Toiseus

Oletko koskaan toivonut, että olisit joku toinen?

Minä olen. Monta kertaa.
Joskus ala-asteikäisenä keskustelin jatkuvasti erään ystäväni kanssa siitä, keitä haluaisimme olla. Olisimme mielellämme vaihtaneet paikkaa milloin kenenkin luokkatoverimme kanssa, milloin mistäkin syystä. Pohdimme yhdessä, mitä jollakin toisella on sellaista, mitä meillä ei ole ja mitä haluaisimme. Ja toisaalta, mitä siltä toiselta puuttuu, sellaista, minkä kuitenkin itse haluaisi pitää.
Ne syyt olivat silloin yleensä sellaisia, että jollakin oli joku lemmikkieläin, jollaisen olisi itsekin halunnut. Olisimme muun muassa halunneet kokeilla elämää eräänä luokallamme olevana tyttönä, jolla oli kotonaan hevosia, kissoja ja koiria. Itse haaveilin myös joskus vaihtumisesta joksikin sellaiseksi luokkani oppilaaksi, joka pärjäsi koulussa minua paremmin. Ajattelin, miten ihanaa elämä varmasti on, kun  osaa ja ymmärtää heti kaiken ja saa opettajalta kehuja, toisin kuin minä.
Joskus pahoina päivinä saatoin vain toivoa kipeästi, että yhtäkkiä muuttuisin joksikin toiseksi.

Ala-asteen jälkeen en ole oikeastaan halunnut olla kukaan toinen. Olen oppinut, että sellaista ei kannata haluta, koska ikinä ei tiedä, millaista sen toisen henkilön elämä oikeasti on. Ei jonkun lemmikkieläimen tai jonkun muun sellaisen syyn takia kannata luulla, että sen henkilön elämä on kaikilta osin täydellistä tai edes niin hyvää, että sitä kannattaisi kadehtia. Ja loppujen lopuksi onhan aina kuitenkin hyvä olla oma itsensä, sillä eihän minua muuten olisi, ja mitä maailma sitten menettäisikään.

Sen sijaan tilalle on tullut vuorotellen voimistuvaa ja heikkenevää halua olla toisenlainen. Ei toinen ihminen, mutta vähän toisen kaltainen. Joltakin ihmiseltä haluaisin jonkun ominaisuuden ja joltakulta toiselta toisen, mutta kenenkään kanssa en ole valmis tekemään täyttä vaihtokauppaa.

Viimeisin tällainen henkilö oli Klikkaa mua -TV-ohjelman Ella, jota Minttu Mustakallio näyttelee.
Tämä oli maininnan arvoinen esimerkki siksi, että kiinnitän todella harvoin huomiota yksittäiseen näyttelijään tai hahmoon, ellei näyttelijäntyö sitten ole poikkeuksellisen huonoa. En fanita ketään miesnäyttelijää eikä mulla muutenkaan ole yhtään ketään, jonka voisin nimetä suosikkinäyttelijäkseni tai edes kadehdittavaksi fiktiiviseksi hahmoksi.
Klikkaa mua -TV-ohjelman päähenkilö kuitenkin nostatti minulle saman kateuden kaltaisen tunteen, joka oli tuttu vuosien takaa, mutta jonka tuntemisesta on jo kauan. Olisinpa edes vähän samanlainen kuin tuo.
Ehkä siksi, että tuolla Ella-hahmolla oli ainakin yksi keskeinen, yhteinen ominaisuus kanssani, mutta muuten hänen persoonansa oli täysin erilainen kuin minun.
Me molemmat olemme tunteellisia. Välillä liikaakin.
Ella osaa tuoda sen esiin vahvuutena, minä en. Ella on sellainen vauhdikas ja temperamenttinen persoona, joka ei jäädy, vaikka tulisi minkälainen tilanne.
Minä käännän jokaisen tuskallisen ja voimakkaan tunteen itsesyytökseksi ja käperryn itseeni. Olen loppujen lopuksi aina näkymätön ja jotenkin turha, vähän niin kuin palapelin pala, joka ei vain sovi mihinkään.

Tänään mulla ei ole mitään muuta toivetta, kuin saada olla joku toinen. Edes vähän aikaa.
Joku muu kuin tällainen, josta ei ole mihinkään, vaikka miten yrittäisi.
Joku, jonka elimistöä ei puserra tällainen helvetillinen kipu.