Kesti luvattoman kauan, että sain aikaiseksi alkaa kirjoittaa
tätä postausta.
Kirjoittamista vaativat asiat tapahtuivat touko-kesäkuun
vaihteessa, ja vasta näin kuukauden kuluttua saan itseni kirjoittamaan.
Selitys numero 1 on se, että heti matkalta palattuani minulla
ei ollut kahteen viikkoon vapaa-aikaa kuin hetkittäin. En puhu nyt mistään
sellaisesta kiireestä, mistä liian monet ihmiset puhuvat tehdäkseen itsensä
tärkeiksi ja selitelläkseen saamattomuuttaan. Kirjoittamisen vaatimaa vapaata tuokiota ei tosiaan kahteen viikkoon ollut, mikä oli aika karmeaa.
Sitä seuraavien kahden viikon kirjoittamattomuus puolestaan
selittyy vähän saamattomuudella, vähän jaksamattomuudella ja aika suurelta osin
sillä, että eihän siitä osaa kirjoittaa.
Matkustin kolmen muun ihmisen seurassa paikkaan, jossa en
ollut koskaan ennen käynyt, enkä myöskään kuullut kenenkään toisen
matkakertomuksia. Vietin siellä melkein viisi päivää. Niiden päivien aikana
ajattelin kerta toisensa jälkeen aivan vilpittömästi, että tämä on maailman
kaunein paikka.
Käsittämätön matkakohde, käsittämätön kokemus.
Onko sellaisesta mahdollista kirjoittaa?
Koska olen blogikirjoittaja, kirjoitan kuitenkin. Kirjoitan
vaillinnaisia sanoja, niitä ajatuksia, joita mieleeni on jäänyt. Tapojeni vastaisesti sekoitan mukaan myös muutaman kuvan, jotka eivät kerro läheskään tarpeeksi ja jotka sitä paitsi eivät varmasti ole edes niitä parhaita, sillä valitsin ne taas yhdessä hätäisessä jaksamattomuuden puuskassa.
Selittelyt sikseen, sitten aloitetaan kertomus.
Aikainen aamu, jona lähdemme matkaan. Minun
mittapuullani on aamuyö, mutta koska on jo kesä, on onneksi valoisaa. Ajamme
Helsinki-Vantaan lentokentälle. Istun takapenkillä ja kerron kaikista niistä
vaikeuksista ja ongelmista, joita minulla on kuluneen vuoden aikana ollut
uudella paikkakunnalla, uudessa työssä, uusien ihmisten kanssa, uudessa
elämässäni. Ihmettelen, miksi olen niin virkeä niin aikaisin aamulla ja miksi
puhun niin iloisesti niin ikävistä asioista.
On kummallista huomata, että lentokentät turvatarkastuksineen
ovat jo tuttuja minulle, vaikka en ole matkustellut kovin paljon. Ei ole montaa
vuotta siitä, kun olin vielä ihan pihalla siitä, mitä lentokonematkustamiseen
kuuluu. Ihmettelen, miksi minua on siunattu sellaisella etuoikeudella, että
saatan noin vain yhtäkkiä päästä matkustamaan joihinkin ihmeellisiin
kohteisiin.
Pari välilaskua, parit kahvimukilliset ja herkulliset
aamiaissämpylät. Yksi lento olisi tarpeeksi, kaksi lentoakin menisi, kolmas
lento on vähän liikaa. Paineenvaihtelut tuntuvat ahdistavilta päässäni, joka
vaihteeksi on koko kevään ollut täynnä räkää.
Sitten ollaan perillä.
Färsaaret.
Mystinen matkakohde, jonne lähteminen vähän ahdisti, koska
vuosi on ollut liian täynnä ahdistavia asioita. Viimeiseen asti päähäni mahtui
vain kysymys siitä, mitähän tästäkin nyt sitten tulee. Kevät oli sen verran
hektinen, että vasta pari päivää ennen lähtöä havahduin miettimään, mihin maahan oikeastaan ollaan menossa, mikä kohteen pääkaupunki on, mitä kieltä siellä puhutaan, millainen ilmasto on, mitä
vaatteita otan mukaan, mikä on rahayksikkö.
Laskeuduttuamme ensimmäinen havaintoni oli arktinen tuuli.
Aurinko paistoi, ei vaikuttanut muuten sen enempää kuumalta kuin kylmältäkään,
mutta pureva tuuli läpäisi takin ohuet hihat ja järkytti aggressiivisuudellaan.
Olin luullut tietäväni suurin piirtein, mitä odottaa lämpötilalta ja
ilmastolta: ehkä jotakin sellaista, kuin Suomessa on keväällä ja syksyllä,
maustettuna extra-sateella ja sumulla ja hyvin nopeasti vaihtelevilla
sääolosuhteilla, mutta sellaista tuulta en osannut odottaa. Tuuli ei
ollut niin kuin Suomen kova tuuli, ei edes myrskytuuli, se vain tuntui
kantautuvan joltakin tappavan arktiselta alueelta.
Lähdimme ajelemaan vuokra-autolla kohti majapaikkaamme.
Jännittävintä oli mennä merenalaisen tunnelin läpi saarelta
toiselle, mikä täytyi tehdä päästäkseen saaren pääkaupunkiin.
Kuullessani ensimmäisen kerran, että alittaisimme sellaisen
tunnelin, näin mielessäni, miten kulkisimme merenalaisessa putkessa kaloja ja muita
kauniita mereneläviä ihastellen. Valitettavasti totuus oli kuitenkin
tavallinen, vaikkakin pitkä, pimeä tunneli, jossa korvat menivät lukkoon kuin
junassa ja valoa näkyi vasta, kun silmät olivat jo aikaa sitten tottuneet
pimeään.
Jälleen maan päälle päästyämme hauskinta oli kuunnella
puhelimen navigaattorin antamia ohjeita, ja sen lausumia pitkiä, omituisia
teiden nimiä. Kielestä tai teiden nimistä ei saanut minkäänlaista otetta.
Siitä se sitten lähti, se, mitä on vaikea kuvailla.
Se, kun auton takapenkillä voi istua vain hiljaa tuijottaen,
korkeintaan välillä sanoen ”kattokaa”.
Jylhiä vuoristoja, karuja kallioita, sinisenä välkehtivä
meri. Sumua veden päällä, taianomaisia ilmiöitä, joita se sai aikaan. Ei
ihmiskäden aikaansaamaa massiivista koristeellisuutta, vain alkukantaista
luonnon omaa ikiaikaista kauneutta.
Uskomattoman paljon lampaita. Lampaat kansoittivat niityt ja
laaksot ja kiipeilivät kaikessa rauhassa pystysuorilta näyttävillä rinteillä ja
vuorilla. Minulle ei koskaan selvinnyt, miten ne siellä pysyvät pystyssä, ja
miten lampaat selviävät talven yli. Lampaat kulkivat vapaina, ja autoilijoita
kehotettiin varomaan niitä. Joissakin kohdissa ajoteillä oli esteitä, joiden
yli lammas ei päässyt menemään, mutta muuten ihmiset saivat siirtyä lampaiden
tieltä, niitä oli saarilla enemmän kuin ihmisiä.
Saavuimme majapaikkaamme ja aloimme analysoida sitä, kuka
huoneistossa majoittuisi mihinkin ja miten.
Lähdimme käymään kaupassa ja tulimme takaisin majapaikkaan
laittamaan ruokaa.
Matkan aikana eniten juuri tällaisissa tilanteissa mielessäni
pyörivät toistamiseen kysymykset, joita ehkä koko kevään olen miettinyt,.
Aikaisemmilla, harvoilla matkoillani en ole tullut ajatelleeksi niitä, mutta
tällä matkalla jouduin pari kertaa vetäytymään miettimään.
Itseinho.
Olenko ihmisenä kohtuuttoman itsekäs?
Olisiko minun mahdollista joskus tulevassa elämässäni päästä
tilanteeseen, jossa rehellisesti osaisin vetäytyä taustalle ja olla vaatimatta
itselleni mitään?
Miten tasapainoilla liiallisen itsekkyyden ja toisaalta
liiallisen epäitsekkyyden välillä niin, että kaikkien olo olisi mahdollisimman
hyvä?
Onko se mahdollista?
Ensimmäisenä iltana ihmettelimme hellaa, joka toimi eri
tavalla kuin Suomessa, ja kahvia, joka maistui huonommalta kuin Suomessa.
Päivien kuluessa hellan salaisuudet selvisivät ja kahvin makuun tottui.
Ruuanlaiton ja syömisen jälkeen kävimme kävelylenkillä mäkisessä maastossa
ihailemassa näköaloja, joita korkeat mäet tarjosivat.
Seuraavana päivänä päivä ei valjennut. Ikkunoista näkyi vain
se sakea sumu, joka kai on hyvin leimallinen näille saarille. Mietimme, näkeekö
mitään nähtävyyksiä sumun läpi, mutta lähdimme kuitenkin ajelemaan autolla. Se
kannatti. Kaupungin ulkopuolella vuoristoteillä äärettömän Atlantin laidoilla,
pelottavan korkeilla ja jyrkillä teillä, näköalat olivat mielettömän hienot.
Ei ollut sanoja, ja oli turha ottaa kuviakaan, mutta pakkohan
niitä silti oli ottaa.
Vuorten keskeltä löytyi kallioiden väliin jäävä
merenrantapoukama, jonne tuuli ei käynyt. Ensimmäistä kertaa reissun aikana oli
kunnolla lämmin, takki piti ottaa pois ja olla kiitollinen siitä, että sen alla
oli lyhythihainen paita. Aurinko paistoi kuumasti, ja ihmiset laskivat
köysirataa pitkin kalliolta mereen. Jonkun paikallisen lammaskoira juoksi ihmisten
ympärillä toivoen, että sen kanssa leikitään.
Ajattelin, että en saa koskaan tarpeekseni valtameren,
jylhien kallioiden ja kivikoiden katselemisesta.
Seuraavana aamuna huoneistossamme jouduttiin kriisiin, koska
kenenkään puhelimen netti ei toiminut. Vetäydyin syrjään, eikä netin
toimimattomuus kiinnostanut minua juuri yhtään. Päinvastoin olin kiitollinen
siitä, että sain olla kaukana kotoa ilman arkisen maailman kakofoniaa, jonka
internetin ja somen maailma tuo nykyään joka kolkkaan.
Jonkin ajan kuluttua selvisi, että minulla ei ollut
alkuunkaan syytä olla tyytyväinen, koska juuri minä olin kaiken aiheuttanut,
vaikkakin vahingossa. Vielä reissun viimeisenä päivänä läpikäytiin muun muassa
tällainen keskustelu liittyen siihen, miksi olin irrottanut internet-yhteyden
takaavan vempeleen johdon:
”Mut Erika, mä vielä
kerran kysyn, että etkö sä yhtään kattonut, minkä johdon sä vedät irti?”
”Mä katsoin ensin, että ei ole tyhjiä
pistorasioita. Sitten mä näin yölampun pistorasian, mutta sitä ei voinut vetää
irti, koska mä tarvitsin lukulamppua. Niinpä vedin irti sen laitteen johdon,
josta en oikein tiennyt, mikä se on, mutta se näytti tarpeettomimmalta. Kun
puhelin oli latautunut, en muistanut laittaa johtoa uudestaan seinään.”
Huomattuani, että minä olin aiheuttanut pienen yhteisömme
tasapainon totaalisen järkkymisen, teki mieli vetäytyä loppupäiväksi itkemään
jonnekin. Kuten joskus käy, yksi porukasta keksi, että oikeastaan
internetyhteys-apparaatin johdon irti vetäminen oli kaikille meille hyödyllinen
asia. Nyt voin ehkä elää loppuelämäni tämän asian kanssa.
Vietimme päivän jälleen maisemia katsellen. Tällä kertaa
löysimme maalaiskylän, jossa oli paljon pieniä, matalien kiviaitojen
reunustamia, ruohokattoisia taloja, kuin suoraan jostain lastenkirjasta. Myös
siellä oli lampaita ja pari vanhaa hevosta, jotka makoilivat maassa elämäänsä
kyllästyneen näköisinä.
Sen päivän paras asia oli ehdottomasti mustavalkoinen
lammaskoira, joka herkeämättä tuijotti rinteessä laiduntavia lampaita, mutta
joka kuitenkin jostain syystä malttoi käydä lyhyesti tervehtimässä meitä.
Tunsin kaiken arkisen yläpuolella olevan lämmön läikähtävän syvällä
sydämessäni, kun koira työnsi kuononsa kasvojani kohti ja antoi minun silittää
itseään, ennen kuin palasi uskollisesti takaisin työhönsä, omistajansa jalkojen
juureen. Tiesin taas, että vaikka ihmiset luulevat olevansa ylimpänä tässä
luomakunnassa, todellinen kauneus ja voima ja merkitys on kuitenkin
nelijalkaisissa.
Illalla alkoi jo jännittää seuraavan päivän koitos. Väänsimme
rentoutuksen vuoksi kaakaota kaapista löytämästämme leivontakaakaojauheesta,
mutta ei siitä erityisen hienoa suklaaelämystä valitettavasti tullut. Ehkä se
kuitenkin toimi jonkinlaisena oluen ja Irish Coffeen korvikkeena joillekin meistä.
Seuraava päivä alkoi pahaenteisen myrskyisenä. Ihmettelimme
tuulessa hulluna huojuvia puita ja tuntui jotenkin epäreilulta, että kaikkien
niiden kauniiden päivien jälkeen juuri tänään piti näyttää noin huonolta.
Tänään oli se päivä, jota varten oikeastaan olimme tulleet. Arvaatteko, mikä päivä
siis oli?
No maratonpäivä tietenkin.
Selviydyimme lähtöpaikalle vähän liian ajoissa ja odottelimme
sitten lähtöä autossa niin kauan, että pari porukasta ehti jo muuttaa
vaatevalintojaan ja minä nappasin elämäni ensimmäisen kerran puolikkaan Buranan
ennen maratonia, koska rasittava päänsärky ei muuten hellittänyt. Lopulta
sitten pääsimme yhdessä ulos verryttelemään ja laahautumaan lähtöpaikalle.
Lähtöpaikalla muun muassa annettiin opastusta juoksua varten ja pidettiin
hiljainen hetki jonkun kunniaksi, en oikein saanut selvää, kenen.
Ja niinhän siinä kävi, että myrskyä ei sitten tullutkaan,
vaan loppuviimein maraton juostiin aurinkoisessa säässä.
Reitti kulki pääosin pitkin Atlantin vartta. Näin ne
uskomattomat maisemat koko ajan. Kalliot, rinteet, niityt täynnä lampaita,
vuoristoja pitkin virtaavat vesiputoukset, ja ennen kaikkea äärettömänä
horisonttiin jatkuvan valtameren koko matkan ajan. Tiesin, että mikään mennyt
tai tuleva elämäni maraton ei vedä vertoja tälle. Täällä ollaan sielunmaisemassani.
Pitkin kevättä olin kärsinyt hengitystieoireista, joiden
vuoksi pelkäsin tämän maratonin menevän pilalle. Koko keväänä en myöskään ollut
tuntenut sellaista hinkua juoksemista tai maratonille lähtemistä kohtaan, kuin
minulle on tullut tavaksi tuntea. Kevään aikana olen jo ehtinyt miettiä,
nautinko enää koskaan juoksemisesta. Mitä jos en enää koskaan tunne juoksemista
tai maratoonailua kohtaan muuta kuin lievää vastenmielisyyttä ja
pakonomaisuutta, joka on tullut vallitsevaksi tunteeksi tänä keväänä?
Tämä maraton oli paras mahdollinen laskeutuminen takaisin
juoksemisen ja pitkänmatkanjuoksemisen iloon pitkän rasittavalta tuntuneen
kauden jälkeen. Täällä en voinut saada tarpeekseni maisemista, joten en
myöskään toivonut, että matka loppuisi. Täällä sain juosta itselleni lempeän
hidasta tahtia, sillä juoksimme porukalla, eikä kukaan tavoitellut ennätyksiä.
Puhdasta ja raikasta meri-ilmaa oli helpompi hengittää kuin kotimaan
siitepölyntäyteistä ilmaa. Pitkään jatkuneen synkkyyden tilalle versoi hiljaa
jonkinlaista uutta toivoa.
Parasta oli juosta yhdessä hiljaa, vailla mitään tarvetta
sanoa kellekään mitään, kilometri toisensa jälkeen. Juoksin mutkasta mutkaan,
kallioiden ja vesiputousten välissä, ylämäkeä ja alamäkeä, ja muutaman kerran
oikein maisemasta häikäistyessäni käännyin sanomaan jollekin takana tulevalle
”katso!” Yhteinen hiljaisuus ja yhteisen kokemuksen jakamisen suunnaton ilo
vaihtelivat. Ainoa miinuspuoli olivat ne lammasesteet, joita matkan varrella
piti ylittää monta. Olin melko varma, että matkani katkeaa johonkin niistä,
mutta ei se katkennut.
Muutamaa kilometriä ennen maalia liikutuin nähdessäni kaksi
koiraa, jotka olivat samanrotuisia, kuin vastikään edesmennyt oma rakas
koirani. Ajattelin, että tämäkin on varmaan jonkin korkeamman merkki.
Lopulta tultiin maaliin, ja vaikka maisemat olivat
kyltymättömän hienot, niin kyllä se maaliin tulokin oli kivaa.
Maalissa oli parhaat tarjoilut, jotka olen koskaan
maratonilta saanut. Ensin söimme täyttävän kalapitoisen aterian ja sen jälkeen
kahvittelimme erilaisia kakkuja ja piirakoita syöden. Lastasin lautaselleni
kakkupaloja varmuuden vuoksi joka tarjoiluastiasta, ja kannoin sen jälkeen hirveää
häpeää, kun huomasin, että varmaankin niitä astioita oli paljon siksi, että
kakkua riittäisi kaikille. Yritin salakuljettaa pursuilevan kakkulautaseni
pöytään niin, että kukaan ei huomaisi ja ahnehtia kakkuvuoren nopeasti. Liian
moni järjestäjäpuolen ihminen tuli kysymään minulta, olenko ok. Ensimmäiselle
vastasin vain joo, viidennelle teki mieli sanoa, että en varmasti ole, jos
vielä yksikin ihminen kysyy.
Olen sitä mieltä, että tässä maailmassa on harvoja niin hyviä
asioita, kuin se hetki, kun maratonin jälkeen on käynyt suihkussa ja saa vain
kaikessa rauhassa lepäillä. Viimeinen ilta kului leppoisasti.
Tuli viimeinen yö
Färsaarten aina vähän kosteassa ja kolkossa sisäilmassa. Viimeinen aamukahvi,
joka sai miettimään, miltä kotimaan kahvi tämän jälkeen maistuu.
Ajelimme lentokentälle, heitimme hyvästit lampaille ja
alitimme taas merenlaisen tunnelin. Ensimmäinen kolmesta lennosta oli myöhässä,
söimme eväsleivät hermostuneissa tunnelmissa. Paluumatkan aikana opin jotakin
ristikoiden ratkomisesta, josta en ole aikaisemmin tiennyt juuri mitään.
Juoksimme kahdella muulla lentokentällä henkemme kaupalla lähtöportteja etsien,
suunnitelmallisesti muodostetussa jonossa, jossa kaikki näkivät eteensä ja
kaikki pysyivät mukana. Ihmettelin sitä, miten rivakasti pystyin suoriutumaan
turvatarkastuksesta, vaikka yleensä olen sellaisissa tilanteissa toivottoman
kömpelö köntys. Kolme nousua, kolme laskua, paineenvaihtelut päässä, kahvia,
teetä ja vettä, Helsingin lentokentällä tuuli, joka tuntui seuranneen meitä
Färsaarilta asti, sellainen tuuli, että mietin, päästäänkö tässä ollenkaan laskeutumaan.
Jatkan näistä tunnelmista kirjoittamista varmasti vielä joskus.
Mitä tähän loppuun voisi sanoa?
Hyvät ihmiset, teistä jokainen!
Matkustakaa Färsaarille ja kokekaa se itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti