Eilen kävin erään lapsuudenystäväni kanssa katsomassa väkivaltaisen elokuvan, jossa hirttäydyttiin, harrastettiin vesiletkukidutusta ja ruhjottiin ihmisiä rautatangoilla.
Se oli elokuva kahdesta miehestä, joista toinen taisteli toisen maailmansodan aikana liittoutuneiden, toinen taas akselivaltojen puolella. Liittoutuneiden puolella taistellut vietiin pakkotyöhön japanilaiselle rautatielle, Kuoleman rautatielle. Yksi japanilainen sotilas on päävastuussa hänen kidutuksestaan, vain yksi, jonka kasvot jäävät hänen mieleensä.
Vuosikymmeniä myöhemmin nämä miehet kohtaavat toisensa. Sotavankina pidetty mies on tullut kostamaan, saamaan itselleen lopultakin oikeutta, kuten hänen ystävänsä näkee asian.
Kaikki päättyy toisin, kuin voisi ajatella.
Anteeksiantoon ja elinikäiseen ystävyyteen.
Elokuvan jälkeen istuimme vähän aikaa autossa juttelemassa elämästä ja sen vaikeudesta.
Sanoin ystävälleni, että me olemme niin kuin ne miehet siinä elokuvassa. Ensin nuoria ja sitten vanhoja, mutta vielä vanhoinakin ystäviä.
Toivottavasti.
Totesimme, että asiat järjestyvät aina.
Minäkin sanoin niin. Vaikka oikeastaan en ole sitä mieltä. Toivon, mutta en usko.
Tahtoisin vain olla turvassa. Mitään muuta en oikeastaan tahtoisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti