Viikko 35: Mitä rohkeus on?

 Asia, josta tällä viikolla haluan (jälleen) lyhyesti puhua on rohkeus. 

Olen kai jo useamman kerran siteerannut täällä blogissa Tove Janssonin lausetta Muumi-kirjoista: 

Ei ole mikään konsti olla rohkea, jos ei pelkää. 

Mielestäni jokaisen pitäisi sisäistää se. 

Jos mietitään, mitä rohkeus on, ja kuka on rohkea, siihen on olemassa suhteellisen helppo vastaus: 

rohkeutta on se, että tekee asioita, vaikka pelkää. 

Jos teet jotain, mitä joku muu sanoo rohkeaksi, mutta itse et pelkää yhtään tehdessäsi asiaa, et silloin ole rohkea. Joltain toiselta saman asian tekeminen saattaisi vaatia rohkeutta, mutta jos asia ei herätä sinussa pelkoa, et osoita rohkeutta sitä tehdessäsi. 

Jollekin on rohkeaa lähteä toiselle puolelle maapalloa. 

Joltakin toiselta voi vaatia rohkeutta lähteä ulos kotiovestaan. 

Rohkeus ei mielestäni tarkoita sitä, että ei pelkäisi. Jos ihminen vaikkapa esiintyy yleisön edessä ja hänen jalkansa ja kätensä tärisevät holtittomasti, mutta hän esiintyy silti, hän on mielestäni rohkea. Jos joku toinen onnistuu esiintyessään vaikuttamaan itsevarmemmalta, vaikka pelkää yhtä paljon, hänkin on rohkea, eikä toinen heistä ole yhtään vähemmän rohkea. 

Mitä rohkeaa sinä voisit tulevalla viikolla tehdä?

Korkeuksissa

 Viikko sitten, lauantaina kesäkuun 19. päivä, toteutin suurimman haaveeni. 

Hyppäsin tandemhypyn. Se oli ollut suurin haaveeni 12 vuotta.

Kuten jo aiemmin olen todennut, kaikki lentämiseen ja ilmailuun liittyvä on lapsesta lähtien kiinnostanut minua. Sen vuoksi olen hypännyt benji-hypyn ja lentänyt tuulitunnelissa. 

Jo lapsena ajattelin, että laskuvarjohyppy olisi suuri haaveeni. 

Olen kuitenkin ajatellut ja ajattelen edelleen, että rohkeuteni ei riitä siihen. 

Maksimaalinen asia, johon rohkeuteni riittää, on tandemhyppy. Eli laskuvarjohyppy niin, että itse ei tarvitse osata juuri mitään. Selässä roikkuu tandemhyppymestari, tuhansia hyppyjä kokenut laskuvarjohyppääjä, joka huolehtii kaikesta osaamisesta vaativasta. 

Tällä hetkellä ajattelen ainoastaan, että haluaisin mennä tekemään tandemhypyn uudestaan. Ja uudestaan. Ajattelen, että jos minulla olisi mahdollisuus tehdä tandemhyppy monta kertaa, voisin joskus olla valmis avaamaan laskuvarjon itse. Mutta en osaa sanoa, montako tandemhyppyä siihen vaadittaisiin, ja riittäisikö oikeasti mikään. 

Tiedän myös, että ei tarvitse.

Olen jo tehnyt sen, mitä kaikkein eniten halusin.

Hyppäsin tandemhypyn. Toteutin sen. Uskaltauduin siihen.

Ja nyt aion kertoa siitä. Juurta jaksaen. 

Sain ensimmäistä kertaa idean tandemhypystä 12 vuotta sitten, kun veljeni sai sellaisen syntymäpäivälahjaksi. Aloin leikilläni sanoa kaikille, että kun täytän 30, haluan tandemhypyn lahjaksi. Vuosien varrella aloin jostain syystä odottaa, että niin tapahtuu, että joku tai jotkut maksavat minulle tandemhypyn 30-vuotislahjaksi. 

Tänä vuonna täytin 30.

Kuukautta ennen sitä, yhtenä maaliskuisena iltana, mieleeni juolahti uusi, häikäisevä ajatus. 

Miksi ihmeessä odotan, että joku ostaisi minulle tandemhypyn, kun voin ostaa sen itse itselleni. 

Aloin googlettaa, löysin lupaavan sivun. Avasin varauskalenterin. 

Varasin ajan syntymäpäiväviikonlopulleni, päivälle, jona olin viimeistä kertaa iältäni jotain numerolla 2 alkavaa.

Olin valtavan iloinen ja ylpeä itsestäni. 

Oli ihmeellisen voimauttavaa havahtua huomaamaan, että kauan elättelemänsä unelman voi ihan itse toteuttaa, ihan tuosta noin vain. Siihen ei tarvita mitään yliluonnollista. Siihen ei tarvita ketään toista. Sen voi tehdä itse. 

Sen lisäksi olin aivan uskomattoman onnellinen siitä, että haaveeni on nyt käymässä toteen. 

Olen oikeasti menossa tekemään sen. 

Ihan oikeasti. 

Se tapahtuu. 

Kaksi viikkoa ennen H-hetkeä sain viestin, että valtakunnallisen koronatilanteen vuoksi hyppykauden alkua täytyy siirtää myöhemmäksi. Varaamani aika on peruttu ja minun täytyy varata itselleni uusi aika myöhemmäksi ajankohdaksi, aikaisintaan toukokuun lopulle. 

Olin aivan hel-ve-tin pettynyt. 

Päästyäni pahimman yli purin hammasta ja varasin uuden ajan. En ottanut ensimmäistä tarjolla ollutta aikaa toukokuulta, koska en luottanut sen toteutumiseen. Valitsin sellaisen ajan, joka oli sopivan pitkällä, kesäkuun puolivälin jälkeen. Jospa sitten olisi päästy koronan osalta parempaan tilanteeseen, ja vain sää voisi asettua esteeksi. Huonossa säässä tandemia ei pääsisi hyppäämään. 

Odotuksen ilo oli karissut pois. En odottanut juuri muuta kuin uutta pettymystä. Jotain tulisi kuitenkin: hyppy peruuntuisi sään vuoksi tai jostain muusta syystä, tai jotain sellaista sattuisi, että itse en pääsisi paikalle. 

Kesäkuun alussa aloin ensimmäistä kertaa hienoisesti pelätä. 

Mihin ihmeeseen olen oikein lupautunut?

No, jospa se vaikka peruuntuu. Toivottavasti se peruuntuu, ja minun ei tarvitsekaan tehdä sitä. 

Kun tandemhyppyyn oli aikaa tasan viikko, näytti siltä, että se ei ollut peruuntumassa.

Hyppykausi oli polkaistu käyntiin, korona ei enää estänyt sitä. Sääennuste lupasi hyvää. Kaiken osalta näytti siltä, että voisin hyvinkin päästä hyppäämään. 

Pelko voimistui hienoisesta kohtalaiseksi, kun tämä asia alkoi valjeta minulle. 

Siinä vaiheessa, kun hyppyyn oli aikaa kolme päivää, aloin olla huonovointinen. 

Siihen voi kuolla. 

Olen vapaaehtoisesti osallistumassa johonkin, mikä on oikeasti vaarallista. 

Mitä tahansa voi sattua. 

Miksi en ole ajatellut yhtään?

Kolme päivää olin huonovointinen ja levoton, ja yritin turhaan paeta kaikkien muiden, ihan minkä tahansa tylsien asioiden ajattelemiseen. 

Laitoin viestejä äidilleni, soitin isälleni, halasin suosikki-ihmistäni joka päivä ylimääräisiä kertoja ja ilmaisin, että hän on minulle tärkeä. 

En sanonut sitä heille, mutta mielessäni ajattelin, että näin täytyy tehdä. Heidän täytyy tietää rakkauteni heitä kohtaan, jos lauantai onkin elämäni viimeinen päivä. Viimeisten sanojeni heille täytyy olla jotain hyvää. 

Yhtenä yönä mielessäni välähti hetken aikaa vakava pohdinta siitä, että minun olisi pitänyt laatia testamentti. 

Hyppypäivää edeltävänä iltana olin vähän aikaa iloinen, ensimmäistä kertaa vuorokausiin. 

Olen menossa tekemään sen, olen todellakin, se on ollut kaikkein suurin haaveeni niin kauan, ja se toteutuu. Kävi miten kävi, olen nyt menossa tekemään sen. 

Hyppypäivän aamuna olin huonovointisempi kuin minään muuna päivänä. En pystynyt syömään juuri mitään, ja silti vatsaani väänsi hullun lailla. 

Veljeni soitti minulle, ja sain vain juuri ja juuri pidätettyä hysteerisen itkun. 

Ajomatka hyppypaikalle kesti puolitoista tuntia. Lähdimme matkaan kahta tuntia ennen sovittua saapumisaikaa. 

Minusta tuntui, että en saa kunnolla happea. Jouduin keskittymään hengittämiseen ja toistuvasti soveltamaan ohjeita, joita olen joskus kuullut ja lukenut tietoisesta hengittämisestä stressitilanteissa. Pitkä ja rauhallinen sisäänhengitys nenän kautta. Kun olet vetänyt keuhkot hitaasti aivan täyteen, laske kaikessa rauhassa viiteen. Tämän jälkeen puhalla mahdollisimman hitaasti ja rauhallisesti ulos suun kautta. Aloita sitten alusta. 

Keskityin hengittämiseen koko matkan. 

Mietin, onko tämä normaalia. Voinkohan mennä tekemään sitä hyppyä ollenkaan. Hypylle ilmoittauduttuani olin saanut täytettäväksi terveydentilavakuutuksen, jossa vakuutin, että minulla ei ole terveydellistä estettä hypyn tekemiselle. Tällaisia esteitä olisivat muun muassa huonossa hoitotasapainossa oleva diabetes, jokin vakava luunmurtuma joka estäisi valjaiden kiinnittämisen jostain kohtaa, tai vakavat psykoottiset tilat. 

Olin vakuuttanut lomakkeessa, että minulla ei ole mitään sellaista sairautta tai vammaa, joka olisi este tandemhypylle, mutta matkalla hyppypaikalle aloin kuitenkin epäröidä, täytänkö niitä vaatimuksia. 

Mitä jos en pysty tähän, enhän ole pystynyt moneen muuhunkaan sellaiseen asiaan, mikä normaalille ihmiselle on itsestäänselvyys. Voiko hypätä tandemhypyn, jos ei saa happea sitä odottaessaan? Mitä jos pelkoni tästä yltyy niin suureksi, että saan jonkun kohtauksen? Mikä lasketaan psykoottiseksi tilaksi?

Saavuimme ajoissa paikalle. Olin vielä viimeiseen asti pelännyt, että meille tapahtuisi jotain. Joutuisimme kolariin tai auto hyytyisi, emme pääsisikään hyppypaikalle ajoissa. Tai menisimme johonkin väärään paikkaan. 

Pelkäsin siis vuorotellen hysteerisesti sitä, että joutuisin hyppäämään ja että en pääsisikään hyppäämään.

Paikalla olivat suosikki-ihmiseni ja minun lisäksi vanhempani, kummilapseni ja hänen serkkunsa. 

Kummilapseni tuli ensimmäiseksi kysymään, mitkä fiilikset mulla nyt on. 

Sanoin, kuten asia oli, että "musta tuntuu ihan hirveeltä". 

Siinä hetkessä, kun minulle valkeni, että nyt olimme täällä oikeasti ja nyt tämä tästä vain etenisi suuntaan tai toiseen väistämättä, sisälleni laskeutui omituinen tunnekylmyys. 

Sanoin ihmisille, että "tuolla pitää varmaan käydä ilmoittautumassa" ja kävin ilmoittautumassa. 

Ilmoittautumisen jälkeen jouduin odottamaan 15 minuuttia. 

Kaikista eniten olin pelännyt sitä, että paikan päällä joutuisi odottamaan pitkiä pätkiä. Tuntui, että hermoni eivät yksinkertaisesti kestäisi sitä. 

15 minuutin odottamisen jälkeen tandemhyppymestari huusi meidät, minut ja kolme muuta tandemhyppääjää, koolle. Lähdimme kouluttautumaan. 

Kouluttautuminen kesti kymmenisen minuuttia. Kävimme nopeasti läpi, kuka kukin oli. Muut olivat selkeästi minua vanhempia miehiä, ja he kertoivat, että heitä ei jännitä yhtään. Ei kuulemma osaa jännittää. 

Kerroin rehellisesti, että olen jännittänyt tätä monta päivää. 

Muut olivat saaneet hypyn lahjaksi. Minä olin ainut, joka olin ostanut itse itselleni lahjan. Tuntui, että sitä arvostettiin. 

Kävimme läpi perusasiat tandemhyppäämisestä, siihen tarvittavat varusteet, toiminnan lentokoneessa, asennot jotka meidän tulisi missäkin vaiheessa hyppyä ottaa ja miten hyppy etenee. 

Ne asiat oli yllättävän ripeästi käyty läpi. Tuntui, että olisin halunnut harjoitella ja kerrata kolme kertaa enemmän, mutta tapahtumat etenivät kuin juna. Marssimme rakennukseen, jossa meille puettiin varusteet päälle. Haalarit, valjaat, lasit. Valjaat tarkistettiin moneen kertaan ja niitä kiristettiin, tarkistettiin ja kiristettiin, niin että lopulta tunsi olevansa aivan köytettynä jokaisesta kohdasta. Alkoi pikkuhiljaa tuntua turvalliselta. 

Ja siitä sitten seuraavaksi ahtauduimme lentokoneeseen. 

Olin aivan virheellisesti luullut saavani yksityiskuljetuksen lentokoneessa hyppykorkeuteen. Olin ajatellut, että istun lentokoneessa vain tandemhyppymestarin, koneen ohjaajan ja kenties jonkun muun kanssa, ja että meidän pitäisi siinä sitten keskustella jotakin, ja että siinä ajassa ehtisi ahdistua huippulukemiin. Olin etukäteen sanonut kumppanilleni, että "toivottavasti ne siellä tandemhypyssä mukana olevat on sitten edes mukavia ihmisiä. Ajattele, jos joutuu siihen tilanteeseen joidenkin kusipäiden kanssa." Olin ajatellut, että minulla olisi lentokonematkan aikana runsaasti aikaa havainnoida lentokorkeutta ja omaa tilaani. Olin ajatellut, että vielä lentokoneen ovella viimeisellä sekunnilla ennen hyppyä alas katsoessani saattaisin joutua paniikiin ja ilmoittaa, että en voikaan hypätä. 

Totuus oli toinen. 

Siinä vaiheessa, kun olimme alkaneet pukea valjaita, ja kaikki epävarmuustekijät siitä, toteutuuko hyppy tänään vai ei, olivat poissa, pahin oli ohi. 

Se tapahtuu nyt. Siinä käy hyvin, tai siinä käy huonosti, mutta se tapahtuu. 

Jos siinä käy huonosti, se huono asia voisi tapahtua missä tahansa muuallakin. Sitä on siis turha jäädä pohtimaan.

Toisiksi pahinta koko hyppyprosessissa oli lentokoneessa olo. 

Se ei todellakaan ollut mikään minulle järjestetty yksityistilaisuus. 

Järjestäydyimme lentokoneeseen kahdelle pitkälle penkille, kahteen vierekkäiseen jonoon, siihen ennalta määrättyyn järjestykseen, jossa hyppäisimme. Hyppääjät ja heidän selkänsä takana hyppymestarit.

Minä olin hyppyjärjestyksessä viimeinen ja istuin viimeisessä nurkassa. 

Lentokoneeseen astuessa kolhaisin pääni lentokoneen oveen ja penkillä istuessa kolhaisin itseni eteeni istuvan laskuvarjoon. 

Kun kone nousi ilmaan hienoisesti huojuen, jouduin taas keskittämään ajatukseni muualle. 

En voinut ajatella koneessa olemista ja sitä, että oli olemassa myös riski koneen putoamisesta. Ainut riski ei ollutkaan laskuvarjon pettäminen, matka saattaisi katketa jo ennen sitä. Meitä oli koneessa juuri sen verran, kuin meitä sinne mahtui, ja koneen noustessa ilmaan mietin, mahtaisiko kone jaksaa kannatella meidät kaikki.

Kone humisi niin, että sain vain vaivoin selvää asioista, viimeisistä ohjeistuksista, joita tandemhyppymestari minulle antoi, jotka hän toisin sanoen huusi korvaani. Olimme valjailla kiinni toisissamme, hän tarkasti valjaat ja niiden kiristyksen vielä koneessa pariin kertaan. Kun hän selitti minulle asioita vielä kerran, yritin parhaani mukaan painaa niitä mieleeni, mutta en ollut varma, onnistunko siinä. Kun hän kysyi, onko kaikki hyvin, pystyin vain nyökkäämään. 

Ajattelin, että jos olisin halunnut perua hypyn lentokonematkan aikana, siihen olisi tarvittu joko hysteerinen kohtaus tai helvetinmoinen tahdonvoima. Se olisi vaatinut, että minun olisi pitänyt huutaa keuhkojeni täydeltä, että minut kuultaisiin, ja rimpuilla voimieni takaa, että minut ymmärrettäisiin. 

En onneksi enää halunnut perua hyppyä. Tapahtumat vain etenivät, olin nyt täällä ja tämä kaikki tapahtui. 

Maisema ikkunan takana oli muuttunut postikortiksi, hahmottamatta jääväksi korkeudeksi, niin kuin aina lentokoneessa. 

Kun saavuimme neljän kilometrin tavoitekorkeuteen, kone pysähtyi. Koneen humina peitti edelleen kaikki äänet alleen.

Hyppäsimme vuorotellen, ja taas tapahtumat vain vyöryivät eteenpäin. Hivuttauduimme kukin vuorollamme pitkää penkkiä eteenpäin kohti ovea, josta hyppäsi ensin ensimmäinen, kohta hänen jälkeensä toinen, sitten kolmas...

...ja sitten minä tein, kuten oli opastettu, eli nousin penkiltä ylös ja kävelin viimeiset pari askelta lentokoneen ovelle. Olin etukäteen ajatellut, että se tuntuisi kamalalta, mutta se tuntui vain asialta, joka siinä vaiheessa aivan väistämättä tapahtui, sen kuului tapahtua. 

Ovi oli auki, ja tandemhyppymestari ohjeisti, kuten koulutuksessa oli kerrottu, ujuttamaan ensin jalat koneen ovesta ulos. Jalat roikkumaan lentokoneen alle.

Tein niin, otin koulutuksessa opetetun otteen valjaista, yritin muistaa oikean pudottautumisasennon ja tein sitten kuten täytyi tehdä, eli pudottauduin koneen ovesta kokonaan ulos. 

En katsonut enkä nähnyt maisemaa sen tehdessäni. Näin pelkän kirkkauden, aurinko häikäisi silmät täysin suojalaseista huolimatta. Koneen jyrinä täytti korvat. Ilmavirta tuli vastaan. 

Seurasi pisin vapaa pudotus, jonka olen ikinä kokenut. Benjihyppy 150 metristä ei ollut tähän verrattuna mitään. Tämä jatkui, ja jatkui, ja vain jatkui. Tuntui, että en saa henkeä. Tuntui, että se ei lopu koskaan. Jossain vaiheessa tandemhyppymestari taputti minua sovitusti olkapäälle sen merkiksi, että voisin vaihtaa asentoani lentoasentoon, levittää kädet ja ojentaa lantiota eteenpäin, itse asiassa aivan kuin tuulitunnelilennollakin oli opetettu. 

Jossain vaiheessa pudotus viimein katkesi. Jäin roikkumaan valjaiden varassa. Katsoin alas. Maisema oli edelleen kuin postikortti, siellä leijuin korkella taivaalla laskuvarjon varassa. Pelkäsin enää vähän. Oloni oli tukevien valjaiden ja pudotuksen loppumisen ansiosta suorastaan omituisen turvallinen. 

Täällä nyt todellakin olen. Olen tässä. Elän tämän hetken. Tämä tapahtuu minulle juuri nyt. 

Huomasin, että tandemhyppymestari yrittää huutaa minulle jotain, ja että korvani ovat niin lukossa, että en kuule, mitä hän sanoo. 

"Korvat meni lukkoon", huudan niin kovaa kuin pystyn ja uskallan.

"Mitä?" hän huutaa takaisin.

"Korvat meni lukkoon!" huudan uudestaan.

"Koitapa vähän availla niitä", hän huutaa takaisin. Kuin ihmeen kaupalla korvani avautuvat sen verran, että kuulen vähän paremmin.

Saan kuulla, että tällä hetkellä meillä on korkeutta vielä noin tuhat metriä. Saan vähän ohjailla laskuvarjoa, minun pitää ohjata oikealle. 

Ensin pitäisi saada ohjaamislenkit käsiin. Se on jostain syystä hankalaa, en saa käsiäni työnnettyä oikeista lenkeistä, jotka hyppymestari pudottaa minulle ja yrittää ohjeistaa, en ymmärrä, miksei se onnistu. Lopulta saan ainakin oikean käteni työnnettyä oikeasta lenkistä ja saan taivutettua kättäni niin, että se lasketaan kai jonkinlaiseksi ohjailuksi. 

Harjoittelemme siinä hetkessä kaikessa rauhassa laskeutumistakin. Minun pitää ojentaa jalkani suoriksi eteenpäin ja nostaa ne suorakulmassa ne niin ylös, kun vain saan. En saa osua maahan laskeutuessa ennen tandemhyppymestaria. 

Sitten leijailemme alas rauhalliseen tahtiin. 

Päässäni tuntuu samanlainen paine kuin joskus lentokoneessa laskeutumisvaiheessa. Paineen tunne päässä hälvenee vasta seuraavana päivänä. 

Katson maisemia, tunnen ilmavirran, nautin hetkestä. 

Otan laskeutumisasennon. Maa lähestyy, ja otan laskeutumisasennon ajoissa. 

Kukaan ei ole vastaanottamassa, vaikka jonkun kuulemma pitäisi olla. Luulen, että maakosketus tulee, luulen että se tulee, ja tunnen maan vasta paljon sen jälkeen, kun olen sitä odottanut. Laskeutuminen on jonkinlainen hallittu heittäytyminen keskelle peltoaukeaa, ja sitten joku juoksee jostain kauempaa auttamaan ja irrottamaan laskuvarjoa. 

Olen siellä peltoaukealla, kannustusjoukkoni ovat jossain kaukana, ja haluan heidän luokseen. 

Nousen ylös heti, ja tandemhyppymestari auttaa irrottamalla valjaat, jotka yhdistävät meidät toisiinsa. 

Juttelemme pari sanaa siitä, miltä tämä tuntui,

vaikka sellaiseen tilanteeseen ole sanoja. 

Osaan sanoa vain, että se tuntui tosi hyvältä. Aivan todella hyvältä. Nyt olen tehnyt sen. 

Ja se on tosi laimeasti sanottu. 

On turha yrittää jaaritella mitään. 

Tandemhyppymestari lähtee irrottamaan laskuvarjoaan ja minä lähden viemään varusteitani takaisin sinne, mistä ne otin. 

Rämmin pellon yli helteessä hyppyhaalari päällä. 

Matka ei ole pitkä, mutta se tuntuu pitkältä. Tuntuu, että kävellä löntystän ikuisuuden. 

Pääsen varustevarastolle ja joku tulee auttamaan valjaat päältäni. Vien vielä haalarin pois ja sitten olen lopullisesti ulkona niistä rakennuksista, pääsen omien ihmisteni luokse. 

Pian sen jälkeen tandemhyppymestari tulee vielä viimeisen kerran moikkaamaan ja juttelee pienen hetken kanssamme. 

Etukäteinen pelkoni siitä, että joutuisin sellaiseen tilanteeseen jonkun ikävän tyypin kanssa, oli täysin turha. On ihmeellistä, miten mukavia ihmisiä kohdalle voi joskus osua juuri oikeana hetkenä. Hetki ei ole pitkä, mutta siinä on kaikki ja enemmän. 

Hipaisemme tandemhyppymestarin kanssa nyrkeillämme toistemme nyrkkejä, tuo koronan aikana ilmaantunut tervehtimis- ja hyvästelymuoto. En tiedä, tapaammeko enää koskaan, mutta tiedän, että hän on jäänyt sydämeeni iäksi. 

Ilo on moninkertaisesti hyppyä edeltävän pelon kokoinen. 

Edellisenä päivänä olen hakenut Alkosta kaksi pulloa kuoharia siltä varalta että jään henkiin, ja vanhempani tuovat yllätyksekseni vielä yhden. Rakkaat ihmiseni kokoontuvat luokseni, yksi tuo kukkia, yksi tuo lahjan, kilistelemme kuoharilaseja, tässä ovat ne kolmekymppiset joita koronan vuoksi en saanut, tässä on tandemhypystä iloitsemisen juhla, tämä on elämän juhla. 

Elämä itsessään on juhla. 

Lopuksi haluaisin heittää ilmoille pari pohdittavaa asiaa. 

Ei ole mikään konsti olla rohkea, jos ei pelkää. Tämä on Tove Janssonin tekstistä lainattu sitaatti, yksi mahdollinen vastaus kysymykseen siitä, mitä on rohkeus. Yksi rohkeuden määritelmä voisi olla se, että uskaltautuu tekemään asian, vaikka pelkää. Eri ihmiset pelkäävät eri asioita, eli saman asian tekeminen edellyttää toisilta rohkeutta, mutta toisilta taas ei. 

Joku voi pitää minua rohkeana tandemhypyn tekemisen jälkeen. Ajattelen itsekin, että siihen liittyi rohkeutta, koska pelkäsin ennen tekoa. Ajattelen kuitenkin myös, että olen elämässäni pelännyt joitakin asioita paljon enemmän kuin tandemhyppyä, ja pelostani huolimatta minun on ollut pakko tehdä ne. Ne asiat ovat voineet olla sellaisia, joita joku muu ei pidä yhtään pelottavina. Esimerkiksi henkilöauton ajokoe on asia, johon en halua enää ikinä uudestaan, mutta tandemhypylle haluan. En usko, että kaikki muutkin ihmiset valitsisivat mieluummin tandemhypyn kuin inssiajon, jos heidän olisi pakko mennä jompaankumpaan joko ensimmäistä tai toista kertaa. 

Pelon voittaminen tuo kokemukseen mukaan sen, että se tuntuu joltakin. 

Säälin niitä, joita tandemhyppy ei jännittänyt ollenkaan. En oikeastaan ymmärrä, miksi he tulivat sen tekemään. 

Miksi minä tein tämän?

Benjihyppy, tuulitunnelilento ja tandemhyppy ovat kaikki samalla kaavalla tapahtuneita asioita: olen haaveillut niistä kauan, olen toteuttanut ne, etukäteen olen pelännyt kamalasti ja tapahtuman jälkeen oloni on ollut euforinen. 

Teen ne ehkä siksi, että tiedän, että jälkikäteen oloni on hyvä. 

Vuosien varrella mieleeni on kuitenkin tullut, että takana on ehkä ennemmin jotain muuta. 

Jonkinlainen halukkuus todistaa itselle ja muille. 

Olen koko elämäni ajan kuullut muilta, missä kaikissa asioissa olen jotain liikaa tai jotain liian vähän, ja millaiseksi minun pitäisi muuttua ollakseni parempi. Minun olisi esimerkiksi pitänyt kouluaikoinani toisaalta pärjätä paremmin, mutta toisaalta stressata vähemmän. Ihmisenä olen aina ollut liian ujo ja hiljainen, minun pitäisi olla rennompi, rohkeampi ja puheliaampi. Etenkin aikuisena olen ollut aivan liian tylsä ja estynyt pingottaja, minun pitäisi irrotella enemmän ja olla huolettomampi ja rennompi, sellainen, että kanssani olisi mukava olla. 

Tandemhypyn kaltaisen asian tekemällä yritän kai ravistella tyhmien ihmisten käsityksiä. Olen jonkun mielestä hiljainen nyhverö, joka kuluttaa elämänsä lukemalla kirjoja, ja jonka elämässä ei ole mitään kiinnostavaa, mutta hahaa, teinpä jotain, mitä joku rohkeammalta ja kiinostavammalta näyttävä ihminen ei ehkä olisi tehnyt. 

Ja tässähän tunnetusti astun suohon. 

Jos elämä perustuu muille ihmisille näyttämiseen, siitä ei tule loppua koskaan. Mikään ei koskaan riitä. Kaikilla on omat kompleksinsa.

Onneksi tiedän, että lopullinen syy oli kuitenkin itsessäni. Erästä kirjaa lainaten: tandemhypyn tehtyäni voin ottaa omakseni tämän päivän, olen elänyt tämän hetken, eikä mikään voi koskaan viedä sitä pois. Tulkoon tämän jälkeen mitä tahansa, olen elänyt tämän hetken ja sen vuoksi olen onnellinen. 

Vielä viimeinen pohdinnan aihe:

Ihmiset pitävät laskuvarjohyppyä hulluutena, jonain äärimmäistä rohkeutta vaativana asiana, vaikka todellisuudessa kuolema ja vakava vammautuminen vaanii joka päivä ihan jossain muualla. Paljon todennäköisempää kuin ilmailuonnettomuudessa kuoleminen on kuolla liikenneonnettomuudessa tai kaatua kotinsa portaissa. Ihmisten pitäisi siis siirtää extremeurheilua kohtaan tuntemansa pelko arkipäiväänsä, jos he haluavat ruveta pelkäämään. 

Esimerkiksi tandemhypyllä on mukana ammattilaisia, joiden pohjana on laaja koulutus ja kokemus. Kaikki etenee tietyllä kaavalla, jossa turvallisuusasiat tsekataan viimeisen päälle moneen kertaan. Inhimilliset virheet ovat tietysti aina mahdollisia...

... mutta esimerkiksi liikenteessä kulkee paljon muitakin kuin ammattilaisia, ja heidän virhemahdollisuutensa ovat paljon suuremmat. Joku voi ajaa päihteiden vaikutuksen alaisena, joku voi ajaa vaikka ei olisi edes ajokorttia, ja vaikka itse ajaisi täydellisesti, jonkun toisen virhe voi johtaa kuolemaan. Moottoritiellä vauhti on melkein sama kuin laskuvarjohypyllä, eikä kuolema ole kuin silmänräpäyksen mittaisen inhimillisen virheen päässä, mutta jostain syystä ihmiset silti kokevat olevansa enemmän turvassa autossa kuin valjaiden varassa kilometrin korkeudella. 

Ei oikein ole sanoja, mitä voisin kirjoittaa tähän loppuun. 

Jos sinulla on jokin haave, jonka haluaisit toteuttaa, ja sen toteuttaminen olisi mahdollista, tee se. 

Kaikki ei ole mahdollista, mutta jos jokin on, niin tartu siihen. 

Jos olet ajatellut, että haluaisit kokea tandemhypyn, voin antaa siihen vahvan suositukseni. 

Mitä enemmän pelkäät, sitä paremmalta sinusta tuntuu, kun pääset tekemään sen. 

Pääsiäisiloa

Edellisen postaukseni aiheesta ei ole päästy eroon.
Tapahtumat on peruttu, juhlat on peruttu, julkiset tilat on suljettu. Toisaalla lomautetaan, toisaalla perutaan kesälomat.
Poikkeustila alkoi maaliskuussa. Se jatkui huhtikuuhun. Se jatkuu vappuun. Se jatkuu kesään ja sen yli. Se jatkuu ensi jouluun. Se jatkuu kolme vuotta.
Jatkuuko se vuosikymmeniä?
Jatkuuko se tästä eteenpäin aina?
Minäkeskeisen sometuttuni useita kertoja päivässä päivittyvien somejulkaisujen aihe pysyy ajasta aikaan samana. Aihe on edelleen "m i n ä, minä, minäminäminä".

Poikkeustilan luomat ajatuskulut muistuttivat mieleeni ajan muutama vuosi sitten. Vuoden mittaisen ajan, jolloin minulla ei ollut mitään kiinnekohtaa tässä maailmassa ja jokaisen perheen ulkopuolisen ja välillä sisäpuolisenkin ihmisen kohtaaminen tuntui vihollisen kohtaamiselta.

Asiat ovat muuttuneet siitä niin paljon, että tämän ajan tunnelma aiheutti oikeasti takauman.
Sen ajan ja tämän ajan epätoivossa ei periaatteessa ole mitään samaa, sillä tämä koskee koko ympäröivää maailmaa.
Jotain samaa niissä kuitenkin on, ja sen varjolla voin yrittää kurottaa kohti sitä epätoivoa, jota liikkuu niiden onneksi useiden ihmisten päässä, joiden maailmaan mahtuu muutakin kuin he itse.

Epätoivo on lamauttavaa. Se saa kysymään, mitä väliä millään on. Se saa kaiken näyttämään siltä, että loppua sille ei ikinä tule. Se saa rajaamaan elämää itsesuojeluvaistolla jonnekin todellisuuden tuolle puolen, jossa uutisia katsotaan korkeintaan kerran päivässä ja pahimmalta vain suljetaan silmät.

Itselleni epätoivo visualisoituu viruksen kuvaan, jota näinä aikoina ei voi välttyä näkemästä, jos avaa telkkarin.
Virukset ja bakteerit, piikikkäät pallot.
Olen aina tuntenut sydänjuuria myöten raastavaa kuvotusta, kun näen sellaisen kuvan. Ensimmäisen kerran näin sen yläasteaikana. Elin kauden, jona pesin käsiä aivan liikaa tietäen, että silti en voi suojautua niiltä.
Miljoona mikroskooppisen pientä kuvottavaa viruspalloa leijailee ympäriinsä ja pesiytyy iholle ja ui keuhkojen pehmeisiin pintoihin ja kaivautuu niihin. Viruspallopilvet leijuvat ympärillämme ja pompahtelevat joka paikassa. Tulen huonovointiseksi pelkästä ajatuksesta, aivan sama, kuinka pesen ja desinfioin.

Siksi, sen vuoksi,
tämä postaus on omistettu iloisille asioille.
Niille iloisille asioille, joita edelleen on, joita on koko ajan ollut, joita aina on, joita ainakin tähän mennessä jokaisessa tilanteessa on aina ollut.

Maaliskuussa, tämän kaiken alussa, ajoimme lempi-ihmiseni kanssa autolla moottoritiellä. Minä olin apukuskin paikalla. Ajoimme toisen auton rinnalle. Lempi-ihmiseni mainitsi, että viereisessä autossa on lapsi kyydissä. Kurotuin vaistomaisesti katsomaan, ja täsmälleen samaan aikaan viereisen auton takaikkunassa turvaistuimesta kurottuivat lapsen kasvot katsomaan meidän autoomme.
Ajoimme heidän ohitseen. Vilkutimme toisillemme, turvaistuimen matkustaja meille ja me hänelle.

Päivänä, jona Uudenmaan raja suljettiin, lempi-ihmiseni oli töissä rajan toisella puolen ja joutui siis ensimmäisten joukossa rajatilaan.
Samana iltapäivänä ns. anoppini soitti minulle kesken työpäiväni. En huomannut sitä ajoissa, sillä työpäivän aikana pidän useimmiten oman puhelimeni äänettömällä. Huomasin sen jälkijunassa ja pelästyin kamalasti, että nyt jotain on sattunut, ei tuo ihminen ole minulle koskaan soitellut työpäivinä. Tämän täytyy liittyä rajojen sulkuun, nyt se työmies on jossain rajalla pidätettynä ilman puhelinta ja minun pitää tehdä jotain.
Onneksi heti perään tuli selittävä viesti. Tärkeä asia oli: "tykkäätkö vihanneskeitosta?"
Vastasin "tykkään!" ja samana iltapäivänä sain syödäkseni vihanneskeittoa.

Samana iltapäivänä postilaatikkooni tuotiin kaksi suklaalevyä. Se sai minut pysähtymään yksittäisten ihmisten hyvien tekojen ihmeen äärelle.

Työterveys, jonka piiriin kuulun, on ohjeistanut ne tavanomaiset asiat liittyen käsien huolelliseen ja usein toistuvaan pesuun, oikeanlaiseen aivasteluun ja yskimiseen, matalan kynnyksen kotiin jäämiseen flunssaoireisena, etätöiden tekemiseen, turvavälien pitämiseen ja niin edelleen. Tällä viikolla työterveydestä tuli kaikille myös toinen ohjeistus. Se sisälsi muun muassa seuraavia osioita: muista pitää tauot myös etätyöpäivinä, katso tästä ohjeet ergonomiseen työskentelyyn, huolehdi, että työt jäävät työpisteelle ja vapaa-ajalla teet jotain sinulle mielekästä, vältä kaikkea ylimääräistä kuormitusta, käänny herkällä kynnyksellä esimiehen ja työterveyden puoleen, yhteystiedot eri tahoille löydät tästä.
Mielestäni jokaisen pitäisi saada tavanomaisen ohjeistuksen lisäksi myös tuo ohjeistus.

Pitkänäperjantaina tein vuoden ensimmäiset trampoliiniloikat.
Lankalauantaina teimme ensimmäisen pidemmän moottoripyöräajelun. Tuuli kovasti. Pidemmän päälle tuli kylmä. Pelkäsin henkeni edestä aina, kun vauhti oli yli 80 km / tunnissa.
Ajoimme yhdeltä Uudenmaan paikkakunnalta toiselle. Minun nykyisellä kotipaikkakunnallani, kulttuurielämyksistään tutulla rantatiellä tunsin ennenkokematonta onnellisuutta siitä, että tänne minä kuulun. En ikinä kokenut kuuluvani syntymäpaikkakunnalleni, jossa elin elämäni ensimmäiset 19 vuotta. En saavuttanut kuulumisen tunnetta myöskään opiskelupaikkakunnallani, jossa suoritin ammattiin pätevöittävät tutkintoni, sain ensimmäiset oman alan työpaikkani ja jossa asuin yli seitsemän vuotta. En ehtinyt kunnolla juurtua ensimmäiseen kuntaan, josta sain vakituisen työpaikan.
Nyt olen asunut kohta kymmenen kuukautta paikkakunnalla, josta päädyin myös ostamaan asunnon, ja moottoripyörän selässä tuuli korvissa ulvoen pääsiäisviikonloppuna ajattelin ensimmäistä kertaa, että tänne kuulun.

Viime viikonloppuna menimme suosikki-ihmiseni kanssa samanlaisiin takkeihin pukeutuneina tekemään halkotöitä, ja seuraavana päivänä siitä suosikki-ihmiseni, joka ennen tapaamistamme ei ollut ikinä kuullut Juha Itkosesta, tunnisti oma-aloitteisesti telkkarissa vilahtaneen Juha Itkosen. Ajattelin, että nämä asiat jäävät mieleeni suhteestamme keväältä 2020, jolloin jouduimme vallitsevan tilanteen vuoksi eristäytymään kaikista muista.

Myöhemmin haluan muistaa myös tietynlaisen rauhan.
Viitaten alussa mainitsemaani epätoivoon. Ajatukseni vuosia sitten ja ajatukseni nyt on epätoivon edessä sama.
Mitä voit tehdä, jos päätät olla sinnikäs? Vastaus: elää hetken kerrallaan.
Mitä voit tehdä, jos päätät olla olematta sinnikäs? Vastaus: elää hetken kerrallaan.

Tämä on aikaa, jona paljoakaan normaalin elämän asioista ei voi tehdä,
ja siten niitä ei myöskään tarvitse tehdä.
Tämä hetki on harvinaislaatuinen tilaisuus pysähtyä.
Elämä on nyt, se on tässä.

Toivon iloa ja terveyttä jokaisen pääsiäiseen ja sen jälkeiseen aikaan.

Maailmanlopun meininki

Maaliskuu, vuonna 2020 pahempana kuin koskaan.

Olen tottunut ajattelemaan, että maaliskuu on kuoleman kuukausi.
Tänä vuonna maaliskuu on kuitenkin tarjoillut ihmisille tilanteen, jonka kaltaista minä ja monet vuosikymmeniä vanhemmatkaan eivät ole koskaan kokeneet.

Tilanteen, jossa mistään ei enää uskalla vitsailla, koska kuluneiden viikkojen ja päivien sisällä jokainen vitsi on muuttuut kammottavalla tavalla todellisuudeksi.

Maaliskuun alussa nauroin katketakseni, kun työkaveri tokaisi, voikohan hän tässä tilanteessa lähteä Tampereelle koulutukseen. Toinen työkaveri kysyi työpaikkapalaverissa ulkomaanmatkakiellon jälkeen, saako kuitenkin lähteä vapaa-ajalla Turkuun bändin keikalle. Nauroin yhdessä työkavereiden kanssa miettiessäni, mitä hamstraisimme ruokakaupasta, että tämän tilanteen yli selvitään. Kerroin naureskellen, että isäni on aina huolehtinut, että meillä lapsilla on omille muutettuamme ollut vähintään säilykelihaa aina kaapissa. Vähintään yksi purkki sellaista ruokaa, mikä säilyy ja mitä voi syödä, jos sattuu tulemaan sellainen tilanne, että ei pääse kauppaan tai ei saa ostettua kaupasta ruokaa.

No, nytpä ei enää naurata mikään.
K o r o n a.

Joukkotuho. Tuhannet ovat kuolleet ja tuhannet tulevat kuolemaan.
Kukaan ei tiedä mitä lopulta tulee tapahtumaan.
Joukkohautoja kaivetaan.
Ensin rajattiin massatapahtumiin osallistumista,
sitten kaikkea osallistumista, kuten elokuvateattereihin, teattereihin tai muihin julkisille paikoille menoa.
Kukaan ei saa mennä mihinkään, missä joutuisi kosketuksiin muiden kanssa,
eikä varmaan kohta enää minnekään, missä edes ei joudu.

Kukin reagoi tavallaan.

Minulla on esimerkiksi sosiaalisessa mediassa paljon kavereita, jotka nauttivat kirjoittamisesta ja oman mielipiteensä ilmaisusta.
Someni täyttyy julkaisuista ja kommenteista.
Jokainen haluaa kertoa mielipiteensä. Joku huumorin sävyttämästi, toinen miettien, miten voisi auttaa ympäröiviä ihmisiä ja yhteiskuntaa, kolmas ahdistustaan purkaen, seuraavat kuka mitenkin.
Jossain vaiheessa lakkaan lukemasta. Jokaisella on periaatteessa sama pohja-ajatus, vaikka kukin pukee sen omanlaisikseen sanoiksi. Toivotaan, että tämä ei olisi niin kovin vakavaa, että tämä menisi ohi ja että tästä selvittäisiin.

Korona tukkii uutiskanavat ja määrittää ihmisten keskinäiset keskustelut. On ylellisyyttä, jos joku muu puheenaihe pilkahtaa esiin.
Tämä aiheuttaa jo lyhyen ajan jälkeen turhautumisen ja väsymisen. En jaksa enää kuunnella. Menen vain päivän kerrallaan yrittäen selvitä hengissä. Katson maksimissaan yhdet uutiset päivässä siltä varalta, jos jostain radikaalista pitää olla tietoinen. Olen vittuuntunut, kun oikein minnekään ei voi mennä ja kaikki sellainen on kiellettyä, mikä kohentaisi mielenlaatua.

Ajattelen seurannaisvaikutuksia. Asioita, jotka väistämättä seuraavat kaikesta tästä.
Ihmisillä ei ole ulospääsyä kodeistaan, ei normaalin maailman pakoreittejä, kuten kulttuuria ja yhteisyyttä. Koulutukseen, urheiluun, liikuntaan, yhteyteen, kaikkeen, liittyvä on peruttu.
Toivokaamme, että tämä ei suista ihmisiä loputtomaan epätoivoon kodeissaan, yksin ja pienissä yksiköissä.

Itse itkin yhden illan, koska maraton, jota olin odottanut melkein vuoden, joka olisi tänä vuonna sattumalta juostu 29-vuotissyntymäpäivänäni ja se olisi myös ollut minulle kahdeskymmenesyhdeksäs maratonini, siirrettiin syksyyn.

Asiaa ei auttanut se, että yksi somekaverini oli juuri ennen sitä hehkuttanut kaikille, kuinka hän on saanut pääsiäiseksi suunnitellun Pariisin-matkan maksutta siirrettä lokakuulle. Lokakuu sopiikin hänen aikatauluihinsa paremmin kuin pääsiäinen, olipa onnenpotku että tuli tämä korona!

Kysyin itkien puhelimessa läheiseltä ihmiseltä, että jos joku saa Pariisin-huvimatkan järjestettyä, niin enkö minä olisi ansainnut päästä maratonille kotinurkilleni syntymäpäivänäni. Sanoin, että ymmärrän kyllä, että minun asiani ei todellakaan ole nyt tärkeä. On ihmisiä, joilta peruuntuu ihan oikeasti ainutkertaisia asioita, kuten ehkä häät, vuosia odotettu matka, ensimmäinen maraton, ylioppilasjuhlat (?), joku sellainen juttu, joka ei ihan oikeasti tapahdu kuin yhden kerran. Minun murheeni on naurettavan pieni. Itkin, mutta onneksi pääsin siitä yli yhdessä illassa.

Kaikkein eniten tässä tilanteessa, sydänjuuriani myöten, on kuvottanut ihmisten itsekkyys.
Ihmiset ryntäävät kiilto silmissä kauppaan tyhjentämään hyllyt. Mieleen on tatuoitunut vain yki sana:
m i n ä.
minäminäminäminä.

Itsekkyydessään vellovat ihmiset haluavat viimeisen päälle varmistaa, että vahingossakaan vain juuri hän tai hänen perheensä ei jäisi ilman mitään.
Ei mitään väliä kellään muulla.
Ei mitään väliä sillä, että kauppojen hyllyjä kyllä täytetään.
Kauppojen hyllyt eivät tyhjenisi, jos hullut hamstraajat eivät niitä tyhjentäisi.
Ilman kuvottavan itsekkäitä ihmisiä kaikille meille riittäisi aivan normaaliin tapaan.

Hamstraajien ansiosta ne, jotka pääsevät kauppaan vain joskus ja kenties ilman autoa, ilman mahdollisuutta kantaa mukanaan kaikkea painavaa kerralla, jäävät ilman paljosta, mitä tarvitsisivat.

Kaikkein kuvottavin asia ja reagointityyli tässä tilanteessa on joidenkin ihmisten oman itsekkyyden korostuminen normaalista.

Yksi somekaverini, joka normaalitilanteessakin päivittää jokaisen elämänkäänteensä someen, käyttää nähtävästi suurimman osan elämästään arkensa ja oman naamansa sommittelemiseen kuvauskelpoisiksi ja someen laitettavaksi, tekee kaikkea sitä vielä moninkertaisesti enemmän, kun kaikki muut ympärillä puhuvat koronasta.

Kun ihmiset pohtivat koronaa kuka mistäkin näkökulmasta, hänen näkökulmansa on vain hän itse, ei kukaan muu.
Koronan ansiosta hän on joutunut muuttamaan työskentelytapojaan. Tässä kuva etätyöstudiosta, jonka hän on rakentanut kotiinsa. Tässä kuva hänen hymyilevästä naamastaan siellä kotona. Tässä kuva hänen aamupalastaan ennen töiden aloitusta. Tässä kuva hänen ikkunansa ulkopuolisesta maailmasta, jota hän töiden lomassa katselee. Tässä kuva hänen lenkkinsä maisemista. Koronan ansiosta muutetut työtavat ovat selventäneet hänelle, miten upea ja muuntautumiskykyinen työntekijä hän on. Hän on ylitunnollinen, kunnollinen puurtaja, joka antaa työlleen aivan kaikkensa. Tässä taas kuva hänen täydellisistä kasvoistaan. Kertoiko hän muuten jo, että hän pääsee sittenkin lähtemään sinne Pariisiin, vaikka ei nyt heti pääsiäisenä lähdekään? Kertoiko hän jo, että hän on todellisuudessa hyvin epävarma itsestään, vaikka hän tietääkin oikeasti olevansa todella hyvä? Tämä koronatilanne on muuten erityisen vaikea hänen ammattikunnalleen, esimerkiksi hän itse miettii koko ajan, miten korona vaikuttaa häneen. (Hän ei ole hoitoalalla.) Hän on erityisen kovilla, mutta hän pitää silti positiivisen asenteensa yllä, koska hän on niin positiivinen ihminen. Tässä kuva hänen positiivisesta naamastaan positiivisuusfiltterillä.

Pitkään aikaan en ole tuntenut vastaavaa kuvotusta somen äärellä.

Tähän lopuksi haluan jakaa ne "neuvot", tai neuvontapaiset, jotka minä haluan jakaa tähän koronan täyteiseen maailmaan juuri nyt. Teille kaikille ja juuri sinulle.

1. Pidä huoli itsestäsi. Pidä huoli muista. Älkää kokoontuko yhteen yli 10 hengen ryhmiksi, välttäkää muutenkin sosiaalisia kontakteja, jos se vain on mahdollista. Pidä erityisen tarkka etäisyys riskiryhmiin kuuluviin. Huolehdi hygieniasta. Pese käsiä usein, saippualla.
Itse esimerkiksi en ole erityisen huolissani itsestäni. Mutta haluan viimeiseen saakka varmistaa, että kukaan minulle rakas ihminen ei saa tartuntaa minulta.

2. Pidä kuitenkin mielenterveydestäsi huolta. Mene ulos paikoissa, joissa ei ole väkijoukkoa. Liiku, pitäen kuitenkin etäisyys muista. Tartu toista ihmistä kädestä, vaikka sitten kertakäyttöhansikas kädessä. Katso elokuvia, komediapätkiä, televisiosarjoja, joita voit katsoa kotona. Lue hyviä kirjoja, kuuntele musiikkia. Syö herkkuja. Lähetä sähköposti, tekstiviesti, postikortti, kirje, tai soita. Valitse käsisaippua, joka mielestäsi tuoksuu hyvältä ja on sopiva sinun ihollesi. Käytä aikaa pienimpiinkin, henkistä ja fyysistä hyvinvointia tukeviin valintoihin, joihin et mahdollisesti normaaliarjessa ehdi paneutua.

3. Elä päivä kerrallaan. Suitsi uhkakuvat, joita mieleesi vyöryy. Näe tämä päivä ja hetki, ja kanna siihen liittyvä huoli, ei yhtää enempää. Näe kaikki kaunis ja normaali hyvä, mikä on läsnä tässä tilanteessa samalla tavalla kuin muissakin tilanteissa. On kevät, on valoisaa, on ihmisiä jotka auttavat toisiaan, on mahdollisuuksia tuntea iloa.

4. Käännä huomiosi toiseen ihmiseen. Mieti, miten voisit auttaa muita. Mitä voisit tehdä toisen ihmisen hyväksi tässä tilanteessa? Mitä voit tehdä pitääksesi yllä yhteyttä sinulle tärkeiden ihmisten kanssa?
Ajattele toista ihmistä aina, jos tuntuu siltä, että oma pelko tai oma ahdinko on viemässä omaa mieltä liian syvälle.

5. Kerro minulle, jos on mitä tahansa, jossa minä voisin auttaa sinua. Toistaiseksi olen itse terve ja hyvässä kunnossa. Toistaiseksi rajoitukset eivät haittaa minun liikkumistani kohtuuttomasti. Ainut reagointitapa, jonka haluan keksiä, on muiden auttaminen. Älä epäröi viestiä, jos minusta voisi olla sinulle mitä tahansa apua.

Itämeren äärellä

Ollaan taas kestoaiheeni äärellä.

Maratoonailu, aihe, josta kertomisen tarve on aina yhtä kyltymätön.

Tällä kertaa erilainen kuin mikään muu aiemman elämäni maraton.

Samanlainen kuin edellinen, siinä mielessä, että taas oltiin meren äärellä.

Tällä kertaa vähän pienemmässä mittakaavassa.

Oli vähän toista juosta Itämeren rantamilla lokakuussa kuin Atlantin äärellä kirkkaana alkukesän päivänä.

Joskus muutama vuosi sitten aloin saada sellaisia maratonmainoslehtisiä kotiin kannettuna. Joku maratonien kuluttajien hallinnoija oli sitä mieltä, että minun ennakoidut osallistumismaksuni korvaavat saman verran tai enemmän kuin yksi ilmainen maratonmainoslehtinen vuodessa. Lehdessä esitellään Suomessa järjestettäviä ja suomalaisten suosimia maratoneja ympäri vuoden ja nostetaan esiin myös ehkä vähemmän tunnettuja, pieniä tapahtumia.

Itämeri Marathon Hangossa lokakuun alussa oli yksi tällainen.

Kun mainitsin siitä vanhemmilleni ensimmäisen kerran pari vuotta sitten, vastaus oli yksiselitteisesti, että eihän nyt kesän jäljiltä tyhjentyneeseen Hankoon kannata lähteä juoksemaan lokakuun tuulissa ja tuiskuissa.

Tänä vuonna kokemani hengenahdistusoireet viittasivat kuitenkin siihen suuntaan, että syksyinen meri-ilma voisi tehdä ihan hyvää.

Maratonia edeltävinä päivinä koin taas aivan helvetillistä tuskaa siitä, että en varmaan pysty juoksemaan. En varmaan pysty enää koskaan juoksemaan. En varmaan enää koskaan tunne sellaista tunnetta, mikä juoksemisessa ja maratonissa on parasta. Hengityselimistöni on varmaan lopullisesti tukossa, ja muutenkin elämäni on keinulauta, joka uhkaavasti kallistuu alaspäin juuri nyt.

Maratonpäivän aamuna aloin kaikessa rauhassa yksin kotonani vaihtaa vaatteita ja samalla havainnoin ulkoa kuuluvasta kolahduksesta, että terassilleni kömpi mies. Jumalauta, miten aluksi pelästyin.

Sitten menin avaamaan terassin oven puolipukeisena ja sanoin, että ”tavataan kulkea etuoven kautta.”

Hän sanoi soittaneensa ovikelloa turhaan. Ovikellokaan ei siis enää toiminut, sinetti oli selvä. Hän oli ajatellut, että hänelle ei täällä enää ovi aukene. Sellainen käsitys voi tulla, jos minun kanssani sanoo vääriksi tulkittavissa olevia sanankäänteitä maratonia edeltävänä yönä. Siinä hän kuitenkin oli, paikalla ja ajoissa, vaikka en ollut enää odottanut, niiden sanankäänteiden jälkeen. Takaoven kautta, kun etuovesta ei päässyt.

Minä vaihdoin vaatteet ja hän keitti sillä aikaa itselleen kahvia ja sitten matkailuauto kurvasi hakemaan minut ja koko juoksuretkelle tarvittavan kuorman, kuten niin monta kertaa ennenkin. Ainut ero oli, että mukana kuormassa oli yksi ylimääräinen henkilö.

Kohta oltiin Hangossa pelipaikoilla. Kisatoimiston ovella toivoteltiin ”tervetuloa välkommen” ja opastettiin juoksunumeroita hakemaan kummallakin kotimaisella kielellä. En osannut sanoa oikein mitään, vaikka minun pitäisi jo olla tottunut ruotsin kieleen arkipäivässäni, eikä minua siksi varmaan osattu oikein opastaa, vaikka kuinka yritettiin. Jokaisella maratonilla on omat käytänteensä, ja tuolla käytäntönä oli, että oma numero olisi pitänyt ymmärtää katsoa nimitaulusta etukäteen, ja enhän minä sellaista ymmärtänyt, joten heti jouduttiin sekaannuksiin. Sain kuitenkin lopulta numerolapun ja hakaneulat, ja mikä tärkeintä, paidan. Ainut pettymys oli, että paita ei ollut sininen.

Sitten seurasi yhden tunnin verran silkkaa paniikkia ja vähän matkailuautokahvittelua ja äidin leipomia mokkapaloja, joita en ollut saanut pitkään aikaan, ja vielä vähän lisää paniikkia ja paniikkia siitä, että oli paniikkia.

Lopulta sai mennä lähtöviivalle.

Järkytyin siitä, miten vähän lähtöviivalla oli porukkaa. Tiesin heti, että eksyn täällä. En tunne Hankoa, ja mehän kadotaan tänne omille reiteillemme kaikki.

Eihän siinä kuitenkaan muu auttanut kuin lähteä.

Ensimmäiset kymmenen kilometriä juoksin aivan liian kovaa, vaikka koko ajan tiesin, että juoksen aivan liian kovaa. Juoksin liian kovaa jopa perusjuoksulenkilleni, saati sitten maratonia ajatellen. Ainut syy, miksi juoksin kovaa, oli epätoivoinen yritys pysyä muiden perässä, että en eksyisi. Heti alussa tein sen havainnon, että täällä ei ole tarpeeksi opasteita, ei tarpeeksi minulle. Ei kissankokoisilla kirjaimilla kirjoitettuja kylttejä ja nuolia, joissa lukisi tapahtuman nimi, kilometrimäärä ja suunta. Kaikki muut edelläni vain juoksivat ja kääntyivät ties mistä mutkista, näyttivät minun silmääni ilman opasteita vain tietävän, minne pitää mennä, enkä ymmärrä, mistä he sen voivat tietää. Kaikki muut myös tuntuivat juoksevan todella kovaa. Minun ainut yritykseni oli pysyä heidän perässään.

Päässäni takoi myös ajatus, jota en olisi halunnut tunnustaa, mutta joka oli totta.

Yritin juosta vähän liian kovaa, koska en tiennyt, miltä normaali maratonvauhtini näyttäisi sen ylimääräisen mukana olevan henkilön mielestä. Ajattelin, että en kestäisi kuulla enkä tietää hänen kommenttejaan ja ajatuksiaan siitä, jos hidastaisin vauhtia. Halusin juosta kovaa, vähän kovempaa kuin oikeasti pystyisin. Että hän ajattelisi minusta mahdollisimman ihailevasti.

Viisitoista kilometriä riitti, sen jälkeen totesin, että ei tätä näin voi tehdä.

Aloin juosta omaa vauhtiani, siinä vaiheessa se rullasi hyvin. Oma tutuksi käynyt, niin monet monet kerrat juostu vauhti, kuin jostain selkäytimestä automaattiohjauksella virtaava, sellainen, että sitä ei tarvitse ajatella, mitään ei tarvitse ajatella. Olen alkanut hahmottaa suuntamerkit, seuraan niitä parhaani mukaan. Jos eksyn, kyllä joku minut täältä korjaa. 

Ihmeellistä, ei edes hengitysvaikeuksia. Niitä on ollut tänä vuonna joka päivä, jokaisella lenkillä ja jokaisena lepopäivänä, nyt niitä ei ole. Jostain tuli sellainen juoksuvauhti, joka joskus oli minun, joka vei minua parhaimpina hetkinä, sieltä se viimeinkin tuli, viimeisen epätoivon tällä puolen.

Viimeistään puolivälin jälkeen alkoi myös armollinen välinpitämättömyys.

Minä vain juoksen, minä vain juoksen, ja näin on hyvä. Ei ole väliä sillä, mitä kukaan ajattelee. Ei edes sillä, mitä se yksi henkilö ajattelee. Ei mitään väliä. 

Ja mikä parasta, jossain vaiheessa mieleni läpäisevä ajatuksen häivähdys, ei oikeastaan edes tietoisesti rakennettu ajatus, vaan tieto jostain, mitä en oikeastaan tiennyt ennen ja siinä hetkessä kuitenkin tiesin.

Ihmisille, jotka tänään ovat täällä mukanani, olen aivan yhtä arvokas, riippumatta siitä, juoksenko kovempaa vai hiljempaa tai juoksenko ollenkaan. Ei minun tarvitse tehdä mitään arvoani lunastaakseni.

Henkilö, joka täällä tänään katselee maratonjuoksuani ensimmäistä kertaa, arvostaa sitä aivan yhtä paljon, juoksin sitten hiljaa tai kovaa. Eikä hän ole täällä maratonsuoritusta arvostelemassa, vaan koska tämä on minulle tärkeä juttu.

Jossain 25 kilometrin kohdalla näin meren. Siihen asti olin nähnyt mäntymetsää ja asvalttitietä, eli mikään ei kielinyt siitä, että täällä ollaan nyt merimaratonilla. 25 kilometrin jälkeen oli kuitenkin kalliota ja merta, voi hyvänen aika, ai että. Meri vaahtosi harmaana kallioihin, niin kaunis on Itämerikin, syksylläkin, voi kun siihen voisi pysähtyä.

Ja sitten ajatus: miksi lähteä kauniisiin maisemiin maratoneille, kun niitä ei tässä voi pysähtyä ihailemaan. Eikä niistä tässä vaiheessa edes jaksa nauttia samalla tavalla, kuin muutoin nauttisi.

Siinäpä vasta kysymys, ikuisuuskysymys. Tiedän, että mietin sitä seuraavallakin kerralla.

Vähän ennen kolmeakymppiä alkoi tuntua tosissaan pahalta. Niin paljon matkaa takana, mutta niin loputtomasti kuitenkin vielä edessä. En ymmärtänyt, en ikinä oikein jälkikäteenkään ymmärrä, miten sen voi ihminen jaksaa. Eikä sitä kuitenkaan tähän mennessä ole voinut muuta kuin jaksaa, kilometri kerrallaan. Vain kilometri kerrallaan, ajatuksissa ei saa olla muuta niinä hetkinä, joina epätoivo on suuri. Askel kerrallaan, etappi kerrallaan.

Ihmettelin, miksi ihmiset toisensa jälkeen huutavat ”heja heja”, muistin yhtenä väläyksenä Ahvenanmaan maratonin vuosia sitten. Me ollaan Suomessa, mutta kuten muualla Suomessa, täällä ei huudeta ”hyvä hyvä”. Paras hetkeni oli, kun jossain kolmenkympin paikkeilla vastasin vaistomaisesti ruotsiksi huoltopistetyypille, joka puhui minulle ruotsia. Jotain minuunkin on kuluneen vuoden aikana juurtunut.

Kolmenkympin jälkeen ajattelin, että en jaksa enää hymyillä kannustusjoukoilleni, jotka pysäyttelivät joka käänteessä huutamaan kannustuksia.

Ja jossain vaiheessa kolmenkympin jälkeen epätoivoiseen, loppuun rutistettuun mieleeni virtasi jostain uusia ajatuksia.

Juoksin siinä vauhtia, jota olin juossut monella maratonilla tässä vaiheessa ennenkin. Ajattelin, että minun on pakko töpötellä näin, juosta typerännäköisen hitaasti, sillä en minä nyt muuhun pysty. En vain pysty.

Jostain tuli omituinen ajatus.

Kyllä pystyt, pystyt parempaan. Maaliin ei ole enää edes kymmentä kilometriä, pystyt parempaankin. Sinussa on voimaa, kun vain otat sen käyttöön.

Kokeilin, ja olihan sitä. Pystyin vähän ryhdistämään juoksuvauhtiani. Vaikka vanhoissa, vähän liian paljon juostuissa lenkkareissani alkoikin jo pohjissa tuntua. En pystynyt juoksemaan varsinaisesti kovaa, en varsinaisesti nauttinut, mutta pystyin vähän ryhdistämään itseäni. Otin huoltopisteeltä toisensa jälkeen rusinoita ja suolakurkkua, ja jaksoin jaksoin jaksoin jaksoin. Loputtoman pitkän matkan vain ajatellen, että en ehkä jaksa, mutta pakkohan minun silti on.

Ja sieltä se taittui, ihmeellistä, neljänkympin kilometrimerkki tuli vastaan. Vaikka matka kolmestakympistä tänne oli ollut ikuisuuden mittainen.

Neljänkympin merkki ei tuonut iloa eikä voitonriemua, mutta kyllä se jonkin verran helpotusta toi.

Näin kannustusjoukkoni viimeisen kerran ja tiesin, että seuraavaksi he kurvaavat maalille, ja siellä he odottavat, että minä ilmestyn maalisuoran päähän.

Ryhdistin itseäni taas, lähdin taittamaan viimeistä kahta kilometriä, ja vielä viimeisellä kilometrillä itkin, itkunparahdukset purkautuivat ulos, joskin onneksi aika vaimean kuuloisina, ja kukaan ei niitä kuullut, kun ei siellä juuri ketään ollut. Itse vain tiesin antaneeni kaikkeni, kun itkukin vain tulee niin, että sen huomaa vasta, kun se tulee. Jokainen elimistön osa huutaa.

Maalia lähestyessäni jaloissa alkoi tuntua kramppaamisen merkkinä ja näin jo mielessäni, miten saakeli vielä joutuisin kaiken tämän jälkeen nöyrtymään kävelemään tai konttaamaan maaliin, jos jalat eivät kanna. Hidastin vähän tahtia ja yritin vähän lisätä tahdonvoimaa.

Ja sitten tulin maalisuoralle, ja sen päässä olivat minun ihmiseni. He olivat odottamassa heti maaliviivan takana, täällä ei ollut sellaisia aitoja, karsinoita tai väkijoukkoja, kuin jossain muualla.

Juoksin niin kovaa kuin vain uskalsin. Näin mielessäni sen hetken, kun minulle ojennetaan mitali, aivan kohta, ja sitten coolisti otan sen vastaan ja olen niin kuin tässä ei olisi mitään tehtykään, mitähän toi yksi ihminen minusta sitten ajattelee.

Juoksin maaliviivan yli ja vähän ohi sen, että varmasti olisin maalissa. Sellaistakin kun joskus sattuu, että ei tarkalleen tiedä, missä maaliviiva on.

Minua tultiin onnittelemaan. Tuli epätietoisuuden hetki, olin menossa halaamaan ensin vanhempiani, niitä, joita olen tottunut tässä tilanteessa ensin halaamaan, mutta he vetäytyivät sivummalle tarkkailemaan. Jäin itse ihmettelemään tilannetta.

Uudella ihmiselläni oli itsevarmuutta olla ensimmäinen halaamaan tulija.

Ja siinä hetkessä väliimme työnnettiin mitali.

Onneksi olkoon, kädet irti.

Mieleni teki sanoa, että saakeli, mitali annetaan joko heti maaliviivan jälkeen tai sitten odotetaan hienotunteisesti vähän aikaa, mutta tämä oli viimeinen tilanne, johon mitalia sopii tulla väkisin ojentelemaan. 

Otin mitalin ja herkkä hetki jatkui, ja seuraavaksi väliimme tungettiin urheilujuomamuki.

”Juotavaa”, urheilullisen näköinen maalialuevalvoja sanoi. Tiuskaisin hänelle ”kiitos” ja lähdin suihkuun. 

Loppuyhteenvetona: paras aika melkein kahteen vuoteen, vaikka en lähtenyt aikaa hakemaan enkä sitä osannut odottaa. 

Aivan kaikkein parhain tunne siitä, että minun ihmiseni olivat siellä, rakkaat ihmiset.  

Paras tunne siitä, että kaikki ei ole menetetty.  

Kaikki voi alkaa juuri silloin, kun luulee, että kaikki on loppu.

Kevään lapsi

Kuten joka vuosi, tänäkin vuonna, sama elämänkierto.

Maaliskuu on kuoleman kuukausi, mutta onneksi sitä seuraavat huhtikuu ja toukokuu.
Toukokuu on kuukausista lempein. Toukokuu on ihmiselle hyvä.

Helpompi elämä alkaa huhtikuun lopussa. Joka vuosi tulen ajatelleeksi, onko tällä jotain tekemistä sen kanssa, että olen syntynyt huhtikuun lopussa. Voiko todellakin olla niin, että ihmisen syntymäajalla on jokin merkitys jossakin elämän syvemmällä tasolla? Minun näkökulmastani on niin, että huhtikuun lopusta toukokuun loppuun olen enemmän elossa kuin muina vuodenaikoina.

Palasia tältä ajalta vuodelta 2018:

Tyhjä syli. Odotan jatkuvasti sitä samaa, mitä olen tottunut odottamaan yksitoista vuotta aina erossa ollessamme. Voin melkein tuntea, miten nelijalkainen paras ystävä hyppää syliin. Voin melkein kuulla hänen innostuneet askeleensa, kun hän tulla touhottaa ovelle vastaan. Odotan, että hän tulee. Odotan turhaan. Ojennan käden silittämään ja ottamaan syliin, käsi haparoi pelkkää tyhjää. Etsin jotakin, jokin tärkeä puuttuu, niitä hetkiä on paljon, ja aina vasta jälkijunassa mieleen muistuu, että sitä jotakin ei enää ole.

On jotain muuta.
Oli yksi elämänvaihe, on uusia elämänvaiheita.

Muita koiria muilla pihoilla. Koirat haukkuvat uuden asuinpaikkakuntani melkein kaikilla pihoilla, tänä ensimmäisenä keväänä, jona täällä olen. Kuten jossain totesin, uusi asuinpaikkakuntani on koiranomistajien luvattu maa. Koirat haukkuvat innokkaasti ja juoksevat aitojen vierustoille katsomaan, kun kävelen ohi. Useimmat jo tietävät, kuka minä olen.

Lähipiiriin viime vuosina rantautuneet kaksi koiraa ovat tänä keväänä heittäytyneet yllättävän tuttavallisiksi. Vielä viime vuonna ne eivät välittäneet minusta pätkääkään, nyt ne ryntäävät innoissaan vastaan ja tunkevat syliin, ja kun vain minä yksin jään niitä vahtimaan, ne suhtautuvat siihen kuin kyseessä olisi täysin luonnollinen asiaintila.

Ennenkokematon hetki. Matkustan junalla Helsinkiin. Kirkas kevätilta, Helsingin keskusta, joukoittain ihmisiä. Kävelen siellä yksin, enkä pelkää eksymistä, sillä ne kulmat ovat nykyään minulle tuttuja. Valaistun yhtäkkiä siihen, että tästä on tullut minun elämääni. En olisi ikinä uskonut, että elämäni voi muuttua näin, mutta näin on käynyt. Ajattelen, että ensimmäistä kertaa parhaan ystäväni kuoleman jälkeen olen jollakin oikealla tavalla elämäniloinen.

Mekko. Muutamaa päivää ennen syntymäpäivääni löydän kaupasta täysin sattumalta mekon, josta siinä hetkessä tiedän haaveilleeni salaa koko elämäni ajan.
Mekolla ei ole käyttöä, ei ole tulossa mitään juhlia, eikä sen tyyppisellä mekolla välttämättä olisi edes juhlissa mitään käyttöä.

Koska mulla on synttärit, ja koska tiedän, että kadun ikuisesti, jos jätän tuon mekon nyt ostamatta, enkä sen jälkeen löydä sitä enää koskaan, ostan sen.

Puen sen päälleni, ja sen jälkeen haluaisin pukea sen päälleni joka päivä. (En kuitenkaan kehtaa.) Otatan itsestäni kuvia se päällä. Lataan onnistuneimman kuvan Facebookiin (tietenkin).
Joku hieman ylimitoitetun kohtelias ihminen kommentoi, että kuvassa näkyy vahvana Austen, tai ehkä Brontën sisarukset, heissä enemmän ulottuvuuksia.
Siinä hetkessä tiedän, että tietyllä elämän osa-alueella olen nyt saavuttanut lakipisteen ja voisin sen suhteen kuolla onnellisena.

Sankaruus. Teen tähänastisen elämäni suurimman sankariteon.
Eräänä toukokuun alun yönä huomaan katossa sänkyni yläpuolella hämähäkin. Se on Suomen mittapuulla melko iso, ja siinä se kutoo verkkojaan.
En pelkää ampiaisia, mehiläisiä, koppakuoriaisia enkä muita öttiäisiä.
Sen sijaan hämähäkkejä pelkään kuollakseni.

Valehtelematta elämäni ensimmäistä kertaa olen sellaisessa tilanteessa, että asunnossa ovat vain minä ja se hämähäkki. En voi pyytää ketään toista ihmistä viemään hämähäkkiä pois. En voi olla sen kanssa samassa huoneessa. En voi itse mennä yhtään lähemmäs sitä, kuin nyt jo olen.

Mikään vaihtoehto ei ole toteuttamiskelpoinen.
Koska on yö, teen epätoivoisen ja sanalla sanoen blondin ratkaisun. Roudaan peittoni ja tyynyni toisen huoneen sohvalle, suljen makuuhuoneen oven ja nukun sohvalla loppuyön. Tiedän hyvin, että hämähäkki voi halutessaan milloin tahansa ujuttautua huoneesta toiseen, oli ovi kiinni tai ei. Ainoa keino, jolla voin helpottaa oloani edes hiukan, on kuitenkin nukkua toisessa huoneessa niin, että minun ja kammottavan kahdeksanjalkaisen välissä on suljettu ovi.

Aamulla kammotus on samalla paikalla, kuin yöllä. Samassa kohtaa kattoa, edelleen jotakin kutomassa ällöttävillä koivillaan sätkien.

Mietin koko päivän, mitä voin tehdä.
Hämähäkkiä ei saa tappaa, en ole niin julma. Missään nimessä sitä ei saa imuroida, sillä se on kauhein kuolema, minkä elolliselle voi tuottaa. En halua ällötykselle mitään ylimääräistä kärsimystä. Haluaisin vain, että se ei änkeäisi kanssani samaana tilaan.

Lähin apu on noin 40 km päässä. Reilun puolen tunnin automatkan päässä.
Mietin, kehtaanko soittaa niille kolmelle ihmiselle, jolle olen ajatellut kehtaavani soittaa aina. Isoveli tulee auttamaan aina, ainakin joku heistä tulee.
Nyt totean elämäni ensimmäistä kertaa, että en ehkä kehtaa. Ne nauraa mulle, eikä ne tule. Jospa niillä on parempaa tekemistä. Jospa ne vaikka mieluummin esim hoitaa lapsiaan kuin ajaa pitkän automatkan, jonka aikana hämähäkki parhaassa tapauksessa itse on jo köpötellyt ulos.

Vanhemmilleni kehtaisin soittaa, mutta he ovat ehdottomasti liian kaukana. Edes minä en ole niin itsekäs, että vaatisin muita ajamaan kolmen tunnin automatkaa tällaisen asian vuoksi.

Tulen iltapäivällä kotiin toivoen epätoivoisesti, että ongelma olisi ratkennut itsestään.
Eihän se tietenkään ole.
Siellähän se kammotus edelleen tyytyväisenä kellottelee, samassa kohtaa kuin yöllä.

Ajatus pyyhkäisee mieleni läpi melkein huomaamattomasti ensimmäisen kerran. Torjun sen heti. Ei. Ei ikinä. 

Ja sitten realisoin itselleni vaihtoehdot.
1) nukkua toinenkin yö sohvalla tietäen, että hämähäkki pääsee halutessaan minne haluaa.
2) soittaa jollekin (kelle?)
3) viedä hämähäkki ulos itse.

Teen valmistelut ajatellen, että en pysty tähän, mutta aina voi yrittää. Avaan terassin oven, kaivan esiin kirjekuoren ja korkean muovisen mukin. Muki ei saa olla läpinäkyvä, ei missään nimessä.

Harjoittelen mielessäni sen muutaman metrin matkan makuuhuoneesta terassille. En saa kompastua, mikään ei saa mennä pieleen, sen on onnistuttava mahdollisimman nopeasti ja ensimmäisellä yrityksellä.

Kiipeän sängylleni ja hyperventiloin. Hämähäkki on liian lähellä. Hyperventiloin vähän lisää. Haluaisin perääntyä. Näin jälkikäteen en ymmärrä, miksen perääntynyt.

Saan ällötyksen pyydystettyä mukiin melkein liian helposti. Sinne se vain sujahtaa, ja kirjekuori on päällä, ja sitten tulen alas sängyltä ja syöksyn suorinta tietä terassille. Haluaisin kirkua. En tunne sellaista halua yleensä koskaan, mutta nyt haluaisin kirkua. Pidättäydyn siitä, sillä asun pienellä paikkakunnalla, enkä halua herättää yhtään ylimääräistä huomiota.

Heitän mukin pihalle ja käyn hetken päästä katsomassa sitä. Se on tyhjä.
Vaara on ohi.

Olen selvinnyt mahdottomasta.  Minulla on siis mahdollisuuksia tässä elämässä. 

Minun silmieni tähden

Haha, yllätyksellisesti lauantaipostaus sunnuntain sijaan. Jotta emme aivan kaavoihin kangistuisi.

Viime viikolla ei ollut mitään kerrottavaa, tällä viikolla on.
Tarjolla on jälleen yksi epäilemättä rönsyilevä, ahdistavan avoin ja hölmö, mutta minun elämäni mittakaavassa elämää suurempi kertomus silmistä. 

Silmäni ovat karsastaneet, siis katsoneet vähän eri suuntiin, ennenaikaisesta syntymästäni lähtien. Taaperoikäisenä karsastus oli huomattava, mutta sille ei tehty mitään, sillä käytin molempia silmiä ja molemmissa oli hyvä näkö. Ajateltiin, että se korjautuu itsestään.
Ja se korjautui. Ala-asteaikana karsastus ei haitannut minua eikä ketään, sitä ei huomaa valokuvista, kukaan ei koskaan huomautellut siitä. Ainoastaan matematiikan geometriatehtävissä epäonnistumiseen se oli yksi mahdollinen syy, mutta hei, kuka nyt kaikkea osaisi.

Yläasteaikana vasemman silmän näkö alkoi huonontua ja karsastus alkoi häiritä myös itseäni. Kouluterveydenhoitaja suositteli silmälääkärin kontrollia. Ei laittanut lähetettä, vaan suositteli sitä.

Ja arvatkaa, tottelinko suositusta?
En, sillä kaikki silmiin liittyvä on aina kauhistuttanut aivan liikaa. Harva asia tässä maailmassa pelottaa minua niin paljon, kuin se, että pitäisi mennä silmälääkäriin. En tiedä miksi, mutta niin vain on. Olen aina mennyt täydellisen paniikkiin jo siitä, että vettä roiskahtaa silmään. Muuten mua saa pistellä piikeillä mihin vaan ja saa tehdä lääkärissä mitä vaan, mutta silmiini ei kosketa, niin ajattelin silloin. Karsastus häiritsi hiukan, mutta silmälääkäriajatus oli kerta kaikkiaan ylivoimainen, joten arvatkaa, tottelinko terveydenhoitajan suosituksia.
En.

Parin viime vuoden aikana karsastus on sitten jälleen alkanut jostain syystä enenevissä määrin haitata. On tuntunut, että karsastus on jälleen pahentunut. Alkoi tulla sellaisia elämässäni ennenkokemattomia hetkiä, joina tuntui, että en pysty hallitsemaan toista silmää, en pysty katsomaan vasemmalle tai ihmistä suoraan silmiin. Jouduin noloihin tilanteisiin ihmisten kanssa. Voi tietysti olla, että jokin osa on vain omaa kuvitelmaani, josta sitten on tullut itseään ruokkiva oravanpyörä, mutta joka tapauksessa se johti siihen, että karsastuksesta ahdistuminen tuli ennenkokemattoman suureksi osaksi elämääni.

Sitten ihmiset alkoivat huomautella siitä.
Opiskelukaveri: "Sun silmä kattoo tossa kuvassa eri suuntaan kun toinen."
Minä (mielessäni): "No kappas, onpa hyvä, kun kerrot sen mulle. Itse en olisi huomannut."

Työkaveri: "Tuota noin, nyt kun tässä ollaan juteltu, niin pahastutko jos kysyn, että karsastaako toi sun silmä vähäsen?"
Minä: "......... En pahastu. (Mielessäni: oikeasti kyllä vähän pahastun.) Karsastaa se."

Korva-nenä-kurkkulääkäri nenää tutkiessaan: "Miksei sun karsastukselle ole tehty mitään?"

Kun nuo olivat tapahtuneet peräkkäin, päätin että nyt jumalauta sinne silmälääkärille. Olen jahkaillut kymmenen vuotta, mitä tässä nyt enää voi menettää.

Viime vuoden huhtikuussa se sitten koitti, historiallinen hetki, elämäni ensimmäinen silmälääkärikäynti, ellei mukaan lasketa niitä keskosuuden vuoksi tehtyjä tarkastuksia, joita en itse muista. Nyt olin itse sen vapaaehtoisesti varannut, menin sinne yksin, istuin odotushuoneessa ja mietin, että mitähän vittua oikein olen mennyt tekemään.
Kun lääkäri tuli kutsumaan sisään, harkitsin viimeisen kerran vakavissani pakoa. Jos tästä nyt vain juoksisi pois, vielä ehtisi.

Menin kuitenkin.
Aluksi avauduin siitä, kuinka paljon tilanne pelottaa minua, vaikka en oikein tiedä miksi. Mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua? Tiesinhän, että ei nyt missään ensimmäisellä yhdellä silmälääkärikerralla ruveta tökkimään neuloja silmiin. Ja silti pelkoni lähenteli hysteriaa.

Lääkäri suhtautui aivan ihanasti.
Lähdin pois kiitellen, hyvillä mielin. Maksoin elämäni suurimman lääkärilaskun silmääkään räpäyttämättä, ihan vain koska olin  niin iloinen. Nyt se asia oli hoidettu, olin päässyt kynnyksen yli, olin selvinnyt siitä itse yksin itsenäisesti, nyt mikään ei enää voisi olla niin pahaa.

Viime syksynä sairaalan silmäpolilla ravaamisesta tuli aika arkipäiväistä.
En enää, jaksanut pelätä joka kerta hysteerisesti.
Löysin peräti jonkinlaisen hauskuuden siitä, kun mua kierrätettiin hoitajien huoneista odotushuoneiden kautta lääkärien vastaanotolle, näyteltiin kuvia, pistettiin laseja silmille, heiluteltiin silmien edessä milloin mitäkin ja kyseltiin. Näätkö ton, näätkö nyt, näätkö tän, mites nyt, näätkö tässä mitään, näätkö sitä näätkö tätä näätkö tuota miten sä tän näät.
Näin siinä samanlaisia elementtejä kuin kyselytutkimuksissa, joihin hirveästi tykkään vastailla, kun niitä kolahtelee sähköpostiin. Ilokseni vastailin. No nyt nään, en nää, tuon näen, joo, nyt näen, ei, joo, näen, hämärästi, jaa, ei, kyllä.

Loppusyksystä lääkäri sitten kertoi minulle, mitä on tulossa, jos haluan viedä tämän loppuun.

Leikkaus, jossa karsastus poistetaan.
Jossa neula työnnetään alaluomen läpi.
Yleensä se tehdään paikallispuudutuksessa aikuisille, päiväkirurgisena toimenpiteenä. Puudutuspiikin laitto siihen alaluomeen on ikävin vaihe, mutta sen jälkeen en tunne enkä näe mitään, sillä silmäni peitetään ja puudutus vaikuttaa kyllä. Pystyn milloin vain nostamaan kättäni, jos haluan jotakin, siinä on kyllä ihmisiä ympärillä sitten.
Nukutus on myös vaihtoehtona, mutta siihen on vielä pidemmät jonot.
Luulenko pystyväni kestämään sen muutaman sekunnin, mikä kestää puudutuspiikin läpi työntämiseen?

Ensimmäinen vastaukseni oli selvä: nukutus ei tuntunut yhtään paremmalta vaihtoehdolta, ei missään tapauksessa. Jos leikataan, niin leikataan puudutuksessa.
Vastaus kysymykseen numero kaksi oli yksinkertaisesti: En tiedä. En tiedä, pystynkö kestämään sen, että piikki työnnetään alaluomeen. En voi luvata, että en juokse karkuun.
Se oli kamalaa ja nöyryyttävää, sillä yleensä elämässäni teen aina loppuun sen, minkä aloitan. Saatan jahkailla aloitusta naurettavan kauan, kuten vaikka sitä silmälääkärille menoa, mutta siinä vaiheessa, kun juna lähtee liikkeelle, en enää hyppää kyydistä pois.
Nyt jouduin kuitenkin toteamaan, että en tiedä, en osaa sanoa.
Lääkäri sanoi, että tarvittaessa päätäni voidaan pidellä paikallaan. Minun ei tarvitse luvata, että pystyn itse pysymään paikallani.
Ja onneksi siihen puudutusleikkaukseenkin oli luvassa pitkä jono. Se ei tapahtuisi missään nimessä vielä muutamaan kuukauteen. Minulla olisi aikaa laskeutua ajatukseen.
Muistan, kuinka kävelin sairaalasta poispäin sinä päivänä, ja mielessäni tykytti yksinomaan vain ei, ei ikinä, ei puudutuspiikkiä silmään, ei elämäni päivänä, en kestä sellaista, ei i-ki-nä. 

Suojelin itseäni lakkaamalla ajattelemasta asiaa.
Olin kiitollinen, kun aika kului, eikä silmäpolilta kuulunut mitään.

Sitten koitti se huhtikuinen päivä, jona sain tietää, että pidän toukokuussa elämäni ensimmäisen konferenssiesitelmän. Ja poltteli lähteä maratonille joko toukokuussa tai heinäkuussa.
Totesin, että minun on pakko tiedustella, milloin silmäleikkaus mahdollisesti on, että voisin vähän suunnitella elämääni.

Sain tietää, että siihenhän se osui, viisi päivää ennen konferenssia.
Juttelin sairaanhoitajan kanssa siitä, mitä pitäisi tehdä, pitäisikö leikkaus perua tai siirtää, voiko mennä pitämään esitelmää viisi päivää silmän ruhjomisen jälkeen. Vastausta oli vaikea sanoa, sillä paranemisajat ovat yksilölliset, mutta sain sen käsityksen, että mikään ehdoton este se ei missään nimessä ole. Kyseessä olisi suhteellisen pieni rutiinitoimenpide, jolla olisi lopultakin aika vähäiset seuraukset. Olin esimerkiksi pelännyt kuukausien ehdotonta liikuntakieltoa leikkauksen jälkeen, mutta sainkin tietää, että "pari viikkoa" leikkauksen jälkeen "olisi hyvä välttää raskasta liikuntaa", ja käytännössä silmä ei aiheuttaisi kuin esteettisen haitan ja tarpeen tiputella silmätippoja neljästi päivässä.

Niinpä sitten päätin olla perumatta leikkausta ja mennä esitelmöimään hätätilanteessa vaikka lappu silmällä. Valmistelin mielessäni jo aloitussanat siitä, kuinka tässä nyt ollaan kirjaimellisesti laput silmillä, hehhehhehehe.
Huomasin, että ehdoton kammo puudutuspiikistä alaluomessa oli laimennut kuukausien myötä. Ahdisti se vieläkin, mutta enää en nähnyt sitä täysin ylivoimaisena.
Ihmeitä voi siis tapahtua.

Kolme päivää ennen leikkausta se vasta tuli, räjähdysmäinen pelko.
Ei, ei, ei, en pysty tähän. Leikkaus on pakko perua. En pysty, en kykene.
Ihmettelin sitä, että se tunne tuli vasta niin myöhään.
Pääsin sitä pakoon keskittymällä kaikkeen siihen, mikä oli pakko saada tehtyä ennen leikkausta, siltä varalta, että leikkauksen jälkeen en pystyisi tekemään mitään.
Se toimi. Kolme päivää ennen leikkausta olin lähestulkoon 24/7 hoitamassa asioita, jotka piti saada hoidettua siltä varalta, että leikkauksen jälkeen en kykene mihinkään.

Viimeisenä iltana ennen leikkausta kokeilin jotain historiallista: Tein Facebook-päivityksen, jossa kerroin, mitä nyt on tapahtumassa, ja miten paljon sitä pelkään. Kerroin, että nyt jos koskaan olisi tarve tsemppi- ja kannustusviesteille kaikilta ystäviltä, kavereilta ja tutuilta, jos mulla sellaisia on.

Koskaan ennen en ole tehnyt mitään vastaavaa. Ennen tätä olen käyttänyt Facebookia voittopuolisesti ilon jakamiseen.  En siksi, että haluaisin kertoa ihmisille, kuinka hienoa elämäni on, vaan siksi, että olen ajatellut, että kukaan ei reagoi mitenkään negatiivisiin tunteisiin. Iloisille asioille voi aina nostaa peukkua, niitä on helppo käsitellä, niihin on tuntemattomammankin helppo kommentoida. Surun, pelon ja ahdistuksen tunteet eivät saa Facebookissa samanlaista vastakaikua, ainakaan minä en ole uskonut sitä saavani. Ihmisten on vaikea kommentoida ja tykätäkään ei voi, ja / tai sitten niitä ei vaan kiinnosta.

Nyt tilanne oli kuitenkin sen verran poikkeuksellinen, että päädyin poikkeukselliseen tekoon. Kerroin rehellisesti, tosin tiivistetysti, millaisen matkan kautta tähän on tultu, ja millaisia tunteita tämä minussa herättää. Pyysin ihmisten tukea, suoraan pyysin sitä. Kerroin, että koska tiedän sanojen löytämisen olevan joskus vaikeaa, otan tässä yhteydessä myös tykkäykset tuen osoituksina.

En tule ikinä unohtamaan sitä, mitä siitä seurasi.

Tykkäyksiä ja kommentteja alkoi sataa, illalla vain tuntien päässä siitä niin kauan ja niin paljon kammoamastani leikkauksesta. Sellaisetkin ihmiset, joiden en olisi ikinä uskonut sitä tekevän, olivat klikanneet tykkää-nappia päivitykseni kohdalla (eli toisin sanoen lukeneet sen viimeiseen lauseeseen saakka ja päättäneet haluta osoittaa tukensa) ja ihmiset, joilta sitä en olisi osannut odottaa, kirjoittivat ihania ja kauniita kommentteja.

Olen suuren osan somessa viettämästäni ajasta ajatellut, että sosiaalinen media on loppujen lopuksi ihan paskaa, siellä ei pitäisi olla, se tappaa kaikki positiiviset tunteeni ihmisiä kohtaan.
Nyt minun on vaikea löytää sanoja sen kuvaamiseen, mitä tapahtui.
Käsittämätön, odottamaton oli se ihmisten määrä, puoliksi tuntemattomienkin, jotka siinä hetkessä, kiistatta yhdessä tähänastisen elämäni pelottavimassa hetkessä halusivat tulla tuekseni. Ilman tapaa, tottumusta, vahingoniloa tai velvoitetta. Pystyin melkein tuntemaan, miten ne ihmiset kokoontuivat ympärilleni, tulivat jakamaan sen kauhean minun kanssani, rinnallakulkijoiksi.

Yksi, myöskin odottamattomalta taholta saatu yksityisviesti kruunasi kaiken.
"Minusta on tosi hienoa ja rohkeaa, että kirjoitit tuosta! Susta tulee niin vilpitön olo, ja varmasti sellainen, että ihmiset on sun puolella. Muutenkin sun kirjoituksia on mielenkiintoista lukea."

<3
Mutta eihän toki mikään, kaikkein kaunein ja hienoinkaan, voinut poistaa sitä faktaa, että aika kului väistämättä, ja se kauhein asia tuli koko ajan kohti, mikään ei enää pysäyttäisi sitä.
Valvoin melkein koko leikkausta edeltävän yön, puoliksi ahdistuksen vuoksi ja puoliksi siksi, että sairaalalle oli tunnin kävelymatka ja siellä piti olla aamulla aikaisin.
Nousin ylös aikaisin, voimatta juoda kahvia tai syödä mitään, sillä keskiyöstä lähtien piti olla syömättä ja juomatta. Pesin hiukset, koska niin piti tehdä, pukeuduin mukaviin vaatteisiin, marssin reipasta tahtia läpi hiljaisen aamukaupungin katujen. Tuntui niin kamalalta, että ei tuntunut enää miltään.

Saavuin sairaalalle, jouduin odottamaan odotushuoneessa yllättävän pitkään ennen ensimmäistäkään sisäänkutsua. Jostain syystä tuli toiveikas olo: entä jos ne ei kutsukaan sisään, sitten mun ei tarvitsekaan kestää sitä. Ja samalla pelko: entä jos se ei tapahdukaan, kaiken tämän souvin jälkeen, minkä olen pistänyt pystyyn. Ja samalla toivo: eli siis oikeasti olen valmis kestämään sen, sillä en halua enää tästä perääntyä. Luin puhelimella vielä viimeiset Facebook-kommentit. Sitten, lopultakin, sairaanhoitaja kutsui sisään.

Sekoilin sairaanhoitajan huoneessa käsittämättömällä tavalla. En osannut pukea sairaalapaitaa päälle. En meinnannut muistaa laittaa sisäkenkiä jalkaan, vaikka minuuttia aiemmin kysyin hoitajalta, että nytkö vaihdan kengät sisäkenkiin. Oli hirveän vaivalloista selittää, mitä lääkkeitä mulla on käytössä vaikkei niitä ole kuin yksi säännöllinen ja yksi satunnainen. Onneksi tiesin, että koko silmäpolin porukka tietää jo kaiken silmiin liittyvästä kammostani, olen puhunut siitä heille syksyllä. Ei ole mitään menetettävää sen enempää kuin pelastettavaakaan.

Hoitaja vei mut odotushuoneeseen.
Yksi leikattiin ennen minua. Aika huoneessa kului kummallisessa sumussa, vajaan tunnin odotus ei tuntunut miltään. Toinen tyyppi tuli leikkauksesta ja näytti mielestäni kauhealta valtava sidetuppo toisen silmänsä päällä. Tiesin, että minä olen seuraava. En tuntenut mitään, ihan vain siksi, että se kaikki oli liian kamalaa.

Sitten sairaanhoitaja tuli hakemaan minua leikkaussaliin. Loisteputkien alle, lavetille, monien ihmisten keskelle.
Mieli oli täysin tyyni ja tunteeton, koska se kaikki oli jo niin ylimitoitettua. Lääkäri tuli paikalle. Minuun pisteltiin kaikennäköisiä piikkejä ja lappuja. Kysyttiin, onko ennen leikattu mitään. Kerroin, että ei. Mietin, miksi helvetissä elämäni ensimmäinen leikkaus pitää koskea silmiä.
Puudutusta valmistellessa ihmettelin, miksi en tunne mitään, ja sitten keho alkoi reagoida. Koko vartalo alkoi vapista ja täristä täysin holtittomasti. Hoitohenkilökunta koetti rauhoitella, en pystynyt yhtään hallitsemaan kehon paniikkia. Tuli jäätävän kylmä, niin kuin olisi pakkasessa ilman vaatteita, ja koko vartalo tärisi ja vapisi.
Ensin laitettiin pinnallispuudutustippa silmään. Sitten puudutuspiikki laitettiin silmään, eikä se tuntunut edes erityisen pahalta. Lääkäri kannusti ja rohkaisi, ja hetkessä se oli paikallaan. Pahin oli kuulemma ohi.

Sitten silmääni alettiin sörkkiä. Se tuntui kurjalta, ei varsinaisesti kivuliaalta mutta inhottavalta. Järkytyin ajatuksesta, että tällaistako nyt pitää tunnin verran kestää. Lääkäri sanoi, että silmäni on puudutettu, ei pitäisi tuntua mitään. Häpesin omaa yliherkkyyttäni.

Alkuvaiheen jälkeen helpotti sitten vihdoin. Ilmeisesti jotain rauhoittavaa saatiin riitävästi pumpattua suoneen, sillä suurimman osan aikaa tuntui suorastaan miellyttävältä maata lämpimässä peiton alla. Kuuntelin hoitajan ja lääkärin puhetta keskenään ja palautin mieleeni niitä saamiani kauniita kommentteja ja tykkäyksiä Facebookissa. Mieli oli sen verran selkeä, että jouduin määrätietoisesti ohjailemaan sitä pois käsillä olevasta tilanteesta, mutta vartalo oli lakannut tärisemästä ja oli nautinnollisen lämmin. Ajattelin niitä saamiani kommentteja, lääkärin ja hoitajan puheita, veljien lapsia, viime kesän promootiotansseja, suklaata ja jäätelöä, katossa olevia loisteputkilamppuja ja milloin mitäkin, viedäkseni ajatukseni pois siitä, että silmilläni olevan peitteen takana silmääni juuri leikataan. Hoitohenkilökunta oli verrattoman ystävällistä ja kannustavaa.

Sitten se oli ohi, voi hyvänen aika sentään. Ohi.  
Raahauduin hoitajan saattelemana takaisin odotushuoneeseen ja yritin kestää siellä olevien ihmisten tuijotuksen. Mulle tuotiin mehua, mikä tuntui sen kahdentoista tunnin syömättömyyden ja juomattomuuden jälkeen taivaan lahjalta. Seuraavaksi tuotiin kahvia ja sämpylää. Tunsin ylimaallista kiitollisuutta siitä, että sillä tavalla passattiin ja palveltiin.
Aika kului edelleen ihmeellisellä tavalla. Istuin tunnin verran tuolissa vailla tarvetta nousta siitä tai lähteä mihinkään. Sitten lopulta tultiin kysymään, haluanko lähteä. Menin pukemaan omat vaatteet, sain kotihoito-ohjeet, soitin kyydin, hyppäsin sairaalan pihassa auton kyytiin. Kaikki sujui kummallisen vaivattomasti ja samalla epätodellisessa sumussa. Se on ohi, olen kestänyt sen. Ja olen ollut elämäni ensimmäisen kerran leikkauksessa.

Kotona sitten vasta onneksi alkoi helvetillinen särky. Nappasin lääkärin määräämät kipulääkkeet ja kirosin sitä, että ne eivät toimineet nopeammin. Siitä huolimatta, tietysti, mun oli aivan pakko päästä Facebookiin jakamaan tilannepäivitys. Nyt se on ohi, kirjoitin. Kirjoitin tiivisteyn version, ja taas ne ihmiset sieltä tulivat, ihmeellisesti, jälleen sieltä jostain ryöpsähti ennennäkemätön määrä ihmisiä, joita kiinnosti sen verran, että he lukivat ja reagoivat.
Päivityksen kirjoitamisen jälkeen koko mahalaukun sisältö lähti nousemaan ylös, onneksi olin kotona eikä vessaan ollut pitkä matka. Olen elämässäni oksentanut harvoin, enkä vielä koskaan tällä tavalla. Kaikki mitä olin saanut siihen mennessä syötyä, ensin sairaalassa leikkaiuksen jälkeen ja sitten kotona vähän jotakin pientä, ryöpsähti ulos kerralla, ilman ennakkovaroitusta, ilman että mitään olisi voinut tehdä. Kirosin sitä, että siinäkö ne kipulääkkeet nyt sitten meni.

Mutta sen jälkeen olo oli parempi.
Leikkauksen jälkeisen illan kaikki silmien liikuttamista vaativa oli hankalaa. En pystynyt lukemaan tai katsomaan telkkaria, sillä vaikka toinen silmä oli täysin terve, jotain katsoessa myös peitetty silmä liikkui väkisin ja se sattui aivan saakelisti. En pystynyt liikkumaan mihinkään, sillä jokainen liike sattui silmään.
Siitä seuraavana aamuna, vuorokausi leikkauksen jälkeen otin ohjeiden mukaisesti lapun pois silmän päältä. Teippiä oli paljon, ja sideharsoa, ja sellainen muovinen kupu silmän päällä. Ajattelin, että ehkä se pahin hetki oli sittenkin siinä: en ollut ollenkaan varma, pystynkö kestämään sen, mitä peilistä nyt näkyy.

Irrotin teipit, sideharsot ja kuvun mahdollisimman hitaasti, liike kerrallaan. Otin tukevasti pöydän reunasta kiinni. Nostin katseeni milli kerrallaan, osin silmien liikuttelemisen kivuin takia ja osin kauhun vuoksi. Ajattelin, että tässä vaiheessa ansaitsisin kyllä jo urhoollisuusmitalin.  
Ja mitä sitä kaunistelemaan, ihan hirveältähän se näytti.
Mutta ei auttanut, pakko oli laittaa silmätippa, ohjeiden mukaan neljä kertaa päivässä. Muun päivän ajan käytin aurinkolaseja, osin siksi, että silmä oli valonarka, suurelta osin siksi, että minun ei tarvitsisi nähdä silmää vahingossakaan peilistä.  

Sen jälkeen olen kuitenkin voinut lukea ja tehdä ties mitä, kuten kirjoittaa kammottavan pitkän blogijaarituspostauksen. Tilanne ei siis voi olla vakava. Kyllä tästä selvitään!

Ja nyt se on tehty,
olen selvinnyt siitä
voin selvitä sellaisesta, mistä en olisi ikinä, i-ki-nä uskonut selviäväni. 
 Sellaista voi tapahtua, mitä ei usko mahdolliseksi. 

Tämä on hyvä muistaa siksikin, että ensi viikolla edessä on taas ennenkokemattomia koitoksia, ja tuntuu naurettavalta, että asioiden pitää aina tapahtua yhdessä putkessa pitkien suvantovaiheiden välissä.
Kiitän jokaista tähän asti lukenutta (jos sellaisia on) ja pyydän, että pitäkää nyt (taas) peukkuja, että jatkostakin selvitään. 
Rakkautta <3