Viikko 34: Kodin merkitys

 Elokuussa minusta ja puolisostani otettiin kuvia lapsuudenkotini pihassa, laiturilla lammen rannassa. 

Myöhemmin laitoin joitakin niistä kuvista sosiaaliseen mediaan. 

Sen jälkeen työkaverini, joka oli nähnyt kuvat, tuli kysymään, missä kuvat oli otettu, paikka oli ollut hänen mielestään niin hieno. 

Kun kerroin, että kuvat on otettu lapsuudenkotini pihassa, hän oli hämmästynyt. Kuinka olen asunut niin hienolla paikalla. 

Muistan, kuinka lukioikäisenä istuin veljeni vaimon kanssa kotipihassani. Hän sanoi, että minulla on ollut täällä upea ympäristö viettää lapsuutta. 

En ollut koskaan itse ajatellut, että ympäristö olisi ollut mitenkään erityisen upea. Kun kaupungissa kasvanut veljeni vaimo sanoi sen, se kuulosti minusta hassulta. 

Nykyisin näen asian eri tavalla. 

Nykyisin ihmettelen, kuinka hienossa ympäristössä olen saanut kasvaa - ja kuinka en ole yhtään arvostanut sitä. En koskaan lapsena tai nuorena ajatellut, että kotipaikassani olisi ollut mitään hienoa. Kadehdin joitakuita, jotka asuivat erilaisissa ympäristöissä. Ajattelin, että haluan aikuisena asua aivan erilaisessa ympäristössä. 

Aikuisena olen asunut kerrostalo- ja rivitaloasunnoissa, kuten lapsena ja nuorena osasin ennakoidakin. Olen viihtynyt näissä asunnoissa hyvin. 

Silti viime aikoina olen huomannut, että nämä paikat eivät ole olleet oikeita koteja. Oikea koti on ollut lapsuudenkotini, jossa on ollut enemmän tilaa - ja jossa voi mennä uimaan aina, kun haluaa. Voi vain kävellä ulko-ovelta pyyhe ympärillä uimaan suunnittelematta sitä sen kummemmin. Talvella voi mennä avantoon.

Viime aikoina olen yrittänyt ajatella, mitä oikeasti asumiselta haluan. Missä ja kuinka haluan asua loppuelämäni. 

Rakastan kerrostalo- tai rivitaloasunnon helppoutta. Minulla ei ole mitään hinkua siivota ja sisustaa isoa taloa. Ei ole mitään kiinnostusta pihan hoitoon. Olen suurimmalta osin kerrostalo- tai rivitaloihminen. 

Kerros- tai rivitalon pihaan ei kuitenkaan saa uimapaikkaa. 

Onko oikeaa kotia siis enää missään? 

Kotini on linnani

 

Noin viikko sitten tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun allekirjoitin kauppakirjan ensimmäisestä omasta asunnostani.

 Tämän merkkipaalun kunniaksi haluan kirjoittaa hieman kodistani, suhteestani siihen, sekä suhteestani kodin laittamiseen ja sisustamiseen.

 Viime aikoina olen taas sattuman kautta hieman seurannut erästä aktiivista sisustusaiheista instagram-bloggaajaa, eli tyyppiä, joka ottaa kuvia keksimistään sisustusratkaisuista, jakaa niitä instagramissa ja lätisee niistä siellä muiden sisustusintoilijoiden kanssa. Huomasin jälleen saman, kuin joskus ennenkin: itse olen jonkin verran kiinnostunut sisustamisesta, juuri sen verran, että saatan eksyä hetkeksi katselemaan yksittäisiä tällaisia instagram-bloggaajia, mutta innostukseni ei ole missään määrin sen suuruista, että jaksaisin sitä pitempään. Pidemmän päälle minulle tulee vain mieleen, eikö ihmisellä tosiaan ole muuta elämää kuin miettiä jotakin kotinsa maljakon väriä ja sen maljakon sopivuutta seinällä olevan taulun sävyihin, ja sitten alan inhota ihmiskuntaa jollain tasolla.

 Siksi en sisällytä tähän postaukseen kuvia, kuten en yleensäkään sisällytä. Kerron vain. Kerron tarinan, enkä tiedä, jaksaako sitä kukaan lukea.

 Ensimmäisen kerran kiinnostuin hienoisesti kodin sisustuksesta 12-vuotiaana vieraillessani ensimmäisiä kertoja kymmenen vuotta vanhemman isoveljeni asunnossa, jonka hän oli juuri silloin ostanut. Ajattelin silloin, että siinä on sellainen koti, jonka vielä joskus haluan itselleni. Siihen asuntoon perustin myöhemminkin ajatukseni siitä, millaisen kodin itselleni haluan.

Se oli kerrostaloasunto, jossa oli kaksi huonetta, pieni sauna ja parveke. Makkarissa oli isot ikkunat. Eniten minua kuitenkin viehätti kokonaan sinisiksi maalatut seinät ja sininen sisustus.

Yläasteikäisenä sain ensimmäisen kerran päähäni alkaa sisustaa omaa huonettani erinäköiseksi, kuin se oli ollut lapsuuteni ajan. Olisin halunnut maalata katon tähtitaivaaksi, mutta vanhempani eivät suostuneet siihen. Sain yhden kirkkaansinisen seinän, kolme vaaleansinistä seinää ja sinisen tuolin. Olin tyytyväinen niihin.

Ensimmäinen asunto, jossa asuin omilleni muutettuani, oli kahden hengen opiskelijasolu. Siinä elämäntilanteessa silloin en ollut kiinnostunut sisustamisesta muutoin, kuin että iloitsin sinisestä sängynpeitosta ja Muumi-aiheisista pyyhkeistä. Muuten asunto oli minulle silloin vain katto pään päällä, yksi edellytys hengissä pysymiselle muuttuneen elämän keskellä, jossa en vielä oikein tiennyt, miten selviän.

Opiskelujen puolivälissä pääsin asumaan yksiöön, ja olin maailman kiitollisin siitä, että pääsin eroon kämppisasumisesta. Olen sielultani yksinasuja. Yksiö palveli minua hyvin siihen asti, kunnes muutin töiden perässä pois opiskelupaikkakunnaltani. Viihdyin yksiössäni, joka palveli kaikkia tarpeitani: se oli hyvä asunto yksin asuvalle ihmiselle, jolle tuli silloin tällöin vieraita. Juhlien järjestämiseen se ei ollut paras mahdollinen, mutta harvoinpa niitä tuli järjestettyä. Se oli helppo pitää siistinä ja se oli minulle juuri sopiva ja mukava. Joskus mieleeni tuli surra sitä, että pieni yksiö ei sallinut kovin laajasti vaihtoehtoja sisustuksen vaihtelulle, mutta ajattelin, että sen aika tulee joskus myöhemmin.

Tuo opiskeluaikojen yksiö oli muutama vuosi sitten vaikea jättää. Surin sieltä lähtiessäni niin paljon, että silloisessa tilanteessani en oikeastaan antanut itseni edes ajatella asiaa loppuun. Olin ehtinyt asua siellä monta vuotta, siitä oli tullut minulle oikea koti, pidin siitä enemmän kuin osasin edes ajatella ennen kuin jouduin lähtemään, ja jouduin muuttamaan sieltä asuntoon, joka ei miellyttänyt minua ollenkaan.

Opiskelupaikkakunnalta työpaikkakunnille muuttaessani elin sellaisen hyödyllisen vaiheen, jossa opin, millaista asuntoa en halua. Jouduin muuttamaan ja asumaan asunnoissa, jotka olivat niissä elämäntilanteissa mahdollisia. En päässyt valitsemaan itseäni eniten miellyttävää tai edes sellaista, mikä olisi alkuunkaan miellyttänyt. Oli otettava, mitä oli.

Vakituiset palkkatulot mahdollistivat kuitenkin sen ennenkokemattoman tilanteen, että sain ostella vähän uusia huonekaluja ja kodin sisustusta, ja tehdä näillä rumastakin asunnosta vähän enemmän itseni näköisen.

Melkein puolitoista vuotta sitten olin ensimmäistä kertaa sen kysymyksen edessä, kannattaisiko minun ostaa oma asunto. Koskaan aiemmin en ollut kiinnostunut ajattelemaan sellaista, mutta tuolloin se oli vallitsevien asianhaarojen valossa tosissaan harkinnan arvoinen vaihtoehto.

Yllättävintä oli se, miten nopeasti ja voimakkaasti myytävien asuntojen selailu koukutti, kun sen aloitti. Yhtäkkiä olin hyvin tietoinen siitä, minkä verran asunto yleensä maksaa sellaisella alueella jolla haluan asua ja sellaisilla ominaisuuksilla varustettuna, mitä asunnolta haluan. Osasin arvioida, mikä on kallista ja mikä on edullista. Osasin miettiä, mihin minulla voisi olla varaa, ja missä valossa tietyn asunnon ostaminen voisi kannattaa ja milloin taas ei kanata edes harkita.

Asunnon ostamisen ajatus täytti kohta vapaa-aikani melkein täysin.

Tein listan asioista, joita asunnolta haluan ja laitoin ne tärkeysjärjestykseen.

Edelleen ne samat kuin 12-vuotiaana: sauna pitää olla, ja mieluiten kaksi huonetta.

Asunto ei saa vaatia laajaa remonttia, sillä minä en osaa tehdä mitään, eikä minulla ole varaa palkata ketään.

Asunto ei saa näyttää samalta, kuin ne pari vuokra-asuntoa, joissa olin ehtinyt asua. Toisin sanoen asunto ei saanut olla äärimmäisen vanha.

Siinä ne päällimmäiset.

Hauskin yksityiskohta oli, että myytäviä asuntoja selatessani törmäsin myynti-ilmoitukseen, joka koski täsmälleen samanlaista asuntoa samalla alueella, kuin se veljeni asunto, minun unelma-asuntoni, aikoinaan oli. Kun näytin ilmoituksen veljelleni, hän oli sitä mieltä, että se saattoi hyvinkin olla sama asunto. Otin yhteyttä kiinteistövälittäjään, mutta asunto myytiin ennen kuin ehdin edes katsomaan sitä.

Muutama kuukausi sen jälkeen, kun asunnonostohulluus oli alkanut, löysin unelmieni asunnon.

Asunnonostopäätös on valtavan iso asia. En tiedä onko se sitä kaikille. Kun olen kuunnellut itseni ikäisiä pariskuntia, jotka ovat ostaneet ensiasunnon, olen ollut huomaavinani, että he eivät pidä sitä niin isona asiana. Ehkä päätöksen raskaus puolittuu, kun sitä ei kanna yksin. Minulle se joka tapauksessa oli valtavan suuri asia. Ja mikä tärkeintä, kun ajattelen sitä näin jälkikäteen, minun kaltaiseni ihminen ei tee sitä päätöstä järjellä.

Järkeä pitää käyttää, mutta omaa asuntoa ostaessa suurempi rooli on tunteella.

Asiaa ei helpottanut yhtään se, että asuntoa ostaessa piti pystyä nopeisiin päätöksiin. Tilanne oli valtavan tunteellinen, ja siinä olisi pitänyt osata miettiä useita eri asioita nimenomaan järkevästi, ja kaikki olisi pitänyt tehdä ja päättää nopeasti.

Siitä hetkestä, jona näin asunnonmyynti-ilmoituksen, ajattelin, että juuri tuon asunnon haluan. Kun pääsin katsomaan asuntoa, tunteeni pysyi samana. Järkevyyden näkökulmasta tämän(kin) asunnon ostamispäätöstä harkitessa piti osata ottaa huomioon aika monta asiaa ja punnita niitä.

Soitin monta itkuista ja vähemmän itkuista puhelua eri ihmisille. Minulle soitettiin puheluja. Sain yhden kohtauksen, jota voisi kutsua henkiseksi romahdukseksi.

Sain läheisten ihmisten tuen ja kannustuksen.

Lopulta kaikkein tärkeintä oli se, että tiesin, että juuri tämän asunnon haluan, ja tiedän myös, että tällaista asuntoa ei yleensä tule vastaan. 

Mikä hauskinta, tiesin, että tämä asunto oli paljon hienompi, kuin se veljeni asunto, jota olin kantanut sydämessäni vuosien ajan. 

Sen vuoksi, sen lisäksi, että sain kaiken läheisten tuen, uskalsin tehdä asunnosta ostotarjouksen, vaikka se hetki tuntui niin kauhistuttavalta vastuunotolta, että voin fyysisesti pahoin.

Parhaiten mieleeni on jäänyt, että veljeni soitti minulle asuntokauppakirjan allekirjoittamispäivänä puhelun, jossa hän sanoi neljä sanaa: ”mä tuun mukaan sinne”. Hän tuli mukaan asuntokauppakirjan allekirjoittamistilaisuuteen.

Kun lähdimme allekirjoittamaan kauppakirjaa, yksi tie oli poikki, jouduimme kääntymään ympäri ja menemään toista tietä ja sillä tiellä kaikki liikennevalot paloivat punaisina. Ajattelin, että viimeistään tähän tämä kaatuu.

Ei kaatunut. Pääsin allekirjoittamaan kauppakirjan, elämäni ensimmäisen asuntokauppakirjan.

Sitten tuli koko joukko hoidettavia pankkiasioita, ja sitten muutto, ja siellä minä sitten lopulta olin.

Yksin uudessa, omassa asunnossani, joka ei vielä ollut koti, vaan joku minulle aivan liian hienolta tuntuva asunto, jonne nyt sitten tulin aina töiden jälkeen.

Kun käytin ensimmäistä kertaa omaa saunaani ja kävelin sieltä omalle terassilleni vilvoittelemaan, tunsin aivan kammottavan tunteen, että tämä ei voi kestää.

Tämä on minulle aivan liian hienoa ja hyvää. Tämä ei kestä. Joudun vielä maksamaan tästä.

 

Siitä hetkestä on pian kulunut vuosi, eikä ainakaan vielä ole tullut hetkeä, jonka olisin kokenut maksun hetkeksi.

Se, että asiani ovat niin hyvin, tuottaa minulle edelleen luonteeni mukaisesti pelkoa, sillä en usko, että mikään hyvä voisi kestää ainakaan kovin kauaa.

Pelko ei kuitenkaan enää ole kaiken täyttävää kammoa. Mieleeni tulee myös kysymys siitä, miksi en olisi ansainnut hyvää. Mielestäni en ole vaatinut mitään mahdottomia, kun olen tyytyväinen elämääni, jossa minulla on työpaikka, mukava asunto ja hyviä ihmissuhteita. Siinä on kaikki mitä haluan, miksi minulla ei voisi sitä kaikkea olla? Tiedän monia ihmisiä, joille se ei riitä.

Ja jos joskus enää ei ole, ehdin surra sitä sitten.

Voin myös kertoa, että arjessa uppoaa tiettyyn harmauteen, jossa tätä kaikkea joutuu muistuttelemaan itselleen. Kun jostain asiasta tulee arki, alkaa haluta enemmän. Ja enemmän, ja enemmän, ja enemmän. Mikä ihmiselle ikinä riittäisi.

Veljeni lapset ovat käyneet kylässä. 12-vuotiaat veljentyttäret halusivat tulla yökylään ja toinen heistä sanoi haluavansa asua täällä. 

 Oma asunto on ensimmäistä kertaa ikinä tarjonnut minulle mahdollisuuden siihen sisustamiseen, joka ajaa seuraamaan joitakin instagram-bloggaajia.

Ihaninta on ollut se, että sisustamisella ei ole ollut kiire. Muuttaessani perushuonekalut olivat ne vähän aiemmin toiseen asuntoon ostetut, jotka sopivat myös tähän asuntoon.

Olen unelmoinut kaikenlaisista sisustusratkaisuista. Välillä olen kuluttanut unelmointiin ja suunnitteluun enemmän aikaa ja välillä vähemmän.

 

Välillä olen surullinen siitä, että minulla ei ole rahallista mahdollisuutta ostaa sormia napsauttamalla kerralla ihan kaikkea, mitä haluan,

mutta useimmiten koen suurimman onnen olevan juuri siinä.

 

Elän elämää, jossa minulla on varaa toteuttaa pieniä sisustushaaveitani yksi kerrallaan, ja pikkuhiljaa niistä rakentuu juuri se, mitä olen aina halunnut.

Jos se tulisi noin vain sormia napsauttamalla, sillä ei olisi samaa arvoa. Silloin todennäköisesti haluaisin jo seuraavassa kuussa jotain muuta.

 

Nyt olen ensin ajatellut jotakin, sitten harkinnut sitä muutaman viikon, ja jos vielä silloinkin haluan sitä, ostan sen. Jos kyseessä on joku kalliimpi asia, harkitsen tai säästän pidempään.

Ja siinä juuri on hienous: vuosien jälkeen, omalla rahallani, omalla harkinnallani, saan hiljalleen tehtyä omasta asunnostani juuri sellaisen, jonka siitä haluan.

 

Tärkein asia minulle sisustuksessa on merellisyys.

Meressä ja merenläheisyydessä on jotakin sellaista, joka koskettaa syvältä sielusta. Voisin katsoa merellisiä kuvia loputtomiin, loputtomiin. Tunnen rauhan laskeutuvan sisälleni katsoessani merta.

Olen ostanut merellisen taulun, myrskylyhdyn ja merellistä tunnelmaa huokuvan lampun. Olen ostanut myös merellisen ovikyltin ja seinäkoristeen.

Aiempien vuosien peruja jo opiskeluajoiltani ovat Ruotsin-laivalta ostettu majakka ja merelliset kynttilät.

 

Oman asuntoni makuhuoneen seinä oli pitkään tyhjä ja suorastaan huusi taulua tai koristetta. Koko tämän vuoden ajan olen kierrellyt erilaisia kauppoja ja selannut nettikauppojen sivuja. Olen harkinnut taulun teettämistä jostain omasta kuvastani.

 

Tänään näin yhden taulun, jonka tiesin olevan tarkoitettu makuuhuoneeni seinälle. Näin sen kaupassa, josta en olettanut löytäväni sisutustuotteita.

Juoksin taulua kantaen suorinta tietä kassalle ja ajattelin, että ison sisustustaulun ostaminen on paras tapa piiloutua ihmisiltä kaupassa. Jouduin tekemään aika monta taktista liikettä väistääkseni ihmiset ja olemaan kolhimatta taulua.

Tämä lukeutui jälleen niihin asioihin, jotka innostivat niin paljon, että aikuiselämässä sillä tavalla innostuu vain harvoin.

Kun löytää jotakin, mikä koskettaa omaa sielua.

 

Se on myös tunne, jonka olen kokenut omassa asunnossani vallitsevana tunteena alkuaikojen kammon tunteiden jälkeen.

 

Tämä on minun asuntoni. Juuri tämä minun oli tarkoitus ostaa. Tämä on kotini.

Ajattelen edelleen usein asuntokauppahetken epävarmuuden ja pelon hetkiä, ja yritän miettiä, olisinko voinut tehdä jotain toisin.

 

Tähän mennessä olen tullut aina samaan tulokseen: onneksi sain ostettua tämän asunnon. Onneksi sain tämän asunnon. Vuoden aikana olen oppinut siitä lisää, tottunut siihen ja havainnut sen tietyt huonot puolet, mutta silti, oikeastaan vielä paljon vahvemmin kuin asunnon ostamisen hetkellä, olen onnellinen ja kiitollinen, että ostin tämän asunnon.

Se on nyt minun kotini, ja pikkuhiljaa se näyttääkin siltä, enemmän kuin mikään muu asunto aikaisemmin.

 

 

 

 

Ajatuksia keväältä

Hajanaisia ajatuksia maaliskuun puolivälistä huhtikuun lopulle, olkaa hyvä.

Jääpaloja. Monena maaliskuun iltana valutin jääpalapussiin vettä ja pistin sen yöksi pakastimeen, ihan vain voidakseni aamulla ennen töihin lähtöä hautoa silmäluomiani jääpalojen alla. Ainut epätoivoinen keino kätkeä melkein umpeen turvonneet silmät. Enää pariin viime vuoteen naama ei ole kestänyt itkemistä. Katson peilistä ja ajattelen olevani kuin pystyyn nostettu ruumis. Sanon mielessäni kirosanan, kuten joskus maratonin vaikeissa paikoissa ja lähden töihin ajatellen, että saan ajatella vain töitä. Ei kyyneltäkään työpäivän aikana. Kotona saan itkeä illasta aamuun, mutta työpäivän aikana ei yhtäkään kyyneltä. 

Ja sellaista ilmeisesti vain on elämä, että vaikka kotona itken taukoamatta, töissä saatan yhtenä hetkenä nauraa katketakseni. Parhaan ystäväni kuolemasta on kulunut vuorokausi, kun löydän itseni nauramasta hervottomasti työkavereiden jutuille, siitä huolimatta, että samaan aikaan olen aivan täysin tietoinen mieltä jäytävästä, helvetillisestä surusta.

Kotona itken joka asiaa. Esimerkkinä mainittakoon hammastahnapurkin korkista irtoava musta karva. Joka paikassa, missä koira on kulkenut, leijuu koiran karvoja vielä kauan sen jälkeen, kun hän ei enää siellä ole. Aina joku tarttuu johonkin. Muun muassa hammastahnapurkin korkkiin. Tiedostan, että normaalina päivänä ajattelisin jotain painokelvotonta karvoista, joita on joka paikassa. Sillä viikolla koirankarva hammastahnapurkin korkissa on mitä kallein muisto, tekisi mieli museoida se.

Reistaileva terveys. Vitutus. Miksi juuri minä, miksi aina minä, miksi voi miksi, mitä olen tehnyt tämän ansaitakseni, en mitään.
Ainoa "lohtuni" on, että monet ihmiset sairastuvat vielä paljon pahemmin ihan yhtä lailla ilman omaa syytään, ilman mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, huolimatta siitä, kuinka ovat itsestään huolta pitäneet.
Koiran kuolinviikolla puhun puhelun terveyskeskuksen edustajan kanssa. Puhelimen toisessa päässä on maailman ystävällisin ihminen, ja minä olen yksinomaan tympääntynyt. En jaksa, en kestä, lopeta jo, olisi tässä töitäkin tehtävänä ja kaikkea muuta. Olen itsekäs ja tyhmä, enkä ollenkaan ylpeä siitä. 

Muutto. Elämäni ensimmäinen sellainen asunto, jossa saan asua toistaiseksi. Aiemmin asunto oli sidottu opintoihin, ensin perus- ja sitten jatkotutkinto-opintoihin, sen jälkeen muuten vain väliaikaisuuteen. Nyt ensimmäistä kertaa asunto, jonka asuminen jatkuu toistaiseksi täysin määrittelemättömän kauden ajan.

Ensimmäinen kerta, kun ostan itselleni huonekaluja. Olen töissä käyvä, tienaava, kelvollinen aikuinen, joka sisustaa asuntoa.
Tarkoitus on ensin ostaa vain edellistä levyempi sänky, mutta tilanne eskaloituu. Sängyn lisäksi tuntuu yhtäkkiä pakolliselta ostaa uusi pöytä ja tuolit. Myöskään tavalliset lamput eivät kelpaa, yhtäkkiä ilmaantuu tarve koristeellisemmalle lampunvarjostimelle. Tilanne leviää käsiin. En tiedä, mitä tästä vielä seuraa, ei hyvältä näytä. Viimeisimpiä ostoksiani ovat uusi vessaharja ja uusi käsienpesuainepullo kylppäriin, sellaiset, että ne mätsäävät toisiinsa. Edellinen leikkuulauta ei enää kelpaa, pitäisi saada uusi, mieluiten ehkä kaksi. En edes puhu kaikista muista asioista, joita mielessäni pörrää. Jokainen mieleen juolahtava ajatus ja erityisesti jokainen ostettu asia on kerta kaikkiaan pakollinen: uuden asian keksittyäni ja sen ostettuani en pysty näkemään, miten selvitä tästä eteenpäin ilman sitä ja miten olen selvinnyt tähän asti.

Vanhemmat ja veljet, ainoat ihmiset, joihin aivan oikeasti tässä elämässä voin luottaa, tulevat muuttoapuun. Ylimääräisiä kyselemättä, vastapalveluksia pyytämättä. Lakipiste saavutetaan, kun veljeni aloittaa sen koristeellisen lampunvarjostimen kokoamisen. Siinä vaiheessa vihellän pelin poikki ja menen itse kokoamaan varjostimen loppuun. Muut ehtivät pistää puoli asuntoa kuntoon sillä aikaa. Veljeni tulee viereeni istumaan, varjostin on jo melkein valmis.

Hän: "No, ostatko vielä toisen kerran tollasen lampun?"
Minä: "Ostan. Mä ostan tästä lähin vaan tällasia lamppuja. Tai ei, ei tää kelpaa mulle. Haluan vielä vähän vaikeampia."

Myöhemmin mittailen epämuodostuneeksi kasattua lamppua katossa ja ajattelen korjaavani sitä joskus toisen kerran. Ja samassa ne taas sattuvat silmiin, pari mustaa koirankarvaa kirkkaassa valossa, lampunvarjostimessa, joka on ollut vähän aikaa matolla, samalla matolla, jolla koirakin on joskus ollut.

Pääsiäispyhinä pienin veljieni lapsista kyselee tasaisin väliajoin "missä Pietu on."
Hänelle on kerrottu, että Pietu on koirien taivaassa, mutta joko se ei pysy mielessä kuin vähän aikaa, tai sitten koirien taivaan merkitys ei oikein avaudu.  
Yhtenä hetkenä, kun piirrämme yhdessä lattialla, hän pyytää minua piirtämään koiran. Kysyn, mitä hän itse aikoo piirtää.
"Taivaan", hän sanoo.