa oli erilaisten ihmisten erilaisia muistoja: oli perheenjäsenten muistoja Toven lapsuudesta, oli elämänkumppanin muistoja heidän yhteisistä matkoistaan, oli sukulaisten lasten omia lapsuusmuistoja Toven kotona käymisestä, oli Tove Janssonin jossain kirjatapahtumissa tavanneiden ihmisten hajanaisia muistoja, oli kaiken maailman kirjallisuudentutkijoiden tärkeileviä tutkielmia ja erilaisia tulkintoja hänen kirjoistaan, oli niitä, joilla oli joku ihmeen tarve korostaa, kuinka juuri he olivat erityisen läheisiä Tove Janssonille ja sitten oli niitä ihan tavallisia ihmisiä, jotka kertoivat ihan tavallisia, mukavia muistoja. Oli myös sellaisia, jotka eivät olleet koskaan tavanneet kirjailijaa muutoin, kuin hänen kirjojensa kautta. Ja kuten sanottu, kirjojen kanssa ja kirjojen kautta jutellaan aina. Kirjat joko puhuvat samaa kieltä tai sitten eivät.

Opin tuosta kirjasta taas uusia sanoja, kuten muuminologia. Opin myös, että minä en todellakaan ole mikään ainutlaatuisuus loppumattomassa Muumi-fanituksessani ja tarpeessani yhä uudelleen ja uudelleen palata Muumi-kirjojen pariin. Lopuksi, erään Tove Janssonista tehdyn kirjailijahaastattelun muodossa, löysin jälleen yhden syyn siihen, miksi juuri minä olen valikoitunut Muumi-fanien sankkaan joukkoon.
Kun Tove Janssonilta kysyttiin, kenelle tai millaiselle lukijalle hän teoksensa kirjoittaa, hän vastasi, ettei kirjoita oikeastaan kenellekään. Jos jollekin, niin ensisijaisesti itselleen. Kuitenkin, hän sanoi uskovansa, että jos hänen kirjansa vetoavat johonkin tietynlaiseen lukijaan, niin ne lukijat ovat sellaisia pelokkaita, yksinäisiä ja irrallisia, niitä, jotka eivät oikein tunne kuuluvansa mihinkään, eivätkä ainakaan tähän maailmaan, ja jotka etsivät kirjan sivuilta turvallisuutta ja toivoa, edes hetkellistä pakenemisen mahdollisuutta.

Ja kun tämä meri ja merellisyys nyt tuli puheeksi (olipa harvinaisen hutera aasinsilta), niin päätetään tämä postaus nyt siihen, että tänään luin loppuun tarinan kapteeni Nemosta. Meri on aina kiehtonut minua erityisellä tavalla, jostakin syystä olen aina halunnut asua lähellä merta (mikä ei ole käytännön syistä toteutunut, ehkä joskus...) ja, no, jotakin siinä vain on, mikä vetää minua puoleensa. Kuitenkin, minnekään syvänmerensukellukselle mä en lähtisi ikinä. En ikinä, ikinä, ikinä. Olen siinä mielessä extreme-henkinen, että benji-hypyn tekeminen oli pitkäaikainen haaveeni, joka lopulta toteutui, ja musta olisi uskomattoman hienoa päästä joskus tekemään se uudestaan, tai vielä hienompaa, saada tehdä tandem- tai laskuvarjohyppy. Kuitenkaan, mihinkään sukellusjuttuihin en lähtisi ikinä, en vaikka maksettaisiin. Pelkkä ajatuskin syvällä veden alla olemisesta ahdistaa mua. En suostuisi ikinä menemään sukellusveneen kyytiin edes vähäksi aikaa. Hyi. Olen myös aina pelännyt hukkumiskuolemaa yli kaiken, ja vaikka pidän uimisesta, niin on siinä myös aina jotakin tietynlaista, kunnioituksensekaista pelkoa mukana.

Olen pienenä katsonut piirrettyä kapteeni Nemon seikkailuista. Vuosi sitten löysin pätkiä siitä Youtubesta ja totesin, että ei kyllä ihmekään, etten mä ole tän katsomisen jälkeen ollut kovin innoissani sukellusveneistä tai sukeltamisesta ylipäätään. Siinä tapahtui kaikki hengitysputkien katkomiset vedenalaisella kävelyretkellä, haikalojen kohtaamiset, mustekalojen riepoteltavana olemiset, haaksirikkoon joutuminen, jään alle juuttuminen ja hapenpuutteesta kärsiminen ynnä muuta mukavaa. Vuoden alussa löysin kapteeni Nemosta kertovan kirjan sattumalta kirjastosta ja ihan mielenkiinnosta tartuin siihen. Halusin nähdä, minkälainen se olisi kirjana.

Ei se huono ollut, mutta olin mä vähän pettynyt. Siinä ei tapahtunut ollenkaan niin paljoa vertahyytäviä katastrofeja, ja ne mitä tapahtui, eivät päättyneet ollenkaan lohdullisesti. Oli kiinnostavaa lukea merestä ja merenalaisesta maailmasta, mutta oli se silti vähän lattea, ainakin siihen piirrettyyn verrattuna. Vähän olis voinut olla enemmän draamaa mukana.

Ja nyt lopetan, sillä tää venyi taas jo vähän liian pitkäksi. Jatkan mielenkiintoisia kirjalöpinöitäni joskus toiste. Koettakaa kestää siihen asti.

Uusi yritys

 Jos nyt sitten taas koettaisi aloittaa jonkinlaisen blogin kirjoittelun. En yhtään osaa sanoa, mitä tästä tulee. Ehkä lopetan jo huomenna, ehkä saan jatkettua pidempään. Luultavasti tämä blogi hakee muotoaan vielä pitkään, mikäli nyt sitten muotoutuu ikinä. Katsotaan.

Kjell Westön teoksessa Missä kuljimme kerran (2006) Ivar Grandell lausuu rakastetulleen hienon ajatuksen, joka oikeastaan on tämän blogin jonkinlainen alullepanija. Koska en saa itse teosta nyt käsiini, muotoilen tuon ajatuksen nyt muistinvaraisesti omin sanoin: "Askeltemme kaiku jää joka puolelle sinne, missä kerran olemme kulkeneet. Kaikkialle sinne, missä olemme kerran kävelleet, rakastaneet, kärsineet, eläneet ja kuolleet, jää meidän askeltemme kaiku. Tuo kaiku on jälki meistä itsestämme, eikä se katoa tästä maailmasta, ei ehkä vuosikymmentenkään jälkeen, ei ennen kuin yksikin ihminen, joka on meitä rakastanut, vielä muistaa meidät."

Blogin aloittaminen on ehkä jonkinlainen oma, heppoinen yritykseni jättää askelteni kaikua digitaaliseksi muuttuneeseen maailmaan, kenties myös sellaisille, jotka eivät sitä muuten kuulisi.

Ensimmäisen blogimerkintäni kunniakkaaksi lopuksi kerron itsestäni ihan hiukan, pari faktaa.

Pidän kahvista. Aamukahvin äärellä asuu oma onnellisuutensa, vaikka muuten en ole ollenkaan aamuihminen.
Rakastan Muumeja. Muumeilla on maailmalle paljon annettavaa. Kenties joku Muumit tunteva on voinut tehdä päätelmän jo nimimerkistäni.
Kirjallisuus on minulle tärkeä asia.
Pienenä luulin, että kulutan aivan turhaan liikaa aikaa kaiken maailman hölmöjen pienten asioiden pohtimiseen. Nyt aikuisena olen huomannut, että siitä voi saada ammatin, siitä voi saada palkkaa: sitä kutsutaan tutkijuudeksi. Haaveilen siitä, että jonakin päivänä kenties itse ansaitsen elantoni tuolla suosikkiharrastuksellani.
Mielessäni liikkuu paljon vihaisia ajatuksia, mikä saattaa olla monille yllätys. En mm. ole kovin ihmisrakas. Monesti koen vihaavani ihmisiä, mutta yhtä lailla myös itse ihmisenä olemista.
Kuitenkin, niitä ihmisiä, joita rakastan, rakastan ehdoitta ja sydämestäni.
Söin tänä iltana neljä äidin leipomaa juustosarvea. Hemmetin hyviä olivat, vaikka jo kolmannen kohdalla tunsin itseni kauheaksi ahmatiksi. Ajattelin, etten enää ikinä voi syödä kaupasta ostettuja juustosarvia.

Siinäpä ne.