Synttärijuhlinnat

Synttäreistäni tuli kuin tulikin lopulta mahtavat, vaikka aluksi näytti vähän huonolta.

Synttäripäivän jälkeisenä aamuna lähdimme nykyiseen kotikaupunkiimme ja pääsin näyttämään asuntoani veljelleni ja hänen lapsilleen. He eivät olleet vielä nähneet sitä, ja musta oli kiva, että tulivat käymään. Sitten veljeni lapset matkasivat isovanhempiensa kanssa takaisin, ja minä jäin veljeni kanssa kahdestaan kotikaupunkiini.

Eräs ystäväni tuli käymään ja toi minulle synttärilahjansa, mielenkiintoisen oloisen kirjan, jota en ole vielä lukenut, aivan ihanalla omistuskirjoituksella varustettuna. En ollut nähnyt ystävääni niin pitkään aikaan, että tuntui hienolta vihdoin nähdä.

Sitten menimme veljeni kanssa syömään, koska olihan siinä jo hirvittävä nälkä. Olimme päättäneet mennä italialaiseen ravintolaan, sillä Italiahan on ruokavalionsa puolesta ihan mun henkinen kotimaa. Jouduimme etsimään jonkin aikaa, että löysimme täällä sijaitsevan italialaisen ravintolan, sillä minä en ole ikinä käynyt siellä, enkä tiennyt, missä se on, ja se oli kai muuttanut pariin kertaan. Ja lopulta se ei kyllä edes ollut italialainen, vaan välimerellinen, italialais-kreikkalainen. Mut ei se haittaa, kreikkalainenkin ruokavalio sopii mulle paremmin kuin hyvin.

Tuntui hauskalta sen pienessä keskustassa loputtomalta tuntuneen harhailun jälkeen astua sisään hienoon ravintolaan, jossa olimme sillä hetkellä ainoat asiakkaat. Sanoin veljelleni jo siinä vaiheessa, että me olemme kuin jotkut komedian hahmot.

Olin varautunut syömään jotain pastaa, koska se nyt vain on sellaista ruokaa, johon mä en kyllästy ikinä. No, siellä ruokalistalla ei yllättäin ollutkaan ainuttakaan pastavaihtoehtoa, joten päädyimme ottamaan sellaiset lautaset. Minä otin Rhodos-lautasen, veljeni otti jonkun toisen lautasen, en muista sen nimeä. Mulla oli siinä lautasella kanaa, juustoa ja salaattia ja veljelläni muuten sama, mutta kanan tilalla kalkkunaa. Ei ehkä kuulosta kovin täyttävältä annokselta, mutta uskokaa tai älkää, siitä tuli ihan hyvä ähky, ja ruoka oli todella hyvää ja varmaan terveellistäkin.

Jälkiruuaksi otin Talon erikoisen tuplasuklaakakun, koska mulla ei ollut synttärikakkua. Se sai sitten toimia mun synttärikakkuna, ja hyvin se siinä tehtävässä onnistui. Siinä oli aivan riittävästi suklaata ja jotain keksiä välissä, joten paloja oli vähän vaikea saada irti lusikalla, mutta voi taivas miten hyvää se oli.
Lopuksi joimme vielä kahvit ja sitten lähdimme.

Kävimme kaupassa hakemassa juotavaa ja menimme sitten asunnolleni valmistautumaan karting-ajeluun.
Aivan totta, minä kävin ajamassa kartingia.

Joskus 11-vuotiaana luin yhdestä lasten- ja nuortenlehdestä karting-harrastuksesta ja siitä lähtien olen halunnut päästä kokeilemaan sitä. Se on tosi omituista, sillä mistään muusta ajamisjutusta en ole koskaan ollut yhtään kiinnostunut. Mulla on traumaattisia kokemuksia huvipuistojen törmäilyautoista, joilla ihan jokainen polvenkorkuinenkin ajeli kuin ei mitään, ja mä en vain ikinä oppinut. Auton ratissa olen ihan täysi katastrofi, mikäli se ei ole vielä tullut selväksi. Pyörää osaan jotenkuten ajaa, mutta sen opetteleminen on ollut todella tuskan takana. Pari vuotta sitten mut pakotettiin kokeilemaan päältä ajettavaa ruohonleikkuria, ja se olis kyllä ollut ihan sopivaa materiaalia Hauskoihin kotivideoihin.
Toisin sanoen, mitään muuta en osaa, en halua enkä ole koskaan ollut kiinnostunut ajamaan. Vain karting on poikkeus. Siitä olen elätellyt toiveita yli kymmenen vuotta, kaikista näistä traumoistani huolimatta.
Kun perjantai-iltana pohdimme, mitä tekisimme, jostain tuli kuin tulikin puheeksi karting ja päätimme, että sitä lähdemme kokeilemaan. Olin tosi innoissani, kuten kuvitella saattaa.

Mua jännitti se karting-ajaminen ihan liikaa, kuten nyt kaikki aina jännittää. Lisäksi olin varma, etten mä kuitenkaan osaa, kuten en ole koskaan osannut yhtään mitään, mitä pitää ajaa. Ajattelin, ettei siitä tule muuta kuin kylmä hiki selässä mokailua ja ahdistusta, mutta silti halusin päästä kokeilemaan.

Jännitys ja suoranainen kauhistus vain lisääntyi, kun ennen omaa ajovuoroani katselin radan reunalla, miten kaikki muut kurvailivat siellä taidokkaasti ja hienosti, eikä kellekään sattunut mitään noloa, vaikka ne kaahasivat siellä ihan sata lasissa. Veljeni sanoi minulle, että niistä tuskin kukaan on siellä ensimmäistä kertaa, mutta että jokaisella on ensimmäinen kerta siellä, eikä kukaan ensimmäisellä kerralla aja tuolla tavalla. Eikä kuulemma ketään kiinnosta, vaikka mä siellä ajaisin miten hiljaa ja vaikka törmäisin seinään joka mutkassa. Ei ketään kiinnosta muu kuin oma ajonsa ja sillä hyvä.
Päätin yrittää uskoa siihen.

Se oli tosi tosi tosi kivaa.
Mulla ei ollut mitään ongelmia.
Aluksi ajoin aika hitaasti, paljon hitaammin kuin kukaan muu, jotta sain siihen tuntumaa. Pikkuhiljaa painoin enemmän ja enemmän kaasua. Ihan täysiä en uskaltanut ajaa, mutta ajoin kuitenkin paljon kovempaa, kuin olin etukäteen kuvitellut uskaltavani ajaa. Siinä ajaessani sain jonkinlaisen rauhan sielulleni: ajattelin, että nyt on ihan kaikki mun autokoulu- ja ajotraumat hyvitetty. Tätä mä olen kaivannut joka ikisenä kertana, kun olen mokaillut auton ratissa. Tämä on sellaista ajamista, jossa mä voin pärjätä ja olla hyvä, tämä, mitä niin kauan olen halunnut kokeilla. Jokin sisälläni loksahti kerrankin kohdalleen. Tiesin, että siinä oli sellainen mun laji, se ainut ja oikea ajamisen muoto, joka sopi mulle. Olisinpa vain päässyt kokeilemaan sitä joskus aikaisemmin, vaikka ennen autokoulua.

Koko ajan, siinä nautinnon keskellä, mulla oli myös tosi outo olo. En voinut käsittää, että mä olen siinä ajamassa kartingia, ja että mä ihan oikeasti pidän siitä. Että minä olen se, joka tässä painaa kaasua ja ajaa täysillä mutkaista tietä, ja vielä on onnellinen niin tehdessään. Koko ajan jokin sisälläni sanoi, että ei mun kuulu tykätä tällaisesta. Enhän mä ole ikinä tykännyt mistään ajamisesta, olen aina vihannut ja inhonnut ihan kaikkia ajettavia vempeleitä, ei mun vain kuulu nauttia tästä.

Mutta niin se vain oli. Tykkäsin.
Ehkä siksi, että kerrankin sai ihan rauhassa ajaa kovaa ja tehdä kuinka äkkinäisiä käännöksiä tahansa, eikä se auto vain lähtenyt käsistä, kuten henkilöauto lähtee. Ehkä myös se, että oli vain kaksi poljinta, kaasu ja jarru, ja sitten ratti ja rata, ei mitään muuta, mitä olisi pitänyt osata hallinnoida ja miettiä. Tarpeeksi yksinkertaista minulle.

Ehkä musta olis vaan pitänyt tulla formulakuski, eikä mitään muuta. Ei yrittää mitään tavallisten ihmisten autoja siinä välissä. Turhuutta.

Kartingin jälkeen jatkoimme iltaa viihtyisästi juoden ja jutellen, terasseilla ja puistoissa. Toinenkin veljeni liittyi seuraan illasta, ja myöhemmin myös pari kaveriani. Päälläni oli ensimmäistä kertaa uusi, hieno mekko ja vähän aikaa olin taas iloinen. Sen illan ajan olin iloinen ja onnellinen ja tunsin kuuluvani siihen joukkoon. Veljien kanssa on kuin jokin sellainen pala loksahtaisi kohdalleen, joka yleensä vain etsii ja etsii löytämättä.

En tänään kirjoittele tän enempää, sillä mulla ei ole yhtään fiilistä.
Mutta toivottavasti saitte tästä edes jotain irti.