Mun on nyt pakko tehdä blogipäivitys suurista tunteista, joita sisälläni liikkuu, vaikka niitä on hirmuisen vaikea sanallistaa.
Olen nyt keskellä suursiivousta. Aivan oikein, haahuilija taas elementissään. Siivoan, jumitun ajattelemaan ja sit on pakko tulla kirjoittamaan ajatukset ulos itsestä. Yritän naputella äkkiä, ennen kuin koko muu perhe syöksyy sisään ulko-ovesta ja suuntaa muhun kauhean syytöstulvan, kun he ovat siellä roskanpoltossa ja ties missä yleishyödyllisessä ja minunkin pitäisi täällä olla tekemässä aivan jotain muuta kuin sitä, mitä nyt teen. Kirjoitan, kun vielä on täydellinen rauha ja hiljaisuus, hetken.
Olen siis nyt täällä lapsuudenkodissani. Siivosin huonettani ja tarkoituksenani oli heittää pois kaikki se, mitä enää en tarvitse. Papereita ja kaikkea turhaahan kertyy aivan järjetön kasa, jos niitä ei ikinä käy läpi ja heitä pois.
Aloitin siitä valtaisasta opiskeluihin liittyvästä monistenivaskasta, joka hyllyssäni pölyttyi. Olen tähän asti säästänyt ne siltä varalta, jos joskus tarvitsen niitä. Saattaahan sellainen aika vielä tulla. Tälläkin kertaa ajattelin aluksi hatarasti, että enhän mä näitä voi pois heittää. Sitten kysyin itseltäni ankarasti, että ihanko todella mä vielä tarvitsen ensimmäisenä yliopistovuotenani tehtyjä lauseopin harjoituksia? Entä kattavaa jaaritusta suomen kirjakielen kehityksestä? Olenko mä kertaakaan sitten fuksivuoden toukokuun tentin vilkaissutkaan niihin?
Entä lukuisat toisen opiskeluvuoden semantiikka-, pragmatiikka-, tekstianalyysi- ja muotorakennekurssien monisteet? Tuleeko vielä joskus sellainen aika, että mun on aivan pakko saada tietää joku suomen kielen muotorakenteen säännönmukaisuus, ja onko todellakin niin, ettei sitä tietoa silloin löydä mistään muualta kuin lapsuudenkotini hyllyssä lojuvasta, vuoden 2011 rypistyneestä luentomonisteesta?
Aluksi ajattelin säilyttää jossain herkkyydenpuuskassa sentään kaikki omaan opiskelualaani liittyvät paperit ja heittää sivuainepaperit pois. Mutta sitten tartuin lukuisiin kirjallisuushistoriaa ja kirjallisuusoppituntien suunnittelua koskeviin monisteisiin ja kysyin itseltäni, mitä mä olen niillä tähän asti tehnyt ja mitä niillä siis tekisin tulevaisuudessa. Olen säilyttänyt ne tähän asti siksi, että niistä saattaisi ehkä olla hyötyä. No, jos se tieto ei ole tarttunut mun päähäni silloin, kun moniste on ollut kädessäni ja aktiivisessa käytössä, niin onko olemassa jokin mahdollisuus, että se vielä sieltä kirjahyllyn perukoilta saisi yhtäkkiä päähänsä hypätä mieleeni oikealla hetkellä, jos nyt sen säilytän? Ei. Pois pois pois vaan kaikki. Jäljelle jäi ainoastaan lähdeviitteitä käsittelevä moniste. Nyt se on ainoa omistamani, konkreettinen dokumentti todisteena siitä, että joskus olen opiskellut jotakin.
Kun olin kuorinut koko valtaisan ja uskomattoman pölypilven kerrostaman yliopistoon liittyvän materiaalin päältä pois, löysin jotain lukio- ja yläasteaikaista.
Siinä vaiheessa iski hempeydenpuuska, joka ei ulottunut vielä yliopistoon.
En voinut heittää pois lukion toisen vuoden kevään vuosikertomusta, ja vain siksi, että sen kannessa sattuu olemaan kuva omista vanhojentansseistani.
En myöskään heittänyt pois nuotteja, joista opettelin soittamaan pianoa lukion toisena vuonna. Päätin, että joskus vielä palaan siihen.
Ja niiden alta löytyi kaksi todella arvokasta paperikasaa, joiden olin jo kauan sitten luullut kadonneen.
Kaksi pitkää tekstiä, kertomusta, jotka olen kirjoittanut yläasteen yhdeksännen vuoden syksynä ja lukion ensimmäisen vuoden syksynä. Liikutuin lähes kyyneliin löytäessäni ne, sillä olin joskus etsinyt niitä tuloksetta. Jumituin melkein lukemaan niitä, mutta siinä vaiheessa vielä onnistuin kieltämään itseäni. Silmäilin ne vain nopeasti läpi ja totesin, että olen mä vain sentään ollut ihan hyvä kirjoittamaan jo tuolloin, ja onpa hienoa, että ne tekstit ovat säilyneet.
No nyt joku tulee sisään ovesta jo askeleissa turhautuneisuutta, mutta jatkan silti.
Kuuntelin pari viikoa sitten ensimmäistä kertaa vuosiin sellaisen kappaleen, jota olen kuunnellut viimeksi joskus yläasteen ysiluokalla. Havahduin ajattelemaan, oikeastaan sitä ajatusta, joka mieleen sillä hetkellä juolahti: "Hei, tätä mä kuuntelin kun olin jotain viistoista tai kuustoista!" Havahduin siihen, miten pitkä aika siitä loppujen lopuksi on. Viime viikolla kävelin keskustassa ja kuulin, kuinka jotkut takanani kävelijät keskustelivat jostain jutusta, joka oli k15 ja siksi heiltä vielä hetken kielletty. Havahduin siihen, että mullepa se ei enää ole kiellettyä, hahaa.
Joku opiskelukaverini kysyi minulta pari vuotta sitten, millainen olin lukiossa. Vastasin olleeni samanlainen kuin nykyään. Tuo opiskelukaverini koki muuttuneensa paljon omista lukioajoistaan ja varsinkin yläasteajoistaan. Minä en omasta mielestäni ole muuttunut juurikaan. Ehkä vähän, mutta en radikaalisti. Olen aina ollut tällainen.
Kun kuulin sen musiikin ja luin ne tekstit, huomasin, kuinka väärässä olen ollut.
Ei se ihminen ollut sellainen kuin minä nyt. Se oli joku vähän samanlainen, mutta kuitenkin ihan erilainen. Se oli erilaista elämää ja sen silloisen elämän mukainen ihminen.
Puhuin tästä joskus aiemminkin blogissani. Esitin lopuksi toteamuksen siitä, kuinka raskasta onkaan elää oman itsensä kanssa koko elämänsä. Se on ihan totta. Ajattelen sitä usein. Ajattelen sitä varsinkin lukiessani omia, vanhoja tekstejäni. Viimeksi ajattelin sitä raivokkaasti pari päivää sitten, selatessani vanhoja päiväkirjoja. Tunsin suoranaista tuskaa siitä, että mun on pitänyt elää elämäni tällaisena ihmisenä ja sitten vielä hemmetti vieköön tällä tavalla dokumentoida se. Minun päiväkirjani eivät ole jälkipolvia ajatellen mitään kaunista luettavaa, ei kuulkaa mitään Anne Frank-tyyliä. Ei todellakaan.
Tänään huomasin kuitenkin, miten onnellista se voi myös olla. Miten voi myös kääntyä iloitsemaan niistä hyvistä puolista, mitä itsessä on, ja joiden kanssa niin ikään saa elää koko elämänsä. Kaikesta siitä hyvästä, mitä minussa on ja mikä myös on ollut ja tulee olemaan.
Ja miten hyvä onkaan, että se on tallessa. Niissä vanhoissa teksteissä, dokumentoituna se ihminen, jota ei ole enää. Joka minä olin ennen, mutta josta olen kasvanut ulos. Miten hyvä, että se ihminen on vielä jollakin tavalla tallessa. Kaikesta huolimatta.
Löysin vanhoja lehtiä, pari Demiä ja muuta, joita silloin luin. Herkkyys tulvehti lävitseni ja ajattelin, että ne on nyt pakko seuraavaksi lukea.
Kävin läpi vanhat kansiot, ihmettelin mitä niissä on. Hyllyn pohjimmaisen kaivoin viimeisenä esiin ja pohdin, mitäköhän tässä nyt sitten on. Äkillinen muistikuva tuli kansion ulkonäöstä jo ennen kuin avasin sen.
Tässä on mun isoskoulutuspaperit.
En koskemut niihin. Annoin niiden olla. Ne säilytetään myöhempiä tunnekuohuja varten.
Mutta ajatelkaa siis, miten hienoa se loppujen lopuksi on. Kaikki se eletty elämä ympärillä, enemmän tai vähemmän dokumentoituna. Miten hyvä, että se on eletty, silloin ajatellut ajatukset ajateltu ja silloiset ilot ja surut läpikäyty. Miten hyvä, että se on ohi ja että kaikkea uutta tulee koko ajan. Yksi elämä, yksi ainutkertainen elämä. Miten hyvä, että olen aina kirjoittanut, ja tulen aina kirjoittamaan. Jopa täällä blogissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti