Elokuussa minusta ja puolisostani otettiin kuvia lapsuudenkotini pihassa, laiturilla lammen rannassa.
Myöhemmin laitoin joitakin niistä kuvista sosiaaliseen mediaan.
Sen jälkeen työkaverini, joka oli nähnyt kuvat, tuli kysymään, missä kuvat oli otettu, paikka oli ollut hänen mielestään niin hieno.
Kun kerroin, että kuvat on otettu lapsuudenkotini pihassa, hän oli hämmästynyt. Kuinka olen asunut niin hienolla paikalla.
Muistan, kuinka lukioikäisenä istuin veljeni vaimon kanssa kotipihassani. Hän sanoi, että minulla on ollut täällä upea ympäristö viettää lapsuutta.
En ollut koskaan itse ajatellut, että ympäristö olisi ollut mitenkään erityisen upea. Kun kaupungissa kasvanut veljeni vaimo sanoi sen, se kuulosti minusta hassulta.
Nykyisin näen asian eri tavalla.
Nykyisin ihmettelen, kuinka hienossa ympäristössä olen saanut kasvaa - ja kuinka en ole yhtään arvostanut sitä. En koskaan lapsena tai nuorena ajatellut, että kotipaikassani olisi ollut mitään hienoa. Kadehdin joitakuita, jotka asuivat erilaisissa ympäristöissä. Ajattelin, että haluan aikuisena asua aivan erilaisessa ympäristössä.
Aikuisena olen asunut kerrostalo- ja rivitaloasunnoissa, kuten lapsena ja nuorena osasin ennakoidakin. Olen viihtynyt näissä asunnoissa hyvin.
Silti viime aikoina olen huomannut, että nämä paikat eivät ole olleet oikeita koteja. Oikea koti on ollut lapsuudenkotini, jossa on ollut enemmän tilaa - ja jossa voi mennä uimaan aina, kun haluaa. Voi vain kävellä ulko-ovelta pyyhe ympärillä uimaan suunnittelematta sitä sen kummemmin. Talvella voi mennä avantoon.
Viime aikoina olen yrittänyt ajatella, mitä oikeasti asumiselta haluan. Missä ja kuinka haluan asua loppuelämäni.
Rakastan kerrostalo- tai rivitaloasunnon helppoutta. Minulla ei ole mitään hinkua siivota ja sisustaa isoa taloa. Ei ole mitään kiinnostusta pihan hoitoon. Olen suurimmalta osin kerrostalo- tai rivitaloihminen.
Kerros- tai rivitalon pihaan ei kuitenkaan saa uimapaikkaa.
Onko oikeaa kotia siis enää missään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti