Nurinkurinen päiväni.

Mulla on taas tänään ollut omituisen levoton ja paniikillinen olo.
En ole tiennyt, olisinko tosi iloinen vai ihan helvetin ahdistunut.
Oon ollut sitten vähän molempia, sekunnin vaihdoksina toisesta toiseen.

Kaikki alkoi mennä väärin aamusta alkaen. Tai ei väärin, vaan nurinkurisesti.
Mä tarvitsen aamukahvia, jotta päivä lähtisi käyntiin.
Tänä aamuna jouduin loikkaamaan sängystä ylös, kiskomaan jotkut random-vaatteet, verkkarit ja jonkun löysän T-paidan päälleni ja kiskaisemaan hiukset nutturalle turbovauhtia, ihan epäinhimillisellä tahdilla ensi töikseni. Hyvä kun sitäkään vertaa ehdin, kun jo tultiin ovelle kolkuttamaan ja mun piti käydä vastaanottamassa kotiini mies, joka tuli sörkkimään takkaa ja puuhellaa ja savupiippua ja niin edespäin.
Nuohooja toisin sanoen. Yritin järjestää tässä teille vähän arvausleikkiä.
Sillä aikaa, kun se teki näitä kaikkia edellämainittuja juttuja, mun piti puristaa sylissäni vinkuvaa, rimpuilevaa, kitisevää ja haukkuvaa koiraa, joka on vähän ylisosiaalinen.
Ja vastailla kysymyksiin siitä, miksen oo koulussa ja mikä musta tulee. No haloo, ehkä siksi että olen täällä avaamassa ovea sinulle, kun kukaan muu ei ole täällä ja höösäämässä tän koiran kanssa, kun sitäkään ei kukaan muu nyt tee. Ja että en tiiä mikä musta tulee. Ei varmaan mitään tällä menolla.

Kun se lähti, pesin vasta hampaat (ihan kamalaa, että puhuin ihmisen kanssa aamulla ilman, että olin pessyt hampaitani) ja sit lähdin käyttämään koiran ulkona. Ja vasta sen jälkeen sain aamukahvia, jolloin se oli jo auttamatta myöhäistä. Kun kaikki lähtee menemään väärin, niin menee.

Sitten mulle soitettiin kesätöihin liittyvä puhelu ja ehdin jo innostua ja ajatella, että tästä se nyt lähtee se nousukiito, ja olla ihan kannat katossa varmaan puoli tuntia, kunnes tuli taas todellisuus. Ei se asia sit ollutkaan ihan niin riemunkirjavasti, kuin olin luullut.

Tämän jälkeen alkoi angstaus ja sitten pakotin itseni syömään, koska en ollut syönyt vielä mitään. Sit yritin koko päivän tehdä kaikkea, mitä olis pitänyt, eikä mikään oikein onnistunut tai ei muuten vaan jotenkin lähtenyt liikkeelle, ja kaikki oli ihan kamalaa.
Sitten puhuin yllättäin yhden pitkän facebook-chat-keskustelun, ja siinä keskustelusssa käytiin noin puolessa tunnissa läpi ehkä koko mun tämänhetkinen elämä kaikkine moninaisine ongelmineen. No okei, en nyt ihan kaikkia ongelmiani saarnannut, mutta aika paljon kuitenkin. Eli näppis nakutti aika vauhtia ja voi sitä kanssaihmisraukkaa, mutta itepähän aloitti keskustelun mun kanssa. Sellasta se on sit.
Keskustelimme mm. siitä, minkälainen miehen pitää olla. Siis minun tulevan mieheni.
Tässä on vaatimaton kriteerilistani:
1. Pitää olla mua pidempi. (Ei liene vaikea tehtävä?)
2. Pitää jaksaa nostaa mut. (Ehkä vähän vaikeampi täyttää?)
3. Pitää olla vähän tasaisempi ja järkevämpi kuin minä. Mut ei mikään ihan kuiva insinööri tai muu sellanen kuitenkaan.
4. Pitää osata lukea karttaa, koska mä en osaa.
5. Pitää osata ehkä hoitaa sosiaaliset kontaktit vähän mua näppärämmin, ellei halua erakoitua täysin mun armoille.
6. Pitää tykätä koirista.

Sellasta. Kai mä tolla listalla voin jo hakeutua uuden suosikkiohjelmani ja suosikkinäyttelijäni ja suosikkiroolihahmoni esimerkin mukaisesti nettideittailemaan. Itseäni voisin markkinoida yhtä hienosti, kuin täällä blogissakin, vaikka tällaisella myyntipuheella:
Olen kamala ihminen, eikä mun kanssa ole helppoa olla eikä elää. Tasaiset jaksot eivät kuulu tunne-elämääni. Ärtymyskynnykseni on matala ja ulottuu äärettömyyksiin ja sen yli. Minun kanssani saa varautua siihen, että asunto pöllyää koirankarvoja ja kylpyhuone (plus kaikki muut huoneet) täyttyvät tuoksuista ja erilaisista voidepurkeista, joita hamstraan Body Shopista. Se puoli kotia, joka ei täyty erilaisista tuoksupurtiloista, pursuaa kirjoja. Olen neuroottinen hullu, joka kehittää itselleen sekunnissa kriisin ihan mistä tahansa. Kehut minua miten paljon hyvänsä, en ota kehuja vastaan, vaan tulkitsen ne piilovittuiluksi. Odotan aina pahinta tapahtuvaksi ja näen kaiken mustien lasien läpi. Kanssani ei myöskään ole helppoa lähteä mihinkään, sillä puoli tuntia ylimääräistä aikaa menee sen tarkisteluun, että kahvinkeitin ei varmasti ole päällä, eikä mikään muukaan mahdollisesti tulipalon aiheuttava. En osaa toimia sosiaalisissa tilanteissa, todennäköisesti en sinunkaan kanssasi, joka tätä luet, joten säästä itsesi olemalla vastaamatta tähän ilmoitukseen.

Ja sithän se ongelma oikeastaan on ratkaistu.
Ainut hetki, jona olin tänään rauhallinen, oli juoksulenkillä. Jalat vaativat päästä juoksemaan siinä levottomuudessa.
Ainut mitä katson saaneeni ihan kunnolla aikaiseksi, oli saksan tenttiin lukeminen. Otin itseäni niskasta kiinni ja opettelin vihdoin ihan kunnolla ne hiton datiivit ja akkusatiivit ynnä muut. Nyt on koko rimpsu hallussa: an, auf, hinter, in, neben uber unter vor zwischen, ja kaikki se sälä, mitä niiden kanssa pitää osata ja muistaa. Ensi viikolla iloisin mielin tenttimään.

Muusta ei oikein sit tahtonut tulla mitään. Odotin koko illan "Klikkaa mua" -ohjelman alkamista ja kun se alkoi, se meni ohi liian nopeasti ja sen jälkeen taas ahdistuneena mietin, mitä tekisin ja mitä ylipäätään elämälläni teen.

Tällanen sekavuuspäivitys tällä kertaa.