Viikko 44: Silkkitien katveessa

 Syyskuussa kummisetäni kysyi minulta, haluaisinko lähteä maratonteissulle Samarkandiin. Matkaan lähtisi hänen lisäkseen kaksi muuta Country Marathon Clubin jäsentä, eli henkilöitä, jotka juoksevat maratooneja ympäri maailmaa mahdollisimman monessa eri maassa tai valtiossa. 

En tiennyt yhtään, missä Samarkand on ja onko se valtio vai kaupunki. Asiaa tutkiessani sain selville, että se on kaupunki Uzbekistanissa. Uzbekistan taas on Keski-Aasiassa sijaitseva entinen neuvostotasavalta, jossa vallitsee aavikkoilmasto ja jossa voi esiintyä maanjäristyksiä. 

Ulkoministeriön mukaan matkustaminen Uzbekistaniin on turvallista, mutta lähialueille, esimerkiksi Afganistaniin ei kannata harhautua, sillä siellä saattaa astua miinaan. Myös sairastumista kannattaa välttää, sillä sairaalahoito ei ole tasokasta. Hanavettä ei tule juoda. 

Kuulostaako kohteelta, jonne ehdottomasti haluat lähteä maratonille?

Ei kuulosta, mutta tiesin, että tällaista tilaisuutta ei tule eteen kuin kerran elämässä. Reissu sijoittui aikaan, jolloin opintovapaani oli juuri alkanut. Kuinka monta kertaa ihmiselle voi sattua yhtä aikaa nämä kaksi asiaa: vuoden mittainen vapaa alkaa, ja tarjoutuu mahdollisuus lähteä maratonille Samarkandiin? Ei ainakaan useammin kuin kerran ihmiselämän aikana. Ja siksi siihen tilaisuuteen oli pakko tarttua. 

Lisäksi, onhan kyseessä satumainen, tarunomainen Samarkand, joka sijaitsee kuuluisan Silkkitien katveessa. Tästä tosin vain kuulin ja luin muista lähteistä, itselleni Samarkand ei soittanut mitään sadunomaisia kelloja.  

Nyt olen palannut takaisin. Tässä havaintoja matkalta. 

Day 1.

Marraskuinen sadekeli. Neljän hengen matkaseurueemme on kokoontunut Helsinki-Vantaan lentokentälle. 

Tuntuu pahalta lähteä. Olen melko varma, että en enää koskaan näe koiraani tai elämänkumppaniani. Nämä ovat ne henkilöt, joiden kanssa kuolen. 

Lento Helsingistä Istanbuliin menee hyvin ja nopeasti. Lentokoneessa saa ruuaksi pastaa. 

Istanbulin lentokentällä on pitkä jatkolennon odotus. Samarkandiin lähtevä jatkolento lähtee loppujen lopuksi kaksi tuntia myöhemmin kuin sen alkuperäisen aikataulun mukaan olisi pitänyt lähteä. Lentoa odotellaan  Istanbulissa siis loppujen lopuksi iltapäivästä keskiyöhön. Kun lopulta päästään lähtöportille, virkailijalla menee syystä tai toisesta minun kohdallani hermot ja hän viskaa passini pöytään ja lähtee lätkimään. Ajattelen, että en näköjään pääsekään Samarkandiin. Toinen virkailija tulee hoitamaan asiaa ja pääsemme lentokenttäbussiin. Bussi ajaa jonnekin niin kauan, että luulen jonkun kaapanneen meidät ja lähteneen kauas lentokentältä. Lentokoneen viereen kuitenkin päädytään. 

Lentokoneessa jaetaan aluksi sukat ja maskit, jotka voisi laittaa silmille. Olen elämäni ensimmäisen kerran lentokoneessa yöllä ja se on jännittävää. Ajattelen, että ai täällä on tällanen systeemi, että ihan aluksi jaetaankin maskit ja se on siinä. Asettelen maskin silmilleni. Valoja himmennetään. 

Sitten alkaakin ruuan jako. Taas on pastaa tarjolla. Ajattelen, että mitä helvettiä. Onko tarkoitus nukkua vai syödä? Tietääkö sitä kukaan?

Lento Samarkandiin on kokonaisuudessaan pitkä ja tuskallinen. En oikein saa hyvää aentoa penkissäni. Ei jaksa lukea, mutta ei pysty nukkumaankaan tai lepäämään kunnolla. Vääntelehdin tuolissani. Jossain vaiheessa alan mietiskellä, pitäisikö jalottelun vuoksi mennä vessaan. Suunnistan pimeän käytävän poikki koneen takaosaan ja pelkään, että en löydä enää takaisin. Onnistun kuitenkin löytämään. 

Aamuseitsemältä paikallista aikaa laskeudumme Samarkandiin. Suomessa kello on neljä aamulla.

 Lentokentällä passintarkastuksessa on ruuhka. Jonotuskulttuuri on erilainen kuin Suomessa tai muissa maissa, joissa tähän asti olen vieraillut. Täällä ihmiset eivät odota kärsivällisesti vuoroaan, vaan tunkevat eteenpäin jonossa ja käyttävät hyväkseen jokaisen pienenkin mahdollisuuden kiilata joku toinen. Jonoa vahtii joku virkahenkilö, joka aina välillä käy ojentamassa törkeimpiä etuilijoita. 

Kun oma vuoroni lopulta koittaa, passintarkastaja vaikuttaa epäilevältä ja haluaa minun seisovan edessään todella kauan, ennen kuin uskoo, että minut on turvallista laskea porttien läpi. 

Lentokentällä meitä odottaa etukäteen tilattu taksi. Pakkaudumme autoon, joka kurvaa paikallisen kaupungin keskustaan. Liikenne on hullua ja liikennesäännöt ovat kaupunkilaisten omissa käsissä. Takapenkillä ei ole turvavöitä. Heittelehdimme seinästä seinään kurvien mukaan. Olen kauhuissani siitä ja tööttäysten määrästä. Selviämme kuitenkin hengissä hotellin pihaan. Suhtaudun epäileväisesti hotellin ulkokuoreen, mutta sisällä näyttää onneksi paremmalta. 

Hotellin vastaanotossa ollaan ongelmissa rahan kanssa. Eurot tai korttimaksu eivät kelpaa. Pitäisi olla paikallista valuuttaa, jota tietenkään vielä ei voi olla, ja pankki aukeaa vasta parin tunnin kuluttua. Myös hotellihuoneiden suhteen on ihmeellistä sählinkiä. 

Lopulta kaikki selviää, juuri parahiksi samaan aikaan, kun hotellin aamupala alkaa. Käymme aamupalalla ja menemme sitten muutamaksi tunniksi nukkumaan. Amupalatarjoiluissa ei ole juuri mitään tuttua. Uskaltaudun ottamaan keitetyn kananmunan, vähän jotain salaatin tapaista ja lihapiirakan tapaisen, joka myöhemmin paljastuu paikalliseksi "samsa"-nimiseksi tarjottavaksi. Kahvia ei ole saatavilla, ainoa vaihtoehto on murukahvi. 

Hotellihuoneessa saan puhelimen yhdistettyä wifi-verkkoon ja hotellin sängyt vaikuttavat hyviltä. Siitä saa vähän toivoa elämään. 

Päivällä käymme katselemassa kaupunkia. Rakennukset koristeellisine torneineen ovat vaikuttavia. Kaupungin kaduilla ajelee bussin tapainen, jossa ei ole ikkunoita, vaan vaunut ovat avonaisia. Liikkeellä on suhteellisen vähän porukkaa. Basaarissa kaupitellaan huiveja ja teetä ja hedelmiä ja paikallisia herkkuja. 

Saamme vaihdettua rahaa pankissa. 20 eurolla saan 240 000 verran paikallista valuuttaa, eli somia. Ostamme kahvit (eli murukahvilitkut) ja jotkut piirakat, ja ne maksavat 30 000. Ajattelen, että enpä ole ikinä maksanut näin paljon kahvilla käynnistä. 

Kaikki tuntuu kerta kaikkiaan kummalliselta. En ole ikinä ollut missään tämänkaltaisessa maassa. 

Illalla etsimme ruokapaikkaa ja löydämme ravintolan, joka näyttää sen verran hienolta, että ajattelemme aluksi sen olevan liian hieno ja kallis. Kun kuienkin uskaltaudumme sisään, selviää, että tasokkaan ravintolan ruoka-annosten hinta ei ole kymmentäkään euroa. Palvelu ja ruoka on hyvää. Käymme samassa ravintolassa ensimmäisen illan jälkeen muinakin iltoina. 

Day 2

Aamupalapöydässä poliittinen väittely. Uskon, että minun on viisainta pysytellä hiljaa. 

Aamupalan loppupuolella hotellin työntekijän 11-vuotias tytär tuo meille itse leipomaansa, vastaleivottua kakkua. Ensin luulen, että hänen tarkoituksensa on tulla ilmoittamaan, että aamupala-aika on lopussa, mutta sen sijaan hän tuokin meille kakkua. Sellaistakin voi siis elämässä tapahtua.

Aamupalan jälkeen suunnistamme keskustaan ja etsin postitoimiston, josta voin lähettää eilen ostamani postikortit. 

Aamulla ja illalla on viileää, mutta keskipäivällä aurinko paahtaa kuumasti. Kiroan sitä, että en ole taaskaan tullut ajatelleeksi ottaa mitään päähinettä mukaan maratonia varten. Tällaisessa auringon paahteessa saa auringonpistoksen. Auringon valo sattuu silmiin, mutta aurinkolasien mukaan ottaminen ei käynyt lähtiessä mielessäkään. 

Käymme suurella paikallisella hautausmaalla, jossa on isoja kiviä ja kiviin kaiverrettu ihmisten nimien ja elinaikojen lisäksi kuvat. Istumme hautausmaan penkillä hetken keskustelemassa elämänmenosta. 

Käymme myös moskeijassa, joita tässä kaupungissa riittää. 

Haemme juoksunumerot maratonia varten. Pääsemme mukaan videoon, jossa meitä haastatellaan. Saa nähdä, koska video tulee ulos ja millainen video siitä tuli. 

Päivällä tilaamme kebabit kadun varressa olevasta ruokapaikasta. Saamme todeta, että kebabliha täällä maistuu samalta kuin karjalanpaisti Suomessa. 

Kun illalla yritämme mennä kauppaan, ei löydykään sitä kauppaa, missä eilen kävimme. Seuraa pitkällinen keskustelu siitä, mihin suuntaan pitäisi lähteä löytääkseen oikean kaupan, missä eilinen kauppa oli ja mihin nyt pitäisi suunnata. Kauppojen sijainti herättää keskustelua myös seuraavina päivinä. Kullakin matkaseurueesta on omanlaisensa käsitys siitä, mihin suuntaan kannattaisi lähteä. Joka kerta kuitenkin jonnekin onneksi löydetään. 

Yhtenä iltana hotellihuoneessa teemme tällaisen hypoteesin:

"Tämän takia tätä kaupunkia kutsutaan sadunomaiseksi Samarkandiksi. Täällä kauppa aina välillä löytyy ja välillä ei löydy."

Käymme toistamiseen eilisiltaisessa ravintolassa. Osa seurueesta, minä mukaanlukien, päättää kokeilla kebabia täälläkin. Tässä ravintolassa kebab ei maistu karjalanpaistilta, mutta se tarjoillaan suomalaisesta kulttuurista poiketen leikkuulaudan tapaiselta, ja leikkuulaudan päällä on joku pitaleivän tapainen ja sen päällä kaikki kebabin ainesosat selkeästi nähtävillä. 

Day 3

Kaikki alkaa olla jo tutumpaa. Muistiinpanot ovat vähäiset.

Olemme todenneet, että keskusaukiolla on joka päivä hääpareja, joista otetaan kuvia. Näemme, miten lukuisat hääparit vaeltavat joka päivä keskustan aukiolle ja heistä otetaan kuvia. Ajattelen hääpukujen olevan täällä muhkeampia ja koreampia kuin suomalaisessa kulttuurissa, jossa saatetaan tyytyä yksinkertaisempaan. 

Alan olla huolissani seuraavan päivän maratonista. Ostan torilta lippiksen pään suojaksi. Kaduilla liikuskelee paljon enemmän porukkaa kuin edellisinä päivinä. 

Illalla ravintolasta hotellille palatessa pelataan varman päälle, eikä mennä suorinta reittiä, vaan etsitään ojia ja kuiluja, joiden yli hyppiä ja harppoa. Kukaan ei onnistu katkaisemaan jalkaansa, vaikka yritys on kova. 

Näin maratonia edeltävänä iltana kaupungissa on myös maratoniin liittyvä konsertti hienoine värivaloineen. Seuraamme konserttia hetken aikaa. Totean, että ehkä maratontapahtuman tunnelma täällä ei loppujen lopuksi eroa muista suurempien kaupunkien maratoneista, joille olen saanut osallistua. Ehkä täällä on turvallista, ehkä tänne ei kuolekaan. 

Day 4

Maraton starttaa klo 9 aamulla paikallista aikaa. Olemme pyytäneet hotellin henkilökuntaa aikaistamaan aamupalaa juoksun takia. Toiveemme toteutuu. Olen kiitollinen siitä. 

Aamupalan jälkeen laittaudumme valmiiksi juoksuun ja vaellamme lähtöpaikalle. Lähtöviivalla joku yrittää tulla häätämään meitä pois sillä verukkeella, että alue on maratoonareita varten. 

Lähdemme.

Hölkkään 25 km muun porukan mukana. Haluan juosta yhdessä kummisetäni kanssa, onhan tämä pitkästä aikaa yhteinen maraton. Pelkään myös eksymistä niin paljon, että mieleenkään ei juolahtaisi lähteä vieraassa maassa omaan tahtiin juoksemaan. 

On kuuma, mutta ei onneksi aivan liian kuuma. Päätä jomottaa. Mietin, kuinka paljon sitä särkisikään ilman päähinettä. 

25 km jälkeen teemme useammasta syystä sen päätöksen, että lähden juoksemaan yksin. Epäröin sitä, sillä en ole koskaan juossut ulkomailla yksin. Uskaltaudun kuitenkin lähtemään. 

Yksin juokseminen menee paremmin kuin odotan. Reitti opasteineen on selkeä. Eksymistä ei tarvitse pelätä, vaikka muita juoksijoita ei juuri näy. Ihmiset suhtautuvat ihan eri tavalla kuin Suomessa: Suomessa tässä vaiheessa oltaisiin jo keräämässä kaikkia tykötarpeita pois, mutta täällä ihmiset vaikuttavat olevan innoissaan aina nähdessään juoksijoita. Ihmiset huutavat hulluna ja heiluttavat käsiään. Joku huutaa ohi ajavasta autosta minulle: "You are the best!" On todennäköisesti elämäni ainoa kerta, kun niin käy. 

Suomeen suhtaudutaan yllättävän positiivisesti. Kun meiltä on aiempina päivinä kaduilla kysytty, mistä tulemme, ja olemme kertoneet kotimaamme, reaktio on ollut usein "yes, Finland, yes!" Ihmiset tietävät Helsingin ja etenkin jääkiekon. Kun juoksen Suomi-paita päällä, tulee samanlaisia kommentteja. 

Olen etukäteen ennen matkaa kuvitellut, kuinka täällä juostessa joutuu eksymään johonkin aavikkoerämaahan. Luulo on ollut väärä: juoksemme kaupungissa, jossa ei ehkä osaisi sanoa, missä suurkaupungissa on. Katujen varsilla olevat rakennukset koristeellisine torneineen muistuttavat kuitenkin siitä, että en ole missä tahansa Euroopan kaupungissa. 

Olen ostanut reissua varten geelejä, joita en siedä, mutta jotka on täytynyt ottaa mukaan siltä varalta, että urheilujuomaa ei ole tarjolla. Täällä urheilujuomaa on ollut tarjolla, tosin paljon harvemmin kuin Suomessa ja harvemmin kuin olen tottunut juomaan maratonin aikana, mutta sitä kuitenkin on tarjolla. Päädyn ottamaan matkan aikana yhden geelin, jonka ahdan itseeni matkan aikana väkisin, vaikka oksettaa. 

Ero suomalaiseen maratonkulttuuriin on 1) ihmisten valtavan innokas kannustushuutaminen ja 2) poliisien kurinpito. Kun olen parin kilometrin päässä maalista, juoksen leveää katua pitkin. Poliisi seisoo tien reunassa, kuten heitä on seissyt pitkin matkaa vahdissa ja ohjaamassa autoilijoita. Kaukaa näen, miten poliisi ärähtää jotakin jollekin. Ihmettelen, mistä on kyse. Vasta lähemmäs tullessani huomaan, että yksi yksittäinen jalankulkija olisi ollut tulossa tien yli. Poliisin mielestä kukaan ei saa liikkua tiellä silloin, kun maratoonari on lyllertämässä kohti. Kiitos Samarkand!

Pääsen maaliin ja saan mitalin kaulaan. Tuntuu kerrassaan uskomattomalta, että olen selviytynyt ulkomailla maratonilta maaliin omin avuin. Olen niin onnellinen, että tämä on nyt ohi. 

Parkkeeraan itseni maalialueelle odottamaan muita. Siinä vaiheessa ensimmäisen kerran koko reissun aikana yksittäinen henkilö lähestyy ja luettelee tervehdykseksi yleisimmät suomalaiset kirosanat - ne sanat, jotka hän suomeksi osaa. En jaksa vastata siihen mitään. Onnittelemme toisiamme hyvin suoritetusta maratonista. 

Muut tulevat maaliin ja taivallamme hotellille. Käymme suihkussa ja lähdemme illalla syömään. 

Tänä iltana syön ravintolassa kanaa ja riisiä. Annos miellyttää minua. 

Jälkiruoaksi tilaamme jäätelöä. Tilaus aiheuttaa ravintolan henkilökunnassa odottamatonta hämminkiä. Yksi tarjoilija käy erikseen varmistamassa: "Only ice or cream also?" Tämän jälkeen toinen tarjoilija käy kovaäänisesti ilmoittamassa, että aikaa menee kuusi minuuttia, ei yhtään enempää eikä vähempää. Näiden välikohtausten jälkeen emme tiedä, mitä on odotettavissa. 

Pöytään kannetaan kuitenkin aivan kelvollinen jäätelöannos, ehkä jopa parempi kuin edellisinä iltoina. 

Hotelliin paluun jälkeen orastava päänsärkyni yltyy yltymistään. Note to self: särkylääkkeitä mukaan reissuun seuraavalla kertaa. Nyt minulla ei ollut niitä. Ehkä siksi, että tarvitsen niitä niin harvoin. Onneksi yhdellä reissukavereista on särkylääkettä mukanaan, ja saan siitä avun. Seuraavana aamuna särky on poissa. 

Day 5

Tänään käymme hienoimmassa kohteessa, jonka koko reissun aikana näemme. Se on aika paljon sanottu.

Kyseessä on yltympäriinsä kullattu mausoleumi, jonka katto kohoaa korkeuksiin. Tärkeiden ja rikkaiden henkilöiden haudat ovat hienompia kuin kuninkaiden linnat. 

Toinen merkillepantava asia tänään on hullu tienylitys. Yksi porukasta lähtee ylittämään tietä täällä mielipuolisten kaahailijoiden ja tööttäilijöiden luvatussa maassa hetkenä, jona muuta liikennettä ei ole. Meidän muiden on seurattava perässä, jos haluamme pysyä yhtenä porukkana. Kun yritämme sitä, liikenteen hiljainen hetki on auttamatta ohi. Tien yli ei olisi mitään toivoa päästä, ellei yksi autoilija jostain syystä hiljentäisi meidät nähdessään. Jostain syystä se tuntuu lähes vaatimukselta lähteä ylittämään tietä. Harmi vain, että tie on leveä ja autoja, jotka eivät hiljennä, aivan riittämiin. Tien yli juoksemisessa autoja väistellen ja kuolemaa peläten ei ole mitään järkeä. Ensimmäisen ja ainoan kerran koko reissun aikana olen aidosti vihainen. Päätän, että jos tällainen tilanne tulee toisen kerran, jättäydyn porukasta. 

Day 6

Tänään käymme katsomassa paikkaa nimeltä Afrosiab Archeological Site.

Siellä on hiekkaa ja hiekkadyynejä loputtomiin. Tavoittelemme huippua, josta näkisi kauas, mutta edessä kohoaa aina vain lisää dyynejä. Täällä on nyt vähän kuin sitä aavikkoa, jota ennen matkaa odotin. 

Alaspäin laskeutuessa etureisiin sattuu kuin terällä pistettäisiin, kiitos toissapäiväisen maratonin. Ötököitä lentää silmiin. On ehkä hienoinen pelko eksymisestäkin, mutta onneksi se osoittautuu turhaksi. 

Illalla onnistun kuin onnistunkin mahduttamaan kaikki tavarat reppuun. Huomenna, jos Luoja suo, pääsee kotiin. 

Day 7

Kello soi ennen aamuneljää paikallista aikaa. Ahtaudumme taksiin ja huristamme lentokentälle. Lentokenttä on hienosti valaistu ja häikäisee aamun pimeydessä. 

Passintarkastuksessa ja turvatarkastuksessa kestää kauan. Laitteet, joiden kanssa passintarkastuksen voisi ehkä hoitaa, eivät toimi, ja tarkastukset on hoidettava virkailijoiden kanssa. Turvatarkastuksessa kengätkin pitää ottaa pois, mitä en ole ennen kokenut. 

Kuin ihmeen kaupalla siitä ruljanssista kuitenkin selvitään. Käymme tuhlaamassa viimeisiä paikallisen valuutan rahoja suklaalevyihin. 

Lennolla Istanbuliin aluksi luen, mutta sitten valoja himmennetään, enkä näe enää lukea. Se on oikeastaan positiivinen asia, sillä nyt saan aikaiseksi hyödyntää mahdollisuuden katsoa elokuvaa. Olen skeptinen lentokoneen elokuvatarjonnan suhteen, mutta sieltähän löytyykin "Rakkaani merikapteeni" -elokuva, jonka näkemisestä olen jo kauan haaveillut. Hyvä, että en ole tuhlannut rahojani elokuvalippuun, kun nyt matka ihanan elokuvan parissa sujuu kuin huomaamatta. 

Istanbulin kentällä jälleen pitkä odotus. Ennen Suomeen lentävän koneen lähtöä tulee muiden asioiden ohessa myös puheeksi se, että edellisellä lennolla lukemiseni ei ole onnistunut valojen himmentämisen vuoksi. Vielä näin matkan viime metreillä saan oppia uuden asian, eli sen, että matkustaja voi lentokoneessa sytyttää lampun, joka ei kohdistu kehenkään muuhun kuin lampun sytyttäneeseen henkilöön. Tätä ohjetta voin jatkossa hyödyntää, jos haluan lukea yön tai aikaisen aamun lennoilla. Tosin olen melko varma, että tulomatkalla jotakuta edessäni istuvaa käytiin komentamassa laittamaan lamppu sammuksiin, kun kone oli muuten pimeänä. Se, tapahtuiko näin todella, ja miksi, jäi arvoitukseksi. 

Hiukan ennen Suomeen laskeutumista lampun sytyttämistä päästään demonstroimaan käytännössä. Jostain syystä (joka sekin jää mysteeriksi) kaikki koneen valot sammutetaan vähän ennen laskeutumista. Tulee pilkkopimeää. Vieressä oleva alkaa etsiä silmälasejaan ja ne sitten yhdessä löydetään. Varmuuden vuoksi sytytetään minun yläpuolellani oleva lamppu osoittamaan, että valo ei kohdistu kehenkään muuhun koko koneessa. 

Lopulta kone laskeutuu maahan kunnon rysäyksellä. 

Selvittiin! Elämäni ei päättynytkään.

Tämän kirjoituksen myötä lämmin kiitos 

etenkin kummisedälleni tästä matkan mahdollistamisesta ja 

muille mukana olleille matkaseurasta. 

Ikimuistoinen reissu! Oli etuoikeus saada kokea se kanssanne. 

Viikko 22: Pieni Saariston rengastie

Tällä viikolla toteutettiin sekä kumppanini haave että minun haaveeni.  

Kumppanini halusi moottoripyöräreissulle. 

Minä halusin Saariston rengastielle. 

Siispä lähdimme moottoripyörällä Pienelle saariston rengastielle. Ei tiedetty, pystytäänkö koko rengastiehen, joten aloitettiin pienestä. 

Ensin pakattiin moottoripyörän mukana kulkeviin laukkuihin se, mikä niihin mahtui, eli todella vähän tavaraa. 

Jo ensimmäisessä risteyksessä moottoripyörä meinasi kaatua. Onneksi ei kaatunut, eikä samanlaista vaaratilannetta ollut sen jälkeen. 

Otin mukaan yhden kirjan, joka piti palauttaa. Ajoimme ensin kirjaston pihaan ja harjoittelimme parkkeerausta siellä. Vein kirjan palautusluukkuun viitsimättä riisua kypärääkään. Joku muu kirjaston asiakas katsoi kauhistuneena. Jostain syystä moottoripyörävehkeet eivät sovi yhteen kirjastoasiakkuuden kanssa. 

Sitten ajoimme aika pitkän matkan. 

Kun vauhti oli maksimissaan 80 km / h, kaikki oli vielä ihan ok. 

Kun vauhti kohosi sataseen, pelkäsin henkeni edestä. Tuuli tempoi joka puolelta. Pidin henkeni kaupalla kiinni käsilläni kahvasta ja puristin moottoripyörää jaloillani. Olin melko varma, että tästä ei selvitä. Yritin vaihtelevin tuloksin turvautua jostain joskus lukemiini tietoisuusharjoituksiin, joissa keskitytään esimerkiksi vain omaan hengitykseen, eikä mihinkään muuhun, ja jos ajatus karkaa johonkin muuhun, palautetaan se vain omaan hengitykseen. 

Hakkasin ajajan selkää kypärälläni, kunnes hän suostui pysähtymään pysäkille. Ongelmaan ei ollut ratkaisua. Sen jälkeen jatkoimme ajamista, eikä hän enää pysähtynyt, vaikka kuinka hakkasin. 

Pysähdyimme Somerolla noin puolentoista tunnin ajon jälkeen. Paikat olivat puuduksissa ja kypärä puristi päätä. Ajokamppeissa oli vaikea liikkua ja vessassa oli vaikea saada housuja alas. 

Olin todella huonontuulinen, eikä asiaa auttanut se, että taivas meni pilveen ja vettä alkoi ripisiä. 

Tilanne parani lopulta, kun olimme ajaneet toisen ikuisuuden, ja aloin nähdä merkkejä Turkuun, eli määränpäähän saapumisesta. Eikä sitten enää tarvinnut ajaa satasta. 

Yövyimme ekan yön Turun keskustassa vanhassa puutalossa, jossa oli yläkerta ja sauna ja pihalla ihania kukkia ja joka oli tyylikkäästi sisustettu. Ajattelin, että olisin voinut valita sen asunnon kodikseni, jos saisin valita itselleni millaisen kodin vain. Siitä huolimatta en nauttinut olostani siellä. En tiedä miksi. 

Pääsin tuona iltana elämäni ensimmäisen kerran förin kyytiin. Se oli jännittävää! Tuntui ihan kummalliselta, että siellä vain pystyy jollain lossin tapaisella ajamaan joen yli keskellä kaupunkia. Itse olin jännittynyt siitä, miten kaikki menee, mahdummeko kaikki odottajat kyytiin, pitääkö kyytiin hypätä kiireessä vai voiko sen tehdä rauhassa ja miten siellä sitten ollaan, ja turkulaiset vain tyyninä odottivat keskellä iltalenkkiään. 

Seuraavana aamuna yritimme mennä Naantaliin syömään maailman parhaiksi vohveleiksi nimettyjä vohveleita, mutta eipä paikka ollutkaan auki. Lähdimmekin siis kohti ensimmäistä lossia ja matkasimme sillä Hankaan. Kun ajoimme Hangan (taipuukohan se noin?) läpi, näin vihdoinkin jotain järkeä siinä, että olimme lähteneet matkaan moottoripyörällä. Ihana kesäpäivä saaristossa ja moottoripyörän kyyti kohtuullisessa vauhdissa, mikäs sen mukavampaa. 

Hangasta menimme lautalla Nauvoon. Nauvon lautalla tuntui ensimmäisen kerran siltä, että voin iloita lomastani. Meren katseleminen oli ja on juuri sitä, mitä lomaltani tai vapaapäivältäni haluan. Moottoripyöräkamppeissa lautan kannella ei tullut edes kylmä. 

Pysähdyimme Seilin saarella matkalla Nauvoon. Olin koko kevään haaveillut käynnistä Seilin saarella, mutta nyt en uskaltautunut nousemaan kyydistä. Tiesin, että näin alkukesästä arkipäivänä siellä ei ole opastusta eikä sen joka kolkkaan välttämättä pääse. Tiesin myös, että seuraavaa lauttaa Seilistä Nauvoon voisi joutua odottamaan, eikä minulla ollut kärsivällisyyttä ryhtyä edes selvittämään sitä asiaa. Niinpä sinne se Seili jäi, tulipa käytyä rannassa lautan kyydissä, niin että voin kai nyt sanoa käyneeni Seilissä.

Nauvo oli ihana paikka lukuisine kauppoineen, kojuineen ja kujineen. 

Veimme kamat majapaikkaan, jonka kumppanini oli varannut. Etukäteen olin epäileväinen, mutta sain todeta, että majapaikka Nauvossa oli yksi parhaista, joissa ikinä olen yöpynyt. Ihana pienehkö, viihtyisä ja siisti huoneistohotelli loistavien etäisyyksien päässä, ystävällinen palvelu, herkullinen aamupala, kattava ravintolan valikoima ja hyvä ruoka. Kirjoitin ylistävää palautetta lähtömme jälkeen. 

Illalla kävimme Nauvon kirjastossa. Totesin, että en voi olla ihan väärällä alalla, kun haluan vapaa-ajallakin hakeutua työstä muistuttavaan ympäristöön ja olen kiinnostunut siitä. Kävimme myös Nauvon tunnelmallisessa kirkossa. Kävelimme ympäriinsä katselemassa nähtävyksiä. Söin herkullisen ja täyttävän illallisen hotellissa ja join päälle amarettokahvin. Kiitos! Olin erittäin tyytyväinen. 

Aamulla nautin aamupalasta. Aamupalan jälkeen itkin pitkään, koska tietyt ihmisten laittamat viestit aiheuttivat niin pahan mielen ja niin suuren vitutuksen. Kuljeskelin koko päivän silmät turvonneina. Ajattelin, että millään ei vittu ole enää merkitystä. En oikeastaan ole päässyt siitä yli vieläkään. 

Yritin käydä Nauvon kaupoissa ostamassa itselleni matkamuistoa, mutta en löytänyt mitään, mitä olisin raaskinut ostaa. Asiaa ei auttanut se, että moottoripyörän kyytiin ei olisi edes mahtunut mitään. 

Jatkoimme Nauvosta matkaa Paraisille. 

Olin jostain syystä olettanut, että Parainen on tosi hieno paikka, mutta en kyllä mitenkään erityisesti vaikuttunut siitä. Bongasin kirjaston. Kävimme herkullisilla kakkukahveilla keskustan leipomokahvilassa. Satoi ja oli kylmä ja tuntui hyvältä saada lämmitellä käsiä teekupissa. Kävimme myös Paraisten kotiseutumuseossa. Oli aina vain kylmempi ja tulin todella ahdistuneeksi siitä, mihin oikein pääsemme lämmittelemään. Rämmimme Paraisten näköalapaikalle ja katselimme vähän maisemia sieltä ja sitten aloin selata puhelimella yöpymispaikkoja. Ajattelin, että maksoi mitä maksoi, nyt on vaan pakko päästä johonkin. Päädyimme Ruissalon kylpylään. 

Ajoimme kylpylään ja ajatus oli viedä ensin kamat huoneeseen ja lähteä sitten vielä jonnekin ajelemaan. Päätin kuitenkin, että en jaksa enkä pysty lähtemään enää mihinkään muualle kuin syömään ja kylpylään lämmittelemään. 

Söimme hotellissa, jotta ei tarvinnut lähteä enää mihinkään ajamaan. Söin sienirisottoa, koska sieniä on otettava aina, kun niitä on tarjolla. Pidän sienistä, mutta minulla ei ole minkäänlaista halua poimia niitä tai opetella itse valmistamaan niitä. Siksi otan niitä mieluusti ravintolassa aina, kun se on mahdollista. Oli kiva, että mahdollisuus tarjoutui nyt. 

Ilta kylpylässä oli ihana. Porukkaa ei juuri ollut, joten saatoin uiskennella altaassa rauhassa. Porealtaan lämmössä lekottelu tuntui taivaalliselta. Kävin myös meressä pulahtamassa. 

Illan päätteeksi kävelimme katsomaan auringonlaskua. Se oli hetki, jossa tiivistyi tärkeä havainto: puitteet olivat täydelliset, mutta oloni silti melko paska. Aurinko laski kauniina kesäiltana, oli rauhallista, laiva lipui jossain horisontissa, mitään syytä suureen huoleen ei ollut, mutta ajatukseni olivat silti synkkiä, ja ajattelin, että en vain jaksa enää tätä elämää. 

Aamulla söimme aamupalan ja lähdimme sitten taas tummien pilvien saattelemana ajaa paahtamaan. 

Ensimmäinen pysäkki oli Turun linna.

En ole koskaan käynyt Turun linnassa. Nyt paikkasin tuon aukon sivistyksessäni.

Ja se kannatti! Aivan mahtava, jylhän hieno paikka, jossa olisi saanut aikaa kulumaan vaikka kuinka, siitä huolimatta, että sielläkään ei ollut varsinaista opastusta juuri sinä päivänä tarjolla. Kunpa saisin joskus vielä palata sinne. 

Turun linnasta ajoimmekin sitten kotiin päin. Paluumatka ei ollut yhtä painajaismainen kuin menomatka, ehkä koska ajoimme eri reittiä, jossa satasen pätkiä oli vähemmän, tai koska olin jo tottunut siihen. 

Tuntui hyvältä päästä kotiin lämmittelemään. 

Ehkä vielä joskus sille varsinaiselle Saariston rengastielle. 

Pohjoisen taivaan alla

 Viime viikolla kiteytin mielipiteeni tällaiseksi lauseeksi: "Suomessa on kaksi asiaa, jotka minua erityisesti kiehtovat, ja ne ovat 1) saaristo, ja 2) pohjoisen luonto.

En ole juurikaan reissannut Lapissa enkä tiedä Lapista paljoakaan. Haaveenani olisi tutustua siihen paremmin. Suuri haaveeni on joskus viettää joulu Lapissa rakkaiden ihmisten seurassa, tunnelmallisessa mökissä valkeiden maisemien keskellä ja kuluttaa päivät lumisissa metsissä hiihdellen En tiedä, toteutuuko haave ikinä. 

Toinen minua kiinnostanut asia on ruska. Kaikki aina kehuvat ruskan sadunomaisuutta. Olen joskus kuullut maratonista nimeltä Ruskamaraton ja ajatellut, että se olisi varmaan hieno, mutta minulle saavuttamaton, sillä en voi vaatia ketään lähtemään mukaan niin pitkälle matkalle, enkä voi lähteä yksinkään.

Tänä vuonna, toukokuussa, juoksin Helsinki City Marathonin ja samana iltana aloin mietiskellä, mihin lähtisin seuraavaksi. Jostain tuli mieleen Ruskamaraton ja googlasin, milloin se on. Huomasin, että se sattuu olemaan juuri lomaviikkoni yhteydessä. Minun oli pitänyt valita lomaviikoilleni ajankohdat joskus maaliskuussa, ja olin asettanut yhden lomaviikon syyskuun alkuun ilman mitään taka-ajatuksia. Nyt se oli kuin tervetulotoivotus: nyt on tilaisuus lähteä Ruskamaratonille!

Kysyin vanhemmiltani, lähdetäänkö ruskaa katsomaan, ja he olivat heti suostuvaisia. Ilmoittauduin maratonille. Myöhemmin selvisi, että kumppaninikin aikoi järjestää itsensä mukaan. 

Seurasi erinäisiä järjestelyjä. Kaksi päivää ennen lähtöä kumppanini päätti myydä autonsa, jolla olimme lähdössä. Koska kai elämässä pitää aina olla jotain farssimaista. 

Lopulta tuli viimeinen työpäivä ennen lomaa. Suoriuduin siitä, poljin pyörällä kotiin, pakkasin ennalta suunnittelemani tavarat pikaisesti isoon reppuun ja käytin koiran kävelyllä. Kävelyltä paluumme jälkeen pakkauduimme kumppanini ja koiramme kanssa autoon ja lähdimme paahtamaan kohti Keski-Suomea, jossa oli ensimmäinen yöpymispaikka. Matkan aluksi söin proteiinipatukan ja matkalla pysähdyimme yhden kerran huoltoasemalle. 

Illan pimeydessä saavuimme yöpymispaikkaan, kävimme maksamassa sen, kävimme peseytymässä ja menimme nukkumaan. 

Aamulla ihailin aamupalapöydästä avautuvaa järvimaisemaa ja ihmettelin, miten näistä suurista järvistä, joiden keskellä olen kasvanut, on muutamassa vuodessa tullut minulle eksotiikkaa. 

Aamupalan jälkeen lähdimme paahtamaan kohti pohjoista. 

Ouluun saavuttuamme kumppanini pyysi kahvilasuositusta tuttavaltaan, joka tunsi seudun. Saimme täydelliseksi osoittautuvan suosituksen Tähtitornin kahvilasta, jossa nimensä mukaisesti on näköalatorni, ja vaikka mitä muuta. 

Parkkeerasimme auton lähelle meren rantaa ja lähdimme kävelyttämään koiraa kahvilaa ympäröivään puistoon. Bongasimme lintuja ja oravan, ja onneksi aika monta roskista. 

Kahvilaa lähestyttäessä huomasin, että sinne saa viedä myös koiran. Lähdin palaamaan autolle koiraa hakemaan. Kumppanini oli sitä mieltä, että koiraa ei oteta mukaan, minä olin sitä mieltä, että otetaan. Harjasimme pikaisesti pois matkalla tarttuneita roskia koiran turkista ja kumppanini ojensi hihnan minulle sanoen, että "sinä kai sitten huolehdit siitä."

Kahvilaan johtivat portaat, jotka olivat niin jyrkät, että mietin, miten koira selvittää ne. Koira kuitenkin loikki ne ylös niin ripeästi, että me jäimme jälkeen, ja oli jo sisällä kahvilassa, kun me vasta tarvoimme portaita. Kahvilan henkilökunta tuli heti toivottamaan koiran tervetulleeksi. Ihailin sitä, miten ihanan lämpimän vastaanoton koiramme sai. 

Sisään tullessa selvisi myös, että kahvila oli kaiken lisäksi kirjakahvila. Ennen kahvitarjoiluja oli kokonainen huone täynnä myytäviä kirjoja, ja myöhemmin koko rakennus oli ripoteltu täyteen myytäviä ja luettavia kirjoja. Tässäpä todellakin kahvila minun makuuni!

Ihmettelimme hetken, mitä oikein otamme, kun kaikkea hyvää oli tarjolla niin paljon. Päädyimme ottamaan kakkupalat ja koiralle koiranjäätelöä. Kävelimme tarjottimen kanssa portaita ylös toisessa kerroksessa sijaitsevaan pöytään ja henkilökunnan ihminen tuli perässämme koiranjäätelö ja vesikuppi kädessään. 

Pöytään parkkeeratessamme pelkäsin hetken, että koiramme häiritsee viereisen pöydän porukkaa, ja ajattelin, että saattoi olla huono idea tuoda koira mukaan. En saa nauttia kakkupalastani yhtään, kun minun pitää pidellä tätä koiraa tässä ja estää sitä menemästä häiritsemään muita ihmisiä. 

"Siinä on koirassa värit kohdillaan, oikein luonnon taideteos", viereisen pöydän henkilö sanoi meille. Ihan mahtavaa!

Kun koiralle annettiin lupa käydä kiinni jäätelöannokseensa, ei siitä tarvinnut enää huolehtia. Jäätelöstä riitti iloa niin kauan, että ehdimme hakemaan santsikupitkin. Jäätelöä ei voinut hotkia sen kylmyyden vuoksi, mutta silti se oli niin houkuttelevaa, että koira vietti koko kahvilakäynnin turpa jäätelökupissa ja nuoli kupin puhtaaksi suurella hartaudella. 

Ennen lähtöä jumiuduin vielä kirjahyllyjen ääreen, kunnes muistin, että saan viettää niiden ääressä tarpeeksi aikaa töissäkin, ja lähdimme jatkamaan matkaa. Ajattelin lähtiessämme vilpittömästi, että tämä oli paras kahvila, jossa olen käynyt. Eritysikiitos siitä aivan ihanasta kohtelusta, jota koiramme sai!

Oulusta paahdoimme Rovaniemen pikapysähdyksen kautta Kittilään. Kun Levin tunturit aukenivat eteemme, senhetkinen lauseeni jäi kesken, ja sanoin vain "herranjumala".

Jos et ole koskaan käynyt Levillä, niin mene sinne ja koe itse hetki, kun tunturi aukeaa eteesi jylhänä ja voittamattomana. 

Kävimme majoittumassa hotelliin ja taas koiraa muistettiin erityisellä tavalla, omalla pyyhkeellä ja herkuilla. 

Vietimme illan muun muassa käymällä saunassa, joka ei tuona ensimmäisenä iltana lämmennyt kunnolla, mutta ei se haittaa. 

Aamulla sain erittäin hyvän aamupalan hotellissa, jonka ympäristö henki pohjoisen luontoa kaikessa yksinkertaisessa kauneudessaan. Aamupalalle erityismaininta, sillä 1) minun on yleensäkin vaikea saada aamuisin syötyä mitään ja 2) erityisen vaikea minun on saada palaakaan alas maratonpäivän aamuna, jolloin se tietysti olisi erityisen tärkeää. Nyt koin yhden niistä harvinaisista kerroista, joina olin täydellisen tyytyväinen aamupalaan ja sen miljööseen!

Onneksi maraton starttasi vasta keskipäivällä, joten minulla oli aamupalan jälkeen aikaa ottaa rennosti. 

Suuntasimme ajoissa maratonin lähtöpaikalle. Oli kylmä, pohjoisen ilman sai tuntea nahoissaan. Pipon mukaan ottaminen ei pakatessa ollut käynyt mielessänikään. Heilautin juoksunumeron mukana tulleen huivin korvieni suojaksi. 

Lähtöpaikka täyttyi maratonin ja puolimaratonin lähtijöistä. Porukkaa oli niin paljon, että en nähnyt omia kannustusjoukkojani ihmisten takaa.

Lopulta saimme luvan lähteä.

Lihakset olivat kankeat muutaman ensimmäisen kilometrin ajan. Syynä oli varmaankin kylmyys ja edellisten päivien pitkä ajomatka. Ensimmäisten kilometrien aikana mietin, tuleeko tästä mitään. 

Pääsin jollain tavalla vauhtiin noin viiden kilometrin jälkeen, mutta jo puolivälin paikkeilla, toiselle kierrokselle lähtiessä, ajattelin, että en jaksa enää. 

Pitkiä, loivia ylämäkiä ja toisaalta jyrkkiä alamäkiä, joissa piti pitää itsensä ruodussa. Jäätävä, vastainen viima. Ihmiset, jotka täällä ruskan mailla jostain syystä halusivat juosta mahdollisuuksien mukaan aina asfaltin ulkopuolella, tienpientareella ja menivät ennenkuulumattomasti oikealta ohi. 

Etukäteen olin pelännyt eksymistä erämaahan ja hankkinut vyölaukun ihan vain tätä tilaisuutta varten: vyötärölläni oli laukku, jossa pidin puhelinta, jolla minut voitaisiin paikantaa, ja jolla voisin viime kädessä soittaa hätänumeroon. Laukussani oli myös proteiinipatukka ja sormikkaat, jotka riisuin käsistäni noin kymmenen kilometrin jälkeen. Ja sitten siellä oli koiranulkoilutuslenkeiltä jääneitä koirannameja, joista ei ollut mitään iloa. 

Viimeistään puolivälin paikkeilla olin lakannut pelkäämästä eksymistä, mutta sen sijaan pidin todennäköisenä, että en jaksaisi maaliin. 

Puolivälin paikkeilla väki myös väheni huomattavasti. Lohduttauduin sillä, että taakseni jäi puolimaratoonareita, jotka vaikuttivat ihan kaikkensa antaneilta, vaikka heillä oli vaivoinaan vain puolikas maraton. Minä sentään pystyin kömpimään toiselle kierrokselle. Ihan lopun pään porukoissa, tuntien itseni ihan samalla tavalla huonoksi, hitaaksi ja viimeiseksi, kuin ala-asteen liikuntatunneilla. 

Tähän väliin pakko todeta koululiikunnan paradoksaalisuudesta: koulussa kannustetaan niitä, jotka jo valmiiksi liikkuvat ja ovat siksi hyviä. Aivan liian vähälle kannustukselle sekä koululiikunnassa että muualla jäävät ne, jotka eivät ole hyviä, mutta jotka silti yrittävät - kunnes eivät enää jaksa yrittää, koska eivät ole hyviä eivätkä saa kannustusta, vaan pelkän tunteen omasta huonoudesta suhteessa muihin. 

Mietin, kuinka moni ihminen lähtee juoksemaan maratonia ja kuinka moni pystyy siihen useammin kuin omien ikävuosiensa verran - ja silti ainut tunteeni puolivälin jälkeen Ruskamaratonilla oli vain se, että olen yhtä huono kuin aina ala-asteen liikuntatunneilla.

Huomasin kuitenkin myös, että minulla on kuin onkin jossain sisimmässäni vähän itsellenikin tuntematon kyky puhua itselleni kannustavasti ja lohduttavasti. 

Kun ajattelin, että en enää jaksa juosta, aloin mielessäni toistaa itselleni tiettyjä lauseita, ja sovitin niiden sanat askelteni hitaaseen rytmiin. 

Jak-sat juos-ta tuonne bussi-py-sä-kil-le as-ti 

jak-sat hy-vin juos-ta sin-ne

si-nä o-let vah-va

si-nä olet kes-tä-vä

ja si-nä pys-tyt siihen kyl-lä

ja nyt jak-sat juos-ta tuonne lyh-ty-pyl-vääl-le as-ti

ja sii-tä ei ole kuin vä-hän mat-kaa huol-to-pis-teel-le

ja sinä jak-sat sen kyl-lä

kos-ka si-nä olet hyvä 

sinä juokset hyvin

juok-set to-del-la hyvin

Ja niin jaksoin juosta, hyvin hitaasti mutta varmasti, aina lyhtypylväältä toiselle, bussipysäkiltä toiselle, tien sivussa näkyvältä mökiltä seuraavalle. 

Toisella kierroksella muita juoksijoita oli vähän. Kömmimme maalia kohti pienellä porukalla, välillä isompien ja välillä pienempien välimatkojen päässä toisistamme. 

Näin kannustusjoukkojani enemmän kuin ensimmäisellä kierroksella. Isäni nosti koiramme auton ikkunaan niin, että näin sen kunnolla ohi juostessani. Kumppanini lähti juoksemaan pienen matkan kanssani. Koirakin olisi lähtenyt, mutta en ottanut sitä riskiä, että olisin kompastunut sen hihnaan kankeilla jaloillani. 

Sivulliset ihmiset kannustivat. Kun juoksin eräänkin yksityisen pihan ohi, sieltä alettiin kannustaa niin tosissaan, että liikutuin. Harvoin kuulee noin omistautuvaa kannustamista pihalta omien pihatöiden lomasta. Huoltopisteillä kannustettiin myötätuntoisen oloisesti. Kun kiitin saamastani juomasta, minulle sanottiin: "koitetaan vähän myötäelää."

Tie maaliin oli pitkä ja tuskainen, mutta maalihan sieltä jossain vaiheessa lopulta tuli. 

Äitini oli iloinen, kun sai kerrankin otettua kuvan juuri siitä sekunnista, kun ylitän maaliviivan. Kumppanini juoksi koiran kanssa aidan toisella puolella maalisuoraa. 

Minut kuulutettiin hienosti maaliin ja toivotettiin tervetulleeksi. Missään ei näkynyt ketään muuta kuin kannustajani, enkä tiennyt, mihin pitää mennä. Kompuroin aitojen välistä kannustajieni luokse. Haahuilimme hetken ja sitten jompikumpi heistä keksi, että voisin käydä läheiseltä teltalta hakemassa evästä. 

Kompuroin teltalle ja sain eväät. Kysyin sieltä, mistä mitalin saa. Joku lähti hakemaan mitalinjakajaa. 

Mitalia odottaessani bongasin miehen, joka oli juossut valtaosan matkaa perässäni ja viimeisillä kilometreillä ohitseni. Emme olleet puhuneet sanaakaan. 

"Kiitoksia", hän sanoi minulle nyt nyökäten, aivan kuin olisimme tehneet yhdessä jotain todella hienoa. Ja kun tarkemmin ajattelin, niin oikeastaan olimmekin. 

Eipä tässä maailmassa muuta tarvita. Yhdessä sanassa voi joskus olla tarpeeksi. Tämä on sitä maratoonareiden ainutlaatuista yhteisöllisyyttä. 

Lähdin hotellihuoneelle suihkuun ja sen jälkeen syömään poronkäristystä. Poronkäristys <3

Seuraavana päivänä ostimme kumppanini kanssa toisiinsa mätsäävät poropipot Levin matkamuistomyymälästä. Ostin myös lumipöllö-pehmolelun ja vauvantossut. Ai miksikö vauvantossut? No vaikka siksi, että kumppanini äiti voisi reissun jälkeen rynnätä kysymään, miksi pöydällä oli vauvantossut (talossa, jossa hän ei asu). 

Seuraavaksi ajoimme autolla aika korkealle ja jatkoimme matkaa kävellen. Ihmettelimme Levi-tunturia ja kävimme joulupukin pajalla, joka on ollut lavasteena vuonna 2007 valmistuneessa Joulutarina-elokuvassa.

Maisemat olivat uskomattomat. Eräällä vaelluspaikan kohdalla oli penkki ja sen edessä palava tuli, jonne lisäsimme muutaman polttopuun. Istuessamme siinä tulen ääressä ajattelin, että tämä on ainoa oikea tapa lomailla, tyhjentää mielensä kaikesta siitä kuonasta, mitä työ ja arki keräännyttävät mieleen. Kunpa voisin olla täällä kauemmin. Kunpa voisin palata tänne pian takaisin. Näkisinpä tämän paikan sitten, kun sen yllä loistaa talvinen taivas revontulineen. 

Tietenkään emme voineet jäädä. 

Leviltä paahdoimme seuraavaksi Rovaniemelle. Rovaniemen McDonalds'issa kaadoin Coca Cola Zero -juoman päälleni ja sain hyvän syyn ostaa vihdoin uudet Adidas-housut samassa talossa sijaitsevasta marketista.  

Vielä samana iltana ajoimme Raaheen ja yövyimme huoneistossa, joka oli uskomattoman hieno, vaikka emme olleet sitä mitenkään ennalta suunnitelleet. Olin aamulla varannut yöpymispaikan siltä korkeudelta, minne olimme arvelleet olevan järkevää ajaa, ja meitä odotti yllätys. Huoneisto, jonka uunia ei ollut vielä koskaan käytetty. Parhaat ja pehmeimmät sängyt, jossa olen koskaan saanut nukkua. Seuraavana aamuna lähdin pois surullisena siitä, että en tiedä, koska seuraavan kerran saan nukkua yhtä hyvin. 

Illalla kävimme kävelemässä Raahen kaduilla ja ajattelin, että haluan muuttaa tänne asumaan. Vanha kaupunki kapeine katuineen kutsui minua. Kävelimme meren rantaan, jossa jostain syystä tuli vastaan viemärin haju. 

Seuraavana aamuna vietimme hitaan aamun. Söin pöydän ääressä edellisiltana ostamiamme croissanteja. Vastapäisen talon parvekkeella nukkui joku vanhempi ihminen vilttiin kääriytyneenä. 

Kävimme kahvilla Raahen keskustassa Langin kauppahuoneella, joka henki 1800-lukua sisustuksessaan ja tarjoilijoiden pukeutumista myöten. Minun teki mieli herkullisen näköistä kakkupalaa, mutta silti otin suolaisen piirakan. Molemmat olivat varmasti hyviä valintoja. 

Toinen kohde, jossa ehdottomasti halusin käydä, oli Raahen kirjasto. Pakkohan se oli katsastaa, kun kerta olin jo päättänyt muuttavani tänne asumaan. 

Kävimme kirjastossa ja sen lisäksi kävelimme vähän liikaa, koska kumppanini keksi Google Mapsista ties mitä luontopolkuja, mitä muka oli hauska lähteä harhailemaan maratonin runtelemilla jaloilla. 

Porhalsimme samana iltana kotiin seuraavan päivän autokauppoja varten. 

Sellainen oli ensimmäinen reissuni Lappiin. Sitä voisi ehkä kuvailla musiikiksi, joka jäi soimaan päähäni: haluaisin sinne uudestaan. Nyt näin hyvin pienen kaistaleen. Jäin kaipaamaan lisää. 

Ihana Bengtskär

 Olen pitkästä aikaa kokenut asian, josta haluan ehdottomasti kirjoittaa. Kirjoittamista on viivyttänyt kokemukseni siitä, että en osaa kirjoittaa tarpeeksi hyvin. Ei ole mitään sanoja, jotka riittäisivät kuvaamaan tätä kokemusta. 

Osaamattomuudestani huolimatta minulla on kuitenkin myös voimakas tunne, että tästä on pakko saada kirjoittaa. Joten kirjoitan. 

Viime kesänä, noin vuosi sitten, luin jostain sattuman kautta jutun Suomen, kotimaamme, eksoottisista matkakohteista. Yksi esitelty kohde oli Bengtskärin majakka, jossa on mahdollisuus yöpyä majakanvartijoiden vanhoissa huoneissa. 

Minulla on lapsuudestani asti ollut joku hullu, syvälle käyvä mieltymys meriin, majakoihin ja saaristoon. En osaa sanoa, mistä se johtuu. Tietääkseni suvussani ei ole merenkävijöitä. En ole viettänyt elämästäni paljoa aikaa meren äärellä, eikä kukaan lähipiiristäni ole merenkävijä tai saaristolainen. Tiedän, että tietoni merestä, majakasta ja saaristossa elämisestä ovat todella vähäiset. Saariston ihmiset nauraisivat minulle. Olisin tyhmä tunkeilija heidän joukossaan. En pärjäisi haastavissa olosuhteissa saaressa meren keskellä. 

Silti aina jokin selittämätön tunne sydämessäni vetää meren äärelle, pakottaa ostamaan kotini täyteen tuotteita, jotka viittaavat mereen tai majakkaan. Syvällä sisimmässäni toivon, että vielä joskus saisin asua meren lähellä, viettää meren äärellä, saarella tai mikä kaikkein parhainta, majakkasaarella, edes vähän aikaa. 

Sanomattakin siis on selvää, että kun kuulin mahdollisuudesta yöpyä majakassa, tiesin, että minun on pakko saada ottaa selvää siitä mahdollisuudesta. Koska kesälomani oli kuitenkin juuri silloin siltä vuodelta ohi, päätin, että selvitän asiaa ennen seuraavaa kesälomaa. 

Tänä vuonna, heti tammikuun alussa, päätin, että nytpä selvitän asian. 

Sain selville, että kyllä, Bengtskärin majakalla voi yöpyä. Siellä voi yöpyä huhtikuun lopusta syyskuun puolivälin paikkeille asti. 

Ainut ongelma oli, että jo tuolloin, tammikuun alussa, kaikki yöt olivat varattuja. Varauskalenterissa ei ollut yhtään vapaata yötä. Ei yhtään. Ainoa mahdollisuus oli ilmoittautua jonoon: jos tulisi peruutuksia, jonossa oleville ilmoitettaisiin. 

Ilmoittauduin jonoon ja yritin lohduttautua sillä, että säästinpähän vähän rahaa tässä - on kai niitä muitakin lomakohteita. 

Kevään aikana sain muutamia sähköpostiviestejä Bengtskärille tulleista peruutuksista. Jos huomasin viestin tunninkin viiveellä, huoneet oli jo ehditty varata. 

Sitten se tapahtui, maalis-huhtikuun vaihteessa. 

Minulla oli tylsä hetki töissä, joten tarkistin oman sähköpostini. Ja siellä se oli, ilmoitus Bengtskärille tulleesta peruutuksesta, viesti, jonka sen yhden ainoan kerran, kerrankin, huomasin ajoissa. Peruutus koski ajankohtaa, joka oli toiveideni täyttymys: toukokuun loppu, viikonloppu, eli se sopisi sekä minulle että kumppanilleni, olisi meillä lomaa tai ei. Ja jos lomatoiveeni toteutuisi, se osuisi myös kesälomani alkuun. Mikä loman aloitus! Haaveideni täyttymys, yö majakalla toukokuussa, ajankohtana, jonka olisin valinnut, jos olisin saanut vapaasti valita minkä tahansa ajankohdan. 

Epäröin hetken. Pitääköhän tämä maksaa heti varatessa, eihän minulla nyt ole aikaa perehtyä varaamisen ehtoihin? Pitäisikö kuitenkin kysyä kumppaniltani ensin? Haluanko tätä varmasti?

Vastaukseni viimeiseen itselleni esitettyyn kysymykseen oli selvä: haluan tätä aivan varmasti. 

Ja siksi päädyin tekemään varauksen. 

Jo heti varauksenteko oli paras kokemus, minkä olen koskaan saanut. Sellainen, jollainen varauksenteon toivoisi aina olevan. 

Minun kokemukseni on, että jos tässä elämässä haluaa varata jotain, aina, ihan aina, pitää ensin maksaa kaikki mahdollisimman nopeasti, heti nyt, ja vasta sitten ehkä saa jotain, tai voi hyvin olla, että sittenkin jää saamatta. 

Nyt varaaminen meni suurin piirtein näin: tein yhden klikkauksen ja luulin, että nyt joudun perehtymään kaikkeen ja maksamaan, mutta niin ei käynyt. Tuon yhden klikkauksen jälkeen sain viestin, jonka mukaan varaukseni on nyt voimassa, ja minulle lähetetään myöhemmin lisätietoja. Myöhemmin sain sähköpostiviestin, jossa kaikki oli kerrottu hyvin tarkkaan: minun tiedoillani on nyt tehty kahden hengen varaus tälle ja tälle ajankohdalle. Varaus on voimassa kahden viikon päähän. Jos päätän vahvistaa varauksen, varaus on vahvistettu. Jos päätän olla vahvistamatta varausta, huone vapautuu jollekin muulle. Voin perua matkan maksutta vielä lähtöpäivän aamunakin. Matka maksetaan kokonaisuudessaan majakalla. Sain tarkan erittelyn siitä, mitä matka tulee maksamaan ja mistä asioista maksu koostuu. Sain tarkat ja täsmälliset ohjeet siitä, mitä minun tulee ottaa huomioon majakkayöhön liittyen, mistä löydän oikean veneen lähtöpäivän aamuna ja mikä on matkaohjelma. 

Vahvistin varauksen ja ihmettelin, miksi kaikki eivät tee näin. Miksi missään muualla koskaan ei saa näin selkeitä ja hyviä ohjeita, miksi kaikki ei toimi näin hyvin? Kyllä minä voin maksaa vähän ylimääräistäkin siitä, jos saan hyvät ja selkeät ohjeet ja kaikki toimii hyvin. 

Sitten alkoi odotus. 

Majakkayön varaamisella oli ihmeellinen voima. Olin etukäteen luullut tietäväni, mitä yö majakalla minulle merkitsisi, mutta sain huomata, että en ollut osannut ollenkaan ennakoida sitä. 

Halusin esimerkiksi heti kertoa jollekin siitä, mitä ihanaa pääsen kohta kokemaan. Heti samana päivänä soitin äidilleni ja selostin tarkkaan tapahtumien kulun. Seuraavana päivänä ilmoitin työkaverilleni kahvitauolla, että olen varannut yön Bengtskärillä ja olen siitä todella onnellinen - minä, joka en koskaan ota oma-aloitteisesti itseäni tai omia tekemisiäni puheeksi työkavereiden kanssa. Halusin nyt kuuluttaa kaikille, että olen lähdössä Bengtskärille, ja olen niin, niin, niin onnellinen. 

Lainasin kirjastosta kirjoja, jotka kertoivat Bengtskäristä ja muista Suomen ja Itämeren majakoista. Kolusin Bengtskärin majakan nettisivuja läpi uudestaan ja uudestaan. Halusin tietää mahdollisimman paljon. Imin itseeni tietoa, enkä itsekään osaa sanoa, miksi. Ostin itselleni uuden takin ajatellen veden- ja tuulenpitävyyttä Bengtskärillä vietettävää vuorokautta varten. Ostin uudet kengät, joilla olisi mahdollisimman hyvä kävellä rantakallioilla. Koko kevään, aina, kun olin huonolla tuulella (ja niitä hetkiä oli tänä keväänä paljon) sain mieleeni rauhan ajatellessani Bengtskärin majakkaa ja sitä, että me pääsemme sinne yöpymään jo aivan pian. 

Oltiin siinä tilanteessa, että matkaan oli aikaa neljä viikkoa, kolme, kaksi, yksi. Mitä lyhyemmäksi aika kävi, sitä epätodellisemmalta minusta tuntui. Olemmeko oikeasti lähdössä? Tapahtuuko tämä todella?

Viikkoa ennen matkaa menin tyhmyyksissäni vilkaisemaan sääennusteita ja sain siitä hermoilun aihetta koko viikoksi. Ennusteen mukaan hyvät säät olivat loppumassa ja juuri sille viikonlopulle, joka meidän oli tarkoitus viettää Bengtskärillä, luvattiin sadetta, tuulta ja huonoa keliä. Tiesin, että matka voisi peruuntua vielä viime hetkillä, sillä kova tuuli ja / tai korkea aallokko estäisi rantautumisen Bengtskärille. 

Toivoin, että sääennuste muuttuisi. Se ei muuttunut. 

Luotin siihen, että meille kyllä ilmoitettaisiin, jos matka peruuntuisi. Viimeiset päivät ennen matkaa odotin viestiä sydän kurkussa, hermoromahduksen partaalla. Matkaa edeltävänä iltana ja matkapäivän aamuna olin ihmeissäni, kun mitään viestiä ei ollut kuulunut. Sääennuste oli pysynyt samana, mutta matkaa ei ollut peruttu. Minun teki mieli soittaa varaustoimistoon ja kysyä, onko meille unohdettu ilmoittaa peruutuksesta, vai mikä tässä nyt on. En voinut uskoa todeksi, että voisin oikeasti päästä Bengtskärille, että minulle voisi tässä elämässä tapahtua jotain niin hyvää.

Pelostani johtuen uskalsin pakata tavarani vasta matkapäivän aamuna. Onneksi tavaraa ei ollut paljon. Olin kuitenkin uskaltanut varautua sen verran, että olin ostanut kuusi kertakäyttöistä sadeviittaa, kolme meille kummallekin. 

Matkapäivän aamuna, toukokuun viimeisenä lauantaina, lähdimme matkaan. Ensimmäisen kerran elämässäni kumppanini oli ajoissa, ja ajattelen, että se oli ehkä hänen rakkaudenosoituksensa minulle. Yleensä hän on käytännössä lähdössä vasta kymmenisen minuuttia sen jälkeen, minkä olemme etukäteen sopineet lähtöajaksi, kun taas minä olen yleensä lähtökuopissa noin kymmenen minuuttia ennen sovittua lähtöaikaa, ja sitten kinastelemme lähtöajan järkevyydestä. Nyt hän oli lähdössä noin viittätoista minuuttia ennen sovittua lähtöaikaa, jolloin minä en ollut vielä ihan valmiina, mutta pistin vähän vipinää kinttuihin, ja lähdimme, ensimmäisen kerran ikinä, oikeasti ajoissa. 

Ajoimme aika pitkän matkan. Tulimme maisemiin, joita emme ole koskaan ennen yhdessä katselleet. Ajattelin, kuten olen ajatellut monta kertaa ennenkin, kunnioituksen vallassa kotimaatamme. Olen useasti elämässäni ihmeissäni kuunnellut ihmisiä, jotka matkustelevat paljon Euroopassa ja maailmalla, mutta eivät tunne kotimaansa erilaisia kolkkia, eivätkä käsitä sitä, miten erilaisia kulttuureja ja alueita, aivan kuin uusia maita, voi löytää oman kotimaansa rajojen sisäpuolelta. En lakkaa hiljentymästä tämän suuren asian äärelle: ei tarvitse mennä kauas nähdäkseen itselleen tuntemattomia asioita. 

Pakko todeta, että oma hauskuutensa matkassa oli, että ajoimme maisemissa, joihin olen aikanaan tullut elämäni ensimmäiseen niin sanotusti oikeaan työhaastatteluun, oman alani vakituisesta työpaikasta. En ikinä unohda sitä. 

Siellä me sitten lopulta olimme kuin olimmekin, lähtösatamassa. Olimme siellä reilusti ajoissa. En vieläkään ollut saanut tietoa matkan peruuntumisesta. Ja kas - kun pääsimme sinne, jopa aurinko alkoi työntyä esiin pilvien takaa. Ei tietoakaan sateesta tai tuulesta. 

Katselimme venettä, joka oli lähdössä satamasta. Vieressä toista venettä korjattiin. 

Katselimme ihmisiä, joita tuli kanssamme samalle lähtölaiturille. Mietin, ketkä kaikki tulevat Bengtskärille yöpymään, kuten me, ja miten heihin pitäisi suhtautua. Pitäisikö yrittää olla jotenkin toverillinen, vai voiko olla kuin heitä ei olisikaan?

Sitten se tuli, vene, jonka kippari kysyi, olemmeko majakalle lähtijöitä. Viimeiseen asti pelkäsin, että joudumme johonkin väärään veneeseen ja väärään kohteeseen. Nousimme veneeseen ja annoimme lastata tavaramme kannen alle, mutta ajattelin, että voin rauhoittua kunnolla vasta sitten, kun olemme oikeasti Bengtskärin majakalla.

Olisimme voineet mennä istumaan veneen sisätiloihin, mutta jäimme jostain syystä ulkokannelle. Minä istuin reunassa. Kun vene lähti liikkeelle, tunsin ihmeellisen vapauden tunteen. Nyt olemme lähteneet, nyt olemme tässä hetkessä, nyt aion nauttia tästä kaikesta täysin siemauksin! Vene lisäsi vauhtiaan, sen keula tuntui kääntyvän jopa vähän pystysuuntaan, se lisäsi edelleem vauhtiaan, meri ja saaret molemmilla puolilla kiisivät ohi, en saanut tarpeekseni niiden katselemisesta. Muutama meriveden pisara roiskui kasvoilleni ja ajattelin, että rakastan tätä. Tunsin olevani enemmän elossa kuin koko kuluneena keväänä.

Jonkin ajan kuluttua horisontissa näkyi torni, joka saattaisi olla Bengtskärin majakan torni. Ajattelin, että se ei voi olla se, ei näin pian, eikä noin lähellä. Se tuli lähemmäs ja lähemmäs. Se se kuitenkin oli, juuri se, mitä koko kevään olin odottanut. Se ei ollut sanottavasti lähellä, vaikka se näkyikin - minun harjaantumaton silmäni ei vain hahmottanut etäisyyttä merellä. 

Ihmiset veneessä alkoivat nousta seisomaan ja tähdätä kameroitaan kohti majakkaa. He taiteilivat siinä vaikka miten päin, ja ajattelin, että on ihme, jos joku ei kohta loiskahda yli laidan. Ja kannattaako sellaista riskiä ottaa vain saadakseen kuvan majakasta, josta on otettu jo tuhat ja yksi kuvaa ammattilaisten toimesta? 

Itse olin päättänyt, että jos pääsemme majakalle, laitan puhelimen kokonaan pois. En ota yhtään kuvaa, enkä etenkään someta ollenkaan. Halusin nauttia täysin rinnoin kaikesta näkemästäni ja aistimastani. Tiesin, että en ikinä saisi mitään siitä vangittua kuviin, vaikka kuinka yrittäisin, ja siksi siihen olisi turha tuhlata aikaa. 

Totean kuitenkin heti, että tämä lupaus ei pitänyt. 

Hillitsin itseni puhelimen käytön suhteen melko hyvin, mutta en voinut pidättäytyä kuvien ottamisesta ja ädilleni raportoimisesta kokonaan (koska kelle muullekaan olisin raportoinut hei). Jokunen kuva oli vain aivan pakko, pakko, pakko saada ottaa, se oli jokin mielipuolinen hulluus, kaikki oli niin käsittämättömän hienoa, kuvat oli saatava ottaa vain todetakseen jälkikäteen, että niiden kanssa kävi juuri niin kuin olin etukäteen tiennytkin. 

Totean myös jo tässä vaiheessa sen, että Bengtskärille yöpymään tulijat eivät myöskään olleet, ainakaan minun silmääni, niitä nykyajan kännykkä- ja someriippuvaisia ihmisiä. Näin ympärilläni ihmisiä, jotka minun laillani ihailivat saarta katseillaan, ja sitten näin joitakin, jotka hyvin ammattimaisen oloisesti virittelivät ihan oikeita kameroita jalkoineen, mutta en nähnyt sitä, mitä valitettavasti muualla näkee aika usein. En nähnyt kenenkään yövieraista irvistelevän oman kännykkänsä ruudulle mitä omituisimpiin asentoihin vääntyneenä, mikä on monessa paikassa surullinen perusilmestys. Kumppanini, joka on minua paremmin perillä esimerkiksi instagramin käytöstä, totesi myöhemmin, että Bengtskäriin liittyi huomattavan vähän häshtägejä. Siinä yksi painava syy siihen, miksi matka ja paikka herätti minussa aivan erityislaatuista rakkauden tunnetta. Kukaan täysin idiootti tyyppi ei tule sinne yöpymään, tai ainakin vain aika harva. 

Pääsimme Bengtskärin majakkasaaren rantaan ilman, että kukaan tai kenenkään kuvanottoväline olisi ennen sitä tippunut kyydistä. 

Meitä vastaan juostiin heti. Meille tervehdittiin, meidät toivotettiin tervetulleiksi. 

Ihmettelin alusta loppuun asti Bengtskärin saaren ihmisten vieraanvaraisuutta, lämminhenkisyyttä, sitä aivan ihanaa ilmapiiriä, jonka he loivat, jota en muista juuri muualla kokeneeni. 

Ihmiset työskentelevät palveluammateissa ja asiakaspalvelutyössä kaikkialla muuallakin, erilaisilla aloilla. On olemassa jopa joitakin paikkoja, joihin liitetään sanat luksus ja loistokkuus, ja mitä ylellisiä sanoja sitä onkaan. En osaa sanoa, mitä Bengtskärin ihmisillä oli, mitä kellään muulla ei tunnu olevan. Mutta täällä, harvinaisella tavalla täällä, tunsin, että olimme tervetulleita kunniavieraita. Vaikka mielestäni me olimme ennemminkin niitä, joilla oli suuri kunnia päästä tänne, ei toisinpäin. 

Kun nousin veneestä pois, tunsin ihmeellisen tunteen siitä, että jalkojeni alla on maata. En ollut tuntenut minkäänlaisia merisairaiden merkkejä matkalla, mutta en ole myöskään koskaan ajatellut, että veneessä istumisella ja maan kamaralla kävelemisellä on sellainen ero. 

Meidät johdettiin majakalle ja sen kolmanteen kerrokseen, jonne oli pääsy ainoastaan majoitusvierailla. Sovimme saunavuoroista ja meille näytettiin huoneemme. 

Me majoituimme huoneessa, jossa oli asunut insinööri nimeltä Andersin. Koin liikutuksen hetken ymmärtäessäni, että meillä tosiaan on täällä merinäköala. Olin tiennyt sen etukäteen, mutta en kai oikein ollut sisäistänyt sitä. Huoneessa oli ikkuna ja leveä ikkunalauta ja ikkunasta näki meren, pelkästään meren, sai seurata jatkuvasti muuttuvaa merimaisemaa. Ajattelin, että en ehkä voi nukkua täällä ollenkaan, istun koko yön ikkunassa tuijottamassa merelle. 

Seuraava liikutuksen hetki oli se, että huoneen seinällä oli samanlainen gobeliini, joka on ollut kotonani lapsuudessani. Se ei ollut ollenkaan merellinen, vaikka kaikki muu huoneen sisustuksessa viittasi mereen ja purjehtimiseen jollain tavalla. Ajattelin, että tämä on jonkinlainen majakan kosminen viesti minulle. Olen paikassa, jossa sieluni ja sydämeni ovat kotona. 

Huoneeseen tutustuttuamme pääsimme lounaalle. Lounaaksi oli kalakeittoa, ja kumppanini, joka ei pidä kalasta, sanoi, että hän pitäisi kyllä kalasta, jos olisi aina saanut tällaista kalakeittoa. Kaikki majakan ruoka tehtiin kotikeittiössä, ja kaikki oli taivaallisen hyvää, viimeisen päälle hyvää. Nautin koko vierailumme ajan siitä, että söimme niinsanottua aivan tavallista kotiruokaa, mutta kaikki oli silti tai juuri siksi aivan mielettömän hyvää. 

Lounaan jälkeen oli iltapäiväkahvi ja kahvin kanssa vastaleivottu voisilmäpulla. Voin todeta käsi sydämellä, että en ole koko elämäni aikana syönyt yhtä herkullista voisilmäpullaa. Onneksi minulla ei ole tilaisuutta päästä Bengtskärin voisilmäpullapeltien ääreen usein, sillä se olisi turmiollista. 

Kahvin jälkeen kävimme vähän kävelemässä saarella ja sitten meille pidettiin lyhyt opastus. 

Ensi alkuun hämmästyttävin asia olivat ehkä haahkat. Olin etukäteen lukenut haahkojen suojelutyöstä ja haahkatutkimuksesta, jota saarella tehdään yhteistyössä yliopiston kanssa. Tiesin, että saarelle järjestetään retkiä ihmisille, jotka haluavat tulla ihan vain haahkoja katsomaan. Tiesin, että saari on täynnä pesiviä haahkoja. En olisi silti ikinä osannut kuvitella sitä, ennen kuin näin sen. 

Haahkoilla oli saarella oma yhteiskuntansa. Haahkat tepastelivat ympäriinsä ihmisiä pelkäämättä, uivat rantavedessä ja lensivät merelle aina kuitenkin saarelle takaisin palaten ja hautoivat pesiään saaren eri kolkissa ylväinä, rauhallisina ja meistä piittaamatta. Saaren asukkaat ovat nimenneet haahkat ja rakentaneet niille turvallisia pesäpaikkoja. Opastuksessa meille muistutettiin, että vaikka esimerkiksi kouluissa korostetaan usein sitä, miten ihminen tuhoaa luontoa, tällä saarella näemme yhden esimerkin siitä, miten ihmiset suojelevat ja ovat suojelleet luontoa. Tunsin, miten lämpö läikehti sisälläni seuratessani puheen aikana opastajan vierellä tepastelevaa haahkaa ja merenrantakalliolla mereen poikasiaan johdattavaa haahkaemoa. 

Ylipäätään koko saarella viettämäni vurokauden ajan tunsin ennenkokematonta tarvetta itkeä onnesta. Lähes koko ajan. Rintaani puristi herkistymisen ja liikutuksen tunne toistuvasti, koko ajan, katsoessani merta ympärillämme, kaikkialla mihin katsoi, sekä ikkunasta että rannalta, merta, rantakallioita, rantaan lyöviä vaahtopäitä, puhdasta luontoa, lintuja, jotka elivät elämäänsä meistä ihmisistä häiriintymättä. Ajattelin, että se kaikki oli minulle lähestulkoon liikaa. 

Sää muuttui saarella ollessamme suorastaan täydelliseksi. Ei ollut tietoakaan siitä sääennusteesta, jonka olin viikolla nähnyt. Sää ei olisi voinut olla parempi. Emme tarvinneet koko aikana yhtäkään kuudesta mukaan ottamastani sadeviitasta. Sen sijaan aurinkorasva olisi ollut tarpeen, mutta sitä en ollut pakannut mukaan. 

Opastuksen jälkeen suuntasimme tutustumaan bunkkeriin, jossa saattoi henkiä jotakin toisen maailmansodan aikaistesta tunnelmasta. Sysipimeään käytävään syvemmälle ja syvemmälle kulkeminen ei houkutellut. Sain omaksikin hämmästyksekseni kammettua itseni maanalaisen bunkkerin tasanteelle, jolta pääsi kiipeämään tikkaita pitkin kalliolle.

Toisen kiipeilysuorituksen paikka oli kiipeäminen majakan torniin, 52 metrin korkeuteen. 

Ensin kiipesimme, kiipesimme ja kiipesimme kierreportaita ylöspäin. Pysähdyin katsomaan ulos jokaisesta ikkunasta, joita oli matkan varrella paljon. Rakastin jokaista ikkunaa ja jokaista maisemaa, jonka ikkunasta näin. Ihmettelin hahmottamisen hämärtymistä korkeuseroissa, kuten aiemmin etäisyyden hahmottamisessa: vaikka olimme jo aika korkealla, ikkunasta katsottuna saattoi näyttää, että olemme suhteellisen matalalla. 

Ihan loppumatka tornin huipulle oli vaikeampi, sellainen, että jos minulla joskus on ollut sisimmässäni haave asua majakassa, niin nyt se sai kolauksen. En voisi ikinä kiivetä sytyttämään lamppua majakan torniin pimeänä ja myrskyisänä syysyönä (vaikka ei kai sitä kukaan enää nykyisin tee). Ensin piti mennä toisiksi viimeiselle tasanteelle tikkaita myöten ja kammeta siinä vielä parin putken päältä, ja lopuksi vielä kiivetä viimeisiä tikkaita myöten aivan ylätasanteelle, jossa seinät olivat kokonaan lasia, ja sai kävellä alkuperäisen näköisen lampun ympärillä ja luoda saareen silmäyksen joka suunnasta korkeimmasta mahdollisesta paikasta. 

Ensimmäisellä kiipeämiskerralla ajattelin toisiksi viimeisen tasanteen tikkailla, että en pysty tähän. Ei ole mitään merkitystä sillä, että olen tehnyt benji- ja tandemhypyn, toisen 150 metrin korkeudesta ja toisen neljän kilometrin korkeudesta. Ei ole mitään merkitystä sillä, että nykyisin minua kutsutaan liikunnalliseksi ihmiseksi, eikä majakan lukuisten rappusten kiipeäminen ollutkaan minulle kunnon puolesta minkään valtakunnan ongelma. Tikkailla ilman turvavaljaita edessäni hankalannäköinen esterata, josta täytyisi könytä yli päästäkseen huipulle, millään näistä ei ollut mitään väliä. Olin taas se köntys, joka olen ollut alakouluaikana ja joka olen edelleen. Olin se lapsi, joka ei pystynyt kiipeämään kiipeilytelineellä juuri mihinkään samaan aikaan, kun paljon pienemmät lapset kiipeävät ketterästi ihan minne vain. Olen rytinälajien harrastaja, en pysty mihinkään, missä vaaditaan vähänkään ketteryyttä tai tasapainoa. 

Ajattelin, että jos nostan toisen jalkani vähän epävarman tuntuiselle tasanteelle, horjahdan aivan varmasti alas tikkailta. Ajattelin, että jos sattuisinkin jotenkin onnistumaan könyämään itseni huipulle asti, jalkani luiskahtaa jossain vaiheessa viimeistään sitten, kun olen tulossa alaspäin. Tai sitten en uskalla edes yrittää tulla alas ja minua varten täytyy tilata palokunta, jonka on pakko saapua tänne helikopterilla, ja siinä on mielipuolisen majakkafanin kauan odotetun majakkavierailun huikea päätös. 

Hengittelin hysteerisesti, jalkani tärisivät ja käteni hikosivat puolivälissä tikkaita, samalla kun huomattavasti korkeanpaikankammoisempi kumppanini odotteli jo ylätasanteella. Sanoin, että en pysty tähän, jään tähän. Kumppanini sanoi, että ei käy, sinä tulet tänne, tänne asti ollaan tultu. Pääset kyllä ylös, ja pääset takaisin alas. 

Lopulta tein, niin kuin monta kertaa ennenkin elämässäni olen tehnyt. Otin henkisesti itseäni niskasta kiinni ja menin, sen sijaan että olisin jäänyt enää enempää miettimään. 

Loppujen lopuksi taival ei ollutkaan yhtään hankala. Pääsin  vaivatta ylös ja alas heti, kun lakkasin ajattelemasta pelkästään sitä, että täältä luiskahtaa varmasti alas. 

Mikäpä olisikaan sellainen reissu minun elämässäni, mihin ei sisältyisi jonkinlaista pelon voittamista. 

Pääsin kampeamaan itseni tornin korkeimmalle kohdalle, valotorniin. Kävelin lampun ympärillä lasiseinän vieressä ja katsoin maisemaa sen jokaisesta suunnasta. 

Sekä korkeuksissa majakkatornissa että merenrantakalliolla seisoessani tunsin voimakkaasti myös kunnioitusta ja tietynlaista nöyryyttä. Vaikka en ole korkeanpaikankammoinen, vaikka päinvastoin pikemminkin nautin korkeuksista, majakkatorni herätti tietynlaisen pelonsekaisen kunnioituksen, enkä halunnut viettää siellä aikaa kovin pitkään. Olimme niin korkealla, ihmisten tekemän rakennelman suojassa, ja vastassa oli ikiaikainen luonto, meri, tuulet ja kalliot, jotka voittaisivat meidät milloin tahansa. Ja vaikka ajattelin, että voisin oleilla rantakallioilla ikuisuuksiin ja ikuisuuksiin merta tuijottaen, tunsin kuitenkin samalla pelonsekaista kunnioitusta meren suuruutta ja voimallisuutta kohtaan. Ihmisen ei tarvitse ottaa kuin yksi pieni harkitsematon harha-askel, eikä meri tunne armoa. Ihmisen on turha mitellä voimiaan meren kanssa. 

Iltapäivällä hylje tuli paistattelemaan päivää rantakalliolle. 

Illalla söimme pienen yöpyjäporukan kesken aivan täydellisen illallisbuffetin saaristolaispöydästä. Söimme tietysti merinäköalaikkunoiden ääressä ja meitä palveltiin hyvin ystävällisesti, kuin olisimme tärkeitä kunniavieraita.

Saunaan menoa odotellessani kiipesimme vielä majakkatorniin katsomaan auringonlaskua, joka näkyi kirkkaana ja aivan huikaisevana majakan korkeimmalta tasanteelta. Ajattelin, että tämän hetken muistan niin kauan kuin elän. Ei voi olla mitään suurempaa kuin auringonlaskun näkeminen pilvettömänä, toukokuisena iltana majakkatornista. 

Minun ja kumppanini saunavuoro oli huonekunnista viimeisenä. En ollut odottanut 114-vuotiaalta rantasaunalta erityisempää elämystä, mutta se, kuten kaikki muutkin asiat saarella, ylitti täysin odotukseni. 

Kun astuin sisään saunarakennukseen, ensimmäinen ajatukseni oli nostalginen. Siellä tuoksui aivan samalta kuin mummini rantasaunassa lapsuudessani! En tiedä, mikä tuoksu se tarkalleen ottaen oli. 

Saunarakennuksessa oli niin ikään ikkuna, joten saunan lauteilta pystyi koko ajan ihastelemaan merinäköalaa, kuten kaikista muistakin saaren rakennuksista. 

Saunasta oli lupa pulahtaa mereen uimaan tietystä kohtaa rantakalliota, mutta se oli tietysti oma valinta ja omalla vastuulla. Kumppanini ei tuntenut houkutusta kastautua hyisen kylmään mereen, mutta minunhan tietysti oli aivan pakko päästä kokemaan sekin. Kumppanini tuli seurakseni. Kun lähdimme kävelemään saunalta rantakalliolle, tietysti haahka tepasteli edellämme koko matkan. 

Ujuttauduin rantakalliolta mereen ja kastauduin pikaisesti. Vesi oli todella kylmää, mutta vedestä takaisin kalliolle noustessani en tuntenut niinkään kylmyyttä, vaan ihmeellistä, ylitsepursuavaa elinvoimaa. Tunsin olevani joka solullani enemmän elossa kuin pitkään aikaan. Kumppanini tarjosi minulle pyyhettä lämmikkeeksi matkalla takaisin saunalle, mutta torjuin sen. Harpoin pelkässä uimapuvussa, talven jälkeen vielä sheivaamattomine säärineni rantakallioita pitkin kohti saunaa elinvoimaa puhkuen, kunnes näin puolustusvoimien upseerin ja erään majakan asukkaan ihan muutaman metrin päässä. Meille oli kerrottu, että saarella järjestetään armeijan harjoitus sinä iltana ja seuraavana aamuna, joten siinä ei ollut mitään yllättävää, mutta toki tiettyä koomisuutta oli siinä, että heidän esittelykierroksensa osui juuri kohtaan, jossa minä olin tulossa meriuinnilta takaisin saunaan maailmanvoittajaoloissani. Sain pyyhkeen ympärilleni aika nopeasti. 

Myöhään illalla näin huoneemme ikkunasta kaukana horisontissa risteilyaluksen valot. Ajattelin, että se oli mieletön hetki. Olen ollut useamman kerran laivassa ja nähnyt laivan ikkunasta majakan, mutta nyt olinkin majakassa ja näin majakan ikkunasta laivan.

En istunut koko yötä majakan ikkunassa tuijottamassa merelle, mutta kömmin aika monta kertaa amuyöstä ja aikaisin aamusta katsomaan, miltä maisema näyttää. Toivoin näkeväni auringonnousun. En nähnyt sitä. Joka kerta, kun katsoin ikkunasta, maisema näytti samalta: pilvinen taivas, utuinen horisontti, harmaana vaahtoava meri.

Aamulla nousin ylös ennen kuin aamukahvia oli keitetty, otin kirjan mukaani ja puikkelehdin rantakallioille. En nähnyt siellä muita, ja olin siitä iloinen. Olin ajatellut viettäväni rauhallisen hetken ja ehkä lukevani vähän, koska en ollut juuri ehtinyt lueskelemaan saarelle tultuamme. 

En kuitenkaan voinut lukea. Tuijotin vain merta ja seurasin haahkojen tekemisiä rannalla ja rantakallioilla. 

Aikanaan pääsimme aamukahville ja sitten oli vielä aikaa olla vain saarella lounaaseen ja iltapäiväkahviin asti. Aamun aikana kiipesimme vielä kerran majakan torniin. Olin ajatellut ottaa kuvan tornin ikkunasta ja liittää kuvan osaksi veljelleni lähetettävää syntymäpäiväonnittelua, mutta aamulla tornin lasi-ikkunat olivatkin niin huurteessa, että emme nähneet ulos. Tulipa kuitenkin nähtyä sekin. Ja kiivettyä ja katseltua, portaita ja vanhoja, niin kauniita ikkunoita, ja ikkunoista avautuvia maisemia. En voinut saada tarpeekseni niistä. 

Aikanaan, lounaan jälkeen, ahtauduimme samaan veneeseen päivävieraiden kanssa ja suuntasimme takaisin mantereelle. Veneeseen astuessamme majakan väki kiitti meitä vielä käynnistä ja sanoi toivovansa, että vierailumme oli hyvä kokemus. En oikein saanut sanaa suustani. Päätin, että kirjoitan heille käsin kiitoskirjeen. Jos osaisin sitäkään.

Tällä kertaa istuimme veneen perässä. Bengtskärin väki jäi vilkuttamaan meille, kun vene suuntasi avomerelle. Katsoin majakkaa niin kauan kun pystyin näkemään sen. 

Lopuksi on todettava, että vaikka yleensä tunnen suunnatonta haikeutta aina, kun jokin, mitä olen kauan odottanut, on ohi, niin edes tämä ei koskenut Bengtskärin vierailua. Ajattelen kyllä edelleen, että en voi saada siitä paikasta tarpeekseni. Silti tällä kertaa, harvinaisen elämäni kerran, lähdön tunnelma ei ollut minulle kestämättömän haikea. Olin vain hyvillä mielin. 

Saimme kokea Bengtskärin, eikä kokemus olisi voinut olla meille parempi. Se ylitti kaikki suurimmatkin odotukseni. 

Kolmekymmentä maratonia

Koska viimeisin maratonini oli minulle kolmaskymmenes, on taas tullut aika perinteen mukaisesti muistella viimeistä kymmentä maratoniani. Koska olen kertonut melkein kaikista pitkästi täällä blogissa ne juostuani, muistelen näitä jo aiemmin kerrottuja vain tuokiokuvina, päällimmäisiä mieleen jääneitä asioita. Muutamaa aiemmin selostamatta jäänyttä hiukan pidemmin. Olkaa hyvä:

21. Rovaniemi, heinäkuu 2017

Muistan Jätkänkynttilä-sillan, joka mielestäni oli tosi hieno, Erityisen hienoa oli, että joulupukki ampui lähtölaukauksen. Juostessani puolivälin kohdasta ohi, joulupukki päivysti maalialueella vähän leipiintyneen näköisenä. Ihan parasta oli, että maalissa oli tonttujoukko vastaanottamassa. Tontut tulivat tuomaan mehua ja komensivat istumaan, vaikka koetin kieltäytyä, ja tulivat ystävällisesti yhteiskuviin. Tämän reissun jälkeen ajattelin, että jätän urani yliopistolla ja rupean itsekin tontuksi.

Lisää Rovaniemen reissusta voi lukea täältä.

22. Moskova, syyskuu 2017

Lähdin tälle reissulle surullisena yhden ihmissuhteen päättymisen jälkeen. Mukana oli myös minimaalisesti pelkoa, sillä juuri ennen tätä maailmalla oli esiintynyt useita terrori-iskuja ja Moskovaa povattiin hyvinkin mahdolliseksi seuraavaksi kohteeksi. Terrori-iskua ei kuitenkaan tapahtunut. Päällimmäisenä muistan, että kolmen hengen porukallamme oli todella mukava yhteinen reissu. Toisena mieleeni ovat jääneet Moskovan kaupungin henkeäsalpaavan kauniit rakennukset ja arkkitehtuuri. On mahdoton kuvitella sitä taitavan ihmiskäden työmäärää, joka kaiken sen toteuttamiseen on tarvittu. Suosittelen ihan jokaiselle tututustumista!

Lisää voit lukea täältä.

23. Kuopio, Itsenäisyysmaraton, 2017

Halusin ja sain osallistua maratonille sen vuoden itsenäisyyspäivänä, jona Suomi täytti 100 vuotta.

Päällimmäisenä muistan, että tuon maratonin jälkeen olen ollut kaikista kolmestakymmenestä maratonistani pettynein omaan suoritukseeni.

Kuopiossa juostaan kahdeksan reilun viiden kilometrin kierrosta. Juoksin tuolloin ehkä ensimmäiset viisi kierrosta hyvin, mutta viimeisillä kierroksilla vauhtini hyytyi täysin. Pystyin kyllä juoksemaan, mutta juoksin hitaasti ja voimani tuntuivat olevan täysin poissa. Tämä saattoi johtua siitä, että olin minulle hyvin epätyypillisesti sairastanut vatsatautia muutaman maratonia edeltävän päivän ajan, ja vaikka maratonpäivä oli ensimmäinen täysin vatsaoireeton päivä vähään aikaan, elimistöni oli kuitenkin tyhjentynyt ihan kiitettävästi.

En kuitenkaan tuolloin antanut yhtään armoa itselleni. Vaikka yleensä olen tyytyväinen päästyäni maratonilta maaliin, tuolloin olin ainoastaan vihainen itselleni. Mielessäni oli ainoastaan, että epäonnistuinpa surkeasti.

Lisää Suomen satavuotispäivän maratonkokemuksestani täällä.

24. Färsaaret, kesäkuu 2018

On aivan selvää, mitä täältä on jäänyt päällimmäiseksi mieleen: maisemat. Näin täällä aivan ehdottomasti kauneimmat maisemat, jotka olen ikinä nähnyt, kuvat ja televisiokuvat mukaan luettuna. En usko, että tulevaisuudessakaan tulen koskaan juoksemaan maisemissa, jotka miellyttäisivät minua enempää kuin Färsaarten maisemat. Puhdas luonto, vuoret ja kalliojyrkänteet, vesiputoukset, kesäpäivän auringossa välkehtivä aava valtameri. Jokaisen pitäisi saada kokea se.

Tarkemmin ja vähän myös kuvitetusti tästä uskomattomasta matkasta täällä.

25. Itämeri-maraton, Hanko, lokakuu 2018

Vuonna 2018 juoksin vain kaksi maratonia, ehkä siksi, koska samaan vuoteen mahtui elämäni ensimmäinen vakituinen työpaikka ja niin ikään elämäni ensimmäisen vakavan seurustelusuhteen aloitus. Ensimmäinen maraton, jota parisuhteen toinen osapuoli tuli katsomaan, oli tämä maraton. Ehkä siksi pystyin siellä vähän parempaan kuin olin olettanut.

Lisää voit lukea täältä.

26. Helsinki, toukokuu 2019

Lähdin tänne ihan vain siksi, koska halusin juosta maratonin mahdollisimman lähellä silloista kotipaikkakuntaani. En halunnut matkustaa kauas. Silloinen kotipaikkakuntani oli kaukana vähän kaikesta, joten Helsinki oli niitä lähimpiä mahdollisuuksia. Lisäksi halusin ensimmäisen kerran kokea Helsinki City Running Dayn: aiemmin olin juossut Helsingissä maratonin kahdesti, elokuussa vakiintuneena maratonpäivänä. Parina viime vuonna tuo elokuun päivä on kuitenkin siirretty toukokuulle ja siitä on tehty paitsi maraton-, myös puolimaraton- ja lyhyempienkin juoksureittien päivä. Siksi se on Helsinki City Marathonin sijasta Helsinki City Running Day, ja sainpa senkin kokemusvarastooni!

En ole kirjoittanut tästä omaa postaustaan. Päällimmäisenä mieleeni jäi, että päivä oli kaunis, osallistujia oli paljon eikä siis tarvinnut pelätä eksymistä, ja oli hauskaa, että numerolapussani luki nimeni, joten tuntemattomat ihmiset saattoivat kannustaa minua nimeltä mainiten. Monet tekivät niin, ja aluksi ihmettelin, keitä he oikein olivat. Olin erityisen otettu myös siitä, että tuntemattomien lisäksi tuttujakin oli katsomossa, ja juoksuni päätyi myös yhteen instagram-stooriin!

27. Hämeenlinna, elokuu 2019

Jo vuosia olin miettinyt Hämeenlinna-maratonille osallistumista, ja tuolloin se sitten toteutui. Olen tyytyväinen aina, kun olen vuosia miettinyt jotain, ja saan sen sitten toteutettua. Olen tyytyväinen myös siitä, että haaveeni pysyvät sopivan kokoisina toteutettaviksi.

Tuolta valitettavasti päällimmäisenä mieleeni on jäänyt eksyminen, ja sen jälkeen yritys kysyä liikenteenvalvojalta apua, kuitenkaan saamatta sitä. Haluaisin tässä vielä kerran yleisesti ja yhteisesti korostaa: maraton on sen mittainen matka, että puolivälin jälkeen juoksija ei ole kaikkein skarpeimmassa olotilassa. Maratonilla olisi siis ensiarvoisen tärkeää olla mahdollisimman selkeät opasteet ja / tai ohjaajat. Ja jos jompikumpi tai molemmat näistä pettävät, niin kyllä edes järjestäjätiimiin kuuluvan pitäisi osata opastaa kysyttäessä. Ja jos tämäkin osoittautuu mahdottomaksi, niin sanoisin vielä sen, että ystävällisyys ei maksa mitään. Ystävällinen voisi edes yrittää olla, vaikka ei osaisi neuvoa.

Tuo oli minulle ensimmäinen (mutta ei viimeinen) maraton, jolla tein vähän ylimääräistä lenkkiä, mutta juoksin silti itseäni tyydyttävän ajan. Lisäksi olen ylpeä siitä, että onnistuin eksymistilanteessa välttämään paniikkiin joutumisen, vaikka paniikki on minulle inhottavan tavanomainen reaktio. Hämeenlinna tuli koettua, mutta ei ole minkäänlaista halua lähteä sinne uudestaan.

Tarkemmin siitä voit lukea täältä.

28. Kullervo-maraton, Joutseno, lokakuu 2019

Tämä oli minulle juhlamaraton, sillä jo joskus maratonharrastukseni alussa olin asettanut itselleni tavoitteen, että jospa joskus saisin juostua oman ikäni verran maratoneja. Tuolloin se sitten toteutui. Olin 28-vuotias, juoksin kahdennenkymmenennenkahdeksannen maratonini, ja jonkin kosmisen yhteensattuman seurauksena myös juoksunumeroni oli 28.

Tämä oli pitkästä aikaa yhteinen maratonreissu kummisetäni kanssa.

Täällä opasteet ja ohjaus olivat todella selkeitä, ja tällä olen myöhemmin lohduttautunut miettiessäni, onko aivoissani jotain vialla, kun eksyn maratonreiteillä ja muillakin reiteillä. En sentään aina joka paikassa eksy, siitäkään huolimatta, että ympäristö oli minulle täällä täysin vieras.

Tämän jälkeen oli hyvä mieli!

29. Paloheinä, Helsinki, kesäkuu 2020

Jatkumonhan piti olla sellainen, että olisin juossut kahdennenkymmenennenyhdeksännen maratonini kotipaikkakunnallani 29-vuotissyntymäpäivänäni, mutta korona tuli väliin.

Koronakevään jälkeen oli pakko päästä juoksemaan jonnekin, ja kun oikeastaan muuta ei ollut tarjolla, tartuin tarjoukseen lähteä hardcore-tasolla maratoneja harrastavien reitille Paloheinän ulkoilumaastoon. Ei olisi ehkä kannattanut, mutta tulipahan tehtyä. Tästäkään en ole kirjoittanut omaa postaustaan, ihan vain siksi, että olen oikeastaan halunnut vain unohtaa tämän.

Jos Hämeenlinnassa aloitin eksymisen eksymällä vähän, niin täällä harrastin eksymistä enemmän kuin juoksemista. Koska tämä oli pienen harrastajajoukon maraton, täällä ei ollut opasteita. Täällä oli ainoastaan muita, jotka tiesivät, minne pitää juosta. Täällä oli myös ihan joka mutkassa mahdollisuus juosta harhaan. Ja voin kertoa, että minä käytin ihan jokaisen mahdollisuuden.

Puoliväliin asti juoksin muiden perässä ja sitten ajattelin, että kyllähän tämä nyt jo täytyy osata. Jossain kahdenkymmenen maratonin jälkeen minulle on muodostunut tärkeäksi saada juosta omassa rytmissä, ilman että tarvitsee lisätä tai vähentää vauhtia jonkun toisen mukaan ainakaan koko maratonin ajan. Lähdin siis juoksemaan omaan tahtiin.

Täälläkin juostiin kahdeksan noin viiden kilometrin kierrosta, ja se eksyminen alkoi, kun olin juossut puoli kierrosta itsekseni puolivälin jälkeen. Kun olin eksynyt ensimmäisen kerran ja ehtinyt jo pelätä, että en enää ollenkaan löydä takaisin, kun olin kysynyt usealta ulkopuoliselta ja kun minua oli etsitty ja huudeltu ympäri Paloheinää, jaksoin vielä olla vihainen ja juosta kovaa, ajatella, että nyt otan kiinni ainakin osan siitä eksymisestä.

Seuraava yksin juostu kierros uusine eksymisineen taas tappoi juoksemisen halun ennenkokemattomalla tavalla. Kun olin tulossa kuudennelta kierrokselta, olin päättänyt, että nyt menen sanomaan tuolle järjestäjälle, että keskeytän tähän. Keskeyttämisen ajatus ei ollut koskaan aikaisemmin maratoneilla käynyt edes mielessäni, mutta tuolla juoksemishaluni oli täysin ennenkokemattomasti tapettu. Olin kunnossa, ei ollut kipuja, ei ollut mitään muuta syytä keskeyttää, mutta pitkien turhien lenkkien juokseminen tuntui niin pahalta, niin perin juurin turhauttavalta, että en enää halunnut juosta askeltakaan.

Tullessani kuudennelta kierrokselta järjestäjä kuitenkin kysyi minulta itse, aionko vielä jatkaa. Kuulin itseni vastaavan, vastoin omia ajatuksiani, että aion jatkaa. Järjestäjä kehui. Lähdin seitsemännelle kierrokselle, ja toiset maratoonarit lähtivät juoksemaan kanssani samaan tahtiin, heidän viimeistä ja minun toisiksi viimeistä kierrostani. Selvisin sen kierroksen heidän avullaan eksymättä ja jos on jäljellä enää viimeinen kierros, niin siitä kyllä aina selviää.

Juoksin pari kertaa harhaan vielä viimeiselläkin kierroksella, mutta pääsin kuitenkin maaliin.

Kotiin tullessani itkin, enkä ole ikinä sillä tavalla itkenyt maratonin jälkeen.

30. Tuusulanjärvi, elokuu 2020

Kolmaskymmenes maraton, juhla.

Ensimmäinen maraton vuosiin, jolle pääsin lähtemään täysin huolettomasti, sillä kotioveltani oli lähtöpaikalle niin lyhyt matka, ja jonka jälkeen pääsin kotiin suihkuun. 

Rankin maraton maratonieni historiassa. Liiallinen kumuus, kamalat itseä soimaavat mielen täyttävät ajatukset omasta huonoudesta. Tietysti pieni eksyminen kuului tähänkin, kotimaisemissa juostavaan maratoniin, kai se sitten vain kuuluu asiaan.

Mutta se oli kolmaskymmenes! Ja siellä minä juoksin, samoilla teillä joilla äitini ja äitini äiti ovat kulkeneet. Juoksin kotini ohi ja työpaikkani ohi, ja torin poikki, jolla hengailevat ihmiset eivät vähäisen osallistujamäärän vuoksi varmaan edes tienneet, että tässä tulee maratoonari henkihieverissä, ja kannustusjoukot.

Juoksin / matelin tuolla huonoimman aikani, mutta siitä huolimatta olin hyvin tyytyväinen ja ylpeä itsestäni päästyäni maaliin, sillä olin ollut varma, että en selviä tästä.

Jos haluat vielä kerrata tätä viimeksi juostua, voit tehdä sen täällä.

Lopputulos ja ajatukseni nyt tästä kokonaisuudesta:

Kun olin saanut juostua kymmenen maratonia, olin hyvin onnellinen.

Kun olin saanut juostua kaksikymmentä maratonia, oloni oli juhlava ja onnellinen.

Nyt, kun olen saanut juostua kolmekymmentä maratonia, olen ihan tyytyväinen virstanpylvään saavuttamisesta, mutta aikaisempien virstanpylväiden suuri ilo on poissa.

Tällä hetkellä oloni on sellainen, että monet maratoneistani ovat epäonnistuneet ja itse olen epäonnistunut ja huono. En pysty juoksemaan hyviä aikoja, eli olen huono juoksija. En pysty edes pysymään maratonreitillä, eli aivoissani on varmaan jotain vikaa.

Kuten joskus aikaisemminkin, olen jälleen joutunut puntaroimaan, onko maratonien juoksemisesta minulle edes mitään iloa.

Olen miettinyt, mitä muuta matkaa kuin maratoneja voisin juosta, sillä haluaisin kuitenkin juosta. En ole keksinyt sitä. Puolimaraton on minulle liian kevyt, ellen ala juosta kovempaa vauhtia, ja sitä taas en halua, en usko sen ainakaan parantavan tätä asiaa. Täysmaraton tuntuu pituudeltaan minulle ihan maksimimatkalta. En tiedä mikä olisi välimuoto.

Olen huomannut, että maratonmatkasta selviytyminen ei tuota minulle enää iloa. Vaadin itseltäni parempaa aikaa ja onnistumista, eli koko maratonharrastukseni perusta on järkkymässä. Olen harrastanut pitkänmatkanjuoksua juuri siksi, että juokseminen on ollut minulle rentoutumiskeino, ei tapa lisätä suorituspaineita elämään. Maraton on ollut vain se matka ja tavoite, joka saa lähtemään tavallisille juoksulenkeille päivästä toiseen ja ajasta aikaan.

Olen huomannut, että oikein mikään ei riitä. Edessä odottaa aina seuraava ja seuraava ja seuraava, lisää lisää lisää, ja tiedän, että mikään ei tule kuitenkaan koskaan täysin riittämään.

Lopputulos näissä ajatuksissani on kuitenkin, että

jatkan tästä vielä.

Jos joskus tulee neljäskymmenes maraton, ja jos sen jälkeen vielä tuntuu, että en tiedä haluanko jatkaa, niin sitten voin taas puntaroida mahdollisuuksiani.

Kiitos jokaiselle, joka on ottanut osaa maratonieni ilojen ja surujen hetkiin! <3