2020

 On vuoden 2021 ensimmäinen päivä. 

Perinteisesti tämä on se päivä, jona kirjoitan vuosikatsauksen menneestä vuodesta. 

Teen niin nytkin. 

Vietin viime uudenvuodenyön puolisoni kaveriporukassa. Näin ilotulituksen ja sain pidellä räiskyvää tähtisadetikkua. 

Vuoden 2020 aluksi päätin, että tulevana vuonna kokeilen jokaisena kuukautena jotain uutta. Ajattelin, että vuoden lopuksi minulla on kasassa vähintään kaksitoista uutta kokemusta. 

Tammikuun uusi asia oli korvapuustien leipominen. Toteutin sen. Kokemus oli sellainen, että sitä ei ole ainakaan toistaiseksi tehnyt mieli toistaa. 

Seuraavan kokeiltavan asian piti olla ilmajooga, mutta kun sain ajan varattua, kaikki peruttiin koronan takia. Korona tappoi innostuksen kaikkiin kokeiluihin, joten ei tämä vuoden alun päätös oikein ottanut tuulta alleen. 

Helmikuussa juhlin viimeiset juhlat ennen koko maailmaa riepotellutta koronaa. Olin saman yön aikana ensin Helsingissä baarissa ja sen jälkeen Mäntsälän yössä. Tässä oli jotain sellaista mystiikkaa, josta riittää kerrottavaa jälkipolville. 

Helmikuussa kävimme myös jo lähes perinteeksi muodostuneessa parihieronnassa kumppanini kanssa. 

Tapasin opiskelukavereitani porukalla juuri ennen kuin se ei enää olisi ollut mahdollista koronan vuoksi. 

Helmikuussa lähti liikkeelle myös neulomisvimma vuosien jälkeen. Etenkin kesälomalla ja uudestaan syksyllä neulomisesta tuli minulle tärkeä ajanviete, jonka jollain tavalla yhdistän korona-aikaan. 

Maaliskuussa alkoi korona-hulluus, ja kaikki oli yhtäkkiä sekaisin. 

Vietimme pääsiäispyhät halkohommia tehden. 

Tein elämäni ensimmäisen kerran etätöitä. 

Huhtikuussa vietin aivan mahtavan syntymäpäivän. Sain lahjaksi korituoli-riippukeinun. 

Istuin vappupäivän aamuna ulkona omalla terassillani riipputuolikeinussa, luin kirjaa ja linnut lauloivat. Tuntui, että vaikka korona olikin tehokkaasti sumentanut alkuvuoden ja tulevaisuudenuskon, kevät ja kesä tulee sittenkin normaalisti, ja kaikki on hyvin. 

Kesäkuussa pidin elämäni toisen kerran palkallista kesälomaa. Tämä kesäloma oli myös elämäni ensimmäinen palkallinen kesäloma, johon ei sisältynyt muuttoa toiselle paikkakunnalle tai muuta vastaavaa elämänmuutosta. Sain keskittyä vain olemaan. 

Parasta oli kahden yön viettäminen Kalajoella heti, kun koronan takia asetetut matkustusrajoitukset purettiin. Ostimme valtavan uimapatjan ja lahjoitimme iloa Kalajoen hiekkasärkkien rannoilla paistattelevalle kansalle kantamalla kahdestaan valtavan uimapatjan mereen, jonka vesi oli vielä sellaisilla lämpöasteilla, että järkevät ihmiset eivät uineet. 

Kesälomaviikolla käytin lahjakortin, jonka suosikki-ihmiseni oli antanut minulle joululahjaksi: pääsin päästä varpaisiin -kauneushoitoon, johon sisältyi hieronta, kasvohoito, käsihoito ja jalkahoito. Käsi- ja jalkahoito olivat asioita, joita en ollut koskaan ennen kokenut. Sain todeta ainakin sen, että jalkahoitoon kannatti ehdottomasti mennä juuri ennen maratonia: jalat olivat vielä maratoninkin jälkeen paremmassa kunnossa kuin koskaan ennen, eikä yhtään kynttä irronnut tai edes kynnenpalaa lohjennut. 

Muuten kesälomani sujui lukiessa, neuloessa ja leipoessa. Leipominen oli neulomisen lisäksi toinen minulle uusi aktiviteetti, joka ilmaantui, kun oli lomaa. En pidä itseäni minään leipurina, mutta kesäloman ja ehkä vähän koronankin vuoksi opin, että leipominen voi olla samalla tavalla ihmeellisen rentouttavaa kuin lukeminen ja neulominenkin. 

Kesälomani lopuksi juoksin maratonin Helsingin Paloheinässä ja ajattelin, että se oli siihenastisen elämäni huonoin maraton. Eksyin monta kertaa ja vitutus kantautui jostain niin syvältä sielun sopukoista, että koko juoksuharrastus ja oman elämäni merkitys muuttui kyseenalaiseksi. 

Kesää leimasi myös suru ja pelko tärkeimpien ihmisten puolesta. Siitä muodostui suhtautumistapani koronaan: on tietysti tärkeää noudattaa korona-rajoituksia tiettyyn rajaan asti ja tehdä järkevissä määrin parhaansa sen eteen, että ei sairastuisi tai sairastuttaisi muita. Siitä huolimatta on kuitenkin hyvä muistaa, että kuka tahansa voi koska tahansa sairastua tai kuolla myös johonkin muuhun kuin koronaan, ihan samalla tavalla kuin koronavapaanakin aikana. Jos tärkeä ihminen sairastuu tai kuolee, minua ei ainakaan ilahduta pätkääkään, olenko noudattanut pilkuntarkasti jokaista korona-rajoitusta ja ollut esimerkiksi tapaamatta ketään. 

Heinäkuussa juhlimme kumppanini 30-vuotissynttäreitä. Annoin hänelle lahjaksi Ferrari-ajon kiitoradalla ja lego-moottoripyörän, jonka hän kokosi seuraavan viikon aikana. Viikon kuluttua juhlista olin katsomassa Malmin lentokentän kiitoradalla Ferrari-ajoa ja samana iltana ajelimme myös avoautolla kesäillassa. 

Heinäkuussa kävin kummilapseni kanssa Linnanmäellä ja meillä oli kiva päivä siitä huolimatta, että meinasin jäädä jumiin putkiliukumäkeen. 

Elokuussa sain työn puolesta kunnian lukea Tove Janssonin tekstejä aikuisten ääneenlukuhetkessä. Kävin kotipaikkakuntani taidemuseossa Tove Jansson -näyttelyssä ja kahvittelin muutaman kerran Lottakodilla, joka on ehdottomasti suosikkipaikkani kotiseudullani. 

Elokuussa juoksin tähänastisen elämäni kamalimman maratonin Tuusulanjärvellä kuumassa säässä. Vuosi 2020 oli maratonien osalta vuosi, jonka jälkeen on tehnyt mieli lopettaa maratoonailu kokonaan. Olen kuitenkin päättänyt yrittää vielä löytää positiivisiakin kokemuksia tulevana vuonna. 

Elokuun lopussa pidin vielä yhden ihanan kesälomaviikon.

Lomaviikon alussa koin vuoden parhaan kokemuksen, pitkäaikaisen haaveeni toteutumisen, tuulitunnelilennon. Tulevalta vuodelta toivon ainakin lisää tuulitunnelilentoja. 

Lomaviikon aikana kävimme suosikki-ihmiseni kanssa Kotkassa ja siellä pääsin vihdoin käymään suomalaisten kalojen akvaario Maretariumissa, jossa jo pitkään olen halunnut käydä. Kalat uivat ihan akvaarion lasiin kiinni ihmettelemään katsojaa, joten sinänsä niitä katsomaan meneminen oli palkitsevampaa kuin moneen eläintarhaan meneminen. 

Sattumalta Kotkan Merimuseossa oli myös meneillään Tove Janssonista ja Muumeista kertova näyttely, joten sain jo toisen kerran saman kesän aikana ilon tutustua Tove Jansson -näyttelyyn. Erityisen hienoa oli, että tässä näyttelyssä keskityttiin mereen ja meren merkitykseen Tove Janssonin elämälle ja työlle. 

Lomaviikon lopuksi istuimme iltaa aurinkoisessa Hämeenlinnassa ja kävelimme Aulangolla. 

Syyskuussa kävin yksissä häissä ja pääsin siellä viimein käyttämään kaksi vuotta sitten ostamaani juhlamekkoa ensimmäisen kerran. Kannatti sekin ostos siis tehdä. 

Syyskuun lopussa olin vanhimman veljenlapsen rippijuhlissa ja kriisiydyin siitä, että ihminen, jolle minä olen vaihtanut vaippoja ja jota olen hoitanut hänen lapsuudessaan, on nyt jo mopokortin saanut nuori mies. 

Kesällä sain päähäni, että minun pitää saada oma koira, ja syksyllä yritin tosissani ryhtyä toimiin sen suhteen. Asia ei ole kuitenkaan edennyt toiveideni mukaisesti, eikä koiraa ole minulle toistaiseksi tulossa. 

Loppusyksy kului muuten lähinnä töissä ja sivutoimisesti väitöskirjan teossa, sekä asioiden, kuten koirahaaveen, turhaksi osoittautuneessa tavoittelussa. Tietysti oli pieniä iloja, kuten sisustustaulun osto, elokuvissa käynti Metsäjätti-elokuvaa katsomassa ja juokseminen kuntoportailla. Koin myös harvinaisen liikutuksen hetken katsoessani Vain elämää -ohjelmaa, jossa Herra Ylppö, jota en ole kokenut lainkaan itseni kaltaiseksi, puhui yhden pätkän oman elämänsä kokemuksia ja tuli siinä sanallistaneeksi juuri sellaisia tunteita, joita minä olen elämässäni kokenut, mutta en ehkä aina ole osannut sanallistaa. Kuvaavaa oli, että suosikki-ihmiseni vieressäni alkoi nauraa, ja minä sanoin hänelle, että "just tuollaiselta musta usein tuntuu ja oon yrittänyt selittää sitä sulle. Mutta en olisi uskonut, että kuvaava ajatus tulee tuon ihmisen suusta."

Joulukuussa yritin lähteä vielä itsenäisyyspäivän maratonille kokeilemaan, onko vuosi 2020 täysin toivoton maratonvuosi, mutta se peruttiin koronan vuoksi. 

Valmistauduin jouluun hyvissä ajoin. Ostin omaan kotiini sähkökynttelikön ja kaivoin varastosta muovisen pöytäkuusen. Ostin joululahjat marraskuun puolella. Siivosin. Kuuntelin joululauluja. Leivoin pipareita monta pellillistä. Ostin paljon suklaata. Menin viimeisenä työpäivänä ennen joulua töihin punaisessa mekossa, tonttulakki päässä. 

Vuoden lopuksi vietin edellisessä postauksessa kuvatun, ihanan joulun, josta olen todella kiitollinen. 

Vietin uudenvuoden kotona suosikki-ihmiseni ja raketteja pelkäävän koiran kanssa. En nähnyt raketteja metsän takaa, mutta kuulin kyllä. 

Huomenna tulee kuluneeksi tasan kolme vuotta siitä, kun olen aloittanut päätoimisen ja vakituisen työnteon nykyisellä alallani. Kolmen vuoden aikana olen pitänyt tähän mennessä yhteensä viisi viikkoa lomaa, joista yksi kahden viikon pätkä meni aikoinaan melkein kokonaan muuttamiseen. 

Olen nyt alkanut ajatella, että ainakin viimeinen vuosi on mennyt sumussa, jossa asioita tekee päivästä ja kuukaudesta toiseen samalla tavalla. Olen alkanut kyseenalaistaa asioiden merkityksen ja miettiä, voisiko tässä yhtälössä jokin tai jotkut asiat olla aivan kokonaan toisin. 

Olen ehkä tyypillinen hyvinvointi-ihminen: asiani ovat hyvin, mutta kun ne ovat tarpeeksi pitkään olleet tarpeeksi hyvin, alan ajatella liikaa sitä, mitä merkitystä tässä millään on. Ajattelen hyvää työpaikkaani ja niitä mukavia ihmisiä, joita siellä on, ja mielessäni on tällä hetkellä hyvin kirkkaana ahdistava kysymys siitä, tätäkö muka oikeasti haluan. Onko tämä kaikki sen arvoista, että se on vienyt valtaosan viime vuosistani ja tulee myös jatkossa viemään, tulevista täysistä lomista huolimatta, valtaosan elämästäni. 

Tämä epäselvyyden ja sumun tunne on aiheuttanut myös sen, että en ole osannut tehdä uudenvuodenlupauksia, joita aiemmin olen pyrkinyt tekemään. 

Ainoa selkeä uusi opetus, jonka koen vuoden 2020 minulle antaneen, on se, että vaikka joku ihminen käyttäytyisi minua kohtaan huonosti, minun ei tarvitse käyttäytyä häntä kohtaan huonosti. 

Ainoa konkreettiseen taipuva tavoite, jonka itselleni keksin, on oppia olemaan jämäkämpi. Tähänastisessa elämässäni olen pyrkinyt esimerkiksi työelämässä aina ystävällisyyteen, lapsuudessa opetettuihin käytöstapoihin ja kohteliaisuuteen, mutta tämän vuoden aikana olen karvaasti huomannut, että ne eivät riitä. Niiden lisäksi pärjätäkseen tarvitaan yksinkertaisesti jämäkkyyttä. 

Ärsyynnyn, kun tietyn tyyppiset ihmiset kuuluttavat, että heidän täytyy oppia antamaan itselleen enemmän armoa ja muun muassa lepäämään enemmän. Jos he osaavat itse kertoa sen, he varmasti myös osaavat levätä ja olla itselleen armollisia. 

Minun tavoitteeni on sen sijaan tällä hetkellä oppia olemaan minua kohtaan huonosti käyttäytyviä ihmisiä kohtaan ystävällisen jämäkkä. Sellainen, joka ei alennu käytöksessä heidän tasolleen, mutta ei kuitenkaan alistu heille milliäkään. Joka osoittaa numeroa tekemättä, että heillä ei ole oikeutta toimia toisia kohtaan tahallisen väärin. 

Samalla olisi tärkeää opetella sanomaan tietyissä tilanteissa yksiselitteisesti ei, ja olemaan kantamatta siitä huonoa omaatuntoa. 

Lisäksi toivon, että tulevana vuonna itsetuntoni kehittyisi paremmaksi niin, että enää en epäilisi näin paljon enkä toisaalta välittäisi niin paljoa siitä, jos joku käyttäytyy yksiselitteisen huonosti. 

Tässä on kuitenkin niin suuria tavoitteita, että en kuvittele niiden olevan valmiita vuoden kuluttua, ja siksi en lupaa niitäkään. 

Positiivinen kokemukseni tämän kaiken vastapuolena kuluneena vuonna on ollut, että vielä aikuisenakin voi löytää itsestään aivan uusia puolia.

Sen lisäksi, että voi kokea uusia asioita, voi myös oppia itsestään, vaikka luulee tuntevansa itsensä.

Olen esimerkiksi luullut, että en oikein välitä leipomisesta, mutta se onkin tuottanut minulle iloa. 

Olen aina ajatellut, että minä olen negatiivinen pessimisti ja vähintäänkin hiljainen, seinään maastoutuva näkymättömyys, mutta olenkin huomannut joissakin tilanteissa olevani suorastaan hengennostattaja. 

Olen kiinnostunut työhyvinvointiin liittyvistä asioista niin paljon, että olen omatoimisesti suunnitellut ja toteuttanut yhden työhyvinvointitempauksen työpaikallani ja saanut siitä kiitosta. Olen myös jo vuoden ajan jokaisena työaamunani vetänyt keppijumpan kaikille halukkaille ja saanut kiitosta siitä. Ihmettelen itse vieläkin, miten se on mahdollista. Sen seurauksena minulta kysyttiin, onko minulla liikunnanohjaajan koulutus. Nauroin niin paljon, että oksat pois. 

Yksi työkaverini on todennut minulle, että minä olen "aina hyväntuulinen". Sellaista en olisi koskaan kuvitellut kuulevani. 

Olen luullut, että olen hiljainen, enkä uskalla sanoa mitään perheen ulkopuolisessa porukassa, mutta kuluneena vuonna olen ensinnäkin vetänyt monta kokousta puheenjohtajan roolissa (ja siitä en ole pitänyt) ja lisäksi ollut jossain kokouksessa lähestulkoon päällepäsmäri. 

Olen huomannut, että nautin kokousmuistioiden kirjoittamisesta. Olen aina pitänyt kirjoittamisesta, mutta kokousmuistioiden kirjoittamista en ole aiemmin osannut ajatella iloa tuottavana toimintana. Useimmiten ihmiset eivät tarjoudu siihen vapaaehtoisesti, mutta minusta on ihan parasta saada tiivistää tekstisiksi kokouksessa kuulemani asiat. 

Lisäksi olen ajatellut, että juhlien emännöinti ei sovi minulle, eikä se useimmiten sovikaan, mutta jouluna huomasin nauttivani siitä.

Jatkan kohti ensi vuotta ja toivon, että kaikki menee hyvin. 

Olen tyytyväinen nykyhetkeen ja onnellinen, jos kaikki vielä vuoden päästä on yhtä hyvin. 

Ekstraonnellisuutta olisi, jos vuodessa olisi vähemmän merkityksettömyyden tunnetta, mutta se on kyllä vähän liikaa pyydetty näin hyväosaiselle ihmiselle. 

Terveyttä, uusia, avartavia kokemuksia ja onnellista tulevaa vuotta jokaiselle lukijalle!