Tohtoriopiskelijan elämää

Tohtoriopiskelijana oleminen on sellainen asia, josta monikaan ei tiedä kovin paljoa. 

Sama pätee tietysti muihinkin ammatteihin ja aloihin. Kullakin alalla toimimisesta tietävät yksityiskohtia vain ne, jotka itse työskentelevät alalla. 

Jokaisen kokemus on tietysti omanlaisensa. 

Tässä postauksessa kirjoitan vähän siitä, mitä tohtoriopiskelijana oleminen, väitöskirjan tekeminen, väitöskirjatutkijuus, on minun näkökulmastani, mitä se vaatii ja miksi olen itse päätynyt sellaiseen tilanteeseen, missä nyt olen. 

Nimien kirjo on laaja.

Jatko-opiskelija, tohtoriopiskelija, väitöskirjan tekijä, väitöskirjatutkija, tutkija. Varmasti muitakin, joita en nyt muista. 

Opiskellessani itse yliopistossa kandidaatin- ja maisteivaiheen opintoja, ajattelin, että tohtoriopiskelijuus on jotakin ylimaallisen hienoa. Sitä arvostetaan. Siihen päästäkseen pitää suorittaa edelliset vaiheet, etenkin maisterivaihe, hyvin. 

Totta on se, että tohtoriopiskelijoiksi, kuten muihinkaan opintoihin, ei pääse kuka tahansa. Sinne päästäkseen yliopistolla pitää olla jonkinlainen tae siitä, että tohtoriopiskelija pystyy hoitamaan tämän homman, tekemään väitöskirjan ja suorittamaan tohtorintutkinnon. Pitää pärjätä edellisissä opinnoissa hyvin ja pitää osoittaa kykyä ja taitoja tutkimustyöhön.

Siksi olin aikoinaan, ja olen vieläkin, todella ylpeä ja onnellinen päästessäni tohtorikouluun. 

Muu hienous karisi itseltäni aika pian, muutaman ensimmäisen kuukauden kuluessa. Se on loppujen lopuksi aika tavalla samaa puurtamista, kuin kaikki muukin jokapäiväinen työ. Välillä hyviä hetkiä, muuten sellaista massaa, josta kaipaa lomaa, välillä enemmän ja välillä vähemmän. 

Tohtoriopiskelijalle välttämätöntä on intohimo omaan alaan. Tämä on varmaan selvää monelle sellaisellekin, joka ei itse ole ollut tohtoriopiskelija.

Intohimoa pitää olla niin paljon, että omasta alasta keksii väitöskirjan aiheen, saa sen läpi yliopiston johdolle tohtoriopintoihin hakeakseen ja jaksaa sitten syventyä aiheeseen niin kauan, että väitöskirja on valmis, toisin sanoen useamman vuoden ajan. Pitää olla kiinnostusta lukea oman alan tutkimuksia, perehtyä niihin, liittää ne osaksi omaa tutkimusta, olla osa oman alan tutkimusta ja kehittää sitä. 

Intohimo on minun mielestäni paras asia. Uskon, että monelle muullekin intohimo on syy, miksi tohtoriksi edes opiskellaan. 

Oma ala on suurin mielenkiinnonkohde. 

Muistelen jokaisena epätoivon hetkenä niitä muutamaa kertaa, joina olen päässyt oman tutkimuksen kanssa niin hyvään vauhtiin, että olen kirjoittanut ensin koko päivän ja sitten koko yön, mennyt sen jälkeen muutamaksi tunniksi nukkumaan ja jatkanut sitten samaa tahtia. Sellaisia hetkiä, jolloin todella tietää, mitä tarkoitetaan flow-tilasta puhuttaessa. Sellaisia hetkiä, joina tietää, että tämä on kaikkein parasta työtä, sitä, mitä kaikkein eniten haluan tehdä, ja lisäksi olen tässä oikeastaan ihan hyvä. 

Intohimoa pitää kuitenkin olla niin paljon, että kestää kääntöpuolen. En loppujen lopuksi tiedä, onko minulla sitä sittenkään niin paljon. 

Tohtoriopiskelijuus nimittäin vaatii aika paljon esimerkiksi itsensä ja oman työnsä markkinointia, ja se taas on sellainen asia, jota itse en voi sietää. 

Tässä maailmassa ja elämässä haluaisin työtä tehdessäni kaikkein eniten olevan niin, että voisin vain tehdä työni, ja sillä tekemälläni työllä ja sen laadulla osoittaa, mitä osaan tai en osaa, ja miten hyvä olen tekemässäni työssä. 

Väitöskirjaa tehdessä kuitenkaan pelkästään väitöskirjaa tekemällä ei pääse mihinkään. Jos voisikin vain keskittyä pelkkään tutkimuksentekoon, se olisikin parasta, mitä voin keksiä, ja haluaisin ehdottomasti tehdä sitä päivät pitkät. 

Päätoimisena väitöskirjantekijänä itse tutkimuksentekoa huomattavasti suurempi osa ajasta meni erilaisiin tilaisuuksiin, joissa omaa työtä pitää markkinoida ja myydä. 

Väitöskirjatutkija ei ole oikeutettu mihinkään yhteiskunnan tukiin, eikä mikään taho maksa mitään palkkaa pelkästä väitöskirjan teosta. Näin ollen väitöskirjantekijän vaihtoehtoja itsensä elättääkseen on joko 1) elää jonkun toisen siivellä, 2) hakea tutkimusapurahaa tai 3) tehdä väitöskirjaa muun työn ohessa. 

Yleensä vaihtoehtoa 2 pidetään tavoiteltavimpana. 

Tohtoriopiskelijuuden alussa minäkin siis lähes ensi töikseni opettelin, mistä eri paikoista tutkimusapurahoja voi hakea ja miten niitä haetaan. Oli yllätys, miten monet erilaiset tahot myöntävät apurahoja erilaisiin tutkimuksellisiin ja taiteellisiin hankkeisiin. Niitä voi hakea kuka tahansa, kun vain tietää, mistä hakea. 

Apurahan hakeminen noudattaa samaa kaavaa, ja kaavan oppii suhteellisen nopeasti.

Ensin pitää tietää apurahoja myöntävistä eri tahoista. Usein samat tahot järjestävät apurahahaun joka vuosi samoihin aikoihin vuodesta. Joskus apurahaa voi hakea ilman varsinaista apurahahakua, jos vain keksii, mistä sellaista voisi hakea. Joskus joku apurahahaku jää huomaamatta, koska ei kaikkea vain aina voi huomata. 

Apurahaa haetaan hakemuksella, jossa kerrotaan omasta tutkimuksesta, vakuutetaan apurahanmyöntäjä oman tutkimuksen merkittävyydestä ja omasta kyvystä toteuttaa tutkimus. Apurahaa myöntävästä tahosta riippuen voi yrittää painottaa sellaisia asioita, jotka voisivat olla apurahanmyöntäjän intresseissä. Hakemukseen liitetään yleensä ohjaajien antamat suositukset. 

Kun hakemus on kyhätty kasaan, se lähetetään, yleensä verkossa, joskus kirjeitse. Apurahan joko saa tai ei saa, yleensä ei saa, koska hakijoita on yleensä sadoittain, joskus tuhansittain, ja saajia vain muutama kymmen tai joskus ei edes kymmentä. Apurahapäätöksistä ei voi valittaa eikä niihin saa perusteluja. Ainoa vaihtoehto on jatkaa hakemusten tekoa, saamatta muilta kuin ohjaajilta ja vertaisilta tukea ja kommentteja siihen, miten pitäisi toimia ja mitä voisi tehdä paremmin. 

Luulen monella (joskus aikoja sitten myös itselläni) olevan sellainen käsitys, että tutkijat tekevät työtään jossain yksinäisissä tutkijankammioissa kirjoihin ja hiljaisuuteen uppoutuen. Luulin joskus, että tutkijan työ näin ollen sopii sosiaalisesti taidottomalle ihmiselle, jolla riittää intohimoa omaan alaan. 

Asia ei ole niin. 

Tutkijan työ, niin väitöskirjaa tehdessä kuin sitä korkeammalla, vaatii jatkuvaa verkostoitumista. 

Pitää hakeutua eri paikkoihin oman alan tapahtumiin pitämään meteliä omasta tutkimuksesta. Täytyy pitää esitelmiä ja jos oikein hyvin käy, antaa asiantuntijalausuntoja eri tahoille omaan alaan liittyen. Täytyy henkensä kaupalla verkostoitua saman alan ihmisten kanssa, pyrkiä samanhenkisten tutkijoiden seuraan ja kehitellä raivokkaan innovatiivisesti yhdessä muiden kanssa sellaisia uusia tutkimusprojekteja, joista kaikki voivat yhdessä hyötyä. Pitää olla valmis tunkemaan joka paikkaan, markkinoimaan itseään ja työtään suorastaan aggressiivisesti, puhumaan erilaisille ihmisille eri kielillä, taukoamatta. Mielellään mahdollisimman kansainvälisesti.

Tutkijan työ vaatii loputtomasti uskoa omaan työhön. Ennen kaikkea itse pitää uskoa siihen, että oma tutkimus on tärkeä ja merkittävä, ja että itse on juuri oikea ihminen toteuttamaan sen. Jos oma usko horjuu, niin edellä kuvatuista vaiheista ei selviä. Ohjaajatkin toki tsemppaavat, mutta kuten vielä yliopisto-opinnoissa, mikään työterveyden tai edes opinto-ohjauksen tapainen taho ei pelasta eikä auta, jos alkaa tuntua, että tätä ei enää jaksa eikä kestä. 

On seikkailtava erilaisten sääntökiemuroiden kanssa: oletko oikeutettu lounaaseen, terveydenhoitoon, työhuoneeseen, läppäriin, yliopiston tietokoneohjelmien käyttöön, yliopiston kirjaston käyttöön. Erilaiset oikeudet riippuvat aina siitä, oletko palkkasuhteessa yliopistoon vai et, kuinka pitkässä palkkasuhteessa olet, oletko tutkimusapurahan saaja ja minkä suuruisen apurahan olet saanut ja niin edelleen. 

Kun on töissä, kaikki kuuluu automaattisesti sopimukseen. On oma työpiste ja on ilman muuta oikeutettu käyttämään tietokonetta kaikkine sen eri toimintoineen. On henkilöstöetuja, annetaan joululahjoja, on jopa kokonaisia työpäiviä, jotka käytetään johonkin muuhun kuin varsinaiseen työntekoon, johonkin kehittymiseen ja virkistymiseen tähtäävään. 

Kaikki tällainen on tohtoriopiskelijalle vierasta. Mikään tällainen, edes työntekoon liittyvä asia, ei ole itsestään selvää. Kaikki on sääntökiemuroiden ja taistelun takana. Mitään etuja esimerkiksi virkistäytymiseen tai kehittymiseen liittyen ei ole. 

Loppukaneettina: mielestäni tohtoriopiskelijuus sopii sellaiselle, joka ei halua tehdä säännöllistä päivätyötä, vaan jolle sopii paremmin sellainen työ, jota ei ole sidottu tiettyihin aikatauluihin tai kellokortteihin. Väitöskirjantekijä saa itse päättää, tekeekö työnsä aamulla, päivällä, illalla vai yöllä, miten hän työnsä rytmittää ja milloin ei tee työtään. 

Itselleni riitti vuosi päätoimista väitöskirjan tekoa. Vuoden aikana tein keikkatöitä ja puoli vuotta olin tutkimusapurahalla. 

Väitöskirjan teko itsessään tuntui aina, ja tuntuu edelleen, työltä, jota teen erittäin mielelläni. Intohimo tutkimuksen tekoon on säilynyt ja se jopa kasvaa. 

En kuitenkaan pidemmän päälle siedä jatkuvaa epävarmuutta enkä etenkään jatkuvaa tarvetta markkinoida omaa työtään ja vakuuttaa muita siitä, kuinka loistavaa työtä itse tekee. Haluan vain tehdä sen mitä teen. 

Siksi olen valinnut väitöskirjan teon vakituisen päivätyön ohessa, kun se tilaisuus on minulle tarjoutunut. 

Työn ohessa tekeminen on katkonaista, hidasta ja raskasta, ajoittain se on tuntunut myös täysin mahdottomalta. 

Silti se mielestäni on minulle paras vaihtoehto. Se ei ole ollenkaan niin raskasta, kuin jatkuva apurahojen haku ja oman työn markkinointi. Teen sen minkä teen ja ajoittain edelleen innostun oikein kovasti tekemästäni työstä. Saan säännöllisen kuukausipalkan ja voin suunnitella, mitä milloinkin teen. Tiedän, milloin ehdin tehdä mitäkin, ja milloin jätän tekemättä. 

Lisäksi teen mielestäni velvollisuuteni yhteiskunnan eteen ja saan siten jonkinlaisen rauhan itselleni. Hyödynnän yhteiskunnan ansiosta saamaani koulutusta päivätyössäni ja maksan verot palkastani. 

Tällaista tutkijuus minun näkökulmastani on. 

Paras mahdollinen työ, mutta ei kuitenkaan aina parhaat mahdolliset olosuhteet. 

Olen iloinen, että olen kokeillut erilaisia vaihtoehtoja. 

Nykyisin arvostan korkealle sellaisia asioita, joita liian suuri osa työssä käyvistä tuntuu pitävän itsestään selvyyksinä, kuten oikeus käyttää Teams-sovellusta ilman, että se yhtäkkiä katkeaa, tai oikeus osallistua johonkin tapahtumaan ilman perinpohjaisia selvityksiä siitä, kuuluuko tämä minun oikeuksiini tällä statuksella. Tai oikeus tehdä työnsä ilman, että tarvitsee sen enempää perustella olemassaolonsa oikeutta.