Ikäkriisi

 Tänä vuonna täytin 30 vuotta. 

Tähän ikään liittyy jonkinlainen kriisi.

Kun lapsena täytin 10 vuotta, en ajatellut siitä muuta kuin että oli hienoa olla taas vuoden vanhempi. Vuosittainen vanheneminen oli hienoa siihen asti, kunnes täytti 18 vuotta. En ole kuulunut niihin, jotka odottivat täysi-ikäisyyttä ja juhlivat sitä. Täysi-ikäistyminen oli minulle aikanaan monien muiden asioiden tavoin ahdistuksen paikka: vastuu kaikesta lisääntyy ja minä pelkäsin ja koin, että en täytä aikuisuuden kriteerejä enkä koskaan pysty elämään elämää niin kuin aikuisen ihmisen pitäisi pystyä sitä elämään. 

Kun täytin 19 vuotta, minulle oli vavahduttava hetki ymmärtää, että seuraavana vuonna täytän 20 vuotta. 

20-vuotias kuulosti aika vanhalta, aikuiselta. Ajattelin, että täyttääkseni 20 minun on jo viimeistään pakko olla päässyt elämässä jonnekin. 

20-vuotiaana huomasin olevani aika samanlainen kuin siihen asti, enkä oikeastaan eronnut silloin ympärilläni olleista samanikäisistä. Kun 20 vuoden täyttäminen tapahtui, se ei sitten ollutkaan mikään kriisin paikka, vaan ihan tavallinen asia. 

30 vuoden täyttäminen on sen sijaan ollut jonkinlainen kriisin paikka. 

Olen elänyt aikuisen elämää vuosikymmenen. Olen ollut aika pitkään sellainen ihminen, joka asuu omillaan ja jonka pitää itse hoitaa asioitaan, ei ole huoltajia eikä holhoojia. Olen opiskellut, hakenut töitä ja työllistynyt. Olen myös jo elänyt verrattain pitkään vakaata elämänvaihetta, jossa ei enää tarvitse pyrkiä aktiivisesti jonnekin, opiskelemaan tai töihin tai parisuhteeseen tai mihinkään. 

Aika on muuttanut ihmisiä. Lapset ympärilläni ovat kasvaneet isoiksi. Kun olin noin parikymppinen, vähän sen alle ja vähän sen yli, ympärilläni oli useampi päiväkoti-ikäinen lapsi. Vietin heidän kanssaan aikaa, jouduin vahtimaan ja hoitamaan heitä. Kärsivällisyyteni oli koitoksella ja vannoin, että en halua ikinä omia lapsia. Vaihdoin vaippoja, passasin, leikin, pelasin, kielsin, komensin, vastasin kyselyikäisten kysymyksiin, puin, riisuin, luin ääneen, otin syliin, otin kiinni, otin kädestä, kestin meteliä, vahdin, pelkäsin, olin joskus onnellinenkin. Ajattelin, että tämä aika ei lopu ikinä. 

Nyt sen ajan lapset ovat teini-ikäisiä. Yksi ajaa kevarilla ja aloitti ammattikoulun, kaksi aloitti tänä syksynä yläasteen. Sydäntäni puristaa. 

En tiedä miksi. Ajan kulumisen ajatus on sietämätön. En kestä sitä, että asiat eivät pysy samanlaisina. En edes silloin, vaikka joskus tosissani tuskailin siitä, että tämä aika ei lopu koskaan, enkä kestä tätä enää.

Toisessa päässä ihmiset vanhenevat. Minua vanhemmista ihmisistä tulee koko ajan vanhempia ja vanhempia. Ja sitä vasta onkin sietämätöntä ajatella. Jokaisen ihmisen aika tulee joskus loppuun, ja on monia sellaisia ihmisiä, joiden menettämistä en kestä edes ajatella. 

Kaikki unelmani eivät ole toteutuneet. Olen kirjoittanut täällä blogissa monista asioista, joita olen halunnut tehdä ja joita sitten olen tehnyt. On yhtä aikaa valitettavaa ja onnellista, että kaikki unelmat eivät ole toteutuneet, paljon on toivottavasti vielä edessäkin. 

30-vuotiaana olen alkanut miettiä arvojani. Mitä haluan ja arvostan? Teenkö ja toiminko näiden arvojen mukaan? Jos huomaan ristiriitoja arvostusteni ja tekemisteni välillä, mitä minun pitäisi tehdä?

On ainakin yksi keskeinen asia, jonka suhteen olen pettynyt itseeni.

Arvostan menestystä ja elämässä eteenpäin menemistä. Jos olisin elänyt täysin arvostusteni mukaisesti, minun olisi pitänyt opiskella ja työskennellä kovemmin ja tehokkaammin. Minulla oli esimerkiksi yksi konkreettinen tavoite, jonka olisin halunnut saavuttaa ennen 30-vuotispäivää, mutta jota en ole saavuttanut vieläkään. 

Olisin halunnut menestyä paremmin kuin nyt olen menestynyt.

Tosin on mainittava, että mielestäni olen kyllä menestynyt oman elämäni mittapuulla ja omista lähtökohdistani ja koko elämänjanaa katsoen ihan hyvin. En loisteliaan hyvin, mutta kuitenkin kelvollisesti. 

Olen aika tylsä. Elän sellaista turvallista elämää, josta opiskeluaikana haaveilin ja jossain vaiheessa aloin jo ajatella, että en koskaan saa tätä. Vietän naurettavan ajan elämästäni töissä, vaikka todella tärkeät asiat ovat jossain muualla. Toistan päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen samat rutiinit. 

Toisaalta se on suurenmoinen lahja, jonka arvokkuutta kukaan sellainen ei ymmärrä, joka ei ole kokenut epävarmuutta ja tyhjyyttä. 

Vuosien jälkeen siinä alkaa kuitenkin tuntea myös tylsyyden, ja kysyy itseltään, tätäkö oikeasti haluan elämäni loppuun asti. 

Ikä ei ole hyve. Monet ympärilläni olevat ihmiset, esimerkiksi useimmat työkaverini, ovat minua vanhempia. Sen vuoksi he nauravat minut pihalle heti, jos sanon sanankin ikäkriisistäni. Tosiasia on kuitenkin se, että 30-vuotias alkaa olla jo liian vanha moneen. Ei ole loputtomiin mahdollista vaihtaa elämänsä suuntaa, opiskella uusia tutkintoja, vaihtaa työpaikkaa. 30-vuotiasta sinkkua ihmetellään (onneksi en enää joudu vastailemaan ihmisten tungetteleviin kysymyksiin tästä aiheesta) ja viimeistään 30-vuotiaalta naiselta odotetaan äitiyslomalle jääntiä (tämä on nykyisin se alue, josta minulle esitellään tungettelevia kysymyksiä). Ryppyjä on jo, urheilusuoritukset huononevat, aineenvaihdunta hidastuu ja kiloja karttuu. Lasten ja nuorten silmissä +30-vuotias on ikäloppu.

Iän vuoksi ei myöskään enää saa asioita anteeksi, eikä siitä saa bonuspisteitä. Kukaan ei ajattele, että "no, sinä olet niin nuori, ettei sinun vielä tarvitsekaan..." tai että "hyvänen aika, noin nuori ja pystyy jo tuollaiseen!" Kolmenkymmenen rajapyykin ylitettyään on pelkästään aikuinen, joka tekee tai on tekemättä asioita, ilman armoa tai erityismainintoja. 

Toisaalta on todettava, että ikä on auttanut joissakin asioissa. Enää en pelkää hoitaa asioita, kuten 20-vuotiaana pelkäsin. Puhelinsoitot virallisiin paikkoihin ja ihmiskontakteja sisältävien asioiden hoitaminen ovat nykyään tavallisia rutiineja, eivät paniikkikohtauksen paikkoja. Pystyn tekemään arkisella otteella asioita, joihin en olisi 20-vuotiaana uskonut pystyväni, kuten vetämään kokouksia ja johtamaan puhetta jossain tuntemattomienkin ihmisten porukassa. Tässä on myös kääntöpuoli: asiat eivät toisaalta tunnu enää niin ahdistavilta, mutta eivät monet asiat enää tunnu niin hienoiltakaan, kuin kymmenisen vuotta sitten. 

Nämä ovat yksiä syitä siihen, miksi juuri tänä vuonna päädyin hyppäämään lentokoneesta. 

Kukin rakentakoon tulkintansa siihen, miten nämä asiat liittyvät toisiinsa. Minäkään en oikein tiedä, mutta näen kuitenkin selkeän symbolisen yhteyden. 

 

Kevään lapsi

Kuten joka vuosi, tänäkin vuonna, sama elämänkierto.

Maaliskuu on kuoleman kuukausi, mutta onneksi sitä seuraavat huhtikuu ja toukokuu.
Toukokuu on kuukausista lempein. Toukokuu on ihmiselle hyvä.

Helpompi elämä alkaa huhtikuun lopussa. Joka vuosi tulen ajatelleeksi, onko tällä jotain tekemistä sen kanssa, että olen syntynyt huhtikuun lopussa. Voiko todellakin olla niin, että ihmisen syntymäajalla on jokin merkitys jossakin elämän syvemmällä tasolla? Minun näkökulmastani on niin, että huhtikuun lopusta toukokuun loppuun olen enemmän elossa kuin muina vuodenaikoina.

Palasia tältä ajalta vuodelta 2018:

Tyhjä syli. Odotan jatkuvasti sitä samaa, mitä olen tottunut odottamaan yksitoista vuotta aina erossa ollessamme. Voin melkein tuntea, miten nelijalkainen paras ystävä hyppää syliin. Voin melkein kuulla hänen innostuneet askeleensa, kun hän tulla touhottaa ovelle vastaan. Odotan, että hän tulee. Odotan turhaan. Ojennan käden silittämään ja ottamaan syliin, käsi haparoi pelkkää tyhjää. Etsin jotakin, jokin tärkeä puuttuu, niitä hetkiä on paljon, ja aina vasta jälkijunassa mieleen muistuu, että sitä jotakin ei enää ole.

On jotain muuta.
Oli yksi elämänvaihe, on uusia elämänvaiheita.

Muita koiria muilla pihoilla. Koirat haukkuvat uuden asuinpaikkakuntani melkein kaikilla pihoilla, tänä ensimmäisenä keväänä, jona täällä olen. Kuten jossain totesin, uusi asuinpaikkakuntani on koiranomistajien luvattu maa. Koirat haukkuvat innokkaasti ja juoksevat aitojen vierustoille katsomaan, kun kävelen ohi. Useimmat jo tietävät, kuka minä olen.

Lähipiiriin viime vuosina rantautuneet kaksi koiraa ovat tänä keväänä heittäytyneet yllättävän tuttavallisiksi. Vielä viime vuonna ne eivät välittäneet minusta pätkääkään, nyt ne ryntäävät innoissaan vastaan ja tunkevat syliin, ja kun vain minä yksin jään niitä vahtimaan, ne suhtautuvat siihen kuin kyseessä olisi täysin luonnollinen asiaintila.

Ennenkokematon hetki. Matkustan junalla Helsinkiin. Kirkas kevätilta, Helsingin keskusta, joukoittain ihmisiä. Kävelen siellä yksin, enkä pelkää eksymistä, sillä ne kulmat ovat nykyään minulle tuttuja. Valaistun yhtäkkiä siihen, että tästä on tullut minun elämääni. En olisi ikinä uskonut, että elämäni voi muuttua näin, mutta näin on käynyt. Ajattelen, että ensimmäistä kertaa parhaan ystäväni kuoleman jälkeen olen jollakin oikealla tavalla elämäniloinen.

Mekko. Muutamaa päivää ennen syntymäpäivääni löydän kaupasta täysin sattumalta mekon, josta siinä hetkessä tiedän haaveilleeni salaa koko elämäni ajan.
Mekolla ei ole käyttöä, ei ole tulossa mitään juhlia, eikä sen tyyppisellä mekolla välttämättä olisi edes juhlissa mitään käyttöä.

Koska mulla on synttärit, ja koska tiedän, että kadun ikuisesti, jos jätän tuon mekon nyt ostamatta, enkä sen jälkeen löydä sitä enää koskaan, ostan sen.

Puen sen päälleni, ja sen jälkeen haluaisin pukea sen päälleni joka päivä. (En kuitenkaan kehtaa.) Otatan itsestäni kuvia se päällä. Lataan onnistuneimman kuvan Facebookiin (tietenkin).
Joku hieman ylimitoitetun kohtelias ihminen kommentoi, että kuvassa näkyy vahvana Austen, tai ehkä Brontën sisarukset, heissä enemmän ulottuvuuksia.
Siinä hetkessä tiedän, että tietyllä elämän osa-alueella olen nyt saavuttanut lakipisteen ja voisin sen suhteen kuolla onnellisena.

Sankaruus. Teen tähänastisen elämäni suurimman sankariteon.
Eräänä toukokuun alun yönä huomaan katossa sänkyni yläpuolella hämähäkin. Se on Suomen mittapuulla melko iso, ja siinä se kutoo verkkojaan.
En pelkää ampiaisia, mehiläisiä, koppakuoriaisia enkä muita öttiäisiä.
Sen sijaan hämähäkkejä pelkään kuollakseni.

Valehtelematta elämäni ensimmäistä kertaa olen sellaisessa tilanteessa, että asunnossa ovat vain minä ja se hämähäkki. En voi pyytää ketään toista ihmistä viemään hämähäkkiä pois. En voi olla sen kanssa samassa huoneessa. En voi itse mennä yhtään lähemmäs sitä, kuin nyt jo olen.

Mikään vaihtoehto ei ole toteuttamiskelpoinen.
Koska on yö, teen epätoivoisen ja sanalla sanoen blondin ratkaisun. Roudaan peittoni ja tyynyni toisen huoneen sohvalle, suljen makuuhuoneen oven ja nukun sohvalla loppuyön. Tiedän hyvin, että hämähäkki voi halutessaan milloin tahansa ujuttautua huoneesta toiseen, oli ovi kiinni tai ei. Ainoa keino, jolla voin helpottaa oloani edes hiukan, on kuitenkin nukkua toisessa huoneessa niin, että minun ja kammottavan kahdeksanjalkaisen välissä on suljettu ovi.

Aamulla kammotus on samalla paikalla, kuin yöllä. Samassa kohtaa kattoa, edelleen jotakin kutomassa ällöttävillä koivillaan sätkien.

Mietin koko päivän, mitä voin tehdä.
Hämähäkkiä ei saa tappaa, en ole niin julma. Missään nimessä sitä ei saa imuroida, sillä se on kauhein kuolema, minkä elolliselle voi tuottaa. En halua ällötykselle mitään ylimääräistä kärsimystä. Haluaisin vain, että se ei änkeäisi kanssani samaana tilaan.

Lähin apu on noin 40 km päässä. Reilun puolen tunnin automatkan päässä.
Mietin, kehtaanko soittaa niille kolmelle ihmiselle, jolle olen ajatellut kehtaavani soittaa aina. Isoveli tulee auttamaan aina, ainakin joku heistä tulee.
Nyt totean elämäni ensimmäistä kertaa, että en ehkä kehtaa. Ne nauraa mulle, eikä ne tule. Jospa niillä on parempaa tekemistä. Jospa ne vaikka mieluummin esim hoitaa lapsiaan kuin ajaa pitkän automatkan, jonka aikana hämähäkki parhaassa tapauksessa itse on jo köpötellyt ulos.

Vanhemmilleni kehtaisin soittaa, mutta he ovat ehdottomasti liian kaukana. Edes minä en ole niin itsekäs, että vaatisin muita ajamaan kolmen tunnin automatkaa tällaisen asian vuoksi.

Tulen iltapäivällä kotiin toivoen epätoivoisesti, että ongelma olisi ratkennut itsestään.
Eihän se tietenkään ole.
Siellähän se kammotus edelleen tyytyväisenä kellottelee, samassa kohtaa kuin yöllä.

Ajatus pyyhkäisee mieleni läpi melkein huomaamattomasti ensimmäisen kerran. Torjun sen heti. Ei. Ei ikinä. 

Ja sitten realisoin itselleni vaihtoehdot.
1) nukkua toinenkin yö sohvalla tietäen, että hämähäkki pääsee halutessaan minne haluaa.
2) soittaa jollekin (kelle?)
3) viedä hämähäkki ulos itse.

Teen valmistelut ajatellen, että en pysty tähän, mutta aina voi yrittää. Avaan terassin oven, kaivan esiin kirjekuoren ja korkean muovisen mukin. Muki ei saa olla läpinäkyvä, ei missään nimessä.

Harjoittelen mielessäni sen muutaman metrin matkan makuuhuoneesta terassille. En saa kompastua, mikään ei saa mennä pieleen, sen on onnistuttava mahdollisimman nopeasti ja ensimmäisellä yrityksellä.

Kiipeän sängylleni ja hyperventiloin. Hämähäkki on liian lähellä. Hyperventiloin vähän lisää. Haluaisin perääntyä. Näin jälkikäteen en ymmärrä, miksen perääntynyt.

Saan ällötyksen pyydystettyä mukiin melkein liian helposti. Sinne se vain sujahtaa, ja kirjekuori on päällä, ja sitten tulen alas sängyltä ja syöksyn suorinta tietä terassille. Haluaisin kirkua. En tunne sellaista halua yleensä koskaan, mutta nyt haluaisin kirkua. Pidättäydyn siitä, sillä asun pienellä paikkakunnalla, enkä halua herättää yhtään ylimääräistä huomiota.

Heitän mukin pihalle ja käyn hetken päästä katsomassa sitä. Se on tyhjä.
Vaara on ohi.

Olen selvinnyt mahdottomasta.  Minulla on siis mahdollisuuksia tässä elämässä. 

Vappuviikon palaset

Taas vuorokauden viimeisellä tunnilla. Hyyyvin ehtii; ei se oo niin justiinsa. En jaksa uskoa, että kenenkään sunnuntai menee pilalle siitä, jos minun postaukseni ei ilmaannu aiemmin vaan vasta viimeisellä kellonlyömällä. Sitä paitsi kuten pääsiäisenä, ostan jälleen itselleni lisäaikaa sillä, että maanantai ei ole normaali arkipäivä: oikeastaanhan siis tänään ei ole sellainen blogisunnuntai, vaan nyt on enemmän lauantaiolo.

Ajattelin kuvata vappuviikon maaliskuukalenterin tyylisesti, yksi positiivinen asia (tai kenties pari) per päivä.
Tiivistys: Epäonnistumisen, ahdistuksen ja kyynelten viikko, ja ehkä juuri siksi jollakin tavalla erityisen arvokas. Ja juuri siksi nyt tarvitaan positiivisten asioiden poimintaa.

Maanantaina ilmoittauduin maratonille, ensimmäisen kerran vuoden 2017 aikana. V-i-h-d-o-i-n sain aikaiseksi.
Kaikkia kiinnostaa, minne ilmoittauduin, mutta en kerro sitä suoraan, sillä pienellä arvausleikillä tästä tulee huomattavasti hauskempaa.
Kymmenen pisteen vihje: Olin jo ihan menossa sinne viime vuonna, mutta se ei sopinut aikatauluihini. Myös toissa vuonna haikailin sinne. Tänä vuonna sitten päätin jo alkuvuodesta, että nyt loppuu jahkailu, on tekojen aika.
Viiden pisteen vihje: Kyseessä on pohjoisin paikka, jossa koskaan olen maratoonannut.
Viimeisen pisteen vihje: Tapahtuma sijoittuu heinäkuulle. Olisin halunnut maratonille jo toukokuussa, mutta silmäleikkaus asettuu juuri kriittiseen aikaan suhteessa maratoneihin. Kesälläpä sitten!

Tiistaina livahdin yliopistolle keskelle tavallista arkipäivää kirjoittamaan työn alla olevaa tekstiä toivoen, että kukaan ei muista vanhenemistani. En halunnut juhlia, ei ollut syytä juhlaan. Halusin vain, että kaikki menee kuten menisi tavallisena arkipäivänä, että täällä nyt kirjoitan aamupäivän yhden ystävän seurassa. Toivoin ja luotin, että hän ei muista synttäriäni.

Sitten kyseinen ystävä ilmaantui paikalle yhteiskirjoittamisen sessioon mukanaan Arnoldsista juuri minua ajatellen haettu Hasselpähkinä Original -donitsi. Ystävä, jonka en olettanut muistavan synttäriäni, muisti sen, ja halusi muistaa minua. Hän, jolle tiedän olevan vastenmielistä kävellä yhtään ylimääräistä matkaa, oli tehnyt ylimääräisen mutkan matkallaan yliopistolle hakeakseen minulle donitsin, sinänsä yksinkertaisen mutta silti ja juuri siksi mittaamattoman arvokkaan lahjan. Hän oli jostain ihmeellisestä syystä muistanut, mistä donitsista tykkään eniten, vaikka olen viimeksi ollut hänen kanssaan Arnoldsilla kolme vuotta sitten. Hän kuljettaa sen pakettiin pakattuna muovipussissa kilometrin matkan yliopistolle, läpi harmaan räntäsateen.
Liikutuin.
Lievästi sanottuna.

Keskiviikkona kävin elokuvissa katsomassa Beauty and the Beast -leffan, Disneyn Kaunotar ja hirviö -piirroselokuvasta tehdyn uuden, ihmisten näyttelemän version.
Aiemmin en ole juuri ollut kiinnostunut Disney-leffoista tehdyistä uusista versioista, mutta jostain syystä Kaunotar ja hirviö -piirroselokuva on yksi niistä lapsuuteni elokuvista, jotka koskettavat minua erityisellä tavalla. En tiedä miksi. Tiedän vain, että siinä leffassa on jotain.
Niinpä jo jonkin aikaa sitten olin päättänyt, että tuon menen katsomaan.
En ehtinyt leffaan syntymäpäivänäni, joten menin siitä seuraavana päivänä.
Elokuva oli sanalla sanoen elämys. Liikuttava, koskettava ja kaunis, juuri sellainen kuin odotin ja toivoin. Paitsi ehkä tietysti jotain korjattavaa ja jotain paljon parempaa kuin odotin. Mutta lyhyesti: en pettynyt.
Elokuvan aikana itkin kahdesti tai kolmesti, vaikka yleensä en itke elokuvien takia.
On vaikea sanoa, itkinkö nytkään pääosin elokuvan vai sittenkin enemmän jonkin muun takia.

Torstaina sain aikaiseksi asioita ihan hyvin. Ei valittamista.

Perjantai-iltana juttelin uskosta ja uskonnosta parin sellaisen ihmisen kanssa, jotka ovat uskossa.
Maininnanarvoiseksi puheenaiheeksi nousi etenkin se, voiko uskosta puhua. Uskonnosta ja omasta uskosta puhuminen on kulttuurissamme kaiketi jonkinlainen tabu. Ihmiset eivät halua puhua suhteestaan omaan uskoonsa eivätkä kehtaa kysellä muilta, mihin he uskovat. Ateistit halveksivat uskovaisia ja uskovaiset pelkäävät tuputtavansa uskontoaan liikaa, jos puhuvat uskostaan sellaisille, jotka eivät usko.
Totesin näille ihmisille kuten ajattelen, että minä en vaivaannu uskosta puhumisesta, vaikka en itse uskokaan. Päinvastoin. Vaivaannun small talkista, nautin syvällisemmästä keskustelusta ja siitä, että puhutaan kullekin oikeasti tärkeiksi koetuista aiheista. On ainutlaatuinen lahja saada keskustella asioista sellaisten kanssa, joilla on omasta ajatusmaailmasta poikkeava ajatusmaailma: vain silloinhan sitä saa jotain selville. Jos ajattelen täysin samoin jonkun kanssa, niin ei minun tarvitse hänen ajatuksiaan joka välissä kuulla.
Silti myös itse pelkäsin, että jollakin sanomisellani tai kysymykselläni loukkaan heitä, heidän uskoaan. Aihe osoittautui siis yllättävän kompleksiseksi, mutta keskustelu oli mahtava. Käsittelimme edellä mainitun teeman lisäksi sellaisia keveitä kysymyksiä kuin elämän tarkoitus ja kärsimyksen ongelma. Toivon, että keskustelu saa jatkoa joskus.

Lauantaina sää oli varsin jouluinen. Päätin viettää vapun lukemalla kirjaa, jota nyt on pakko lukea. Vietän vapun sen seurassa, koska syystä tai toisesta se miellyttää minua nyt enemmän kuin vapaaehtoisesti lukeminen.

Vappuaattona söin vuoden ensimmäisen pehmiksen kirjan lukemisen lomassa. Sää vaihtui joulusta maaliskuiseen.

Lopuksi esitän lyhyen lainauksen Juha Itkosen romaanista Hetken hohtava valo, josta tietystä syystä jo aiemmin olen paasannut blogissani. Siteeraan ulkomuistista kohtaa, joka tällä viikolla, näinä päivinä, on soinut päässäni.

Ihmisellä on tarve uskoa oma elämänsä ainutlaatuiseksi ja elämisen arvoiseksi. 

Niin kuin minulla on tarve uskoa, että kaikesta huolimatta asioiden kuuluu mennä juuri näin, kun ne nyt ovat menneet. Että tällä on tarkoitus suuremmassa mittakaavassa, jota en vielä näe. Että elämälläni on tarkoitus. Että elämälläni on väliä. On tarve uskoa siihen, sillä jos siihen ei usko, niin mihin sitten uskoo?

Toukokuu on monena vuonna ollut lempeämpi kuin sitä edeltävät kuukaudet. Toivon ja haluan uskoa, että tänäkin vuonna toukokuu on ihmiselle hyvä, sekä minulle että teille muille.
Kohti parempia aikoja siis!
Iloista vappua!

Ei syytä juhlaan

Kuluneella viikolla ei tapahtunut juurikaan asioita, mistä haluaisin / viitsisin / jaksaisin kertoa, joten siksi vaihteeksi lakonisempi postaus.

Tiistaina olin iloinen siitä, että yhdet tyypit huomasivat itse mokansa, ennen kuin ehdin laatia reklamaation.
Tiedättekö sen tunteen, kun valmiiksi jo stressaa joka ikinen maailman asia niin, että tuntee olevansa äärimmilleen pingotettu jousi, joka ihan just paukahtaa poikki? Ja sitten siinä olotilassa saat kauan odottamasi viestin, josta tietyn asian pitäisi selvitä, mutta se ei selviä, vaan se sen sijaan monimutkaistuu, koska viestin lähettäjataho, järjestelijätaho, on sössinyt jotakin. Sitten muotoilet päässäsi viestiä, jonka lähetät kysyäksesi tarkentavia tietoja, ja viestin päässä muotoileminen on hankalaa, koska sulla on liikaa aiemman elämän kokemuksia tylyistä sähköpostiin vastaajista. Miten muotoilla itse helkkarin ärtyneenä kohtelias "anteeksi, mutta olettekohan te mahdollisesti nyt tehneet jotakin väärin" -viesti, josta lähettäjätaholla olisi mahdollisimman vähän aihetta loukkaantua?
Ja sitten, kerrankin, varjelkoon, lähettäjätaho ehtii viestittämään "anteeksi, oli väärinkäsitys" -viestin, ennen kuin itse ehdit. Ei tarvitsekaan tehdä mitään.

Torstai ja perjantai menivät koneella istuessa, jännässä olotilassa.
Olin arjen ihmeen äärellä, taas kerran.
Se, kun kuukautta aiemmin olet satavarma, että tästä ei tuu mitään. Se, kun vielä viikkoa aiemmin olet melko varma, vaikka vähän toivoa jo pilkahteleekin.
Et osaa, et jaksa, et saa aikaiseksi, et pysty.
Kun aikaa on enää muutama päivä, niin siinä se sitten vaan on. Valmis teksti. Se, mikä sen pitääkin olla. Aivan määräajassa. Aivan kelvollinen. Siinä se on, vaikka sen ei olisi uskonut olevan. Vaikka sitä oikeastaan ei siinäkään hetkessä uskoisi.

Sitten sen laittaa menemään, ja kuluttaa vielä hetken ihmettelemiseen.
Miten ne asiat kuitenkin, jotkut asiat, vain nytkähtelevät eteenpäin, siitä huolimatta että niiden toteutumiseen ei usko, ei ennemmin eikä vielä myöhemminkään?

Jälkikäteen kammoaa sitä, miten tavattoman jumissa niska ja hartiat ovat (taas) ja välttelee tietokonetta viimeiseen asti, niin että blogipostauksen julkaiseminenkin jää viimeiselle vuorokauden tunnille, taas.

Viikon kirja on tällä viikolla jo aiemmin blogissa muutamaan otteeseen mainittu Susan Spencer-Wendel: Kunnes sanon näkemiin - Ilon ja jäähyväisten vuosi. 
Tositapahtumiin perustuvassa kirjassa kuolemansairas ihminen kertoo vuodesta, jonka aikana hän yhdessä perheensä kanssa toteutti unelmiaan matkustelemalla ympäriinsä. Tästä ilon ja jäähyväisten vuodesta on kirjassa tehty muun muassa seuraava kiteytys:

Tässä vaiheessa kirjaa tiedät tietysti jo, että asiat harvoin menevät niin kuin on ajatellut. Revontulet, joita ei tullut, merisairas Stephanie risteilyllä, Panosin raamattu, jopa Kleinfieldin liike - mikään niistä ei mennyt suunnitelmien mukaan.

Mutta niistä tuli silti täydellisiä muistoja.

Koska minulla ei ollut odotuksia. Se lienee tarinan opetus, jos sellainen on oltava. Hyväksy elämä sellaisenaan. Tee töitä ja ponnistele, mutta hyväksy. Älä pakota maailmaa unelmiesi mukaiseksi.

Todellisuus on parempi.

Yhdistän tämän omaan elämääni täysin mielivaltaisella tavalla, sillä eihän mulla ole mitään oikeutta täysissä elinvoimissani olevana rinnastaa elämääni sellaiseen, joka väistämättä päättyy pian. Tarinan opetus on kuitenkin muiden kirjassa olleiden ajatusten tavoin kulkenut mukanani tavalla tai toisella jo vuoden ajan. 

Mulla on tulevalla viikolla vanhenemispäivä. Puhun tietoisesti vanhenemispäivästä syntymäpäivän sijaan: kuluvan vuoden ajan olen paitsi tuntenut itseni lukuisilla tavoilla täysin kelvottomaksi paskaluuseriksi, myös kaiken muun ohella alkanut huolestuneena laskea ryppyjäni. Viimeisen vuoden aikana mulle on nimittäin todellakin ilmestynyt silmien ympärille ja muuallekin naamaan sellaisia ryppyjä, joita ei ole ollut ennen. 

Olen lievästi katkera siitä, että aiemmin olen ollut vain ruma, ja nyt sitten jo tämänikäisenä on alkanut vielä rypistyminenkin. Miksi mulle ei ole voitu suoda koko elämässäni sellaista ajanjaksoa, jolloin olisin saanut tuntea olevani kaunis? Miksi olen vain joko nuori ja ruma tai en enää nuori ja ruma? 

Kaikesta huolimatta ulkonäköseikat eivät kuitenkaan ole mulle erityisen tärkeitä. 

Ennemminkin ne ovat vain ulkoisia merkkejä jostain muusta. 

Esimerkiksi siitä, että en ole tyytyväinen elämääni. 

Erityisesti kuluneen viikonopun aikana olen kelannut elämääni taaksepäin ja tuntenut kaikki mahdolliset negatiiviset tunteet kuvotuksesta häpeään ja kiukusta pettymykseen. 

En ole tyytyväinen elämääni tällaisena kuin se on nyt. En ole tyytyväinen siihen, mitä olen elämälläni tehnyt. Haluaisin, että elämäni olisi toisenlaista, että olisin tehnyt useita valintoja täysin toisin. En halua, että elämäni jatkuu tällaisena. 

Päädyin siis tulokseen, että tulevalla viikolla ei ole yhden yhtä syytä juhlaan. Osanotot olisivat enemmän paikallaan. 

Ja sitten se kirjan ajatus: 

Tee töitä ja ponnistele, mutta hyväksy. Älä pakota maailmaa unelmiesi mukaiseksi. 

Siihenhän sitä on viime kädessä uskottava, jos ei mihinkään muuhun. 

Enhän voi tietää, millaista elämäni olisi ollut, jos se ei olisi kulunut juuri näin. En voi tietää, mihin asiat olisivat johtaneet, jos jokin pienikin asia olisi mennyt toisin. 

Itselle terveellisempää on siis uskoa, että todellisuus on parempi. Se, mitä on tapahtunut, on ollut paras mahdollisista vaihtoehdoista. 

 

Synttärihärdellit

Nyt, ennen kuin teette mitään muuta, katsokaa jokainen tämä video.
 http://huuhkaja.tv/?huu=2208383F

Ja jos joku ei tarttunut käskyyn heti, niin siellä on siis vuoden 2015 harrastefutsalin SM-kisojen (jota myös Simo Syrjävaara Cupiksi kutsutaan) kilpasarjan voittajajoukkueen kapteenin ja pelaajan haastattelu. Joukkueen kapteeni sattuu olemaan veljeni! Cool!

Sitten voisin kertoa synttäreistäni  vuosimallia 2015.Yritän olla kirjoittamatta ihan ylimitoitettua romaania.
Syntymäpäivän aamuna jouduin nousemaan kuvottavan aikaisin. Pakkasin viimeiset tavarat ja muutaman kymmenen kilometrin päässä kotoa muistin, mitä kaikkea jäi.
Pysähdyimme ABC-aamupalalle. Aurinko paistoi ikkunoista, maailma näytti lähestulkoon kauniilta. Tulin melkein hyvälle tuulelle. Synttäriaamiainen!

Sitten ajoimme ja ajoimme ja ajoimme, ikuisuudelta tuntuvan matkan. Viimeiseksi ennen määränpäätä pysähdyimme pukemaan juhlavaatteet päälle. Mietin, olenko koskaan onnistunut saamaan sukkahousuja jalkaan ilman pienintäkään silmäpakoa, tai olenko koskaan, ikinä, milloinkaan onnistunut pitämään sukkahousuja rikkomatta niitä. Ajattelin taas, että ei enää ikinä näitä seitinohuita sukkiksia, joihin säärikarvakin tekee reiän, saakeli.

Noh, vaatteet saatiin päälle ja maleksittiin juhlapaikalle. Siellä oli jo ahdistavan paljon porukkaa. Tervehdimme ja istuimme johonkin pöytään seuraamaan lopun väenpaljouden vyörymistä saliin. Mulle tuli hyvä mieli juhlien seremoniamestarina toimineen, synttärisankarin pojan minulle osoittamista sanoista: "Isä on kovasti odottanut sun tuloa tänne!" Samaan pöytään tulevat serkut myös ensimmäisenä toivottivat minulle hyvää syntymäpäivää, mistä liikutuin.

Viimein istuimme salin pöydissä koko mittava juhlaväki. Aloitettiin sotaveteraanien kuorolaululla. Sen jälkeen 90-vuotias synttärisankari piti tervetuliaispuheen, jonka mukaan hän on nyt tämän ikäisenä joutunut "vähän jo jarruttelemaan tiukimmissa kurveissa, mutta muuten elämä on edelleen oikein mukavaa".

Seuraavaksi syötiin. Ruoka oli superhyvää, mutta silti minun oli vaikea saada palaakaan alas.
Ruuan jälkeen multa tultiin kyselemään kauhea määrä asioita, esim. "Haluatko pitää puheesi ensimmäisenä vai toisena? Puhutko mikrofoniin vai ilman mikrofonia? Nousetko lavalle puhumaan vai seisotko lavan edessä?" Voin kertoa, että mun kaltainen päättämätön ihminen oli siinä tilanteessa ihan hukassa. Heitin vastaukset ihan mutu-tuntumalla. Viimeinen kysymys oli: "Ootko valmis?" jolloin kaivoin paperille kirjoitetun puheen laukusta ja olin jo pomppaamassa ylös.

Nousin lavalle, pidin jonkinlaiset kömpelöt avaussanat ja luin kirjoittamani kirjemuotoisen puheen paperista. Luin mikrofoniin. Toivoin, että en seiso liian lähellä mikrofonia, jolloin puheeni särkisi kuuntelijoiden korvia. Toivoin, että en seiso liian kaukana mikrofonista, jolloin puheeni ei kuulu ollenkaan. Toivoin, että en heiluisi ihan liikaa, jolloin puheeni aina välillä kajahtaisi äänivallit rikkovana mikrofonista ja välillä ei kuuluisi ollenkaan. Lopuksi toivoin, että en olisi noussut lavalle, sillä siellä jalkojeni tärinä oli kaikkien nähtävillä.

Pieni osa minusta nautti siitä, että koko täysi salillinen porukkaa kuunteli hiljaa, kaikkien katseet minuun suunnattuina. Jollakin tavalla nautin myös itse syntymäpäiväsankarille kirjoittamani kirjeen lukemisesta ääneen. Ainut mistä en nauttinut, oli se, että jalkani tärisivät niin, että koko lava tuntui vapisevan, ja todellakin seisoin lavalla niin, että kaikki sen varmasti kykenivät huomaamaan.

Luettuani kirjeen menin aplodien saattelemana onnittelemaan päivänsankaria ja ojentamaan kirjeen hänelle. Vaelsin takaisin omalle paikalle, jolloin vieressä istuvat serkut kiirehtivät heti yhteen ääneen kuiskaten ylistämään, että puhe oli tosi kaunis. Yritin osoittaa heille kiitollisuutta jollakin nyökkäyksen tapaisella ja hengitin kunnolla ensimmäistä kertaa moneen minuuttiin. Huh!

Minun jälkeeni muutama muu piti jonkunlaisen puheen, ja seurasin heitä onnellisena siitä, että minun ei tarvinnut enää odottaa eikä stressata mitään.
Sitten kahviteltiin. Olin maailman kiitollisin siitä, ettei kahvitteluja pidetty heti ruokailun perään, vaan vasta puheitten jälkeen. Nyt pystyin vähän nauttimaankin ihanasta täytekakusta.

Kahvin jälkeen kuunneltiin vielä muutama lauluesitys ja loppujuhlan ajan oli vapaata seurustelua. Sukurakas osa minusta nousi taas esiin. Olin yhtäkkiä tosi iloinen siitä, että mulla on paljon serkkuja ja kaikkia muita sukulaisia, ja että ne ovat kaikki niin kivoja ja niiden kanssa voi jutella. Ensimmäistä kertaa huomasin myös, että ei mun tarvitse koko ajan ruoskia itseäni huonoista small talk -taidoistani. Ei kukaan muukaan osaa sen paremmin. Pääasia on, että yrittää. 
Joskus ihmettelen, miksi kaikki yksinkertaiset huomiot vaativat minulta kymmeniä vuosia tulla ymmärretyiksi.

Järkytyin siitä, että tutut ja yksi tuntematonkin kehuivat puhettani useampaan kertaan. Se oli taas yksi niistä hyvin harvoista elämäni hetkistä, jolloin sain oivalluksen siitä, että minä olen hyvä, voi että olenkin hyvä!!! Minulta pyydettiin puhetta ja kirjoitin sen ja pidin sen ja siitä tykättiin. 

Kokonaisuutena, tosi hyvät juhlat oli, olen kiitollinen, ja parempaa synttäripäivän viettotapaa ei olisi voinut olla.

Juhlien jälkeen ajoimme veljeni luokse. Hänen, joka tuolla ensin mainitussa videossa esiintyy. Juoksin autosta hänen asunnolleen käymään vessassa, ja ovella oli vastassa tuntematon mies ilman paitaa. Oli hämmentävä kokemus kätellä itse ykköset päällä jotain salibandytreeneistä palannutta, hikisenä suihkuun menossa ollutta random-tyyppiä, joka oli jonkun niistä siellä kolmen hengen solussa asuvista kaveri. No, eipä se näyttänyt siitä olevan moksiskaan. Sitten niitä solukämppätyyppejä, veljeni mukaan lukien, ilmaantui toisista huoneista esiin ja yksi niistä viritteli mulle jopa onnittelulaulua. Jee!

No, veljeni saatiin kuitenkin mukaan ja ajettiin seuraavan veljen luo, jossa oltiinkin kaikki koossa. Otettiin äitienpäivälahjakuva, jota äiti on kaivannut jo kauan. Sain vanhemmilta veljiltäni ja heidän perheiltään lahjaksi sellasen ihanan, litran vetoisen termoskannun, joka pitää kylmän juoman kylmänä ja kuuman kuumana, ja jonka korkin saa muunnettua mukiksi ja mikä parasta, jossa on Muumi-kuva! En meinannut saada sanoja suustani ulos, koska en osannut odottaa mitään lahjaa yhdessä vietetyn ajan lisäksi.

Lähdin veljieni kanssa ravintolaillalliselle. Jos ei ole aiemmin täällä blogissa tullut puheeksi, niin tässä maassa ei ole parempaa ravintolaa kuin Keravan Onnellinen kana, eikä mikään ruoka ole parempaa kuin hyvään kastikkeeseen tehty pasta, broilerilla ja juustolla ja patongilla. Jälkiruuaksi sain kaakaodrinkin, joka kaikkien muiden mielestä oli ällöttävä mutta mun mielestä paras alkoholijuoma ikinä.

Ruuan jälkeen suuntasimme lähellä olevaan irkkupubiin, jossa oli tarkoitus istua iltaa, pelata Aliasta ja tarjoilla minulle Irish Coffeita. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä baarissa oli joku jääkiekkofanien ilta ja joku bändi esiintymässä ja se paikka tulvi ihmisiä, eikä siellä kuullut mitään, vaika toinen karjui korvan juuressa.

Päädyimme sitten jonnekin pelaamaan biljardia. Olin maailman huonoin, mutta onneksi olen jo varhain oppinut, että yritys on tärkein. Loppuilta  / yö istuttiin joidenkin veljieni kavereiden kanssa, joiden kanssa mm. pelattiin sitä minun kaipaamaani Aliasta, joka ei kyllä enää siinä vaiheessa yötä sujunut kovin mallikkaasti.

Eilen saavuin takaisin arkielämääni ja lähdin kirjastolle tekemään opiskeluhommia ystäväni kanssa, mutta hän olikin sitä mieltä, että nyt mennään jäätelölle, jonka hän tarjoaa.
Minulle siis tarjottiin jäätelö.
Tänään toinen ystäväni toi minulle hajuveden.

Lopullinen kysymys on: Miksi minua, joka en oikein ikinä muista kenenkään synttäreitä, omilla synttäreilläni yhtäkkiä muistetaan kuin kuningatarta?

Lopuksi, ihan jokaiselle yhteisesti: Kiitos! <3

Palataan.  

Kuulumiset

Hyvää kirjan ja ruusun päivää!


Sen kunniaksi ajattelin kirjoittaa pikaisesti kuulumiset, että ihmiset eivät luule mun sulkeutuneen vain jonnekin kammioon suremaan koiran melkein-kuolemaa ja omaa elämääni yleensä. Tästä ei ole tulossa mitään syvällistä, sillä haluan vain osoittaa, että entinen jokapäiväisten asioiden bloggaaja minussa on vielä tallessa.


Tällä viikolla olen yhtäkkiä kauheasti lähdössä matkoille. Marraskuussa olen lähdössä jonnekin kauas, yhteen niistä kaupungeista, joihin olen aina halunnut matkustaa.  En oikein vieläkään ole sisäistänyt sitä. En tosin muutenkaan osaa ajatella tämän vuoden marraskuuta. Mutta nyt mulla on syy olla kiitollinen sen tulosta. Kivojen asioiden odottaminen on yksi arjen parhaista asioista, joten olen kiitollinen jo pelkästään siitä, että saan nyt odottaa vajaat seitsemän kuukautta. Ja ajatella, mitä kaikkea kivaa siihen väliinkin vielä mahtuu! Tällaisina hetkinä saattaa hetken käydä mielessä, että elämä on lahja.


Lisäksi olen vapuksi lähdössä vähän lähemmäs, mutta minun mittapuullani kuitenkin suht kauas. Kotimaani rajojen sisäpuolelle, mutta kaupunkiin, jonne en ole koskaan aiemmin mennyt, en ole ollut siellä muuten kuin ohikulkumatkalla. Varasin bussilipun juuri äsken.
Jätän tähän aikojemme tapojen mukaisesti vähän jännittävää arvoituksellisuutta, joka ratkeaa sitten ensi viikolla.


Lauantaina on syntymäpäiväni, ja juhlin niitä juhlimalla erään toisen henkilön synttäreitä. Sekin on jännittävä uutuus kaavamaiseen elämääni. Lauantaina on siis juhlat, ja mun ongelmat niitä koskien ovat, että a) en osaa laittaa hiuksiani hienosti, b) hiusteni latvat ja otsahiukseni ovat niin törkeän ylikasvaneet, että mun pitäisi mennä kampaajalle, mutta en halua, jaksa eikä mulla oikein olisi varaakaan ja c) mun pitäisi pitää siellä juhlissa joku puheentapainen.
Olen kirjoittanut sellaisen lyhyen ja mielestäni aika huonon lätinäpuheen, joka saa kelvata, ellei ennen lauantaita tapahdu jotain ilmiömäistä luovuuden purkausta.
Ihmettelen sitä, miksi minulta halutaan puhe, vaikka olen ehkä koko porukan huonoin esiintyjä.
Mutta sitä saa mitä tilaa, kuulkaas.


Opiskeluni / graduni on jumissa, mikä lienee sinänsä ymmärrettävää, että olen paahtanut sitä täysillä jo muutaman kuukauden, ja sivuja alkaa olla vaikka muille jakaa. Eikä mulla ole sen kanssa mikään kiire, joten saattaa olla ihan hyväkin, että pitää pienen hetken etäisyyttä tekstiin. Mutta silti, en yhtään tykkää siitä tunteesta, että en jaksa tai saa aikaiseksi.


Ja jos tähän nyt vielä kirjan ja ruusun päivän kunniaksi yrittäisi ympätä jonkun kirjallisuusasian mukaan, niin olen viime aikoina osin graduni vuoksi tutustunut Anton Tsehovin tuotantoon. Yllättävän hyviä, harmi että en ole löytänyt niitä aiemmin. Lukekaa tekin!

Sinulle, joka olet syntynyt tänään.

Et lue tätä tekstiä, mutta kirjoitan silti. 
Kun olin pieni, kuljin usein sinun kanssasi käsi kädessä. Kun kasvoin isoksi, se tapa katosi hiljalleen. Palasimme siihen jälleen sinä yönä, jona minä olin täyttänyt 18. Olimme sinun ja kahden muun veljemme kanssa juhlimassa. Haahuilimme ympäri öistä kaupunkia ja jollain sisäisellä vaistolla me tartuimme toistemme käsiin kiinni siinä vaiheessa, kun promilletaso oli yltänyt jonkin tietyn rajan. Enää ei ollut selvää, kumpi johdatti kumpaa, kuten silloin, kun olin pieni. 

Kun olin pieni, sinä olit idolini. Olet sitä edelleen. Tiesit sen silloin ja tiedät sen nyt. Haluaisin nähdä jokaisessa miehessä, josta olen elämässäni pitänyt ja jonka olen nähnyt vaaleanpunaisten lasien läpi, jotakin samaa kuin sinussa. Kun olin pieni, sinä sanoit minua pikku prinsessaksi. Olit ensimmäinen elämäni ihminen, joka sanoi minulle selvin suomen kielen sanoin, kasvokkain ja täysin luontevasti: "mä rakastan sua."

Kerran pienenä soitin sinulle isäni kännykästä. Pelkäsin puhelimessa puhumista vielä enemmän kuin nykyään, ja vastatessasi puhelimeen en uskaltanut sanoa mitään. Kun olit jonkin aikaa tivannut, miksei linjalta kuulu mitään, kysyit nimeltä mainiten, olenko minä puhelimessa. Vasta siinä vaiheessa uskalsin alkaa jutella. 

Kun olin pieni, kävin usein kanssasi elokuvissa. Mielestäni parasta oli se, että ostit meille aina karkkeja. Keskityin paljon enemmän karkkeihin kuin elokuvaan. 

Kun täytit 19, tein sinulle kortin. Olin seitsemänvuotias, ja näin kortin eteen paljon vaivaa. Kirjoitin siihen itse keksimäni, pitkän ja sinulle omistetun runon. Valitettavasti en enää muista, mitä siinä sanottiin, eikä siitä ole olemasa kopiota. Muistan, että piirsin siihen 19 sormea, sillä minulla oli tapana näyttää oma ikäni sormin. 19 sormen piirtämisessä oli kova työ. 

Kun olit armeijassa, kirjoitin sinulle kirjeitä. Olin ensimmäisellä luokalla koulussa, ja kun jokaisen piti piirtää kuva perheestään, piirsin sinut siihen armeijapuvussa. 

Eräänä keväänä, ollessani ehkä 10-vuotias, annoin sinulle syntymäpäivälahjaksi pahvilaatikosta askartelemani akvaarion. Se oli kauan kotinne kaapin päällä. Katselin sitä aina ylpeänä teillä käydessäni. 

12-vuotiaana neuloin sinulle lahjaksi lapaset. Niiden piti oikeastaan olla joululahja, mutta en ehtinyt saada niitä valmiiksi, ennen kuin syntymäpäiväksi. 

Kerroin aina ylpeänä kaikille, kuinka sinä hyppäsit uimarannalla pää edellä hyppytornin ylimmän kerroksen kaiteelta. 

15-vuotiaana pääsin ensimmäistä kertaa moottoripyöräsi kyytiin. Olen aina nauttinut siitä erityisesti, vaikka onhan se aluksi aina pitkän tauon jälkeen ihan hirveää. 

Kun lapsena kerroin sinulle, että en uskalla ikinä mennä risteilylle, sillä laivat voivat upota, sinä sanoit minulle, että nykyajan laivat ovat niin hyvin rakennettuja, että ne eivät uppoa. 
Olet opettanut minulle, miksi vuoristoradassa kannattaa aina mennä viimeiseen vaunuun. 
Olet opettanut minulle, miten frisbeetä ja tikkaa heitetään. 
Olet opettanut minulle autolla ajoa kärsivällisemmin kuin kukaan muu. 
Olet opettanut, miten siideritölkki avataan. 
Olet opettanut monta muutakin asiaa. 
En tiedä, olenko minä opettanut sinulle mitään. 

Kirjoitin tämän tekstin siksi, että olen onnellinen, koska sinä olet veljeni. 

Tätipäivä

Tänään on mun virallinen tätipäiväni. Siksi, että tänään mulla on ollut tasan yhdeksän vuotta kunnia olla täti. Yhdeksän vuotta on mielestäni aika hurja määrä. Se kertoo myös, että mun itseni täytyy olla aika vanha.

Tuntuu ihan oudolta, että jo yhdeksän vuotta tosiaan on kulunut siitä yöstä, jona kännykkäni alkoi metelöidä tekstareiden merkiksi niin, että isäni hermostui ihan täysin, vaikka nukkui eri kerroksessa kuin mina. Tekstarit tulivat veljeltäni, joka aluksi viestitti olevansa hermosauhuilla, ja lopuksi, minuuttia vaille kolme aamuyöllä, onnellinen, tuore poikalapsen isä.

Seuraava päivä vietettiin ihan jännityksissä. Sukulaiset soittelivat meille ja me muille. Tekstasin kaikille kavereilleni. Maistelin uutta sanaa suussani: minä olen täti.
Seuraavana päivänä matkustimme katsomaan vuorokauden ikäistä ihmettä. Olin ennenkin nähnyt vauvoja, mutta ensimmäistä kertaa nyt ajattelin, että siinä oli pieni ihme, kaunein lapsi, jonka olin ikinä nähnyt.
Ensimmäistä kertaa elämässäni sain pitää vauvaa sylissäni. Jännitin kamalasti, sillä en oikein ollut perillä siitä, miten se tehdään. Vauva kuitenkin pysyi sylissäni suhteellisen tyynenä ja rauhallisena. Ihmettelin, miten pieni ja suloinen se onkaan, miten ihanat, tuuheat hiukset ja pikkuiset sormet, jotka takertuivat kiinni omaan sormeeni.

Sinä kesänä olin onnellinen, sillä pääsin osallistumaan vauvan hoitamiseen. Sain nostaa, kantaa ja pitää sylissä, sain syöttää, pestä, vaihtaa vaippoja ja työnnellä vaunuja. Juttelin veljenpojalleni, kerroin hänelle silloisesta ihastuksen kohteestani ja hän vastasi sopivin väliajoin "göö", joka mielestäni tiivisti kaiken olennaisen.

Minulle jokainen kehitysvaihe oli oma pieni ihmeensä, jotain sellaista, mitä en koskaan aiemmin ollut nähnyt. Kuinka pieni ihminen vähitellen kasvoi, sanavarasto laajeni, ilmestyi erilaisia ilmeitä, opittiin ryömimään, konttaamaan, nousemaan ylös, ottamaan ensimmäiset askeleet, tarttumaan kiinni pieniin esineisiin.

Seuraavana kesänä yksi elämäni kohokohta oli se, kun tuo sama pieni ihminen alkoi itse ottaa minua kädestä kiinni. Luottavaisesti hän ojensi minulle aina kätensä, kun tarvitsi apua kynnyksissä tai portaissa. Kun potkimme pihalla jalkapalloa, hän nauroi katketakseen joka kerta, kun minä juoksin pallon perään.

Leikkien monipuolistuminenkin oli minulle suuri ihme ja odotuksen aihe. Pallottelimme, luimme kirjoja ja leikimme autoilla. Myöhemmin meillä oli oma kahdenkeskinen leikkimme, jossa toinen teki aina jonkin liikkeen tai ilmeen ja toisen piti matkia perässä. Sitten tulivat palapelit ja muistipelit, joissa veljenpoikani hakkasi minut ihan täysin jo kolmevuotiaana. Yhdessä vaiheessa pelasimme loputtomasti Kimbleä, peli pelin jälkeen, ja ajattelin, ettei se lopu koskaan. Myös piiloleikki tuntui säilyttävän viehätyksensä, vaikka olisi luullut kaikkien piilojen jo tulleen moneen kertaan kolutuksi, etsityksi ja löydetyksi. On hypitty hyppynarua ja heitetty tikkaa. Vuosien myötä olen joutunut hyväksymään pienen pojan kasvamisen isoksi myös uusien taitojen karttuessa: enää taidot eivät ulotu vain kävelemiseen ja pelaamiseen, vaan myös uimiseen, pyöräilemiseen, lukemiseen, kirjoittamiseen, skeittaamiseen, kaikkeen sellaiseen, jossa minun täytyy aina hyväksyä johtopäätös ajan vääjäämättömästä kulumisesta.

Olen ihmetellyt myös tunne-elämän varhaista kehitystä: yksikään mies ei ole elämässäni kohdellut minua kauniimmin kuin veljenpoikani, joka jo 5-vuotiaana kertoi minulle aina peilin edessä seisoessani, että "näytät hyvältä", "olet kaunis" ja, tämä oli kaikkein ihanin: "Mä viihdyn tosi hyvin sun seurassa." <3 <3 <3

En olisi tädiksi päästessäni voinut kuvitella, minkälainen määrä tunnetta niin lyhyeen ja yksinkertaiseen sanaan voi latautua. Täti. Kun sanavarasto oli vasta kehittymässä, ensimmäinen sana millä minuun viitattiin oli "täti". "Täti leikkimään!" "Moi täti!" Myöhemmin olin Erika-täti ja lopulta täti-liite jäi kokonaan pois. Vaikka sanaa ei enää käytetä, merkitys ja arvo on silti pysyvä. Täti on arvonimi.

Jatkan onnellisena tädinelämääni.

Voimantunne

Halusitte tai ette, postaus alkaa taas päivän Muumi-jaksolla, joka tänään on edelleen Taikurin hattu -teokseen perustuva "Rannalle ajautunut hylky". 

Tässä jaksossa Muumilaakson vanhemman polven miehet ovat saavuttaneet jonkunlaisen keski-iän kriisin, eikä mikään enää tunnu miltään. Muumipapan muistelmien kirjoitus ei luista, Niiskun ideat lentohärvelin rakennuksen suhteen ovat lopussa ja Hemuli omistaa jo kaikki maailman postimerkit, eikä keräämisen riemua siis enää ole. Kaikkia ilahduttaa rantaan haaksirikkoutunut purjevene, jonka omistaja ei odottelusta huolimatta ilmaannu. Muumit tarttuvat toimeen ja kunnostavat veneen. Jakso päättyy onnellisesti veneen koeajoon ja hymyyn, joka jälleen on noussut innottomimmankin huulille.

Minua ilahduttaa se kunnon suomalainen angstaus, joka tässä jaksossa tulee ilmi, ja joka on kai aika harvinaista Muumeille ja ylipäätään lastenohjelmille. Vertaan usein Muumipappaa, Niiskua ja Hemulia alkuaikojen Salattujen elämien Ismo, Jukka & Seppo -triadiin. Samanlainen yhteen kerääntyvä mieskolmikko, jotka puivat yhdessä elämänsä huolia, toinen vain aikuisten ja toinen lasten versiona. Niiskun nerokas kommentti tiivistää olennaisen: "Kuinka minä, joka olen niin järkevä, voin olla niin vähä-älyinen?!"

Sitten hiukan omasta elämästäni taas.
Tänään olen kokenut jonkinlaisen ihmeellisen voimaantumisen, tuhkasta nousemisen ankeuden jälkeen. Taas vaihteeksi.
Kaikki alkoi tiukoista farkuista, jotka aamulla odotustenvastaisesti mahtuivat kevyesti jalkaan, vaikka luulin olevani ihan turvoksissa ja monta kiloa liian lihava.
Päivä ei olisi voinut alkaa paremmin, kuin sillä, että puoli seitsemältä aamulla pääsin pyöräilemään kunnon lenkin raikkaassa aamuilmassa. Tunsin, kuinka voima virtasi jäseniin. Tunsin, että oli henkinen jaksamiseni sitten ikinä mitä hyvänsä, kehoni ainakin elää ja jaksaa ja kantaa minua. Olen hyvä, olen vahva, selviän. 

Aamukahvilla luin loppuun loistavan kirjan, Pauliina Rauhalan Taivaslaulun, jonka aloitin eilen ja joka mun oli pakko saada lukea mahdollisimman nopeasti kannesta kanteen. En muista, milloin viimeksi olisin lukenut kirjan noin nopeasti ja intensiivisesti. 

Joogatunnilla tunsin itseni vetreämmäksi, vahvemmaksi ja paremmaksi kuin varmaan koskaan ennen. Mihinkään ei sattunut, missään vaiheessa ei ahdistanut, päinvastoin olisi jaksanut vaikka kuinka paljon lisää vielä.

Lopuksi näin ihanan ystäväni, ja tulin niin onnelliseksi, että siitä on vaikea edes kertoa. Söin vatsani täyteen, ja nyt olen vaihteeksi taas iloinen. 

Mun on pakko kertoa tähän mun (tähänastinen) synttärilahjasatoni tältä vuodelta, sillä en ole vuosiin saanut näin paljon ja näin kivoja lahjoja.
Kaksi kirjaa: edellä mainittu Taivaslaulu äidiltä ja Krokotiilin keltaiset silmät ystävältä
Lahjakortti kirjakauppaan ystävältä <3
Suklaalevy ystävältä
Suklaa-aiheinen avaimenperä ystävältä
Muumi-teetä ja sellainen "teepallo" (en tiedä miksi niitä sanotaan!!) ystävältä 
Karting-ajelu ja ihana yhteinen päivä veljeltä 
Syömä- ja juomarahaa veljeltä ja vanhemmilta  (Tiedän, kuulostaa hämärältä. On tarkoituskin...)

Ja mä veikkaan että tässä ei edes ollut kaikki!

Lopuksi luettelen, mistä kaikesta olen tällä hetkellä onnellinen, iloinen ja kiitollinen.
Mulla on monta ihanaa ystävää. 
Mulla on maailman parhaat vanhemmat.
Mulla on kolme maailman ihaninta isoveljeä.
Mulla on maailman ihanin ja paras ystävä, Pietu-koira.
Mulla on hyvä opiskelupaikka ja pidän opiskelusta. Tänä aamuna tulin ensimmäistä kertaa elämässäni ajatelleeksi sitä onnellista seikkaa, että valmistuminen on jo lähempänä kuin aloittaminen, ja että kun mä valmistun, mulla on hyvät mahdollisuudet työllistyä, ja saada vielä sellaista työtä, josta oikeasti pidän. Tähän asti olen aina vain kammonnut kaikkea valmistumiseen ja työelämään liittyvää, tänä aamuna mulla yhtäkkiä välähti ensimmäistä kertaa ikinä mielessä, että mulla todellakin on kaikki mahdollisuudet. Olen opiskellut ahkerasti, olen edennyt opinnoissani hyvin, tulen valmistumaan, saamaan korkeakoulututkinnon suoritettua ja vaikkei työllisyys ole varmaa, mulla on hyvät mahdollisuudet. Musta tulee ihan varmasti jotakin.
Mulla on todella mukava asunto, juuri sellainen, jossa haluan kaikkein eniten nyt asua. 

On niitä varmaan muitakin, mutta nyt en kirjoita enempää. Iski nimittäin paniikki, että kohta jotain kauheaa tapahtuu taas aivan varmasti, kun uskaltaudun tällä tavalla hehkuttamaan. 

Mutta huomiseen! Kärsimättömille tiedoksi, että huomenna on se päivä, jona saatte vastaukset kysymyksiinne. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan. 
Niitä odotellessa.  

 

Synttärijuhlinnat

Synttäreistäni tuli kuin tulikin lopulta mahtavat, vaikka aluksi näytti vähän huonolta.

Synttäripäivän jälkeisenä aamuna lähdimme nykyiseen kotikaupunkiimme ja pääsin näyttämään asuntoani veljelleni ja hänen lapsilleen. He eivät olleet vielä nähneet sitä, ja musta oli kiva, että tulivat käymään. Sitten veljeni lapset matkasivat isovanhempiensa kanssa takaisin, ja minä jäin veljeni kanssa kahdestaan kotikaupunkiini.

Eräs ystäväni tuli käymään ja toi minulle synttärilahjansa, mielenkiintoisen oloisen kirjan, jota en ole vielä lukenut, aivan ihanalla omistuskirjoituksella varustettuna. En ollut nähnyt ystävääni niin pitkään aikaan, että tuntui hienolta vihdoin nähdä.

Sitten menimme veljeni kanssa syömään, koska olihan siinä jo hirvittävä nälkä. Olimme päättäneet mennä italialaiseen ravintolaan, sillä Italiahan on ruokavalionsa puolesta ihan mun henkinen kotimaa. Jouduimme etsimään jonkin aikaa, että löysimme täällä sijaitsevan italialaisen ravintolan, sillä minä en ole ikinä käynyt siellä, enkä tiennyt, missä se on, ja se oli kai muuttanut pariin kertaan. Ja lopulta se ei kyllä edes ollut italialainen, vaan välimerellinen, italialais-kreikkalainen. Mut ei se haittaa, kreikkalainenkin ruokavalio sopii mulle paremmin kuin hyvin.

Tuntui hauskalta sen pienessä keskustassa loputtomalta tuntuneen harhailun jälkeen astua sisään hienoon ravintolaan, jossa olimme sillä hetkellä ainoat asiakkaat. Sanoin veljelleni jo siinä vaiheessa, että me olemme kuin jotkut komedian hahmot.

Olin varautunut syömään jotain pastaa, koska se nyt vain on sellaista ruokaa, johon mä en kyllästy ikinä. No, siellä ruokalistalla ei yllättäin ollutkaan ainuttakaan pastavaihtoehtoa, joten päädyimme ottamaan sellaiset lautaset. Minä otin Rhodos-lautasen, veljeni otti jonkun toisen lautasen, en muista sen nimeä. Mulla oli siinä lautasella kanaa, juustoa ja salaattia ja veljelläni muuten sama, mutta kanan tilalla kalkkunaa. Ei ehkä kuulosta kovin täyttävältä annokselta, mutta uskokaa tai älkää, siitä tuli ihan hyvä ähky, ja ruoka oli todella hyvää ja varmaan terveellistäkin.

Jälkiruuaksi otin Talon erikoisen tuplasuklaakakun, koska mulla ei ollut synttärikakkua. Se sai sitten toimia mun synttärikakkuna, ja hyvin se siinä tehtävässä onnistui. Siinä oli aivan riittävästi suklaata ja jotain keksiä välissä, joten paloja oli vähän vaikea saada irti lusikalla, mutta voi taivas miten hyvää se oli.
Lopuksi joimme vielä kahvit ja sitten lähdimme.

Kävimme kaupassa hakemassa juotavaa ja menimme sitten asunnolleni valmistautumaan karting-ajeluun.
Aivan totta, minä kävin ajamassa kartingia.

Joskus 11-vuotiaana luin yhdestä lasten- ja nuortenlehdestä karting-harrastuksesta ja siitä lähtien olen halunnut päästä kokeilemaan sitä. Se on tosi omituista, sillä mistään muusta ajamisjutusta en ole koskaan ollut yhtään kiinnostunut. Mulla on traumaattisia kokemuksia huvipuistojen törmäilyautoista, joilla ihan jokainen polvenkorkuinenkin ajeli kuin ei mitään, ja mä en vain ikinä oppinut. Auton ratissa olen ihan täysi katastrofi, mikäli se ei ole vielä tullut selväksi. Pyörää osaan jotenkuten ajaa, mutta sen opetteleminen on ollut todella tuskan takana. Pari vuotta sitten mut pakotettiin kokeilemaan päältä ajettavaa ruohonleikkuria, ja se olis kyllä ollut ihan sopivaa materiaalia Hauskoihin kotivideoihin.
Toisin sanoen, mitään muuta en osaa, en halua enkä ole koskaan ollut kiinnostunut ajamaan. Vain karting on poikkeus. Siitä olen elätellyt toiveita yli kymmenen vuotta, kaikista näistä traumoistani huolimatta.
Kun perjantai-iltana pohdimme, mitä tekisimme, jostain tuli kuin tulikin puheeksi karting ja päätimme, että sitä lähdemme kokeilemaan. Olin tosi innoissani, kuten kuvitella saattaa.

Mua jännitti se karting-ajaminen ihan liikaa, kuten nyt kaikki aina jännittää. Lisäksi olin varma, etten mä kuitenkaan osaa, kuten en ole koskaan osannut yhtään mitään, mitä pitää ajaa. Ajattelin, ettei siitä tule muuta kuin kylmä hiki selässä mokailua ja ahdistusta, mutta silti halusin päästä kokeilemaan.

Jännitys ja suoranainen kauhistus vain lisääntyi, kun ennen omaa ajovuoroani katselin radan reunalla, miten kaikki muut kurvailivat siellä taidokkaasti ja hienosti, eikä kellekään sattunut mitään noloa, vaikka ne kaahasivat siellä ihan sata lasissa. Veljeni sanoi minulle, että niistä tuskin kukaan on siellä ensimmäistä kertaa, mutta että jokaisella on ensimmäinen kerta siellä, eikä kukaan ensimmäisellä kerralla aja tuolla tavalla. Eikä kuulemma ketään kiinnosta, vaikka mä siellä ajaisin miten hiljaa ja vaikka törmäisin seinään joka mutkassa. Ei ketään kiinnosta muu kuin oma ajonsa ja sillä hyvä.
Päätin yrittää uskoa siihen.

Se oli tosi tosi tosi kivaa.
Mulla ei ollut mitään ongelmia.
Aluksi ajoin aika hitaasti, paljon hitaammin kuin kukaan muu, jotta sain siihen tuntumaa. Pikkuhiljaa painoin enemmän ja enemmän kaasua. Ihan täysiä en uskaltanut ajaa, mutta ajoin kuitenkin paljon kovempaa, kuin olin etukäteen kuvitellut uskaltavani ajaa. Siinä ajaessani sain jonkinlaisen rauhan sielulleni: ajattelin, että nyt on ihan kaikki mun autokoulu- ja ajotraumat hyvitetty. Tätä mä olen kaivannut joka ikisenä kertana, kun olen mokaillut auton ratissa. Tämä on sellaista ajamista, jossa mä voin pärjätä ja olla hyvä, tämä, mitä niin kauan olen halunnut kokeilla. Jokin sisälläni loksahti kerrankin kohdalleen. Tiesin, että siinä oli sellainen mun laji, se ainut ja oikea ajamisen muoto, joka sopi mulle. Olisinpa vain päässyt kokeilemaan sitä joskus aikaisemmin, vaikka ennen autokoulua.

Koko ajan, siinä nautinnon keskellä, mulla oli myös tosi outo olo. En voinut käsittää, että mä olen siinä ajamassa kartingia, ja että mä ihan oikeasti pidän siitä. Että minä olen se, joka tässä painaa kaasua ja ajaa täysillä mutkaista tietä, ja vielä on onnellinen niin tehdessään. Koko ajan jokin sisälläni sanoi, että ei mun kuulu tykätä tällaisesta. Enhän mä ole ikinä tykännyt mistään ajamisesta, olen aina vihannut ja inhonnut ihan kaikkia ajettavia vempeleitä, ei mun vain kuulu nauttia tästä.

Mutta niin se vain oli. Tykkäsin.
Ehkä siksi, että kerrankin sai ihan rauhassa ajaa kovaa ja tehdä kuinka äkkinäisiä käännöksiä tahansa, eikä se auto vain lähtenyt käsistä, kuten henkilöauto lähtee. Ehkä myös se, että oli vain kaksi poljinta, kaasu ja jarru, ja sitten ratti ja rata, ei mitään muuta, mitä olisi pitänyt osata hallinnoida ja miettiä. Tarpeeksi yksinkertaista minulle.

Ehkä musta olis vaan pitänyt tulla formulakuski, eikä mitään muuta. Ei yrittää mitään tavallisten ihmisten autoja siinä välissä. Turhuutta.

Kartingin jälkeen jatkoimme iltaa viihtyisästi juoden ja jutellen, terasseilla ja puistoissa. Toinenkin veljeni liittyi seuraan illasta, ja myöhemmin myös pari kaveriani. Päälläni oli ensimmäistä kertaa uusi, hieno mekko ja vähän aikaa olin taas iloinen. Sen illan ajan olin iloinen ja onnellinen ja tunsin kuuluvani siihen joukkoon. Veljien kanssa on kuin jokin sellainen pala loksahtaisi kohdalleen, joka yleensä vain etsii ja etsii löytämättä.

En tänään kirjoittele tän enempää, sillä mulla ei ole yhtään fiilistä.
Mutta toivottavasti saitte tästä edes jotain irti.

Kahdeskymmeneskolmas syntymäpäivä.

Moro.
Taas on vuorossa tällanen tavallinen avautumis / hölötyspäivitys siitä, millainen päiväni oli. Ei siis mitään hienoa eikä syvällistä, jos nyt sellasta on koskaan.

Mullahan siis oli / on tänään syntymäpäivä. Eilen olin vielä 22-vuotias, nyt olen jo 23-vuotias. Ei tunnu mitenkään erilaiselta. Paitsi tietysti aika karseelta, kun alkaa ajatella sitä asiaa, miten vuodet vaan vilistää silmissä, eikä elämästä tunnu tulevan yhtään helpompaa ikinä. Mut parempi kun ei ajattele.

Tänä aamuna ajatukseni taas olivat niin painavia, että en tahtonut jaksaa nousta sängystä. Makoilin vain peiton alla, halusin piiloutua sinne ja ajattelin, että voi helvetti tätä elämää. En tiedä käykö muillekin niin, että kun ensin illalla kieltää itseään tiukasti olemaan ajattelematta jotakin asiaa, niin aamulla se ihan pyytämättä lävähtää naamalle ensimmäisenä. Oikein tervetulotoivotuksena uuteen päivään. Mulle käy niin usein. Ja niin kävi tänäkin aamuna.

Onneksi oli koira, joka tuli ystävällisesti tervehtimään ja kyöhnäämään mua vasten ensi töikseen. Ihan kuin olisi onnitellut puolestaan. Sen ansiosta jaksoin raahautua ylös.

Käytin koiran ulkona ja söin aamupalan. Sitten me imuroitiin koko talo, ja mentiin taas ulos lukemaan saksan tenttiin. Tänään opettelimme adjektiivin taivutusta.

Äiti tuli ajoissa kotiin ja syötiin. Sitten mun veli lapsineen tuli käymään. Kummityttöni oli tehnyt mulle ihanan kortin. <3

Huomenna menemme varmaan oikein juhlistamaan vanhenemistani. Toivottavasti sitten olen ihan kunnolla iloinen. Nyt olen ollut iloinen vain hetkittäin ja suurimman osan aikaa on tuntunut siltä, kuin elimistö vain painaisi ihan liikaa, että sitä jaksaisi kantaa. Henkitorvi rutistuu, kuten sanoin eräälle ystävälle tossa päivänä eräänä. Ahdistaa niin, että on vaikea hengittää.

Mutta tällasta tänään. Palataan toivottavasti iloisemmissa tunnelmissa joskus.

P.S. Venytän todennäköisesti vähän sitä kyselyn deadlinea, eli vielä toukokuun ensimmäisellä viikolla saa esittää kysymyksiä minulle! Edelleen saa kysyä miten suurta tai pientä asiaa tahansa ja kysymyksen voi esittää täällä blogin kommenteissa, kasvotusten tai ihan mitä kanavaa ikinä haluaa käyttää. Omistan sitten toukokuun alussa yhden postauksen kysymyksille ja vastauksille.

Födelsedagfest

Huomasitteko, että olin yhden päivän kirjoittamatta?! Hahaa! Varmaan ehti tulla jo ikävä.

Eilen syötiin veljeni syntymäpäiväkakkua. Ei sen veljen, jonka mainitsin joku aika sitten, vaan myös toinen veljistäni on syntynyt tammikuun alussa. Oli ensimmäinen kerta tänä vuonna, ja ensimmäinen kerta piiitkään aikaan, kun sain hyvää, kunnollista, ihan perustäytekakkua. Sellaista, missä oli kermavaahtoa ja karkkeja päällä ja mansikkahilloa sisällä. Ah, se oli hyvää! Kaikki tuntuvat aina luulevan, että mä en suostu syömään muuta kuin suklaakuorrutteista ja suklaasisältöistä ja viimeisen päälle suklaalla vuorattua kakkua, mutta asia ei suinkaan ole niin. Tykkään tosi paljon myös ihan tavallisesta kermakakusta, jossa on mansikkahilloa sisällä, eikä hippustakaan suklaata. Ainut syy, miksi usein estyn juhlissa syömästä kermakakkua, on se, että valitettavan monien ihmisten mielestä banaani kuuluu kakkuun. Ja minähän en voi sietää banaania. Melkein kaikkea muuta voin syödä ja tykkäänkin, mutta jo pelkkä banaanin haju oksettaa.

Tänään on kummallisen paniikillinen olo. Jotenkin oon ihan varma, että kohta tapahtuu jotakin kamalaa. Tuntuu myös siltä, että jotakin pitäisi tehdä. Heti. Nyt. Äkkiä. Ihan kuin olisin unohtanut jotain tosi tärkeää. Jotakin, mitä pitäisi muistaa ja pystyä tekemään jo tänään, heti, mahdollisimman pian. En tiedä mistä se tunne johtuu, mutta mukavaa se ei ole. 

Toinen asia, mikä ei ole mukavaa, ja mikä nyt ei ole mitään erityisen tärkeääkään, mutta josta siitä huolimatta haluan avautua, on se, että olen nyt valitettavasti kirjatyhjiössä. En tiedä, sanooko se kellekään yhtään mitään. Mullekin se tila on aika harvinainen. Mutta kun se tulee, se on myös tosi ikävä. Se, että kaikki kirjat, mitkä viime aikoina olen lukenut ja mitä tällä hetkellä olen lukemassa, ovat tuntuneet ja tuntuvat väkisin tahkoamiselta. Mikään kirja ei sytytä. Mikään ei saa innostumaan. Edes kirjastossa käynti ei saa mieltä hekumalliseksi. Mun kohdalla se tuntuu jo aika huolestuttavalta. Lukuhalu on ihan maassa. Ehkä se joskus vielä palautuu. Kun joskus taas tulee sellainen kirja, jonka kanssa puhun samaa kieltä, joka on kuin minua varten tehty. 

Sillä sinulla on tänään syntymäpäivä

Tänään on rakkaan isoveljeni syntymäpäivä. Tämä blogimerkintä on siis virallisesti hänelle omistettu, vaikka hän tuskin itse tätä lukee.

Kesällä, jona olin 12-vuotias, olin tämän kyseisen veljeni luona kylässä kolmen yön ajan. Kävimme yhdessä Linnanmäellä, ostimme Tiimarista minulle dalmatialaispenaalin (joka oli aktiivisessa käytössä lukioaikoihini asti!) ja katsoimme yhdessä elokuvat "Vihreä maili" ja "Menolippu Mombasaan". Lisäksi ainakin söimme irtokarkkeja, tuijotimme Salkkareiden kesäuusintoja ja kävimme uimarannalla. Tuo viikon puolikas, jonka vietin ihan kahdestaan veljeni kanssa, oli minulle monella tavalla käänteentekevä. Se on minulle rakas muisto. Toivon, että veljenikin muistaisi sen. Kaikista herkimpiä kohtia en nyt lähde täällä julkisesti purkamaan, mutta voin kertoa, ettei se pelkästään tuota yksinkertaisen hauskaa Linnanmäki-uimaranta-irtokarkki-linjaa noudatellut. Jotain aika suurtakin tapahtui.

Sen kuitenkin haluan kertoa, että veljeni asui tuolloin maailman ihanimmassa asunnossa. Olen sen jälkeen aina miettinyt, että jos asuisin (kuten nyt asun) yksin, ja saisin aivan täysin vapaasti valita, minkälaisessa asunnossa haluaisin asua, asuisin juuri sellaisessa, jossa veljeni silloin asui. Se oli sopivan pieni yhdelle ihmiselle, muttei kuitenkaan liian pieni. Siellä oli kaksi huonetta ja keittiö, joka antaa kummasti tilaa, nyt yksiössä asuneen huomiona. Siellä oli, ennen kaikkea, siniset seinät, joka on minun unelmani numero yksi omaa kotia ajatellen. Siellä oli myös siniset sohvat, siniset verhot ja muistaakseni sininen sänkykin. On meillä veljeni kanssa siis ainakin värimaailma jollakin tapaa yhteinen.Lisäksi asunnossa oli sauna, jonka veljeni kylläkin oli itse sinne rakentanut, mutta kuitenkin, sauna!!!! Ihan järkyttävää, miten onnellinen olisin sellaisesta asunnosta.

On aika pelottava ajatus, että veljeni oli silloin saman ikäinen kuin minä nyt. Veljeni oli töissä, elätti itsensä, asui noin upeassa asunnossa jne. jne. jne. Taas herää ajatus, mihin minä olen elämässäni päässyt? Tuntuu, etten oikein mihinkään. Vaikka opiskelenkin alaa, joka eniten kiinnostaa. Vaikka olen edennyt opinnoissani ihan hyvin. Vaikka asun itsekin asunnossa, josta ihan tykkään. Silti, silti, silti.

No, joka tapauksessa. Veljelläni on tänään syntymäpäivä! Hurraa-huutoja!

Tähän loppuun kerron vielä, että katsoin tosiaan viime yönä sen "Notre Damen kellonsoittajan". Elämys ei juurikaan eronnut siitä kuudentoista vuoden takaisesta. Tuijotin tietokoneen näyttöä, josta siis elokuvaa katselin, rävähtämättä koko leffan ajan, eivätkä silmät kertaakaan osuneet kellon viisareille. Jäi hirveä hinku saada käsiini lisää vanhoja Disney-klassikoita. Voisinkohan ostaa niitä lisää? Tahdon, tahdon, tahdon!!!