Tää viikko on ollut yksi helvetin pitkä painajainen.
Kysymys siitä, kuinka paljon täytyy ihmisen jaksaa, ei ole ainakaan haihtunut mielestä. Eikä liioin se, täytyykö siitä maksaa tällainen hinta, että uskaltaa ja kehtaa olla viikon onnellinen.
Mua on lyöty henkisesti täysillä turpiin tällä viikolla ainakin kaksi kertaa.
Eikä tämä ollut ensimmäinen eikä kolmas eikä viides viikko, jona voin todeta saman, viimeisen vuoden aikana. Eikä siinä kai muuten mitään, kai jokaiselle tulee tappioita ja takapakkeja joskus.
Mutta mä en tiedä, onko vastaavasti mitään palkintoa tullut yhtään mistään.
Olen saanut tarpeekseni.
Elämästä.
Ja ihmisistä.
Olen taas pettynyt yhteen "ystävään". Voi, huoh. Kaikenlaisia ihmisiä mäkin olen erehtynyt pitämään ystävinä. Melkein naurattaa ajatella koko sanaa. Tai kuvottaa.
Niin, sinä siellä, juuri sinä, joka tätä luet. Varmasti puhun sinusta nyt.
En muista, milloin viimeksi olisin ollut näin vihainen ja surullinen. Niin, että en edes itke enkä raivoa. Olen kivusta tunnoton.
Ostin päiväkirjan ja siirryn taas aktiivisemmin sen pariin.
Jos nyt enää siirryn aktiivisesti yhtään mihinkään.
Tässä maailmassa täytyy kaiketi olla juuri tietynlainen ihminen, että pärjäisi, tai että olisi edes pieni mahdollisuus pärjätä.
Sit jos ei ole, niin sit ei voi mitään.
Sit pitää vaan kärsiä siitä, millainen on. Ja siitä, ettei voi olla toisenlainen.
Koko loppuelämän ajan. (?)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti