Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas

 Toukokuun lopussa ja kesäkuun alussa pihani oli kukassa kauniimmin kuin ehkä koskaan aiemmin. 

En ole mikään kukkien tai kasvien kasvattaja, mutta tänä vuonna kukat kukkivat silti. Etenkin alppiruusu puhkesi kukkaan toukokuun viimeisellä viikolla. 

Kevät oli vaihtumassa kesään. Lempivuodenaikani. 

Istuin keinussa, kuuntelin lintujen mekkalointia ja hiljaisuutta, joka sitä ympäröi. Ajattelin, että kummisetäni sielu liikkuu täällä. 

Olen juossut hänen kanssaan maratonreitin maaliin Rooman Colosseumille. Olemme odottaneet maratonin lähtöä auringonnousun aikaan Kreikassa Marathonas-kylässä ja juosseet sieltä Ateenaan. Puhuin hänelle silloin muun muassa siitä, että kaipaisin elämääni parisuhdetta. Hän sanoi, että sitä saattaa kyllä olla hankala löytää, jos on vanhan enon matkassa. 

Olemme kävelleet Samarkandin kaduilla ja jutelleet muun muassa kirjallisuudentutkimuksesta, rahankäytöstä, elämästä ja ihmisyydestä. Samarkandin-reissun jälkeen kumppanini nappasi meidät kyytiin Helsinki-Vantaan lentokentältä ja sanoi, että meidät oli helppo havaita ihmisten joukosta. 

Niin monta matkaa, niin monta yhteistä kokemusta ja muistoa.

Rakkaus ja kiitollisuus ei katoa koskaan.

Tänä vuonna juoksen todennäköisesti neljännenkymmenennen maratonini.

Olisin toivonut, että juoksisin sen jossain muissa olosuhteissa, mutta kaikki toiveet eivät käy toteen. Silloin voi valita kahdesta vaihtoehdosta. Voi joko surra sitä, että yhteinen matka on ohi, tai iloita ja kiittää siitä, että sellainen matka oli. Luulen, että vain harvalla on etuoikeus kokea tällainen matka. Valitsen siis jälkimmäisen vaihtoehdon. 

Tämä on se maratonin kilometrimerkki, josta jatkan yksin. 

Kummisetäni oli myös tämän blogin aktiivisin, ja viime vuosina mahdollisesti ainut lukija. 

Voi siis olla, että tämä blogi päättyy tämän vuoden loppuun mennessä. 

Jos toivot, että blogini jatkuu, tai jos sinulla on jotain muuta sanottavaa aiheeseen, niin otathan minuun yhteyttä. 

Viikko 40: Tarina polkupyörästä

 Kesällä 2011 kaaduin polkupyörällä. 

Vietin ensimmäistä kesää opiskelukaupungissani. Olin ollut allekirjoittamassa kesätyösopimusta ja menossa kesäopintoja varten sovittuun tapaamiseen yliopistolle. Olin vähän myöhässä aikataulusta, joten ajoin pyörällä niin kovaa kuin pääsin. 

Oli alamäki ja tiukka mutka, ja pyöräni oli pieni ja huono. Olin kaatunut sillä monta kertaa aiemminkin. Sen eturengas töksähti aina ikävästi jokaiseen pieneenkin kuoppaan tai korokkeen tapaiseen. Se oli varmaan liian pieni, veljeni vanha pyörä, jolla olin ajanut lapsesta asti.

Tuo mutka oli liikaa. Kaaduin mutkassa liian kovassa vauhdissa. Jouduin hakemaan läheisestä Citymarketista laastaria polviin ja kyynärpäihin, jotka kaikki suihkusivat verta. Putsailin haavojani Citymarketin vessassa ja onnistuin kadottamaan avaimeni sillä reissulla. Ne onneksi löytyivät myöhemmin Citymarketin infopisteeltä. Siihen opintoihin liityvään tapaamiseen en enää ehtinyt. Jouduin ilmoittamaan, että en enää mitenkään ehdi inhimillisessä aikataulussa. Mitä tästä opimme? Kiirehtiminen ei auta mitään. Kiirehtimisestä ei ole mitään hyötyä, siitä on pelkkää haittaa. 

Vanhempani olivat kertoneet pyörällä kaatumisestani mummilleni. Tapansa mukaan mummini ei jäänyt turhia päivittelemään, vaan lahjoitti minulle oman pyöränsä. Hänellä oli hyvä, vanhan klassikon mallinen pyörä. Kunnon mummopyörä, ei mikään kauhean tyylikäs, ajattelin, mutta hyvä sillä oli ajaa. 

Sain siis mummilta käyttöön pyörän, jolla oli todella hyvä ajaa verrattuna edelliseen pyörään. Ei tarvinnut enää pelätä jokaista kuoppaa ja koroketta. En juuri koskaan enää kaatunut pyörällä. Pyörällä ajo oli silkkaa nautintoa. 

Olin tyhmä maalaistyttö, joka ei tajua mitään kaupungin vaaroista. Vuosia myöhemmin olen ihmetellyt sitä, miten huolettomasti jätin pyörää ties minne. Minulla ei ollut mitään pelkoa siitä, että pyörä voitaisiin varastaa, kuka sen nyt varastaisi. Nykyisin ihmettelen vain, kuinka se säilyi varastamatta. Kerran lukkoa oli jotenkin peukaloitu, mutta pyörä jätetty paikalleen yliopiston kirjaston eteen. En tiedä, kuka on tehnyt ja mitä. 

Myöhemmin ajelin pyörällä minulle vieraalla paikkakunnalla, josta sain elämäni ensimmäisen vakituisen työpaikan. Hikoilin kesähelteessä, pyöräilin ja katselin maisemia. Kävin uimassa, heitin kesämekon uikkarin päälle ja pyöräilin kotiin. Kävin pyörällä merenrantakuopalla uimassa kumppanini kanssa silloin, kun olimme juuri tavanneet. Kumppanini sanoi, että pyöräilyni seuraamisesta tulee hänelle mieleen yksi sketsivideo.

Ajoin mummilta saadulla pyörällä ensin opiskelukaupungissani, sitten ensimmäisen vakituisen työni työmatkoja. Tuolla ensimmäisen työpaikkani paikkakunnalla en pelännyt pyörän puolesta. Paikkakunta oli pieni ja hiljainen. Kuulin kyllä, että joskus jonkun pyörä oli varastettu jostain, mutta en pelännyt oman pyöräni puolesta. Kuka nyt vanhan, kolmivaihteisen rotiskon ottaisi, ajattelin. Jos joku ottaa, niin tarpeeseen ottaa, naureskelin jollekin. 

Ajoin pyörällä kotiin myös tehtyäni viimeisen työpäiväni ensimmäisessä vakituisessa työpaikassani. Pyörän tarakalla oli työkavereilta saatu kukka-amppeli. Harteillani oli laukku ja kassi, joissa oli kaikennäköistä viimeisenä työpäivänä mukaan otettua tavaraa. Matkanteko oli vähän huojuvaa. Pyörän eturengas töksähteli huonon pyörätien kuoppiin. Selvisin siitäkin nostalgisesta matkasta kuitenkin ongelmitta. 

Kesti vähän aikaa, että uskalsin alkaa kulkea pyörällä nykyisen työpaikkani työmatkoja. Pian nykyisessä työpaikassani aloitettuani luin sanomalehdestä, että asuinalueellani sattuu todella paljon pyörävarkauksia jatkuvasti. Pyöriä varastetaan, vaikka ne olisi lukittu sekä renkaasta että rungosta telineeseen kiinni. Juttua varten haastatellulta ihmiseltä oli varastettu useampi pyörä lyhyen ajan sisään. Ajattelin, että en voi tuoda pyörää työpaikkani pihaan. 

Sitten ajattelin, että ehkä juna-asema, josta lehdessä puhuttiin, on eri asia kuin työpaikkani piha. Työpaikkani edustalla on aina valtava määrä pyöriä. Minun pyöräni on siellä vanhimpia ja halvimpia. 

Aloin ajaa pyörällä töihin ja lukitsin sen eturenkaasta telineeseen. 

Tein niin yli neljä vuotta. 

Aina välillä mietin, voisiko joku varastaa pyörän, ja aina tulin siihen tulokseen, että ei, se on niin vanha, ei sillä ole mitään jälleenmyyntiarvoa. Ei etenkään verrattuna kaikkiin niihin pyöriin, joiden joukossa se on. 

Viime torstaina töissä mietin, että tänä iltana menen kahvakuulatunnille. Sain viestin siitä, että uusi passini on saapunut noudettavaksi, ja ajattelin, että en voi hakea passia heti, koska minulla ei ole vanhaa passia mukana, mutta haenpa passin sitten samalla reissulla, kun käyn kahvakuulatunnilla. Mietin, että pyörään pitää laittaa etuvalo, koska siihen aikaan illasta on jo säkkipimeää. Lamppu oli tarkoitus laittaa jo edellisenä päivänä, mutta en ollut muistanut. Ärsytti, että pitää laittaa lamppu, ärsytti, että en ollut muistanut sitä edellisenä päivänä ja ärsytti, että sitten pitää taas miettiä, irrotanko lampun joka kerta ja laitan sen taskuun, varastaako joku lampun pyörästä. 

Se torstai osoittautui myös rasittavaksi työpäiväksi. Iltapäivän kokous venyi. Koin, että yksi työkaveri aukoi mulle päätään niin paljon ja niin turhasta asiasta, että teki mieli jo ärjäistä takaisin oikein kunnolla. Kun olin lähdössä, toinen työkaveri tuli solkottamaan jotakin, aloittaen lauseen sanoilla "ootpa lähdössä tai et, niin mä kysyn sulta nyt tätä asiaa". Ärtymyskynnys oli reippaasti ylittynyt, kun viimein lähdin töistä. Huokaisin mielessäni helpotuksesta, kun vihdoin pääsin työpaikan ovesta ulos. Kaivoin avaimia ja kävelin pyörääni kohti. 

Paitsi että siinä, mihin olin pyöräni jättänyt, ei ollutkaan pyörääni. Telineessä oli jonkun toisen pyörä, mikä kaukaa katsoen oli hiukan muistuttanut minun pyörääni. Telineessä oli myös muita pyöriä. Minun pyörääni ei ollut. 

Pidin selvänä, että en vain näe pyörääni. Stressi tekee usein vaikeaksi havaita itsestään selviä asioita. 

Kävin pyörätelineen pyörät läpi moneen kertaan. 

Lopulta soitin kumppanilleni ja sanoin, että pyöräni ei ole täällä, missä sen pitäisi olla. Jokin osa minusta toivoi, että sille olisi looginen selitys. Jos vaikka kumppanini on jostain syystä hakenut pyörän. Ei ole mitään järkeä siinä, että hän olisi sen hakenut, mutta jospa hän vaikka olisi hakenut sen. 

Jouduin kuitenkin alistumaan siihen, että kumppaninikaan ei tiennyt pyörästäni yhtään enempää. Kävin pyörätelineen vielä kerran läpi ja lähdin sitten kävelemään kotiin. Päässäni takoi vain yksi ajatus: 

tämä ei voi tapahtua minulle. 

On kummallista, että vaikka olen tietoinen pyörävarkauksien yleisyydestä, enkä näe mitään syytä sille, miksi se ei voisi tapahtua myös minulle, sitä oli vaikea uskoa. Koko kotimatkan ajattelin, että jostain se pyörä vielä putkahtaa. Tälle on joku viaton selitys. 

Naputtelin rikosilmoituksen poliisin verkkopalvelussa samalla, kun kävelin kotiin. Tiesin, että siitä ei ole hyötyä, mutta niin ohjeistetaan tekemään. 

Kumppanini laittoi pyörän tiedot toiseen Facebook-ryhmään ja minä varmuuden vuoksi vielä toiseen. 

En mennyt kahvakuulatunnille, koska kiinnostus lähteä kävellen sinne oli miinus sata. 

Illalla iski hirveä suru siitä, että mummin pyörä, jonka kanssa minulla on niin monta hyvää muistoa, on viety minulta. En tiennyt, että polkupyörä voi olla rakas, mutta ilmeisesti se voi olla. 

Yritin ajatella vaikka mitä. Yritin ajatella, että tämä ei ole iso asia. Pyöriä saa uusia. Mummin muisto ei ole sidottu siihen pyörään, minulla on kaikki muistoni mummista myös ilman sitä pyörää. Tästä on nyt vain päästävä yli. Paljon pahempaakin olisi voinut sattua. Paljon arvokkaampiakin asioita olisi voitu varastaa, sellaista, mistä ihan oikeasti ei pääsisi yli tai olisi ainakin todella paljon vaikeampi päästä yli. 

Asiasta on silti vaikea päästä yli. Odottelen edelleen, että murhe ja vitutus helpottaisi edes vähän. 

Perjantaiaamuna teki mieli soittaa esimiehelle, että en tule töihin. Se, että minun pitäisi rämpiä töihin, kun pyörä on pöllitty, tuntuu viimeiseltä pisaralta viime aikojen tapahtumiin työrintamalla. Kamelin selkä on katkennut. 

Raahaudun silti töihin, tietenkin. 

Ajattelen, että jos mummini olisi ollut hengissä ja näkemässä tilanteen, hän olisi ottanut pyörävarkaan juosten kiinni ja mättänyt turpaan. 

Ajattelen, että pyörävaras saa olla varuillaan. Hän ei tiedä, kenen pyörän tuli ottaneeksi. Mummini hengen kosto tulee olemaan hirmuinen. 

Kaikkein rakkain oot sä aina mulle

 Yhtenä lauantaina kotona pestiin ikkunat ja vaihdettiin ulko-ovi. On tavallinen, hyvä lauantai. Tavallinen, hyvä päivä, jonka iltana olen iloinen ja toiveikas elämän suhteen. 

Seuraavana yönä todellisuuteen tulee murtuma.

Seuraavana aamuna puhelimeni soi, ja jo siitä ja soittajan nimestä tiedän, että jotain on sattunut. Kuulen sen viimeistään soittajan äänestä. Ensimmäinen tunteeni on kaikesta huolimatta helpotus, koska mitään sen pahempaa ei ole sattunut. 

Kuluvan päivän aikana tunteeni vaihtuvat helpotuksesta pikkuhiljaa aina vain pahempaan ja pahempaan pelkoon ja ahdinkoon. En pysty syömään. En pysty ajattelemaan mitään muuta kuin rakasta ihmistä. Pidän puhelimen kädessä siltä varalta, että se soi. 

Iltapäivällä sovimme viestintuojan kanssa, että emme enää soittele, ellei jotain tapahdu - viestittelemme vain.

Koko illan pelkään, että puhelin soi. Jos puhelin soi, se tarkoittaa, että asiat ovat aivan helvetin huonosti. 

Illalla ja seuraavana aamuna koira on oudon oloinen. Aamulla haen etätyövälineet työpaikalta ja parkkeeraan päiväksi kotiini tekemään etätöitä.

Päivän aikana puhelin soi kahdesti, toisen kerran aamuyhdeksältä ja toisen kerran iltapäiväkolmelta. Molemmilla kerroilla vastaan puhelimeen heti. Molemmilla kerroilla saan olla jollain tavalla helpottunut.

"Sä oot varmaan töissä", soittaja sanoo.

"Ei se ole nyt tärkeää", minä sanon. 

Olen huolissani myös koirasta. Kun koiran vointi näyttää iltaa myöten kohenevan, uskallan päättää, että emme lähde eläinlääkäriin. 

Ajattelen kummallisia tunteita, jotka järjellä tietää tavalla tai toisella vinksahtaneiksi, mutta jotka silti tuntuvat kahleilta ajatuksissa, joltakin sellaiselta, joka tulee nyt kysymättä ja lukitsee mielen. 

Tällaisia ajatuksia ovat mm.:

Minun olisi pitänyt olla siellä lauantaiyönä. 

Minun olisi pitänyt tehdä jotain.

Miksi en soittanut hänelle juuri oikeaan aikaan ja viivyttänyt tapahtumia sekunninkin? Silloin kaikki olisi voinut päättyä toisin. 

Jos olisin ollut siellä silloin, olisin voinut jollakin tavalla auttaa. 

Tiedän, että ajatuksissa ei ole järkeä. Ei ole mitään syytä siihen, miksi olisin ollut lauantaiyönä naapurikunnan keskustassa tai juuri silloin kyseisen henkilön seurassa, tai että olisin siihen aikaan edes soittanut hänelle. 

Kuten työelämässä, myös tässä tilanteessa, mitään merkitystä ei ole sillä, mitä olisi tapahtunut jos, tai mitä olisi voinut tapahtua, tai mitä olisi pitänyt tehdä. Ainoa asia, jolla on merkitystä, on se, mitä me nyt voimme tehdä. 

Mielessäni pyörii niin ikään hullu mikrofilmikela, niin kuin aina tällaisissa tilanteissa. Yhtäkkiä jokaikinen asia liittyy juuri tähän kyseiseen, rakkaaseen ihmiseen. Muistan, kuinka hän tuli silloin, silloin ja silloin minua auttamaan. Miksi en ollut auttamassa häntä nyt? Muistan, kuinka hän istui tuossa sohvalla, ja kuinka hän antoi minulle nuo verhot, ja kuinka kerran silloin yhtenä jouluna puhuimme puhelimessa, ja silloin kerran olimme siellä, ja kerran teimme sitä ja tätä, ja silloin hän sanoi minulle näin, ja minä sanoin hänelle noin. 

Soimaan itseäni siitä, miksi olen tehnyt näin tai miksi en ole sanonut noin. 

Miksi en ole enempää iloinnut niistä hetkistä, joina kaikki oli hyvin? 

Miksi en ole sanonut hänelle, kuinka rakas hän on minulle?

Ajattelen, että haluaisin jäädä tähän makaamaan ja itkemään. 

Jostain tulee kirkas, hyvä ja voimallinen ajatus: luuletko, että se auttaa häntä tässä tilanteessa? 

Tulee päinvastoin eriskummallinen tarmo, kuori arjen päälle. Nyt minun pitää tehdä kaikkea koko ajan, koska paikalleen itkemään jääminen ei auta ketään yhtään. Nyt minun pitää päinvastoin yrittää tarmokkaasti miettiä, mitä voin tehdä hänen hyväkseen ja muiden hyväksi jatkossa.

Löydän itsestäni myös piirteen, joka tulee harvoin esiin elämässä.

Tosipaikan tullen haluan olla yksin. 

Elämässäni on ihminen, jonka kanssa kuvittelen voivani jakaa kaiken. Ajattelen, että myös jaan hänen kanssaan melkein kaiken ja joka tapauksessa ihan liikaa, koska olen avoin ihminen, tykkään puhua tietyille ihmisille koko ajan itsestäni ja minulla on taipumusta draamallisuuteen.

Nyt tässä tilanteessa en voikaan yhtäkkiä edes kuvitella puhuvani toisesta rakkaasta ihmisestäni hänen kanssaan, muuten kuin ehkä lyhyitä lauseita, tiedonantoja. Onneksi ihminen ymmärtää tämän kysymättä ja antaa olla. 

Haluan olla yksin. 

Haluan vain olla. 

En itke muulloin, mutta itken ollessani yksin suihkussa illalla

ja itken ollessani yksin juoksulenkillä pimeässä. 

Kun kumppanini ehdottaa minulle jotain mukavaa ja rentouttavaa yhdessä tekemistä, se tuntuu väärältä.

En voi rentoutua enkä iloita mistään, kun minulle niin rakkaan ihmisen asiat ovat huonosti. 

Ikään kuin voisin vähentää hänen kurjuuttaan lisäämällä omaani. 

Kunpa "otan osaa"-sanonnassa olisikin jokin todellisuuspohja. Kunpa voisikin ottaa osan toisen surusta itselleen. Kun osanottajia olisi tarpeeksi monta, ei surua enää juurikaan jäisi jäljelle. Kunpa voisinkin jotenkin auttaa tilannetta suremalla hänen puolestaan oikein kovasti - eihän silloin olisi mitään hätää. 

Jokin on pahasti vinossa tässä maailmassa. 

Isoveljeni, voimakas, vahva ja iloinen, se, jolle olen voinut soittaa, kun en ole tiennyt, kenelle muulle tässä maailmassa voisin soittaa, makaa sairaalassa. 

Kunpa se olisi joku muu.

Kunpa tämä olisi tapahtunut jollekin muulle. 

Lähes kaksi viikkoa tapahtuneen jälkeen, yhtenä iltana puhelimeni soi. 

Menen hakemaan puhelinta, jota en enää pidä kädessäni koko aikaa, ja näen puhelimen ruudussa nimen, joka ennen on ollut itsestäänselvyys. Maailman arkisin asia, että tuo ihminen soittelee minulle. Tuntuu kamalalta tunnustaa, mutta joskus olen jopa jättänyt vastaamatta ajatellessani, että juuri nyt en jaksa tai ehdi, soitan sitten takaisin. 

En voi sanoin kuvailla, kuinka onnellinen olen, kun tuo ihminen nyt soittaa minulle. 

Sanon puhelun aikana ainakin kolme kertaa "kiva että soitit".

Sanon noin neljännen kerran kahden viikon aikana, että "ilmoita heti mulle, jos on mitään, missä voisin sua auttaa."

Voisin nousta lentoon. Heti puhelun päätyttyä soitan toiselle henkilölle ihan vain kertoakseni, että tuo ihminen soitti minulle. Haluaisin julistaa sen koko maailmalle. 

Mun veli soitti mulle, ja puhui kokonaisia, pitkiä lauseita, ja kuulosti ihan hyvinvoivalta. 

Mitä haluan tällä tekstillä sanoa?

Jos sinulla on sisaruksia, se on yksi kalleimpia aarteita, mitä ihmisellä voi olla.

Älä pidä heitä äläkä ketään tai mitään muutakaan itsestäänselvyytenä, koskaan. 

Jos sinulla, kuten minulla, on veli, jonka kanssa olet puhunut elämäsi aikana lukemattoman määrän pitkiä puheluita ja lähettänyt vielä suuremman määrän viestejä, joka on ollut se henkilö, jolle voit soittaa milloin vain mistä vain selittelemättä mitään, joka on ollut mukana jokaisessa elämäsi tärkeässä käänteessä, ja joka on sinulle aivan hirvittävän rakas ja on ollut sitä koko elämäsi ajan, ja tulee aina olemaan, 

niin jo se rakkaus itsessään on lahja, jonka arvoa ei voi mitata. 

Kaikilla ihmisillä ei ole sitä, kaikki ihmiset eivät saa koskaan kokea sitä. 

Mitä ikinä tapahtuukaan, nyt tai tulevaisuudessa, minulla on ollut se, ja minulla on se kokemus, mikään ei voi koskaan muuttaa sitä. Olen saanut elämältä käsittämättömän lahjan. 

Kuulin viime viikonloppuna Meiju Suvaksen laulun, joka käsitteli kai parisuhdetta, mutta toi minulle tässä tilanteessa mieleen erään toisen, elämänmittaisen suhteen. 

On oikeastaan turha asettaa ihmisiä järjestykseen siinä, kuka on kaikkein rakkain ja kuka on siitä seuraava. Eikö useampi ihminen voi olla kaikkein rakkain?

Kaikkein rakkain oot sä aina mulle.

Kaikkein rakkain oot mun elämässä. 

Vain hetket kauneimmat muistaa

 Mummini, ainut biologinen isovanhempani, johon ehdin elämäni aikana tutustua niin kuin lapsenlapsen ja isovanhemman soisi tutustuvan, olisi täyttänyt tänään 89 vuotta. Jos tilanne olisi toinen, olisimme varmaan kokoontuneet piakkoin kohottamaan hänelle kuoharimaljat. 

Nyt tilanne on kuitenkin sellainen, että olemme piakkoin kokoontumassa hänen hautajaisiinsa. 

Mummi kuoli pari viikkoa sitten, helmikuun alun aamuna, jona minä olin sairauslomalla kotona, vedin muutaman tunnin välein särkylääkkeitä enkä pystynyt tekemään juuri muuta kuin makaamaan sohvalla. 

Mummin kuoleman jälkeen mielessäni on risteillyt paljon osin ristiriitaisiakin ajatuksia. Kirjoitan niistä tänään. Tämä on kirjoitus mummin kunniaksi ja hänen muistolleen. Sanalla tämä on yksinomaan rajoittunut kirjoitus minun ajatuksistani ja siitä, mitä niistä saan tänään mahdutettua tähän postaukseen. 

Vietin lapsuudessani ja nuoruudessani paljon aikaa mummin kanssa. Asuimme aika lähekkäin. Olimme aikuisuuteeni asti tekemisissä vähintään viikottain. 

Silti olisi täysin kaunisteltua roskaa ja valhetta väittää, että välimme olisivat olleet todella rakastavat ja läheiset. 

Mummi oli ihminen, jonka kanssa olisin jossain nuoruuteni ja varhaisaikuisuuteni vaiheessa lähestulkoon halunnut lyödä välit poikki. 

Mummi oli elämässään, urallaan ja teoissaan menestynyt, kunnianhimoinen ja voimakas ihminen. Hänen kunnianhimonsa ulottui myös lapsenlapsiin sillä tavalla, että hän tuntui edellyttävän läheisiltään menestystä. Ajattelin, että hän pitää menestyksen määrää ihmisarvon mittana, eikä hänelle tässä riittänyt mikään tavanomainen menestys, esimerkiksi sellainen, että suorittaa korkeakoulututkinnon ja saa työpaikan. Hänen mielestään olisi pitänyt olla paras ja huipulla, ja jos ei ollut, niin sitten oli turha puhua mitään. En voinut etenkään nuoruudessani ja aikuisena hyväksyä tällaista arvomaailmaa. 

Koin, että en täytä millään mittapuulla mummin kriteereitä, ja pitkälle päälle parikymppiseksi luulin vakavissani, että mummi häpeää minua ja esimerkiksi kelvotottomia alavalintojani. Kun kävin katsomassa mummia, hän oli huolissaan myös siitä, eikö minulla ole itseni ikäisiä kavereita ja ennen kaikkea siitä, miksi vielä 25 ikävuoteen mennessä en ollut onnistunut pyydystämään miestä itselleni.

Vasta muutama vuosi sitten sain tietää, että koko tämän ajan mummi oli todellisuudessa kehunut minua paljon selkäni takana. Ei koskaan minulle, mutta muille. 

Samaan aikaan hänellä oli tapana kehua minulle muita.

Viimeisinä aikoinaan mummi oli pehmeämpi. Koskaan mummi ei kuitenkaan ollut sellainen vanhus, josta aina puhutaan, sellainen, joka toivoo, että häntä käytäisiin useammin katsomassa tai että hänen luonaan viivyttäisiin pidempään. Hän ei ripustautunut kehenkään. 

Mummin kuoleman myötä, oikeastaan jo ennen sitä, mutta erityisesti sen myötä, olen alkanut mielessäni kyseenalaistaa kuolemaan ja hautajaisiin liittyviä perinteitä. 

Jos ihmisestä ei voi hänen eläessään ja hänelle itselleen puhua kauniisti ja hartaasti, miksi niin pitäisi tehdä kuolemankaan jälkeen?

Hautajaiset ovat jonkin näkemyksen mukaan "eläviä varten". Niitä kuitenkin sitovat tavat ja käytännöt, jotka todella moni tuntuu kokevan epämiellyttäviksi ja kamaliksi. Pitäisi lausua haudan äärellä runo, mutta ääni ei kanna. Pitäisi puhua, mutta sitä ei pysty tekemään itkemättä. Pitää jaksaa, vaikka ei jaksa. Hautajaiset ovat surujuhla, mutta ei ole soveliasta ilmaista liikaa surua, surun pitää ilmetä vain hillitysti, sopivissa rajoissa. 

Ketä varten hautajaiset ovat?

Suuri osa ihmisistä on varmaankin sitä mieltä, että kuolleista ei saa puhua pahaa. 

Miksi on enemmän oikein puhua pahaa elävistä? 

Mummin kuoleman jälkeen mieleeni on tullut ainoastaan hyviä asioita mummista, ja olen tuntenut surua hänen menetyksestään. Olen lupautunut sanomaan hautajaisissa jotain, mutta en tiedä, pystynkö sanomaan mitään. En tiedä, pystynkö käyttäytymään hautajaisissa siten, kuten kuuluu, eli hillitysti. Saattaa olla, että itken ihan liikaa. 

Siitä huolimatta, tai ehkä siksi, että suhteeni mummiin oli niin ristiriitainen. 

Olen joskus tässä elämässä ajatellut, että vihaan häntä, enkä halua enää tavata häntä. Samaan aikaan hän on kuitenkin aina ollut lähellä, ja olemme olleet paljon tekemisissä. Olen aina tiennyt, että jos olisin joskus jossain tarvinnut apua, niin mummi olisi kyllä auttanut, mummi oli kaikista ihmisistä se, joka todella ja viimeiseen asti piti läheistensä puolta muita vastaan. Muistan monia, monia hetkiä vuosien varrelta, jolloin tein esimerkiksi pihatöitä mummin kanssa kahdestaan, ja silloin mummin kanssa oli aina mukavaa. Viimeisiin vuosiinsa asti mummilla oli myös aivan loistava huumorintaju. Mummi oli persoona, josta voisi kirjoittaa kirjan. 

Miksi hyvät asiat tulevat mieleen kuoleman jälkeen? Miksi ne eivät tule samalla tavalla ihmisen eläessä? Aiheuttaako kuoleman tapahtuma aina ihmisten surun, vai saako joskus jokin muu esimerkiksi hautajaisten tunnelmassa sen aikaan? 

Näinä parina viikkoina olen ajatellut esimerkiksi lapsuuttani ja todennut, että varhaisemman lapsuuteni ajalta minulla ei ole yhtäkään huonoa muistoa mummista. Huonot muistot alkavat vasta siitä ajasta, jolloin kouluikä oli ehtinyt jo pitkälle ja suorituksilla esimerkiksi lukuaineiden kokeissa, todistusnumeroissa ja myöhemmin esimerkiksi ylioppilaskokeissa oli suurempi rooli. 

Näinä parina viikkona en ole hetkeäkään ajatellut näitä vuosia. 

Olen ajatellut muun muassa seuraavia asioita:

Kun olin ihan pieni, hyppäsimme kerran ruutua veljeni kanssa mummin pihamaalla. Minun oli vaikea hypätä yhdellä jalalla, ja mummi auttoi siinä lempeästi. 

Pienenä minulla oli myös vaikeuksia laskeutua portaita alas vuoroaskelin. Olisin halunnut laskeutua portaat alas niin, että lasken ensin toisen jalan, sitten toisen jalan toisen viereen, ja siten siirryn portaalta toiselle. Minulle opetettiin, miten portaita laskeudutaan vuorojaloin. Muistan, miten mummi osallistui tähän opettamiseen, ja vaikka vuoroaskelin laskeutuminen oli minulle epämiellyttävää, eivät nuo opetustilanteet olleet mitenkään ikäviä, vaan niistä on jäänyt positiivinen muistikuva siitä, miten mummi auttoi minua. 

Olin ujo lapsi, enkä uskaltanut puhua juuri kellekään perheen ulkopuoliselle mitään. Pidin lapsena kuitenkin paljon mummista ja uskalsin jutella hänen kanssaan, etenkin, jos olimme kahdestaan. Nyt aikuisena oikeastaan ihmettelen sitä, että vaikka mummi oli räväkkä ja kova puhumaan itse, niin en muista, että hän olisi koskaan lapsuudessani keskeyttänyt minua tai puhunut päälle. Muistan päinvastoin, että hän jaksoi kyllä odottaa, että uskalsin sanoa jotain, ja hänen kanssaan minusta oli lapsena kiva jutella kaikista aiheista. 

Noin kuusivuotiaana kävin mummin kanssa kenkäkaupassa ja mummi osti itselleen juhlakengät tulossa oleviin sukujuhliin. Hän kysyi minun mielipidettäni siitä, mitkä olisivat hienot kengät. Valitsin kaupasta mielestäni hienoimmat kengät, mustat korkokengät, ja mummi osti ne. Sukujuhlissa olin ylpeä siitä, että mummilla oli jalassa minun valitsemani kengät. Aikuisen näkökulmasta tämäkin on ihmeellinen muisto. 

Nelivuotiaana minulle syntyi haave, joka on voimissaan edelleen tänäkin päivänä: haluaisin joskus uimaan delfiinien kanssa. Haluaisin edes nähdä oikeita delfiinejä. 

Mummi järjesti asian ukin kanssa aikanaan viemällä minut ja veljeni Särkänniemen delfinaarioon. Mummi myös toi minulle Espanjasta puhallettavan delfiinin kesäksi. 

Lapsuudessani mummi ja ukki viettivät talvet Espanjassa. Olin surullinen syksyllä, kun he lähtivät ja iloinen, kun he palasivat keväällä. Talven aikana kirjoittelin mummin kanssa kirjeitä. Yhtenä talvena pääsin käymään heidän luonaan Espanjassa. 

Muistoja on paljon. Ehkä niistä joskus vielä voi kirjoittaa enemmän. 

Kaiken kaikkiaan mummi oli se, joka toimi silloin, kun muut jäivät ihmettelemään, ja kysyi, jos oli kysyttävää, eikä turhaan jäänyt miettimään. Mummi oli sellainen voimanainen, jollaisista nykyään puhutaan, millä viitataan vahvaan, itsenäiseen, pärjäävään, tekevään, tavoitteita saavuttavaan naiseen. 

Kenties jokin osa hänen voimastaan jää elämään esimerkiksi minussa. 

Tällä viikolla, vajaat kaksi viikkoa mummin kuoleman jälkeen, eräänä iltapäivänä tullessani töistä kotiin, ulko-ovellani istui mustarastas. 

Kun tulin ovelle, se lähti hyppelemään oven vieressä katoksessa. 

Ihmettelin, miksi se ei nouse lentoon, ja samalla, kun kysymys tuli mieleeni, lintu lennähti aidalle ja siitä taivaalle. 

Pihallani on kyllä näkynyt lintuja aina, mutta ei koskaan ihan ulko-oven vieressä. 

Koko viikolla pihani läheisyydessä ei myöskään enää näkynyt muita lintuja. 

Olen melko varma, että se oli mummi, joka kävi vielä kerran tervehtimässä. 

Lopuksi haluan sanoa sanat, jotka olen kuullut aiemmin joissain toisissa hautajaisissa: 

Älä sure sitä, että yhteinen aika on ohi. Iloitse siitä, että se on ollut. 

Mielestäni se on pohjattoman viisas ajatus. Miksi me suremme sitä, mitä meillä ei enää ole, kun voimme juhlia sitä, mitä meillä on ollut? Samalla tavalla kuin eläessä tavoittelemme aina jotakin, mitä meillä ei vielä ole, tai mitä emme edes voi saada. Olisin esimerkiksi joskus toivonut, että mummi olisi ollut toisenlainen, mutta hän oli sellainen kuin oli, ja juuri sellaisena sain hänen kanssaan kaikki nuo hyvätkin muistot. 

Seuraavan kerran, kun kohotan kuoharimaljan, ajattelen kaikkia niitä kertoja, joina kohotin kuohareita mummin kanssa, ja olen iloinen kaikista niistä hetkistä ja kaikesta ajasta, joka minulla on hänen kanssaan ollut. 

Jäähyväiset

 Kuluneen kevään aikana mielessäni on ollut useampi aihe, josta olisin voinut kirjoittaa blogiin, ja joista ehkä tulevaisuudessa vielä kirjoitankin. Tällaisia, mahdollisesti odotettavissa olevia aiheita tämän jälkeen, ovat muunmuassa ikäkriisi ja kesäloma. 

On kuitenkin asia, joka tapahtui toukokuun lopussa, ja joka vaatii tulla kirjoitetuksi. Ihan vain siksi, että minun pitää saada kirjoittaa tietyt elämäntapahtumat itsestäni ulos, käsitelläkseni ne jollain tapaa. 

Tämä on kertomus pitkäkarvaisesta colliesta nimeltä Teppo. 

Mielestäni onnistuin kerrankin elämässäni sanoilla kuvaamisessa, jonkin tavoittamisessa sanoilla, kirjoittaessani toukokuun 23. päivä Facebookiin näin: "Teppo oli maailman paras ystävä, maailman viisain koira, maailman ymmärtäväisin lohduttaja."

Nämä sanat toimikoon johdatuksena kertomaani Teppo-tarinaan. 

Teppo-koira tuli elämääni erään tinderissä tavatun miehen mukana. Pelasin tinderiä ja sain kaksi yhden hinnalla. Tästä olen kertonut tarkemmin blogissa viimeksi tämän vuoden helmikuussa. 

Teppo tuli elämääni sopivasti aikana, jona kaipasin koiraa sydäntä riipaisevalla tavalla, mutta en ollut vielä valmis ryhtymään oman koiran hankintaan kokemani menetyksen jälkeen. 

Tinderissä huomioni kiinnittyi ensisijaisesti poikkeuksellisen kauniiseen pitkäkarvaiseen collieen, jonka olin siinä vaiheessa innokkaampi tapaamaan kuin samassa kuvassa olleen miehen. Myöhemmin ajattelin, että tällä tavoin Teppo-koira johdatti minut maailman parhaan ihmisen luokse. Ja se oli vasta ensimmäinen niistä lukuisista hyvistä töistä, joita Teppo minulle teki. 

Aluksi olin järkyttynyt kuullessani, että koiran nimi oli Teppo. Tunsin ennestään ihmisen nimeltä Teppo, ja tämän ihmisen ja kauniin collien yhteys oli varsin hupaisa. 

Kuten aina, nimeen tottuu. Nykyisin Teppo tuo mieleeni ainoastaan tuon kauniin, viisaan, ihanan koiran. 

Tepolla oli liuta lempinimiä, sellaisia kuin Tepponen, Seppo, Tepi, Kepponen, Keppana, Kelmi, Kelminen ja valtavaan turkkiin viittaavat Karvakasan väännökset, kuten Karvakuono, Karvinen ja Karviainen. 

Tapasin Tepon päädyttyäni tinder-miehen kanssa järjestyksessään kolmansille treffeille miehen ja Tepon kotitaloon. Teppo oli koira-aidan takana kodinhoitohuoneessa. Kun tulin sisään, Teppo haukkui ja kiinnitin huomiota sen äänen kimakkuuteen.

Pelkäsin etukäteen, että Teppo ei ehkä pitäisi minusta. Silloin minulla ja tällä tinder-miehelläkään ei olisi varmaan ollut tulevaisuutta. 

Aluksi Teppo oli ystävällinen, mutta hyvin välinpitämätön. Se halusi minun tervehtivän sitä ja se tervehti myös itse ystävällisesti. Se tuli nuuskimaan ja tutkimaan. Sitä ei kuitenkaan kiinnostanut tehdä lähempää tuttavuutta. Tämä tinderissä tapaamani mies oli Tepon ihminen ja ainoa, jolla oli Tepolle todellista merkitystä.

Teppo oli tavatessamme 9-vuotias. Synnynnäisen lonkkavian vuoksi eläinlääkäri oli aikanaan antanut sille elinikää ehkä noin seitsemän vuotta, joten se, että Teposta joutuisi lähivuosina luopumaan, oli alusta lähtien selvää. Teppo oli jo tavatessamme arvokkaasti käyttäytyvä vanha herra, joka ei turhia hötkyillyt. 

Teppo oli aina hyvin käyttäytyvä, ystävällinen ja rauhallinen, mutta sen luonteessa oli myös pieni ripaus jonkinlaista humoristista ilkikurisuutta. Ensimmäisellä kerralla, kun minä lähdin kävelyttämään sitä niin, että olimme kahdestaan, Teppo odotti kunnes olimme kävelytiellä ja kiskaisi sitten varoittamatta itsensä irti kaulapannastaan. Se onnistui, koska sen pää oli sen mallinen, että sen saattoi saada kiskaistua pannasta läpi. 

Jouduin paniikkiin siitä, että Teppo ryntää minulta karkuun ja tarrasin salamavauhtia kiinni hänen kaulakarvoihinsa, jotka toivat mieleen leijonanharjan. Teppo katsoi minua kysyen katseellaan selvästi: "mitä ihmettä siinä sekoilet, enhän minä ollut minnekään lähdössä. Kunhan vähän pelleilin kustannuksellasi."

Yleensä Teppo oli hidasliikkeinen, eikä hänen kanssaan tarvinnut pelätä, että häntä ei olisi saanut juosten kiinni tai että hän olisi ampaissut hetkessä kilometrien päähän. Halutessaan hän onnistui kuitenkin yllättämään. 

Esimerkiksi ensimmäisenä joulunamme olin Tepon kanssa kahdestaan kotona, kun ihmisemme oli lumiauraushommissa. Sanoin Tepolle, että "käyn ensin lenkillä ja teen sitten lumitöitä pihassa, ja kun teen lumitöitä, niin sinäkin voit tulla ulos."

Teppo oli kuitenkin sitä mieltä, että hän tulee ulos lumitöihin ensin, lenkille ehtii myöhemmin, ja kun avasin itselleni oven, hän oli jo rynnännyt ulos. napannut oman pallonsa ja juossut sen kanssa pihan toiseen päähän. Myöhemmin olimme sitä mieltä, että se halusi selvästi piristää minua, joka en niin kovasti nauttinut tuosta joulupäivästä ilman sitä ihmistä, jonka kanssa olin tullut sitä viettämään. 

Viime keväänä omassa asunnossani eräänä kevätiltana avasin terassin ovea sentin päästääkseni vähän raitista ilmaa sisään. Teppo oli siinä vaiheessa huoneen toisessa päässä syömässä. Käännyin ympäri ja kävelin muutaman askeleen mittaisen matkan kylpyhuoneeseen - ja samalla kuulin kamalan rysähdyksen, kun ovi tuupattiin auki. Kun käännyin katsomaan, mitä tapahtui, näkyi enää vain Tepon karvainen takapää, joka vilahti terassin ovesta ulos takapihalle. 

Jos oli tosi kyseessä, Teppo totteli komentoja aina moitteettomasti. Vähemmän vakavissa arjen tilanteissa pienelle leikillisyydelle oli toisinaan sijaa. 

Kun ostin oman asunnon, Teppo, joka ei kotonaan makoillut sohvilla, tuoleilla eikä sängyillä, päätti että minun sohvani on myös hänen makuupaikkansa. Se kiipesi sohvalleni aina silloin, kun kukaan ei ollut näkemässä ja joskus silloinkin, kun olin näkemässä. Todistetusti se osasi myös laittaa television päälle kaukosäätimellä ja se tavattiin useita kertoja seuraamasta yksinään televisiota. 

Teppo hyväksyi minut perheensä jäseneksi, kun olin majaillut hänen kotonaan muutaman viikonlopun. Harjasin häntä silloin ensimmäistä kertaa, ja noin tunnin ajan hän vastusteli sitä. Tunnin kuluttua hän lopulta katsoi minua silmiin, nuoli vähän kättäni ja sanoi katseellaan, että "hyvä on, harjaa sitten, voin hyväksyä sinut." Noin puolen vuoden säännöllisen tuttavuuden jälkeen Teppo alkoi ilahtua minun näkemisestäni selkeästi. Viimeisen vuoden aikana Tepon ja minun yhteinen ihminen sanoi, että minä saan Tepon hellittelylläni erityisen iloiseksi, ei kukaan muu ilahduta sitä samalla tavalla, ja toisaalta Teppo tulee selvästi minun luokseni, jos se haluaa hellyyttä ja huomiota. 

Myöhempinä vuosina Teppo nautiskeli aina, kun harjasin sitä. Se tuli paikalle juosten, kun otin harjan esiin ja istui kaikessa rauhassa paikallaan onnellisen näköisenä, kun kävin läpi koko sen valtavan turkin. 

Teppo oli maailman ymmärtäväisin kuuntelija, ja sillä oli ihmeellinen viisaus ymmärtää asioita. Se oli aina paikalla, jos joku tarvitsi lohdutusta, ja se oli saman tien hermostunut ja ahdistunut, jos ilmassa oli erimielisyyksiä. Vastaavasti se oli aina iloissaan ja onnellinen, kun sen ihmiset olivat iloisia ja sopuisia. 

Ensimmäisenä joulunamme suosikki-ihmisemme joutui lähtemään töihin useana päivänä ja yönä joulun pyhien aikaan. Minähän en tietysti ollut tästä kovin onnellinen, koska olin elämäni ensimmäistä kertaa  jouluna jossain muualla kuin lapsuudenkodissani, ja jos olisin tiennyt, että suosikki-ihminen on suuren osan ajasta töissä, olisin suunnitellut joulun aivan toisin. 

Ensimmäisenä työyönä olin erityisen ahdistunut, kahdestaan koiran kanssa talossa, joka ei ollut kotini. 

Kinkku oli uunissa paistumassa, ja minulle oli annettu ohje, että koira pitää laittaa yöksi kodinhoitohuoneeseen aidan taakse. 

Tehtyäni sinä iltana iltatoimet ja lähtiessäni toimittamaan tätä viimeistä tehtävää, eli koiran viemistä aidan taakse, löysin Tepon makuuhuoneesta. Teppo oli tehnyt jotain, mitä se ei koskaan aiemmin ollut tehnyt: se oli parkkeerannut itsensä sängyn viereen minun puolelleni hyvissä ajoin valmiiksi. Se tuntui sanovan, että "minä olen tässä sinun kanssasi, koska sinusta huolehtiminen on nyt minun velvollisuuteni." Ja siihen Teppo jäi yötä viettämään, vaikka yleensä se viihtyi omalla paikallaan, omassa koiranpedissään toisessa huoneessa tai korkeintaan oman ihmisensä sänkypuoliskon vieressä. 

Tepon kanssa ymmärsin myös kirkkaasti sen, miksi on olemassa lukukoiria sellaisten lasten seuraksi, joilla on vaikeuksia oppia lukemaan. Koiralle ääneen lukeminen saattaa helpottaa lukemista ja innostaa lukemaan, koska koira vain kuuntelee, ei arvostele yhtään. Olen ymmärtänyt tämän ennenkin, mutta koska itse en ole kärsinyt lukemisvaikeuksista enkä nähnyt ketään lukemisvaikeuksista kärsivää lukemassa koiralle, en ennen Teppoa ihan kunnolla ymmärtänyt tätä vaikutusta. 

Viime kesänä yritin neuloa neulomiskirjan ohjeen avulla. Se ei ottanut onnistuakseen, joten aloin lukea ohjetta hitaasti ääneen ja samalla toimia. Luin tarvittaessa useampaan kertaan saman kohdan, yritin ja luin, luin ja yritin. 

Teppo huomasi, että hänen apuaan tarvitaan, tuli paikalle ja alkoi auttaa. Teppo kuunteli tarkkaavaisesti jokaisen lukemani sanan ja katsoi hyvin tarkkaan, mitä puikoilla tein. Sen katse seurasi koko ajan tekemistäni ja se kuunteli ymmärtäväisenä. Kun sillä tavalla tankkasin ohjetta ikään kuin yhdessä Tepon kanssa, se yhtäkkiä muuttui minulle selkeämmäksi ja ymmärsin, mitä pitää tehdä. 

Opin myös siihen, että juttelin huvikseni ääneen Tepolle kotona kaikkia arjen asioita ihan vain siksi, että se kuunteli aina vilpittömän kiinnostuneena. Tepolle oli tärkeää pitää aina katseyhteys omaan perheeseensä ja huolehtia siitä, että olimme samassa tilassa. Se jaksoi kuunnella asiat jonkin tarvittavan esineen etsimisestä aina netistä luettuihin, hajuvesien polveileviin tuotekuvauksiin asti yhtä kiinnostuneena. 

Kuten kaikki tietävät, aina ihmisellä ei ole sanoja. Tepon kanssa niitä ei tarvittu. Tepon kanssa saattoi jutella sanoitta silloinkin, ja erityisesti silloin, kun kenenkään ihmisen seuraa ei kaivannut eikä halunnut selittää kellekään mitään. 

Teppo oli valtavine turkkeineen ja leijonanharjoineen harvinaislaatuisen kaunis collie. Kaiken ikäiset ihmiset kiinnittivät huomionsa tähän, kun olimme lenkillä. Pikkulapset osoittelivat sitä ihastuneina rattaistaan. Kouluikäiset pysähtyivät kysymään, saako silittää ja minkä ikäinen, minkä niminen, minkä rotuinen koira tämä on. Teini-ikäiset pitivät söpönä. Yhtäkään lenkkiä ei mennyt niin, että vähintään yksi lapsi, nuori, aikuinen tai vanhus ei olisi pysähtynyt ihailemaan Teppoa. 

Vuosien kuluessa meistä hioutui me kolme, Teppo, suosikki-ihmisemme ja minä, meidän perheemme. 

Se, että Teppo ei eläisi ikuisesti, kävi tämän vuoden kuluessa yhä vain selvemmäksi Tepon hidastuvasta askeleesta, lyhenevistä lenkeistä ja eläinlääkärin määräämästä säännöllisestä lääkityksestä. Ajattelin, että meidän parisuhteemme ei kestä sitä, kun Teposta joudutaan luopumaan. En tiennyt, miten minä sen kestän. 

Onneksi viimeiseen asti oli iloisia hetkiä. Hetkittäin Teppo vielä juoksi, riehui ja vouhkasi, erityisesti kun sille mainitsi sen oman ihmisen nimen, ja silloin, kun meillä kolmella oli kaikki hyvin ja olimme kaikki yhdessä samassa mahdollisimman pienessä tilassa, jossa Teppo sai olla keskeisellä havainnointipaikalla. 

Eräänä toukokuun lopun perjantaina, viikkoa ennen kesälomani alkua, tulin töistä kotiin ennen suosikki-ihmistämme ja lähdin tapani mukaan viemään Tepon ensimmäiseksi ulos. 

Kuten usein viime aikoina, Teppo ei halunnut kävellä kovin pitkälle. Tiesin, että Teppo nauttii takapihan nurmikolla makailusta, joten sanoin sille, että voimme mennä takapihalleni. 

Päästyämme kotiin ja terassin ovesta pihalle minä istuin riipputuolikeinuun ja oletin, että Teppo löntystää tapansa mukaan nurmikolle ja jää makaamaan siihen. 

Sen sijaan Teppo asettuikin ihan keinuni viereen ja näytti ainoastaan toivovan, että rapsuttaisin ja silittelisin sitä, tarjoaisin sille sitä hellyyttä ja rakkautta, jota se tuli minulta aina toisinaan hakemaan. 

Istuimme aika pitkään niin. Teppo vain istui ja minä vain rapsutin ja silitin. 

Lopulta nousin lähteäkseni sisään. Teppo nousi myös saman tien ja seurasi minua sisään. 

Suosikki-ihmisemme tuli sinä päivänä töistä vasta illalla. Lähdin juoksulenkille hänen tultuaan kotiin, ja kun tulin juoksulenkiltä, Teppo oli selkeästi piristynyt. Se oli tavallista: piristymisen ja levon hetket vaihtelivat, ja erityisesti oman ihmisen seura piristi Teppoa. Kun tulin lenkiltä kotiin, se tuli suorastaan riehakkaana minua vastaan ja osoitti haluvansa itsekin vielä kävelylenkille. Ehdotin, että Tepon oma ihminen käyttäisi sen, koska tiesin sen olevan Tepolle mieleisintä. He lähtivät käymään. 

Illalla Teppo parkkeerasi makuuhuoneeseen omalle paikalleen sänkymme viereen. 

Aamulla se ei enää noussut ylös.

Minä jouduin lähtemään töihin. Juttelimme siitä, että suosikki-ihminen yrittää ensin antaa Tepolle kipulääkettä, mutta vie sen eläinlääkäriin, jos lääkkeestä ei ole apua. 

Aamulla oltuani pari tuntia töissä sain viestin, että lääke ei näytä auttavan, ja eläinlääkäriaikaa pitää alkaa katsella. 

Ruokatunnilla sain viestin, jonka mukaan Teppo oli ollut pakko päästää pois. 

Tiesin, että asia oli väistämätön, eikä asialle voi mitään. Hengitin vähän aikaa syvään, vedin työroolin päälleni ja olin töissä loput kolme tuntia. Loppupäivä oli vähän sumuinen, mutta yllätyin siitä, että pystyin kuitenkin hillitsemään itseni. 

Työpäivän päätyttyä ajoin pyörällä kotiin. Kotiovesta astuttuani se alkoi, helvetillinen itku, suru ja kipu, jolle ei tullut loppua pariin seuraavaan päivään. 

Samaan aikaan toisaalla, Tepon ja suosikki-ihmisemme kotona, suosikki-ihmisemme oli tehnyt Tepolle oman puisen laatikon ja kaivanut kuopan, johon laatikko laitettiin. 

Kun minä tulin paikalle, suljimme laatikon, jossa Teppo lepäsi, viimeisen kerran ja kannoimme sen yhdessä hautapaikalle. 

Veimme haudalle kolme kiveä, yhtä monta kuin meitä oli, ja sytytimme lopuksi kynttilän. 

Hautakummun yläpuolella humisivat koivut lempeästi, toukokuun lopun vihreät koivut kauniissa loppukevään iltapäivässä. 

Aikaisemmin menetettyäni jonkun tai jonkin, olen aina katunut jokaista pikkuasiaa jälkikäteen. Olen miettinyt, mitä kaikkea olisin voinut tehdä toisin, mitä olisin voinut vielä tehdä ja mitä minun olisi pitänyt jättää tekemättä. 

Tepon kohdalla en jostain syystä joutunut kokemaan ainakaan kovin suurta katumuksen tunnetta. Muistelen viimeistä iltaa, jona Teppo istui kanssani terassilla kahdestaan, ja tuntuu ihan siltä, kuin maailman viisain ja paras koira olisi viimeistään siinä hetkessä sanonut minulle kaiken. 

"Nyt minä olen elänyt elämäni loppuun, olen valmis lähtemään. Tuntuu vähän ikävältä jättää teidät ikävöimään, joten siksi olenkin saattanut teidät toistenne luokse. Nyt te jatkatte tästä kahdestaan, ja minä lähden. Kaikki menee, juuri niin kuin pitääkin mennä. Älkää te turhaan surko, koska minun elämäni oli hyvä ja olen onnellinen."

Vaikka suru on suuri, en lopulta voi olla mitään muuta kuin kiitollinen siitä, että sain kolmen vuoden ajan olla osa Tepon elämää. 

Haloo Helsingin "Piilotan mun kyyneleet" -kappaleen viimeinen lause soi päässäni näinä päivinä. Se tiivistää kaiken:

"Rakastan sua ikuisesti."

Taivas ei oo rajana

 Olen ollut kohta kaksi ja puoli vuotta parisuhteessa. 

Jo monta kertaa olen ajatellut, että aiheesta pitäisi kirjoittaa postaus.

Kirjoitan vasta nyt, sillä 1) aihe on liian henkilökohtainen, lähestulkoon tietosuojakysymys, 2) aihe on liian suuri käsiteltäväksi, että siihen oikein uskaltautuisi, ja 3) kuten eri yhteyksissä tässä blogissani on tullut ilmi, onnellisuudesta on vaikea kirjoittaa, onnellisuus pakenee sanoja. 

Nyt, ystävänpäivän kunniaksi, vihdoin kuitenkin kirjoitan.

En kerro tyhjentävästi kaikkea, enkä varmasti osaa kirjoittaa tarpeeksi hyvin,

mutta kirjoitan jotain. 

Yksi versio, toisen osapuolen versio. 

Maaliskuussa kolme vuotta sitten itkin yhden kokonaisen yön huutoitkua eräässä asunnossa kaukana täältä. Asunnossa oli kylmä ja sen hengitysilma sai yskimään. Ympäristössä oli jo lähtökohtaisesti vaikea viihtyä. En kuitenkaan itkenyt sinä yönä mistään muusta syystä kuin siksi, että olin menettänyt parhaan ystävän. Koiran, joka minulla oli ollut 11 vuotta, ja joka oli niin paljon enemmän kuin vain koira. Se oli paras ystävä ja elämäni rakkaus. 

Sinä yönä päätin, että en enää koskaan ota lähelleni ketään. En ketään toista ihmistä enkä eläintä. Luopuminen on liian kivuliasta, että lähelle ottamisen ilo maksaisi sen takaisin. 

Neljä kuukautta myöhemmin olin päässyt vaiheeseen, jossa suru koirien näkemisestä oli muuttunut valtavaan koiran ikävään ja tyhjyyteen. Kaipasin lähelleni koiraa niin kovasti, että se teki kipeää. Kai siksi, että koiria on ollut lähelläni aina, ja erityisen lähellä viimeiset 11 vuotta. 

Olin käyttänyt tinderiä jo pari vuotta. Minulla ei ollut sieltä mitään kauhukokemuksia, mutta ei mitään erityisen hyviäkään kokemuksia. Tuohon aikaan en ollut kovin kiinnostunut sen käytöstä. Selailin sitä lähinnä matkustaessani julkisissa kulkuvälineissä ja odottaessani niitä, sillä tuohon aikaan kulutin paljon aikaa elämästäni matkustamalla julkisilla ympäriinsä ja odottamalla niitä. 

Tuolloin, eräänä heinäkuisena perjantaina tinderissä tuli vastaan kaunis ja ihana pitkäkarvainen collie. 

En kiinnittänyt huomiota koiran kanssa samassa kuvassa olevaan mieheen, mutta hurmaannuin koirasta ja painoin tykkää-nappia.

Pari päivää sen jälkeen mies aloitti keskustelun. 

Aluksi en ollut kovin kiinnostunut, mutta parin päivän kuluttua keskustelu lähtikin liikkeelle. 

Viikon viestittelyn jälkeen sovimme tapaamisesta. Samana viikonloppuna ostin ulkokirpparilta pehmolelun, joka oli aivan kuin aito pitkäkarvainen collie. 

Menin tapaamiseen samalla asenteella kuin useille sitä edeltäneille tinder-treffeille: ei mitään odotuksia, kunhan menen katsomaan. 

Hän oli odottamassa tapaamispaikaksi sopimamme ravintolan ovella. 

Tervehdimme, hän tuli halaamaan ja annoin hänen halata, vaikka yleensä en anna halauksia muille kuin lähemmille tuttavuuksille.

Tiesin, että tässä hän nyt on. 

Myöhemmin olen miettinyt, mistä sellainen tunne voi tulla. Viestien perusteella en odottanut mitään, ja kaikkien aiempien treffikumppanien kanssa oli vaadittu pidempi tutustumisaika, ennen kuin mitään johtopäätöksiä toisen syvemmästä olemuksesta oli voinut vetää. 

Tästä miehestä vain tiesin, että siinä on nyt etsimäni henkilö. 

Viikon kuluttua ensitreffeistä tulivat seuraavat treffit ja sen jälkeen tapailu säännöllistyi. 

Kahden viikon kuluttua ensitreffeistä tapasin sen kauan kaipaamani koiran. Alkuun koira käyttäytyi minua kohtaan välinpitämättömästi: ystävällisesti, mutta välinpitämättömästi.

Vajaan kuukauden kuluttua ensitreffeistä mies kysyi minulta, olisinko jo parisuhteessa hänen kanssaan. Vastasin, että olisin. 

Samana iltana harjasin koiraa, joka suhtautui harjaamiseeni vastahakoisesti. Kun olin harjannut vastahakoista koiraa vajaan tunnin, koira lopulta asettui paikalleen, katsoi minua silmiin ja vähän nuoli kättäni. Ajattelin, että siinä hetkessä sekin lopulta hyväksyi minut osaksi laumaa. 

Sittemmin myös koirasta on tullut paras ja rakkain ystäväni. Samana vuonna tuli niin ollen yksi korvaamaton  menetys ja sen jälkeen kaksi uutta rakkauden kohdetta yhdellä kertaa. 

Kaksi viikkoa ensitreffiemme jälkeen suosikki-ihmiseni oli sitä mieltä, että minun pitäisi ajaa autoa. En ollut ajanut autoa vajaaseen kymmeneen vuoteen, koska 1) en omista autoa, 2) olin asunut suurimman osan siihenastisesta aikuiselämästäni kaupungissa, jossa auton omistamisesta tai autolla liikkumisesta ei olisi ollut juuri muuta kuin haittaa ja 3) olen maailman huonoin kuski, ja liikenteessä on jo tarpeeksi idiootteja tappamassa itsensä ja toisensa, joten miksi minun pitäisi siellä lisänä olla. 

Suosikki-ihmiseni ajatuksen taustalla oli kuitenkin se, että tapaamisemme aikaan asuin kunnassa, josta oli vaikea liikkua yhtään minnekään julkisilla, ja etenkin meidän välimatkamme oli vaikea ilman autoa. Lisäksi hän on henkeen ja vereen automies, joten hänelle oli pitkään mahdotonta ymmärtää, miten negatiivisesti joku voikin suhtautua autoihin. 

Ensin pidin hänen ajatustaan autolla ajamisesta vitsinä. Kun lopulta sisästin hänen olevan vakavissaan, yritin kaikin tavoin väittää vastaan ja vedota ihmisen luontaiseen itsesuojeluvaistoon. Kun mikään sellainenkaan ei auttanut, suostuin lopulta menemään rattiin näyttääkseni miten sinä käy, jospa hänkin sitten uskoisi. 

Verkkokalvolleni porautui ikuisiksi ajoiksi kuva siitä, miten olimme hänen autossaan hänen pihassaan alamäessä lipumassa hyvää vauhtia kohti hänen harrasteautoaan, joka oli parkkeerattu kauemmas. Minä en löytänyt oikeita polkimia ja pihaa oli aluksi vaikea hahmottaa. Vauhti pysähtyi ennen rysähdystä. Missään vaiheessa hän ei kuitenkaan vaikuttanut olevan millänsäkään. 

Niinhän siinä sitten lopulta kävi, että aloin ajella autolla. 

Yksin. 

Useamman tunnin mittaisia matkoja, viikottain. Moottoriteillä, tietöiden keskellä. Pimeässä ja tihkusateessa, ensilumen sataessa. Joskus hyvälläkin kelillä. 

Pari kertaa mokailin jotain, mutta kertaakaan mitään suurempaa ei sattunut, eikä kukaan loukkaantunut tai kuollut.

Sehän ei tunnu varmasti miltään sellaisen ihmisen mielestä, joita aika suuri osa on, jotka ovat ajaneet autoa jatkuvasti ajokortin saatuaan. 

Minulle se oli kuitenkin täysin ihmeellistä ja ennenkokematonta. Ajan tässä autoa, ja miksi en ajaisi? Miksi olen ollut vuosikaudet ajamatta autoa, miksi kaikki ovat aina sanoneet, että minä en pysty tähän? Miksi olen uskonut? 

Oikean ihmisen kanssa muuttuivat yhtäkkiä mahdollisiksi ne asiat, joita oli aina luullut mahdottomiksi. 

Meillä ei ole kovin paljon yhteistä ihmisinä. Emme ole kiinnostuneita kovinkaan monista samoista asioista, emmekä ymmärrä toistemme töistä mitään. 

Joskus olen ajatellut, että meidän oli tarkoitus tavata juuri tähän maailmanaikaan, suhteellisen vanhoina moneen muuhun pariskuntaan verrattuna. Jos olisimme tavanneet vaikkapa kymmenen vuotta nuorempina, ajattelen, siitä tuskin olisi tullut edes niitä ensitreffejä. 

Minä olen vaihtanut hänen kanssaan auton talvirenkaita ja maalannut autotallissa moottoripyörän osia. Olen ollut mukana automessuilla, konemessuilla ja katsomassa Päijänteen ympäriajoa. Olen istunut hänen autotallinsa parvella lukemassa samalla, kun hän on ryöminyt kädet öljyssä autojen alla. 

Hän on tullut mukanani kirjastoihin, kirjakauppoihin ja kirjamessuille. Hän tietää, kuka on väitöskirjani tutkimuskohteena oleva kirjailija, ja hän on ollut seuranani Kansallisteatterissa katsomassa Anton Tsehovin näytelmää. 

Hän pitää enemmän pyöräilystä ja minä juoksemisesta, molempia olemme harrastaneet yhdessä. 

Olemme olleet yhdessä kolme joulua. Jokaisena jouluna olen kirjoittanut joulukirjeen, joissa olen kertonut siitä, millaisia sen vuoden yhteiset kokemuksemme ovat minun näkökulmastani olleet, ja mitä asioita hänessä erityisesti arvostan. Hän on säilyttänyt kirjeet ja lukee niitä toisinaan, vaikka keneltäkään muulta hän ei ole kuulemma elämänsä aikana saanut kirjeitä.

Ensimmäisenä yhdessäolomme naistenpäivänä hän toi minulle suklaata kukkamaljakossa, koska tiesi, että suklaa on minulle tärkeämpää kuin kukat, ja kukkamaljakolle sen sijaan oli tarvetta. 

Nauran hänen kanssaan enemmän kuin kenenkään toisen kanssa. 

Voin olla hänen kanssaan oma itseni, mikä on harvinaista. 

Olen hänen kanssaan mieluummin kuin yksin, ja se on todella harvinaista. 

Mielestäni jollakin tavalla tärkein opetus erityisesti suhteen alussa ja edelleen, on ollut se, kuinka parisuhde nostaa ihmisen pimeän puolen esiin. 

Tarkoitan tällä nimenomaan itseäni. Jos pidän ihmisen kaukana itsestäni, minun on helppo näyttää hyvät puoleni. 

Kun ihminen muuttuu erityisen läheiseksi, minusta tulee esiin puolia, joita en haluaisi myöntää edes itselleni olevan olemassa. 

Mutta niistä kaikista huonoista puolista huolimatta tuo ihminen on halunnut olla kanssani tähän asti. 

Kun huonot puolet ovat tulleet hyväksytyiksi, ne ovat lakanneet nousemasta esiin samalla voimakkuudella. 

Suhteemme alussa minua kosketti erityisesti tämä kappale.

Taustallani oli useita huonoja kokemuksia, ja aluksi odotin vain, milloin tämäkin loppuu. Kannattaako nyt ottaa ihan tosissaan, koska aivan varmasti tämä loppuu. 

Kantava ajatus on kuitenkin: 

täytyy antaa kaikkensa, jos haluu kylpee onnessa

taivas ei oo rajana

tanssin avaruudessa

ja 

vaik kaikki loppuis huomenna, mä omenapuun istutan. 

2020

 On vuoden 2021 ensimmäinen päivä. 

Perinteisesti tämä on se päivä, jona kirjoitan vuosikatsauksen menneestä vuodesta. 

Teen niin nytkin. 

Vietin viime uudenvuodenyön puolisoni kaveriporukassa. Näin ilotulituksen ja sain pidellä räiskyvää tähtisadetikkua. 

Vuoden 2020 aluksi päätin, että tulevana vuonna kokeilen jokaisena kuukautena jotain uutta. Ajattelin, että vuoden lopuksi minulla on kasassa vähintään kaksitoista uutta kokemusta. 

Tammikuun uusi asia oli korvapuustien leipominen. Toteutin sen. Kokemus oli sellainen, että sitä ei ole ainakaan toistaiseksi tehnyt mieli toistaa. 

Seuraavan kokeiltavan asian piti olla ilmajooga, mutta kun sain ajan varattua, kaikki peruttiin koronan takia. Korona tappoi innostuksen kaikkiin kokeiluihin, joten ei tämä vuoden alun päätös oikein ottanut tuulta alleen. 

Helmikuussa juhlin viimeiset juhlat ennen koko maailmaa riepotellutta koronaa. Olin saman yön aikana ensin Helsingissä baarissa ja sen jälkeen Mäntsälän yössä. Tässä oli jotain sellaista mystiikkaa, josta riittää kerrottavaa jälkipolville. 

Helmikuussa kävimme myös jo lähes perinteeksi muodostuneessa parihieronnassa kumppanini kanssa. 

Tapasin opiskelukavereitani porukalla juuri ennen kuin se ei enää olisi ollut mahdollista koronan vuoksi. 

Helmikuussa lähti liikkeelle myös neulomisvimma vuosien jälkeen. Etenkin kesälomalla ja uudestaan syksyllä neulomisesta tuli minulle tärkeä ajanviete, jonka jollain tavalla yhdistän korona-aikaan. 

Maaliskuussa alkoi korona-hulluus, ja kaikki oli yhtäkkiä sekaisin. 

Vietimme pääsiäispyhät halkohommia tehden. 

Tein elämäni ensimmäisen kerran etätöitä. 

Huhtikuussa vietin aivan mahtavan syntymäpäivän. Sain lahjaksi korituoli-riippukeinun. 

Istuin vappupäivän aamuna ulkona omalla terassillani riipputuolikeinussa, luin kirjaa ja linnut lauloivat. Tuntui, että vaikka korona olikin tehokkaasti sumentanut alkuvuoden ja tulevaisuudenuskon, kevät ja kesä tulee sittenkin normaalisti, ja kaikki on hyvin. 

Kesäkuussa pidin elämäni toisen kerran palkallista kesälomaa. Tämä kesäloma oli myös elämäni ensimmäinen palkallinen kesäloma, johon ei sisältynyt muuttoa toiselle paikkakunnalle tai muuta vastaavaa elämänmuutosta. Sain keskittyä vain olemaan. 

Parasta oli kahden yön viettäminen Kalajoella heti, kun koronan takia asetetut matkustusrajoitukset purettiin. Ostimme valtavan uimapatjan ja lahjoitimme iloa Kalajoen hiekkasärkkien rannoilla paistattelevalle kansalle kantamalla kahdestaan valtavan uimapatjan mereen, jonka vesi oli vielä sellaisilla lämpöasteilla, että järkevät ihmiset eivät uineet. 

Kesälomaviikolla käytin lahjakortin, jonka suosikki-ihmiseni oli antanut minulle joululahjaksi: pääsin päästä varpaisiin -kauneushoitoon, johon sisältyi hieronta, kasvohoito, käsihoito ja jalkahoito. Käsi- ja jalkahoito olivat asioita, joita en ollut koskaan ennen kokenut. Sain todeta ainakin sen, että jalkahoitoon kannatti ehdottomasti mennä juuri ennen maratonia: jalat olivat vielä maratoninkin jälkeen paremmassa kunnossa kuin koskaan ennen, eikä yhtään kynttä irronnut tai edes kynnenpalaa lohjennut. 

Muuten kesälomani sujui lukiessa, neuloessa ja leipoessa. Leipominen oli neulomisen lisäksi toinen minulle uusi aktiviteetti, joka ilmaantui, kun oli lomaa. En pidä itseäni minään leipurina, mutta kesäloman ja ehkä vähän koronankin vuoksi opin, että leipominen voi olla samalla tavalla ihmeellisen rentouttavaa kuin lukeminen ja neulominenkin. 

Kesälomani lopuksi juoksin maratonin Helsingin Paloheinässä ja ajattelin, että se oli siihenastisen elämäni huonoin maraton. Eksyin monta kertaa ja vitutus kantautui jostain niin syvältä sielun sopukoista, että koko juoksuharrastus ja oman elämäni merkitys muuttui kyseenalaiseksi. 

Kesää leimasi myös suru ja pelko tärkeimpien ihmisten puolesta. Siitä muodostui suhtautumistapani koronaan: on tietysti tärkeää noudattaa korona-rajoituksia tiettyyn rajaan asti ja tehdä järkevissä määrin parhaansa sen eteen, että ei sairastuisi tai sairastuttaisi muita. Siitä huolimatta on kuitenkin hyvä muistaa, että kuka tahansa voi koska tahansa sairastua tai kuolla myös johonkin muuhun kuin koronaan, ihan samalla tavalla kuin koronavapaanakin aikana. Jos tärkeä ihminen sairastuu tai kuolee, minua ei ainakaan ilahduta pätkääkään, olenko noudattanut pilkuntarkasti jokaista korona-rajoitusta ja ollut esimerkiksi tapaamatta ketään. 

Heinäkuussa juhlimme kumppanini 30-vuotissynttäreitä. Annoin hänelle lahjaksi Ferrari-ajon kiitoradalla ja lego-moottoripyörän, jonka hän kokosi seuraavan viikon aikana. Viikon kuluttua juhlista olin katsomassa Malmin lentokentän kiitoradalla Ferrari-ajoa ja samana iltana ajelimme myös avoautolla kesäillassa. 

Heinäkuussa kävin kummilapseni kanssa Linnanmäellä ja meillä oli kiva päivä siitä huolimatta, että meinasin jäädä jumiin putkiliukumäkeen. 

Elokuussa sain työn puolesta kunnian lukea Tove Janssonin tekstejä aikuisten ääneenlukuhetkessä. Kävin kotipaikkakuntani taidemuseossa Tove Jansson -näyttelyssä ja kahvittelin muutaman kerran Lottakodilla, joka on ehdottomasti suosikkipaikkani kotiseudullani. 

Elokuussa juoksin tähänastisen elämäni kamalimman maratonin Tuusulanjärvellä kuumassa säässä. Vuosi 2020 oli maratonien osalta vuosi, jonka jälkeen on tehnyt mieli lopettaa maratoonailu kokonaan. Olen kuitenkin päättänyt yrittää vielä löytää positiivisiakin kokemuksia tulevana vuonna. 

Elokuun lopussa pidin vielä yhden ihanan kesälomaviikon.

Lomaviikon alussa koin vuoden parhaan kokemuksen, pitkäaikaisen haaveeni toteutumisen, tuulitunnelilennon. Tulevalta vuodelta toivon ainakin lisää tuulitunnelilentoja. 

Lomaviikon aikana kävimme suosikki-ihmiseni kanssa Kotkassa ja siellä pääsin vihdoin käymään suomalaisten kalojen akvaario Maretariumissa, jossa jo pitkään olen halunnut käydä. Kalat uivat ihan akvaarion lasiin kiinni ihmettelemään katsojaa, joten sinänsä niitä katsomaan meneminen oli palkitsevampaa kuin moneen eläintarhaan meneminen. 

Sattumalta Kotkan Merimuseossa oli myös meneillään Tove Janssonista ja Muumeista kertova näyttely, joten sain jo toisen kerran saman kesän aikana ilon tutustua Tove Jansson -näyttelyyn. Erityisen hienoa oli, että tässä näyttelyssä keskityttiin mereen ja meren merkitykseen Tove Janssonin elämälle ja työlle. 

Lomaviikon lopuksi istuimme iltaa aurinkoisessa Hämeenlinnassa ja kävelimme Aulangolla. 

Syyskuussa kävin yksissä häissä ja pääsin siellä viimein käyttämään kaksi vuotta sitten ostamaani juhlamekkoa ensimmäisen kerran. Kannatti sekin ostos siis tehdä. 

Syyskuun lopussa olin vanhimman veljenlapsen rippijuhlissa ja kriisiydyin siitä, että ihminen, jolle minä olen vaihtanut vaippoja ja jota olen hoitanut hänen lapsuudessaan, on nyt jo mopokortin saanut nuori mies. 

Kesällä sain päähäni, että minun pitää saada oma koira, ja syksyllä yritin tosissani ryhtyä toimiin sen suhteen. Asia ei ole kuitenkaan edennyt toiveideni mukaisesti, eikä koiraa ole minulle toistaiseksi tulossa. 

Loppusyksy kului muuten lähinnä töissä ja sivutoimisesti väitöskirjan teossa, sekä asioiden, kuten koirahaaveen, turhaksi osoittautuneessa tavoittelussa. Tietysti oli pieniä iloja, kuten sisustustaulun osto, elokuvissa käynti Metsäjätti-elokuvaa katsomassa ja juokseminen kuntoportailla. Koin myös harvinaisen liikutuksen hetken katsoessani Vain elämää -ohjelmaa, jossa Herra Ylppö, jota en ole kokenut lainkaan itseni kaltaiseksi, puhui yhden pätkän oman elämänsä kokemuksia ja tuli siinä sanallistaneeksi juuri sellaisia tunteita, joita minä olen elämässäni kokenut, mutta en ehkä aina ole osannut sanallistaa. Kuvaavaa oli, että suosikki-ihmiseni vieressäni alkoi nauraa, ja minä sanoin hänelle, että "just tuollaiselta musta usein tuntuu ja oon yrittänyt selittää sitä sulle. Mutta en olisi uskonut, että kuvaava ajatus tulee tuon ihmisen suusta."

Joulukuussa yritin lähteä vielä itsenäisyyspäivän maratonille kokeilemaan, onko vuosi 2020 täysin toivoton maratonvuosi, mutta se peruttiin koronan vuoksi. 

Valmistauduin jouluun hyvissä ajoin. Ostin omaan kotiini sähkökynttelikön ja kaivoin varastosta muovisen pöytäkuusen. Ostin joululahjat marraskuun puolella. Siivosin. Kuuntelin joululauluja. Leivoin pipareita monta pellillistä. Ostin paljon suklaata. Menin viimeisenä työpäivänä ennen joulua töihin punaisessa mekossa, tonttulakki päässä. 

Vuoden lopuksi vietin edellisessä postauksessa kuvatun, ihanan joulun, josta olen todella kiitollinen. 

Vietin uudenvuoden kotona suosikki-ihmiseni ja raketteja pelkäävän koiran kanssa. En nähnyt raketteja metsän takaa, mutta kuulin kyllä. 

Huomenna tulee kuluneeksi tasan kolme vuotta siitä, kun olen aloittanut päätoimisen ja vakituisen työnteon nykyisellä alallani. Kolmen vuoden aikana olen pitänyt tähän mennessä yhteensä viisi viikkoa lomaa, joista yksi kahden viikon pätkä meni aikoinaan melkein kokonaan muuttamiseen. 

Olen nyt alkanut ajatella, että ainakin viimeinen vuosi on mennyt sumussa, jossa asioita tekee päivästä ja kuukaudesta toiseen samalla tavalla. Olen alkanut kyseenalaistaa asioiden merkityksen ja miettiä, voisiko tässä yhtälössä jokin tai jotkut asiat olla aivan kokonaan toisin. 

Olen ehkä tyypillinen hyvinvointi-ihminen: asiani ovat hyvin, mutta kun ne ovat tarpeeksi pitkään olleet tarpeeksi hyvin, alan ajatella liikaa sitä, mitä merkitystä tässä millään on. Ajattelen hyvää työpaikkaani ja niitä mukavia ihmisiä, joita siellä on, ja mielessäni on tällä hetkellä hyvin kirkkaana ahdistava kysymys siitä, tätäkö muka oikeasti haluan. Onko tämä kaikki sen arvoista, että se on vienyt valtaosan viime vuosistani ja tulee myös jatkossa viemään, tulevista täysistä lomista huolimatta, valtaosan elämästäni. 

Tämä epäselvyyden ja sumun tunne on aiheuttanut myös sen, että en ole osannut tehdä uudenvuodenlupauksia, joita aiemmin olen pyrkinyt tekemään. 

Ainoa selkeä uusi opetus, jonka koen vuoden 2020 minulle antaneen, on se, että vaikka joku ihminen käyttäytyisi minua kohtaan huonosti, minun ei tarvitse käyttäytyä häntä kohtaan huonosti. 

Ainoa konkreettiseen taipuva tavoite, jonka itselleni keksin, on oppia olemaan jämäkämpi. Tähänastisessa elämässäni olen pyrkinyt esimerkiksi työelämässä aina ystävällisyyteen, lapsuudessa opetettuihin käytöstapoihin ja kohteliaisuuteen, mutta tämän vuoden aikana olen karvaasti huomannut, että ne eivät riitä. Niiden lisäksi pärjätäkseen tarvitaan yksinkertaisesti jämäkkyyttä. 

Ärsyynnyn, kun tietyn tyyppiset ihmiset kuuluttavat, että heidän täytyy oppia antamaan itselleen enemmän armoa ja muun muassa lepäämään enemmän. Jos he osaavat itse kertoa sen, he varmasti myös osaavat levätä ja olla itselleen armollisia. 

Minun tavoitteeni on sen sijaan tällä hetkellä oppia olemaan minua kohtaan huonosti käyttäytyviä ihmisiä kohtaan ystävällisen jämäkkä. Sellainen, joka ei alennu käytöksessä heidän tasolleen, mutta ei kuitenkaan alistu heille milliäkään. Joka osoittaa numeroa tekemättä, että heillä ei ole oikeutta toimia toisia kohtaan tahallisen väärin. 

Samalla olisi tärkeää opetella sanomaan tietyissä tilanteissa yksiselitteisesti ei, ja olemaan kantamatta siitä huonoa omaatuntoa. 

Lisäksi toivon, että tulevana vuonna itsetuntoni kehittyisi paremmaksi niin, että enää en epäilisi näin paljon enkä toisaalta välittäisi niin paljoa siitä, jos joku käyttäytyy yksiselitteisen huonosti. 

Tässä on kuitenkin niin suuria tavoitteita, että en kuvittele niiden olevan valmiita vuoden kuluttua, ja siksi en lupaa niitäkään. 

Positiivinen kokemukseni tämän kaiken vastapuolena kuluneena vuonna on ollut, että vielä aikuisenakin voi löytää itsestään aivan uusia puolia.

Sen lisäksi, että voi kokea uusia asioita, voi myös oppia itsestään, vaikka luulee tuntevansa itsensä.

Olen esimerkiksi luullut, että en oikein välitä leipomisesta, mutta se onkin tuottanut minulle iloa. 

Olen aina ajatellut, että minä olen negatiivinen pessimisti ja vähintäänkin hiljainen, seinään maastoutuva näkymättömyys, mutta olenkin huomannut joissakin tilanteissa olevani suorastaan hengennostattaja. 

Olen kiinnostunut työhyvinvointiin liittyvistä asioista niin paljon, että olen omatoimisesti suunnitellut ja toteuttanut yhden työhyvinvointitempauksen työpaikallani ja saanut siitä kiitosta. Olen myös jo vuoden ajan jokaisena työaamunani vetänyt keppijumpan kaikille halukkaille ja saanut kiitosta siitä. Ihmettelen itse vieläkin, miten se on mahdollista. Sen seurauksena minulta kysyttiin, onko minulla liikunnanohjaajan koulutus. Nauroin niin paljon, että oksat pois. 

Yksi työkaverini on todennut minulle, että minä olen "aina hyväntuulinen". Sellaista en olisi koskaan kuvitellut kuulevani. 

Olen luullut, että olen hiljainen, enkä uskalla sanoa mitään perheen ulkopuolisessa porukassa, mutta kuluneena vuonna olen ensinnäkin vetänyt monta kokousta puheenjohtajan roolissa (ja siitä en ole pitänyt) ja lisäksi ollut jossain kokouksessa lähestulkoon päällepäsmäri. 

Olen huomannut, että nautin kokousmuistioiden kirjoittamisesta. Olen aina pitänyt kirjoittamisesta, mutta kokousmuistioiden kirjoittamista en ole aiemmin osannut ajatella iloa tuottavana toimintana. Useimmiten ihmiset eivät tarjoudu siihen vapaaehtoisesti, mutta minusta on ihan parasta saada tiivistää tekstisiksi kokouksessa kuulemani asiat. 

Lisäksi olen ajatellut, että juhlien emännöinti ei sovi minulle, eikä se useimmiten sovikaan, mutta jouluna huomasin nauttivani siitä.

Jatkan kohti ensi vuotta ja toivon, että kaikki menee hyvin. 

Olen tyytyväinen nykyhetkeen ja onnellinen, jos kaikki vielä vuoden päästä on yhtä hyvin. 

Ekstraonnellisuutta olisi, jos vuodessa olisi vähemmän merkityksettömyyden tunnetta, mutta se on kyllä vähän liikaa pyydetty näin hyväosaiselle ihmiselle. 

Terveyttä, uusia, avartavia kokemuksia ja onnellista tulevaa vuotta jokaiselle lukijalle!

Kevään lapsi

Kuten joka vuosi, tänäkin vuonna, sama elämänkierto.

Maaliskuu on kuoleman kuukausi, mutta onneksi sitä seuraavat huhtikuu ja toukokuu.
Toukokuu on kuukausista lempein. Toukokuu on ihmiselle hyvä.

Helpompi elämä alkaa huhtikuun lopussa. Joka vuosi tulen ajatelleeksi, onko tällä jotain tekemistä sen kanssa, että olen syntynyt huhtikuun lopussa. Voiko todellakin olla niin, että ihmisen syntymäajalla on jokin merkitys jossakin elämän syvemmällä tasolla? Minun näkökulmastani on niin, että huhtikuun lopusta toukokuun loppuun olen enemmän elossa kuin muina vuodenaikoina.

Palasia tältä ajalta vuodelta 2018:

Tyhjä syli. Odotan jatkuvasti sitä samaa, mitä olen tottunut odottamaan yksitoista vuotta aina erossa ollessamme. Voin melkein tuntea, miten nelijalkainen paras ystävä hyppää syliin. Voin melkein kuulla hänen innostuneet askeleensa, kun hän tulla touhottaa ovelle vastaan. Odotan, että hän tulee. Odotan turhaan. Ojennan käden silittämään ja ottamaan syliin, käsi haparoi pelkkää tyhjää. Etsin jotakin, jokin tärkeä puuttuu, niitä hetkiä on paljon, ja aina vasta jälkijunassa mieleen muistuu, että sitä jotakin ei enää ole.

On jotain muuta.
Oli yksi elämänvaihe, on uusia elämänvaiheita.

Muita koiria muilla pihoilla. Koirat haukkuvat uuden asuinpaikkakuntani melkein kaikilla pihoilla, tänä ensimmäisenä keväänä, jona täällä olen. Kuten jossain totesin, uusi asuinpaikkakuntani on koiranomistajien luvattu maa. Koirat haukkuvat innokkaasti ja juoksevat aitojen vierustoille katsomaan, kun kävelen ohi. Useimmat jo tietävät, kuka minä olen.

Lähipiiriin viime vuosina rantautuneet kaksi koiraa ovat tänä keväänä heittäytyneet yllättävän tuttavallisiksi. Vielä viime vuonna ne eivät välittäneet minusta pätkääkään, nyt ne ryntäävät innoissaan vastaan ja tunkevat syliin, ja kun vain minä yksin jään niitä vahtimaan, ne suhtautuvat siihen kuin kyseessä olisi täysin luonnollinen asiaintila.

Ennenkokematon hetki. Matkustan junalla Helsinkiin. Kirkas kevätilta, Helsingin keskusta, joukoittain ihmisiä. Kävelen siellä yksin, enkä pelkää eksymistä, sillä ne kulmat ovat nykyään minulle tuttuja. Valaistun yhtäkkiä siihen, että tästä on tullut minun elämääni. En olisi ikinä uskonut, että elämäni voi muuttua näin, mutta näin on käynyt. Ajattelen, että ensimmäistä kertaa parhaan ystäväni kuoleman jälkeen olen jollakin oikealla tavalla elämäniloinen.

Mekko. Muutamaa päivää ennen syntymäpäivääni löydän kaupasta täysin sattumalta mekon, josta siinä hetkessä tiedän haaveilleeni salaa koko elämäni ajan.
Mekolla ei ole käyttöä, ei ole tulossa mitään juhlia, eikä sen tyyppisellä mekolla välttämättä olisi edes juhlissa mitään käyttöä.

Koska mulla on synttärit, ja koska tiedän, että kadun ikuisesti, jos jätän tuon mekon nyt ostamatta, enkä sen jälkeen löydä sitä enää koskaan, ostan sen.

Puen sen päälleni, ja sen jälkeen haluaisin pukea sen päälleni joka päivä. (En kuitenkaan kehtaa.) Otatan itsestäni kuvia se päällä. Lataan onnistuneimman kuvan Facebookiin (tietenkin).
Joku hieman ylimitoitetun kohtelias ihminen kommentoi, että kuvassa näkyy vahvana Austen, tai ehkä Brontën sisarukset, heissä enemmän ulottuvuuksia.
Siinä hetkessä tiedän, että tietyllä elämän osa-alueella olen nyt saavuttanut lakipisteen ja voisin sen suhteen kuolla onnellisena.

Sankaruus. Teen tähänastisen elämäni suurimman sankariteon.
Eräänä toukokuun alun yönä huomaan katossa sänkyni yläpuolella hämähäkin. Se on Suomen mittapuulla melko iso, ja siinä se kutoo verkkojaan.
En pelkää ampiaisia, mehiläisiä, koppakuoriaisia enkä muita öttiäisiä.
Sen sijaan hämähäkkejä pelkään kuollakseni.

Valehtelematta elämäni ensimmäistä kertaa olen sellaisessa tilanteessa, että asunnossa ovat vain minä ja se hämähäkki. En voi pyytää ketään toista ihmistä viemään hämähäkkiä pois. En voi olla sen kanssa samassa huoneessa. En voi itse mennä yhtään lähemmäs sitä, kuin nyt jo olen.

Mikään vaihtoehto ei ole toteuttamiskelpoinen.
Koska on yö, teen epätoivoisen ja sanalla sanoen blondin ratkaisun. Roudaan peittoni ja tyynyni toisen huoneen sohvalle, suljen makuuhuoneen oven ja nukun sohvalla loppuyön. Tiedän hyvin, että hämähäkki voi halutessaan milloin tahansa ujuttautua huoneesta toiseen, oli ovi kiinni tai ei. Ainoa keino, jolla voin helpottaa oloani edes hiukan, on kuitenkin nukkua toisessa huoneessa niin, että minun ja kammottavan kahdeksanjalkaisen välissä on suljettu ovi.

Aamulla kammotus on samalla paikalla, kuin yöllä. Samassa kohtaa kattoa, edelleen jotakin kutomassa ällöttävillä koivillaan sätkien.

Mietin koko päivän, mitä voin tehdä.
Hämähäkkiä ei saa tappaa, en ole niin julma. Missään nimessä sitä ei saa imuroida, sillä se on kauhein kuolema, minkä elolliselle voi tuottaa. En halua ällötykselle mitään ylimääräistä kärsimystä. Haluaisin vain, että se ei änkeäisi kanssani samaana tilaan.

Lähin apu on noin 40 km päässä. Reilun puolen tunnin automatkan päässä.
Mietin, kehtaanko soittaa niille kolmelle ihmiselle, jolle olen ajatellut kehtaavani soittaa aina. Isoveli tulee auttamaan aina, ainakin joku heistä tulee.
Nyt totean elämäni ensimmäistä kertaa, että en ehkä kehtaa. Ne nauraa mulle, eikä ne tule. Jospa niillä on parempaa tekemistä. Jospa ne vaikka mieluummin esim hoitaa lapsiaan kuin ajaa pitkän automatkan, jonka aikana hämähäkki parhaassa tapauksessa itse on jo köpötellyt ulos.

Vanhemmilleni kehtaisin soittaa, mutta he ovat ehdottomasti liian kaukana. Edes minä en ole niin itsekäs, että vaatisin muita ajamaan kolmen tunnin automatkaa tällaisen asian vuoksi.

Tulen iltapäivällä kotiin toivoen epätoivoisesti, että ongelma olisi ratkennut itsestään.
Eihän se tietenkään ole.
Siellähän se kammotus edelleen tyytyväisenä kellottelee, samassa kohtaa kuin yöllä.

Ajatus pyyhkäisee mieleni läpi melkein huomaamattomasti ensimmäisen kerran. Torjun sen heti. Ei. Ei ikinä. 

Ja sitten realisoin itselleni vaihtoehdot.
1) nukkua toinenkin yö sohvalla tietäen, että hämähäkki pääsee halutessaan minne haluaa.
2) soittaa jollekin (kelle?)
3) viedä hämähäkki ulos itse.

Teen valmistelut ajatellen, että en pysty tähän, mutta aina voi yrittää. Avaan terassin oven, kaivan esiin kirjekuoren ja korkean muovisen mukin. Muki ei saa olla läpinäkyvä, ei missään nimessä.

Harjoittelen mielessäni sen muutaman metrin matkan makuuhuoneesta terassille. En saa kompastua, mikään ei saa mennä pieleen, sen on onnistuttava mahdollisimman nopeasti ja ensimmäisellä yrityksellä.

Kiipeän sängylleni ja hyperventiloin. Hämähäkki on liian lähellä. Hyperventiloin vähän lisää. Haluaisin perääntyä. Näin jälkikäteen en ymmärrä, miksen perääntynyt.

Saan ällötyksen pyydystettyä mukiin melkein liian helposti. Sinne se vain sujahtaa, ja kirjekuori on päällä, ja sitten tulen alas sängyltä ja syöksyn suorinta tietä terassille. Haluaisin kirkua. En tunne sellaista halua yleensä koskaan, mutta nyt haluaisin kirkua. Pidättäydyn siitä, sillä asun pienellä paikkakunnalla, enkä halua herättää yhtään ylimääräistä huomiota.

Heitän mukin pihalle ja käyn hetken päästä katsomassa sitä. Se on tyhjä.
Vaara on ohi.

Olen selvinnyt mahdottomasta.  Minulla on siis mahdollisuuksia tässä elämässä. 

Ajatuksia keväältä

Hajanaisia ajatuksia maaliskuun puolivälistä huhtikuun lopulle, olkaa hyvä.

Jääpaloja. Monena maaliskuun iltana valutin jääpalapussiin vettä ja pistin sen yöksi pakastimeen, ihan vain voidakseni aamulla ennen töihin lähtöä hautoa silmäluomiani jääpalojen alla. Ainut epätoivoinen keino kätkeä melkein umpeen turvonneet silmät. Enää pariin viime vuoteen naama ei ole kestänyt itkemistä. Katson peilistä ja ajattelen olevani kuin pystyyn nostettu ruumis. Sanon mielessäni kirosanan, kuten joskus maratonin vaikeissa paikoissa ja lähden töihin ajatellen, että saan ajatella vain töitä. Ei kyyneltäkään työpäivän aikana. Kotona saan itkeä illasta aamuun, mutta työpäivän aikana ei yhtäkään kyyneltä. 

Ja sellaista ilmeisesti vain on elämä, että vaikka kotona itken taukoamatta, töissä saatan yhtenä hetkenä nauraa katketakseni. Parhaan ystäväni kuolemasta on kulunut vuorokausi, kun löydän itseni nauramasta hervottomasti työkavereiden jutuille, siitä huolimatta, että samaan aikaan olen aivan täysin tietoinen mieltä jäytävästä, helvetillisestä surusta.

Kotona itken joka asiaa. Esimerkkinä mainittakoon hammastahnapurkin korkista irtoava musta karva. Joka paikassa, missä koira on kulkenut, leijuu koiran karvoja vielä kauan sen jälkeen, kun hän ei enää siellä ole. Aina joku tarttuu johonkin. Muun muassa hammastahnapurkin korkkiin. Tiedostan, että normaalina päivänä ajattelisin jotain painokelvotonta karvoista, joita on joka paikassa. Sillä viikolla koirankarva hammastahnapurkin korkissa on mitä kallein muisto, tekisi mieli museoida se.

Reistaileva terveys. Vitutus. Miksi juuri minä, miksi aina minä, miksi voi miksi, mitä olen tehnyt tämän ansaitakseni, en mitään.
Ainoa "lohtuni" on, että monet ihmiset sairastuvat vielä paljon pahemmin ihan yhtä lailla ilman omaa syytään, ilman mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, huolimatta siitä, kuinka ovat itsestään huolta pitäneet.
Koiran kuolinviikolla puhun puhelun terveyskeskuksen edustajan kanssa. Puhelimen toisessa päässä on maailman ystävällisin ihminen, ja minä olen yksinomaan tympääntynyt. En jaksa, en kestä, lopeta jo, olisi tässä töitäkin tehtävänä ja kaikkea muuta. Olen itsekäs ja tyhmä, enkä ollenkaan ylpeä siitä. 

Muutto. Elämäni ensimmäinen sellainen asunto, jossa saan asua toistaiseksi. Aiemmin asunto oli sidottu opintoihin, ensin perus- ja sitten jatkotutkinto-opintoihin, sen jälkeen muuten vain väliaikaisuuteen. Nyt ensimmäistä kertaa asunto, jonka asuminen jatkuu toistaiseksi täysin määrittelemättömän kauden ajan.

Ensimmäinen kerta, kun ostan itselleni huonekaluja. Olen töissä käyvä, tienaava, kelvollinen aikuinen, joka sisustaa asuntoa.
Tarkoitus on ensin ostaa vain edellistä levyempi sänky, mutta tilanne eskaloituu. Sängyn lisäksi tuntuu yhtäkkiä pakolliselta ostaa uusi pöytä ja tuolit. Myöskään tavalliset lamput eivät kelpaa, yhtäkkiä ilmaantuu tarve koristeellisemmalle lampunvarjostimelle. Tilanne leviää käsiin. En tiedä, mitä tästä vielä seuraa, ei hyvältä näytä. Viimeisimpiä ostoksiani ovat uusi vessaharja ja uusi käsienpesuainepullo kylppäriin, sellaiset, että ne mätsäävät toisiinsa. Edellinen leikkuulauta ei enää kelpaa, pitäisi saada uusi, mieluiten ehkä kaksi. En edes puhu kaikista muista asioista, joita mielessäni pörrää. Jokainen mieleen juolahtava ajatus ja erityisesti jokainen ostettu asia on kerta kaikkiaan pakollinen: uuden asian keksittyäni ja sen ostettuani en pysty näkemään, miten selvitä tästä eteenpäin ilman sitä ja miten olen selvinnyt tähän asti.

Vanhemmat ja veljet, ainoat ihmiset, joihin aivan oikeasti tässä elämässä voin luottaa, tulevat muuttoapuun. Ylimääräisiä kyselemättä, vastapalveluksia pyytämättä. Lakipiste saavutetaan, kun veljeni aloittaa sen koristeellisen lampunvarjostimen kokoamisen. Siinä vaiheessa vihellän pelin poikki ja menen itse kokoamaan varjostimen loppuun. Muut ehtivät pistää puoli asuntoa kuntoon sillä aikaa. Veljeni tulee viereeni istumaan, varjostin on jo melkein valmis.

Hän: "No, ostatko vielä toisen kerran tollasen lampun?"
Minä: "Ostan. Mä ostan tästä lähin vaan tällasia lamppuja. Tai ei, ei tää kelpaa mulle. Haluan vielä vähän vaikeampia."

Myöhemmin mittailen epämuodostuneeksi kasattua lamppua katossa ja ajattelen korjaavani sitä joskus toisen kerran. Ja samassa ne taas sattuvat silmiin, pari mustaa koirankarvaa kirkkaassa valossa, lampunvarjostimessa, joka on ollut vähän aikaa matolla, samalla matolla, jolla koirakin on joskus ollut.

Pääsiäispyhinä pienin veljieni lapsista kyselee tasaisin väliajoin "missä Pietu on."
Hänelle on kerrottu, että Pietu on koirien taivaassa, mutta joko se ei pysy mielessä kuin vähän aikaa, tai sitten koirien taivaan merkitys ei oikein avaudu.  
Yhtenä hetkenä, kun piirrämme yhdessä lattialla, hän pyytää minua piirtämään koiran. Kysyn, mitä hän itse aikoo piirtää.
"Taivaan", hän sanoo.