Ei syytä juhlaan

Kuluneella viikolla ei tapahtunut juurikaan asioita, mistä haluaisin / viitsisin / jaksaisin kertoa, joten siksi vaihteeksi lakonisempi postaus.

Tiistaina olin iloinen siitä, että yhdet tyypit huomasivat itse mokansa, ennen kuin ehdin laatia reklamaation.
Tiedättekö sen tunteen, kun valmiiksi jo stressaa joka ikinen maailman asia niin, että tuntee olevansa äärimmilleen pingotettu jousi, joka ihan just paukahtaa poikki? Ja sitten siinä olotilassa saat kauan odottamasi viestin, josta tietyn asian pitäisi selvitä, mutta se ei selviä, vaan se sen sijaan monimutkaistuu, koska viestin lähettäjataho, järjestelijätaho, on sössinyt jotakin. Sitten muotoilet päässäsi viestiä, jonka lähetät kysyäksesi tarkentavia tietoja, ja viestin päässä muotoileminen on hankalaa, koska sulla on liikaa aiemman elämän kokemuksia tylyistä sähköpostiin vastaajista. Miten muotoilla itse helkkarin ärtyneenä kohtelias "anteeksi, mutta olettekohan te mahdollisesti nyt tehneet jotakin väärin" -viesti, josta lähettäjätaholla olisi mahdollisimman vähän aihetta loukkaantua?
Ja sitten, kerrankin, varjelkoon, lähettäjätaho ehtii viestittämään "anteeksi, oli väärinkäsitys" -viestin, ennen kuin itse ehdit. Ei tarvitsekaan tehdä mitään.

Torstai ja perjantai menivät koneella istuessa, jännässä olotilassa.
Olin arjen ihmeen äärellä, taas kerran.
Se, kun kuukautta aiemmin olet satavarma, että tästä ei tuu mitään. Se, kun vielä viikkoa aiemmin olet melko varma, vaikka vähän toivoa jo pilkahteleekin.
Et osaa, et jaksa, et saa aikaiseksi, et pysty.
Kun aikaa on enää muutama päivä, niin siinä se sitten vaan on. Valmis teksti. Se, mikä sen pitääkin olla. Aivan määräajassa. Aivan kelvollinen. Siinä se on, vaikka sen ei olisi uskonut olevan. Vaikka sitä oikeastaan ei siinäkään hetkessä uskoisi.

Sitten sen laittaa menemään, ja kuluttaa vielä hetken ihmettelemiseen.
Miten ne asiat kuitenkin, jotkut asiat, vain nytkähtelevät eteenpäin, siitä huolimatta että niiden toteutumiseen ei usko, ei ennemmin eikä vielä myöhemminkään?

Jälkikäteen kammoaa sitä, miten tavattoman jumissa niska ja hartiat ovat (taas) ja välttelee tietokonetta viimeiseen asti, niin että blogipostauksen julkaiseminenkin jää viimeiselle vuorokauden tunnille, taas.

Viikon kirja on tällä viikolla jo aiemmin blogissa muutamaan otteeseen mainittu Susan Spencer-Wendel: Kunnes sanon näkemiin - Ilon ja jäähyväisten vuosi. 
Tositapahtumiin perustuvassa kirjassa kuolemansairas ihminen kertoo vuodesta, jonka aikana hän yhdessä perheensä kanssa toteutti unelmiaan matkustelemalla ympäriinsä. Tästä ilon ja jäähyväisten vuodesta on kirjassa tehty muun muassa seuraava kiteytys:

Tässä vaiheessa kirjaa tiedät tietysti jo, että asiat harvoin menevät niin kuin on ajatellut. Revontulet, joita ei tullut, merisairas Stephanie risteilyllä, Panosin raamattu, jopa Kleinfieldin liike - mikään niistä ei mennyt suunnitelmien mukaan.

Mutta niistä tuli silti täydellisiä muistoja.

Koska minulla ei ollut odotuksia. Se lienee tarinan opetus, jos sellainen on oltava. Hyväksy elämä sellaisenaan. Tee töitä ja ponnistele, mutta hyväksy. Älä pakota maailmaa unelmiesi mukaiseksi.

Todellisuus on parempi.

Yhdistän tämän omaan elämääni täysin mielivaltaisella tavalla, sillä eihän mulla ole mitään oikeutta täysissä elinvoimissani olevana rinnastaa elämääni sellaiseen, joka väistämättä päättyy pian. Tarinan opetus on kuitenkin muiden kirjassa olleiden ajatusten tavoin kulkenut mukanani tavalla tai toisella jo vuoden ajan. 

Mulla on tulevalla viikolla vanhenemispäivä. Puhun tietoisesti vanhenemispäivästä syntymäpäivän sijaan: kuluvan vuoden ajan olen paitsi tuntenut itseni lukuisilla tavoilla täysin kelvottomaksi paskaluuseriksi, myös kaiken muun ohella alkanut huolestuneena laskea ryppyjäni. Viimeisen vuoden aikana mulle on nimittäin todellakin ilmestynyt silmien ympärille ja muuallekin naamaan sellaisia ryppyjä, joita ei ole ollut ennen. 

Olen lievästi katkera siitä, että aiemmin olen ollut vain ruma, ja nyt sitten jo tämänikäisenä on alkanut vielä rypistyminenkin. Miksi mulle ei ole voitu suoda koko elämässäni sellaista ajanjaksoa, jolloin olisin saanut tuntea olevani kaunis? Miksi olen vain joko nuori ja ruma tai en enää nuori ja ruma? 

Kaikesta huolimatta ulkonäköseikat eivät kuitenkaan ole mulle erityisen tärkeitä. 

Ennemminkin ne ovat vain ulkoisia merkkejä jostain muusta. 

Esimerkiksi siitä, että en ole tyytyväinen elämääni. 

Erityisesti kuluneen viikonopun aikana olen kelannut elämääni taaksepäin ja tuntenut kaikki mahdolliset negatiiviset tunteet kuvotuksesta häpeään ja kiukusta pettymykseen. 

En ole tyytyväinen elämääni tällaisena kuin se on nyt. En ole tyytyväinen siihen, mitä olen elämälläni tehnyt. Haluaisin, että elämäni olisi toisenlaista, että olisin tehnyt useita valintoja täysin toisin. En halua, että elämäni jatkuu tällaisena. 

Päädyin siis tulokseen, että tulevalla viikolla ei ole yhden yhtä syytä juhlaan. Osanotot olisivat enemmän paikallaan. 

Ja sitten se kirjan ajatus: 

Tee töitä ja ponnistele, mutta hyväksy. Älä pakota maailmaa unelmiesi mukaiseksi. 

Siihenhän sitä on viime kädessä uskottava, jos ei mihinkään muuhun. 

Enhän voi tietää, millaista elämäni olisi ollut, jos se ei olisi kulunut juuri näin. En voi tietää, mihin asiat olisivat johtaneet, jos jokin pienikin asia olisi mennyt toisin. 

Itselle terveellisempää on siis uskoa, että todellisuus on parempi. Se, mitä on tapahtunut, on ollut paras mahdollisista vaihtoehdoista. 

 

Valoa valoa valoa

Tällaisina aikoina, joina kurjan ihmisen mieli on yhtä synkkä kuin maisema ikkunan takana, tarvitaan valonpilkahduksia. Niistä aion nyt koostaa tämän blogipostauksen.

Kuluneena viikonloppuna tapahtui kaksi elämäni mittakaavassa isoa juttua.

1. Pääsin kummilapseni kanssa Linnanmäelle. Niin kauan, kun olen ollut täti, olen odottanut ja toivonut, että minua kysyttäisiin mukaan jonnekin, missä pääsisin huvipuistolaitteisiin epäitsekkäistä syistä. Tuntuuhan se nyt tällaisessa yli parinkympin kunniakkaassa iässä paljon hienommalta uhrautua aikuisseuraksi sitä tarvitsevalle lapselle hurjimpiin laitteisiin, kuin mennä vain ihan itsekseen niihin hurvittelemaan.

Reilu vuosi sitten pääsin yhden veljentytön kanssa tivoliin.
Tänä vuonna kummilapseni alkoi kärttää, että sen pitäisi päästä mun kanssa Linnanmäelle kahdestaan.
Vaikka olin ajatuksesta ihan suht innoissani, niin jotenkin kesä meni niin, että ei tullut tilaisuuksia. Aina jommallakummalla oli jotain.
Luultiin jo, että no tämä jäi nyt ensi kesään. (Hyvä sinänsä, sillä silloin hän vasta pääsisi niihin kunnon laitteisiin, eikä kyllä varmaan silloinkaan, mutta ehkä.) (Tosin siinä tapauksessa hän ei enää tarvitsisi minua sinne epäitsekkääksi aikuisseuraksi, mutta ihan sama.)
Sitten keksittiin Valokarnevaali.

Eilen se toteutui.
Upealla tavalla valaistu Linnamäki, välkkyvät värikkäät puut, pimeässä loistavat ja säihkyvät maailmanpyörät ja viikinkilaivat. Ihan hurjan hienoa. Ja se hattaran ja vohvelin tuoksu.

Enkä minä muistanut, kuinka fiiliksissä voi ihminen olla huvipuistosta.
Ikuinen suosikkini, puinen vuoristorata, nostalginen kummitusjuna, pyörittävä kieputinlaite, jossa ihme kyllä ei tullut huono olo, ja nykyaikaan päivitetty Linnunrata, johon oli minun nuoruuteni jälkeen lisätty 3D-lasit. Vekkula, jossa pääsin kaikki liikkuvat portaat ylös ja liukuvien lattioiden poikki vaikeuksitta ja jossa viimeiseksi sai laskea ison liukumäen, mikä oli ihan parasta.

Kaikkea sellaista voi kutsua adjektiivilla "paras" jo itsessään, saati sitten, että mukana on kummilapsi.
Plus aikuisen itsevarmuus: lapsena mukana oli riemun lisäksi aina ainakin pieni hippunen pelkoa, ellei peräti suoranaista kauhua. Nyt pystyin ihan coolisti pitämään tarvittaessa vain yhdellä kädellä kiinni ja keskittymään kaikkeen iloiseen ja hienoon.

2. Teatteri. Ennen Linnanmäen reissua toinen valtaisa haaveeni toteutui, kun a) pääsin Kansallisteatterin Suurelle näyttämölle katsomaan Moliéren Luulosairas -näytelmän, ja kun b) näin siellä näyttämöllä ihailemani Minttu Mustakallion (Klikkaa mua!!!! <3 ) livenä.
Olen laskeskellut, että enää pitäisi nähdä Eero Ritala, niin sitten olisin nähnyt livenä kaikki ne kolme, joiden näkemisestä olen haaveillut. Jätän nokkelimpien arvattavaksi, kuka se kolmas Eero Ritalan ja Minttu Mustakallion lisäksi mahtoi aikanaan olla.

3. Kirjoittaminen silloin, kun ei ole pakko kirjoittaa. Olen aina ajatellut, että arkisessa elämässä ihan paras asia on lukeminen, sellaisten kirjojen lukeminen, joita ei ole pakko lukea. Tykkäsin myös opiskelukirjojen lukemisesta usein, mutta ihan parasta on lukea vapaa-ajalla. Vasta tällä viikolla muistin kunnolla ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan, ehkä vuosiin, että on toinenkin yhtä paras, ellei parempikin asia: sellaisten tekstien kirjoittaminen, joita ei ole pakko kirjoittaa.

Asia on unohtunut ehkä siksi, että elämä täyttyy pakollisesta kirjoittamisesta. Opiskelujen takia piti kirjoittaa koko ajan, ja tykkäsin siitäkin usein, mutta en aina. Tällä hetkellä elämääni hallitsee kaksi tekstilajia, joita joudun jatkuvasti pakon edessä kirjoittamaan ja joista kummastakaan en tykkää, vaan olen ihan hajalla niiden takia. Niiden lisäksi elämä täyttyy kaikesta sellaisesta kirjoitettavasta sälästä, jota ei oikeastaan ajattele niinkään pakkopullaksi, mutta joissa silti on jotakin pakollisen, vähintäänkin sovinnaisuuteen pyrkimisen, makua. Tällaisia ovat esim. sähköpostit, kommunikoinnit ihmisten kanssa Facebookissa ja puhelimella, ja jossain määrin tällaisia ovat myös blogikirjoitukset. Kriisini blogin suhteenhan käsittelevät jatkuvasti esim. sellaisia kysymyksiä, kuin "mitä haluan ja voin blogissani kirjoittaa", "kuinka usein haluan kirjoittaa blogiini", "miten kirjoittaa niin, että periaatteessa kuka tahansa voisi sen lukea", "haluanko kirjoittaa sellaisia tekstejä", "haluanko, että periaatteessa kuka tahansa lukee tekstejäni", "haluanko siis kirjoittaa blogia", "pitäisikö blogi lopettaa, miksi, miksi ei, jos ei, niin miten suhtautua näihin edellä mainittuihin kysymyksiin" yms yms. Tuollaiset kysymykset syövät jotakin kirjoittamisen vapauttavuudesta.

Muistin vasta tällä viikolla pitkästä aikaa, kuinka joskus entisaikoina kirjoitin ilokseni, kirjoittamisen riemusta.
Nykyisessä elämässäni olen oikeastaan huomaamatta ajautunut siihen, että kirjoittamisella pitää olla joku merkitys. Ei voi kirjoittaa siksi, että kirjoittaminen on kivaa, ei voi tuhlata kallista aikaa sellaiseen. Kun tarpeeksi kauan pyörittelee tällaista ajatusmallia, vaikka ihan täysin tiedostamattakaan, niin kirjoittaminen estyy väistämättä, sillä se vaatii jonkun kimmokkeen. Jonkunlaisen pienenkin luvan sille, että nyt keskityn kirjoittamaan.

Tällä viikolla olo oli taas ihan paska, ja ajattelin, että en halua enkä jaksa tehdä mitään. Syitä oli monia, mutta kyllä varmaan perustavanlaatuisin syy oli yksi ihminen.
Se oli se kimmoke.
Mieleen juolahti, että jospa yrittäisin kirjoittaa. Eihän se mitään auta eikä tee mitään millekään, mutta jos ei jaksa mitään muutakaan, niin eihän siinä mitään häviä.

Aloin kirjoittaa, kuten aina, ensin kompuroimalla, ja sitten yhtäkkiä tekstin imussa.
Muistin taas, millaista se on.
Abstraktit, mielessä jumittavat asiat muuttuvat tekstiksi, joksikin kokonaisuudeksi, sellaiseksi, mistä voi hahmottaa jotakin kaunista, jotain itseä suurempaa.
Kolme tuntia elämästäni katosi johonkin. Aloitin iltaviideltä, iltakahdeksalta nousin ylös tietokoneen edestä, koska huomasin, että eiköhän tässä ollut tarpeeksi pelottavasti kadonneita, kliseisesti sekunneilta tuntuneita tunteja tälle illalle.
Kävelin läpi iltavalaistun kaupungin ja näin vaikka mitä sellaista, mihin en ole ennen kiinnittänyt huomiota.
Tuntui siltä, kuin sarja lukkoja olisi avautunut, ihan niin kuin joskus, kun joku hieroo oikein jumissa olleita hartioita.

Parasta oli se, että tunsin olevani tavalla tai toisella taas, pitkästä aikaa, jotenkin kiinni tässä elämässä. On joku asia, mitä osaan tehdä, mitä osaan tehdä hyvin, tiedän, että olen siinä hyvä, ja vaikka en olisikaan, niin on kuitenkin joku asia, mikä aiheuttaa mulle tällaisen olotilan. Se on minussa itsessäni, en tarvitse siihen ketään tai mitään ulkopuolista. On joku merkitys. En ole vain joku ihan mitätön, mielivaltaisesti turhanaikaisesti maailmankaikkeudessa roikkuva hiukkanen.

Muistin siis, että myös kirjoittamiselle ilman pakkoa on hyvä välillä järjestää aikaa.

Lopulta tekstin ja kirjoittamisen ajatteleminen kiersi ympyrän ja päätyi tähän blogiin.
Sellaisten tekstien takia, jota tällä viikolla kirjoitin, päädyin aikanaan bloggaajaksi. Kirjoitin tarpeekseni niitä ja päätin, että on uskallettava yrittää kirjoittaa myös sellaisia tekstejä, joita joku muu voisi lukea. Loppujen lopuksi se on tärkeämpää.

Niin että tässä tulee nyt uhkarohkea vaatimus: minulle saa ilmoittautua, jos haluaa blogistani innostuneena lukea myös sen tämän viikkoisen tekstin.

Näillä puheilla, toivotan vähintään vastaavanlaisia valonpilkahduksia koko lukijakuntani elämään!

Eräälle isälle

Kirjoitan sinulle ensimmäistä kertaa. 
Olen pohtinut tätä tekstiä jo kauan. 
Vallitseva ajatus on ollut kysymys siitä, kuinka vähän sinusta tiedän. Miten voin kirjoittaa isänpäiväkirjettä ihmiselle, josta tiedän niin vähän?

Ihmettelen toisinaan, miksi teitä kuolleita on ympärilläni niin monta. 
En oikeastaan tiedä, onko teitä normaalia enempää. Ihmettelen kuitenkin myös sitä, miksi kaipaan teitä, joita en ole koskaan nähnyt. Miksi kirjoitan teille, jotka ette enää ole täällä? 

Ehkä en tee sitä teidän vuoksenne, teen sen itselleni. Ilman teitä, ilman sinua, ei olisi minua, ilman sinua minä en olisi tällainen ihminen. Haluan, että myös sinä jäät jonnekin tänne, myös joidenkin muiden nähtäville. Että sinun muistosi kantaa, että jotkut muutkin saavat tietää sinun joskus olleen olemassa. 

Kun olin pieni, isäni kertoi sinusta minulle paljon. Jostain syystä olet vain lapsuuteni hajanaisissa muistikuvissa. Olet minulle pienistä palasista koostuva ihminen. 
Veljeni on saanut nimensä sinun mukaasi. 
Ilmeisesti olit aika lyhyt mies. 
Ymmärtääkseni pidit autolla ajosta. Ajoit työksesi autoa. Siinä suhteessa me emme ole samanlaisia. 
Olet huolehtinut läheisistäsi. Suren sitä, että minä en koskaan saanut tavata sinua. Vielä enemmän kuitenkin suren sinun lastesi puolesta, sillä sinä jouduit lähtemään niin paljon liian aikaisin, että tuntuu mahdottomalta uskoa maailman minkäänlaiseen oikeudenmukaisuuteen. 
Olet kuitenkin elänyt ja rakastanut, ja se rakkaus kantaa, myös minua, niissä tarinoissa, joita olen sinusta kuullut. Siinä ajatuksessa, että sinä olet joskus ollut. 

En voi olla jollakin tavalla yhdistämättä sinua Leijonakuningas-elokuvaan. Ajatukseen elämän kiertokulusta. Olen saanut kokea niin monta asiaa isäni kanssa, olen istunut veneen kokassa katsomassa laineiden liplatusta veneen kylkiä vasten, sorsia syöksymässä lentoon rannan rämeiköstä, olen kulkenut isän perässä metsästysreissuilla, jakanut kirja- ja lukukokemuksia, opetellut ajamaan autoa isän (ei kovin kärsivällisessä) opastuksessa, askarrellut kravatteja isänpäiväksi, istunut lapsena puuliiterissä seuraamassa isän työntekoa, opetellut itse ties mitä taitoja aina sammutuspeitteen ja vaahtosammuttimen käytöstä jauhelihakastikkeen tekoon ja säilykepurkin avaamiseen asti isän opastuksessa. Jossain siellä taustalla olet aina ollut sinä, ilman sinua ei olisi yhtä elämäni rakkaimmista ihmisistä, eikä ilman teitä olisi minua. Olet ollut, olet yhä, olet niin kauan, kun on yksikin, joka sinut muistaa. 

Tietysti olen joskus miettinyt, minkälaista elämäni olisi, jos kaikki olisi mennyt toisin. Kuinka paljon helpompaa elämäni olisi ollut, jos olisit vielä täällä? 
Olisitko opettanut minua ajamaan autoa kärsivällisemmin kuin joku toinen? Olisimmeko tulleet toimeen keskenämme, vai olisitko ärsyttänyt minua yhtä paljon kuin niin moni muu aina läsnä ollut ihminen, joku sellainen, jonka ympärille ei ole päässyt muodostumaan sitä kuvitelmista ja poissaolosta johtuvaa, kunnioituksellista sädekehää? Olisitko tehnyt lapsuudestani tai aikuisuudestani jollakin tavalla helpompaa? Minkälainen ihminen minä olisin nyt, jos me olisimme saaneet vaihtoehtoisen lopun? 

Tiedän vain sen, että jos niin olisi, en kirjoittaisi sinulle näin. Olisit minulle oikea ihminen, et toisten ihmisten muistoista koottu mielikuva. En kaipaisi sinua tänään niin, kuten olen kaivannut monena elämäni hetkenä: sillä suurella, pienen hiukkasen katkeralla kaipauksella, josta puuttuu henkilökohtaisten kauniiden muistojen suoma lohtu.

Kiitos siitä, että olet ollut niin hyvä isä minun isälleni. 

Suudelmin (?) suljetut kirjeet

Ajattelin tänään puhua vähän sellaisesta asiasta, joka on ehkä vielä vuosikymmen sitten ollut normaali osa ihmisten arkea, mutta joka nyt näyttää kadonneen tyystin. Kirjeet. Ihan normaali etanaposti, muutoinkin kuin laskujen tai muiden virallisten yhteydenottojen muodossa. Tuttujen, kavereiden, ystävien, rakastavaisten toisilleen kirjoittamat kirjeet. 

Päätimme ystäväni kanssa keväällä, että tänä kesänä kirjoitamme toisillemme kirjeitä. Olemme toteuttaneet sen aikeen. Ainakin itse olen nauttinut siitä suunnattomasti. 
Ainoaksi ongelmaksi on muodostunut, että kirjepaperia ei tunnu olevan enää missään. Alkukesästä kolusin ihan joka paikan, tavallisista marketeista suuriin tavarataloihin, erityisiä kirja- ja paperikauppoja myöten, mutta ei vain löytynyt. Kuorta kyllä oli jos jonkinlaista, mutta ei enää paperia, sellaista, jota vielä minun lapsuudessani oli yli mielikuvituksen kaikkien mahdollisten rajojen. Kun lapsena kirjoitin sukulaisille, kirjekavereille ja luokkatovereille, kirjepaperia oli kyllä mistä valita. Sain joka välissä synttäri-, nimppari- ja joululahjaksi uudenlaisia kirjepaperisettejä.
Nykyään olen kuullut monen kyllä kysyvän, miksei etanapostia enää tule.
No ehkä siksi kuulkaa, ettei sitä enää tueta. Mihinkäs kirjoitat, jos ei ole paperia.
Olen kaivanut kirjepaperia jostain vuosikymmenen takaisesta kätköstä ja hätätilassa käyttänyt myös ihan tavallisia muistilehtiön sivuja, jotka kyllä ovat ihan rumia ja tylsiä kirjeiksi. 

Kirjeenkirjoitushistoriani alkoi 17 vuotta sitten. Ohhoh, aika hurja luku, omastakin mielestäni. Piti kolmeen kertaan laskea, ennen kuin uskoin sen todeksi.  Mutta uskottava se vain on, seitsemäntoista vuotta sitten aloitin kirjeenvaihdon äitini tädin kanssa, äitini kannustuksesta. Se kirjeenvaihto kesti seitsemän vuotta, niin kauan, kunnes äitini täti ei enää kyennyt kirjoittamaan. Sen kirjeenvaihdon aikana kasvoin lapsesta nuoreksi. Kirjeissä tuli kaiketi kerrottua monenlaista. 

Tuon ensimmäisen kirjeenvaihdon alettua innostuin kirjeistä ja kirjeiden kirjoittamisesta valtavan paljon. Mulla oli 6-7-vuotiaana kyltymätön hinku kirjoittaa kirjeitä. Kyselin aina äidiltä, kenelle seuraavaksi voisin kirjoittaa. Kirjoitin toisellekin äitini tädille, kirjoitin mummolleni, joka matkusti talveksi pois, kirjoitin kummitädilleni ja isän tädille, veljelleni armeijaan. Kuulemma ihmiset ilahtuivat kirjeistäni. Minusta on hauskaa ajatella, että en koskaan uskaltanut oikein näyttäytyä noille samoille ihmisille: heidän käydessään kylässä yritin viimeiseen asti piiloutua kirjahyllyjen taakse, kaappeihin ja sänkyjen alle. En uskaltanut puhua sanaakaan, en vaikka minulta kysyttiin jotakin. Kirjeiden kirjoittamista kuitenkin rakastin. Kirjoitin sydämeni kyllyydestä pitkiä kirjeitä jokaiselle, joka vain mieleeni juolahti. En pahastunut siitä, jos ihmiset eivät saaneet aikaiseksi vastata. Jos joku vastasi, ilahduin suuresti, sillä silloin pääsin kirjoittamaan uutta kirjettä. 

Kun aloitin koulun, sain tietysti lisää kirjekavereita. Minulla oli koko ala-asteen ajan monia luokkakavereita kirjekavereina ja kirjoitin heille vähintään kerran viikossa. Parasta oli, kun omalla pulpetilla odotti luokkaan saapuessa monta taitettua paperiarkkia. Isoveljeni ihmetteli, miksi kirjoittelemme toisillemme kirjeitä, vaikka näemme joka päivä koulussa. Minä pidin sitä ihmettelyä niin typeränä, että en viitsinyt edes vastata. Nykyisin ihmettelen kyllä itsekin samaa. Erityistä hupia minulle nykyään tuottaa se, että vielä ala-asteen kuudennella luokalla raapustimme parhaan ystäväni kanssa toisillemme pitkiä kirjeitä harva se ilta. Aamuisin kuljimme samalla taksilla kouluun, ja usein aamun taksimatkan alussa toinen ojensi toiselle kirjoittamansa kirjeen, ja matka kului sitten hiljaisuudessa, toisen ollessa syventynyt kirjeeseen. Se oli silloin ihan luontevaa ja ymmärrettävää ja ehdottoman tarpeellista. Ilmeisesti joitakin asioita ei vain voinut sanoa, kysyä eikä kertoa mitenkään muuten kuin kirjeellä. 

Ala-asteella luin ja lähettelin innokkaasti myös kirjeenvaihtoilmoituksia. Voi niitä ilon päiviä, jolloin joku vastasi lähettämääni kirjeeseen, ja sitä riemua, kun oma ilmoitukseni julkaistiin lehdessä ja postilaatikkomme alkoi tulvia. Minulla oli monta kirjeystävää eri puolilla maata, monen vuoden ajan. Jossain vaiheessa, viimeistään yläasteella, kaikki ne kuihtuivat yksi toisensa jälkeen, mutta yhä edelleen mietin usein, mitä noille ihmisille kuuluu ja mistä me oikeastaan kirjoittelimme, kun juttua tuntui riittävän monen kirjeen verran kuukaudessa monen vuoden ajan. 

Yläasteen alkaessa eräs vanhemmanpuoleinen sukulaiseni piti minulle saarnan siitä, kuinka hän ei ymmärrä tätä nykyajan sähköposti- ja tekstarivillitystä. Hän pyysi, että minä ainakin pysyisin perinteisten kirjeiden kirjoittajana, enkä lopettaisi kaikkia kirjeystävyyksiäni. Olin pahimmassa murrosiässä ja tuollaiset puheet menivät aika tavalla ohi korvien. Muutenkin viimeistään yläasteen alkaessa kirjeiden kirjoittamisesta katosi hohto: aloin kai liikaa miettiä sitä, miten pitäisi kirjoittaa ja mitä pitäisi sanoa. Myöhemmin ajattelin, että osasyyllinen oli mahdollisesti eräs sukulaiseni, jolle olin kirjoittanut pienestä lapsesta lähtien, ja kun joskus 10-vuotiaana kirjoitin hänelle ns. tavallisen, kohteliaan kirjeen, hän ylisti sitä maasta taivaaseen ja kehui, kuinka "olet vihdoin oppinut kirjoittamaan kirjeen, niin kuin kirjeet kirjoitetaan: ensin kysellään toisten kuulumisia ja sitten kerrotaan vähän omia kuulumisia ja sitten..."

Yläasteella ainut kirjeenvaihtoni rajoittui hajanaiseen sähköpostitteluun parin ystäväni kanssa, ja yhä vastenmielisemmäksi muuttuvaan oikeiden kirjeiden kirjoittamiseen tuolle yllä mainitulle sukulaiselle. Kirjoittamisesta oli kadonnut ilo, kun sille oli asetettu konventiot. Jatkuvasti mietin, miltä kirjeeni tuon ihmisen silmissä olivat näyttäneet kaikkien niiden vuosien ajan, joina "en vielä osannut kirjoittaa, niin kuin kirjeet kirjoitetaan". Kirjoitin, mutta hyvin väkinäisesti, sillä sama sukulainen tahtoi myös karsia kirjeistäni puhekielisyyden, enkä myöskään halunnut kirjoittaa hänelle niistä asioista, jotka olivat todella merkittäviä elämässäni: ihastumisista, kavereista ja kaikesta sellaisesta, mitä silloiseen elämään kuului. Yritin kirjoittaa kohteliaasti koulusta ja kaikesta, minkä katsoin "säädylliseksi", ja lopulta se viimeinenkin "oikea kirjeenvaihto" katkesi väkinäisyyteensä. 

Merkittävimpiä kirjeitä yläasteajoilta ovat olleet itselleni kirjoittamani kirjeet, jotka avasin vuoden tai parin päästä. Myös parhaan ystäväni kanssa kirjoitimme toisillemme kirjeitä, jotka vuoden kuluttua avasimme yhdessä, luimme ja kirjoitimme taas. En tiedä, mihin sekin perinne on katkennut. Ehkä tulevaisuudenpelkoon. 

Yliopistossa palauduin tavallaan uudestaan suorastaan ala-asteaikaisen itseni nahkoihin, kun tapasin erään erityisen miespuolisen henkilön. Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, minun on vaikea ymmärtää, mistä oikein kirjoitimme ja miten sitä juttua riittikin, mutta tosiasia on, että vaikka näimme toisemme pari kolme kertaa viikossa, harjoitimme myös pitkien, pitkien sähköpostiviestien kirjoittamista useamman kerran viikossa. Vaikka tapasimme ja juttelimme jatkuvasti, kirjoitimme todellakin toisillemme niiin pitkiä sähköpostiviestejä joka toinen ilta, että niiden viestien kirjoittamiseen ja lukemiseen kului tunteja. Siis oikeasti, tunteja, ja valitettavasti en nyt liioittele. Se oli sitä aikaa, jona olin nuori ja jaksoin kirjoittaa iltakuudesta seuraavaan aamuneljään... ah, miten paljon mulla tätä nykyä onkaan vapaa-aikaa! :D Siinä vaiheessa voi kai olla kiitollinen sähköpostimahdollisuudesta, sillä en halua miettiäkään, miten opiskelijabudjetti olisi kärsinyt sellaisesta kirjepaperi-, kuori- ja postimerkkimäärästä. Puhumattakaan krampeista, joilta ranteet ja sormet ovat nyt säästyneet, vaikka aika hellinä ne sen näpyttelyn jälkeen olivatkin. Ja niskat. Voi hyvä ihme, miltä ne nykyään säästyvätkään. 

Viime viikonloppuna keskustelin äitini kanssa siitä, kuinka kirjeet vielä joskus, ei edes kovin kauankaan sitten, ovat olleet ainoa yhteydenpitotapa. Ei mikään huvitus tai luksusta, vaan ainoa keino saada yhteys johonkin toiseen. Kuinka omituiselta se tuntuu nykyisessä maailmassamme, ja kuinka käsittämättömän paljon vähemmän hektiseltä. Kun nyt napsauttaa sähköpostin menemään vaikka toiselle puolelle maailmaa, se on sillä yhdellä napsauksella perillä. Monta viestiä ehditään vaihtaa puolen tunnin sisällä. Ennen jo yhden asian kysymiseen, sopimiseen, tarvittiin monin verroin enemmän. Jos sai päähänsä jonkun suunnitelman, se piti saattaa kirjoitettuun muotoon, hankkia kuori ja merkki ja odottaa, että etanaposti kulkee. Sitten piti odottaa, että toinen lukee kirjeen ja saa aikaiseksi vastata siihen. Ja sitten taas odottaa, että etanaposti kulkee, kunnes saa vastauksen ensimmäiseen kysymykseen, jolloin mielessä varmaan on jo viisi uutta. Kuinka hirvittävä ajatus, ja toisaalta niin kadehdittava. Olisko siinä pokkaa sit kellään yrittää inistä, että "ei mulla oo aikaa vastata sun kirjeeseen", joka nykyään tulisi takuulla jokaisen huulilta ihan automaattisesti? Ainakaan, jos sillä toisella olisi jokin hengenhätä?
No ehkä olisi, jos ja varsinkin silloin, jos se toinen olisi hengenvaarassa. Kirjeen saapuessa perille ei epäilemättä olisi enää mitään tehtävissä. 





 

Jos etsit kadonnutta aikaa...

Mun on nyt pakko tehdä blogipäivitys suurista tunteista, joita sisälläni liikkuu, vaikka niitä on hirmuisen vaikea sanallistaa.

Olen nyt keskellä suursiivousta. Aivan oikein, haahuilija taas elementissään. Siivoan, jumitun ajattelemaan ja sit on pakko tulla kirjoittamaan ajatukset ulos itsestä. Yritän naputella äkkiä, ennen kuin koko muu perhe syöksyy sisään ulko-ovesta ja suuntaa muhun kauhean syytöstulvan, kun he ovat siellä roskanpoltossa ja ties missä yleishyödyllisessä ja minunkin pitäisi täällä olla tekemässä aivan jotain muuta kuin sitä, mitä nyt teen. Kirjoitan, kun vielä on täydellinen rauha ja hiljaisuus, hetken.

Olen siis nyt täällä lapsuudenkodissani. Siivosin huonettani ja tarkoituksenani oli heittää pois kaikki se, mitä enää en tarvitse. Papereita ja kaikkea turhaahan kertyy aivan järjetön kasa, jos niitä ei ikinä käy läpi ja heitä pois.
Aloitin siitä valtaisasta opiskeluihin liittyvästä monistenivaskasta, joka hyllyssäni pölyttyi. Olen tähän asti säästänyt ne siltä varalta, jos joskus tarvitsen niitä. Saattaahan sellainen aika vielä tulla. Tälläkin kertaa ajattelin aluksi hatarasti, että enhän mä näitä voi pois heittää. Sitten kysyin itseltäni ankarasti, että ihanko todella mä vielä tarvitsen ensimmäisenä yliopistovuotenani tehtyjä lauseopin harjoituksia? Entä kattavaa jaaritusta suomen kirjakielen kehityksestä? Olenko mä kertaakaan sitten fuksivuoden toukokuun tentin vilkaissutkaan niihin?

Entä lukuisat toisen opiskeluvuoden semantiikka-, pragmatiikka-, tekstianalyysi- ja muotorakennekurssien monisteet? Tuleeko vielä joskus sellainen aika, että mun on aivan pakko saada tietää joku suomen kielen muotorakenteen säännönmukaisuus, ja onko todellakin niin, ettei sitä tietoa silloin löydä mistään muualta kuin lapsuudenkotini hyllyssä lojuvasta, vuoden 2011 rypistyneestä luentomonisteesta?

Aluksi ajattelin säilyttää jossain herkkyydenpuuskassa sentään kaikki omaan opiskelualaani liittyvät paperit ja heittää sivuainepaperit pois. Mutta sitten tartuin lukuisiin kirjallisuushistoriaa ja kirjallisuusoppituntien suunnittelua koskeviin monisteisiin ja kysyin itseltäni, mitä mä olen niillä tähän asti tehnyt ja mitä niillä siis tekisin tulevaisuudessa. Olen säilyttänyt ne tähän asti siksi, että niistä saattaisi ehkä olla hyötyä. No, jos se tieto ei ole tarttunut mun päähäni silloin, kun moniste on ollut kädessäni ja aktiivisessa käytössä, niin onko olemassa jokin mahdollisuus, että se vielä sieltä kirjahyllyn perukoilta saisi yhtäkkiä päähänsä hypätä mieleeni oikealla hetkellä, jos nyt sen säilytän? Ei. Pois pois pois vaan kaikki. Jäljelle jäi ainoastaan lähdeviitteitä käsittelevä moniste. Nyt se on ainoa omistamani, konkreettinen dokumentti todisteena siitä, että joskus olen opiskellut jotakin.

Kun olin kuorinut koko valtaisan ja uskomattoman pölypilven kerrostaman yliopistoon liittyvän materiaalin päältä pois, löysin jotain lukio- ja yläasteaikaista.
Siinä vaiheessa iski hempeydenpuuska, joka ei ulottunut vielä yliopistoon.
En voinut heittää pois lukion toisen vuoden kevään vuosikertomusta, ja vain siksi, että sen kannessa sattuu olemaan kuva omista vanhojentansseistani.
En myöskään heittänyt pois nuotteja, joista opettelin soittamaan pianoa lukion toisena vuonna. Päätin, että joskus vielä palaan siihen.
Ja niiden alta löytyi kaksi todella arvokasta paperikasaa, joiden olin jo kauan sitten luullut kadonneen.
Kaksi pitkää tekstiä, kertomusta, jotka olen kirjoittanut yläasteen yhdeksännen vuoden syksynä ja lukion ensimmäisen vuoden syksynä. Liikutuin lähes kyyneliin löytäessäni ne, sillä olin joskus etsinyt niitä tuloksetta. Jumituin melkein lukemaan niitä, mutta siinä vaiheessa vielä onnistuin kieltämään itseäni. Silmäilin ne vain nopeasti läpi ja totesin, että olen mä vain sentään ollut ihan hyvä kirjoittamaan jo tuolloin, ja onpa hienoa, että ne tekstit ovat säilyneet.

No nyt joku tulee sisään ovesta jo askeleissa turhautuneisuutta, mutta jatkan silti.
Kuuntelin pari viikoa sitten ensimmäistä kertaa vuosiin sellaisen kappaleen, jota olen kuunnellut viimeksi joskus yläasteen ysiluokalla. Havahduin ajattelemaan, oikeastaan sitä ajatusta, joka mieleen sillä hetkellä juolahti: "Hei, tätä mä kuuntelin kun olin jotain viistoista tai kuustoista!" Havahduin siihen, miten pitkä aika siitä loppujen lopuksi on. Viime viikolla kävelin keskustassa ja kuulin, kuinka jotkut takanani kävelijät keskustelivat jostain jutusta, joka oli k15 ja siksi heiltä vielä hetken kielletty. Havahduin siihen, että mullepa se ei enää ole kiellettyä, hahaa.

Joku opiskelukaverini kysyi minulta pari vuotta sitten, millainen olin lukiossa. Vastasin olleeni samanlainen kuin nykyään. Tuo opiskelukaverini koki muuttuneensa paljon omista lukioajoistaan ja varsinkin yläasteajoistaan. Minä en omasta mielestäni ole muuttunut juurikaan. Ehkä vähän, mutta en radikaalisti. Olen aina ollut tällainen.
Kun kuulin sen musiikin ja luin ne tekstit, huomasin, kuinka väärässä olen ollut.
Ei se ihminen ollut sellainen kuin minä nyt. Se oli joku vähän samanlainen, mutta kuitenkin ihan erilainen. Se oli erilaista elämää ja sen silloisen elämän mukainen ihminen.

Puhuin tästä joskus aiemminkin blogissani. Esitin lopuksi toteamuksen siitä, kuinka raskasta onkaan elää oman itsensä kanssa koko elämänsä. Se on ihan totta. Ajattelen sitä usein. Ajattelen sitä varsinkin lukiessani omia, vanhoja tekstejäni. Viimeksi ajattelin sitä raivokkaasti pari päivää sitten, selatessani vanhoja päiväkirjoja. Tunsin suoranaista tuskaa siitä, että mun on pitänyt elää elämäni tällaisena ihmisenä ja sitten vielä hemmetti vieköön tällä tavalla dokumentoida se. Minun päiväkirjani eivät ole jälkipolvia ajatellen mitään kaunista luettavaa, ei kuulkaa mitään Anne Frank-tyyliä. Ei todellakaan.

Tänään huomasin kuitenkin, miten onnellista se voi myös olla. Miten voi myös kääntyä iloitsemaan niistä hyvistä puolista, mitä itsessä on, ja joiden kanssa niin ikään saa elää koko elämänsä. Kaikesta siitä hyvästä, mitä minussa on ja mikä myös on ollut ja tulee olemaan.
Ja miten hyvä onkaan, että se on tallessa. Niissä vanhoissa teksteissä, dokumentoituna se ihminen, jota ei ole enää. Joka minä olin ennen, mutta josta olen kasvanut ulos. Miten hyvä, että se ihminen on vielä jollakin tavalla tallessa. Kaikesta huolimatta.

Löysin vanhoja lehtiä, pari Demiä ja muuta, joita silloin luin. Herkkyys tulvehti lävitseni ja ajattelin, että ne on nyt pakko seuraavaksi lukea.
Kävin läpi vanhat kansiot, ihmettelin mitä niissä on. Hyllyn pohjimmaisen kaivoin viimeisenä esiin ja pohdin, mitäköhän tässä nyt sitten on. Äkillinen muistikuva tuli kansion ulkonäöstä jo ennen kuin avasin sen.
Tässä on mun isoskoulutuspaperit.
En koskemut niihin. Annoin niiden olla. Ne säilytetään myöhempiä tunnekuohuja varten.

Mutta ajatelkaa siis, miten hienoa se loppujen lopuksi on. Kaikki se eletty elämä ympärillä, enemmän tai vähemmän dokumentoituna. Miten hyvä, että se on eletty, silloin ajatellut ajatukset ajateltu ja silloiset ilot ja surut läpikäyty. Miten hyvä, että se on ohi ja että kaikkea uutta tulee koko ajan. Yksi elämä, yksi ainutkertainen elämä. Miten hyvä, että olen aina kirjoittanut, ja tulen aina kirjoittamaan. Jopa täällä blogissa.

Vuosien takaa

Mulla on jotenkin outo olo.
Ehkä vähän siksi, että tänään oli kahden aika ison asian deadline-päivä. Olen tässä ihmetellyt, miksi nykyään tuntuu niin vaikealta saada mitään aikaiseksi ennen viimeistä iltaa. Aikaisemmin elämässäni olen aina tunnollisesti kursinut kaiken maailman essee-tehtävä-portfolio-harjoitus-esitelmä-oppimispäiväkirja-luentopäiväkirja-hullutukset kokoon hyvissä ajoin siltä varalta, jos juuri deadline-päivänä sattuisi joku onnettomuus.
Olisihan se nyt kamalaa, jos mä vaikka kuolisin yhtäkkiä, ja sen takia jäisi joku luentopäiväkirja palauttamatta. Olen minimoinut sen riskin.

Viime aikoina, tai no, tämän lukuvuoden aikana, olen jotenkin oudosti ruvennut nyhveröimään kaikkien opiskelujuttujen kanssa. Luentopäiväkirjat ynnä muut lätinät palautan just ja just viimeisenä päivänä, muutamaa tuntia ennen kuin palautuslaatikko sulkeutuu. Niin tapahtui tänäänkin. Ehkä siksi vatsaa väänsi pitkin päivää ja olin muutenkin omituisen huonovointinen.
Tai sitten oli joku muu syy.

Luin viime yönä sellaisen pitkänpitkän jutun, jonka olen kirjoittanut itse itsestäni. Asiahan on niin, että mä olen kirjoittanut muistiin lähes koko lukion kakkosvuoden. Olen kirjoittanut 200-sivuisen tarinan, joka sisältää lähinnä löpinää vanhojentansseista, koulusta ja kavereista. Pääosassa on eräs miespuolinen henkilö, joka kyllä tuskin mitenkään erityisesti nautti siitä pääroolistaan. Oon aika vakuuttunut, että se käsikirjoitus pitäisi filmata.
No ei.

Mutta oli se jotenkin karmiva kokemus. Lukea se tarina.
Kun kerroin siitä tänään yhdelle ystävälleni, ja kerroin myös, että lukukokemus tuntui ja tuntuu edelleen jotenkin tosi rankalta, niin ensimmäinen kysymys oli: "Miksi sä luit sen?"
Niin, miksi? En tiedä. Yhtäkkiä vain pengoin sen jostakin koneen syövereistä, ikivanhan tekstin, ei enää hatarintakaan muistikuvaa, mitkä tarkoitusperät mulla sillä hetkellä oli. Kun olin aloittanut lukemisen, en pystynyt lopettamaan.

Sukelsin täysi-ikäisyyden kynnyksellä olevaan itseeni. Maailmaan, joka oli ihan toinen, kuin se nyt on. Itseeni, jota en olisi tunnistanut itsekseni, ellen olisi tiennyt, että minä se todella olin, joka tämän aikanaan kirjoitti. Se siinä oli karmivaa: Avata portti, jonka jo on sulkenut takanaan. Kääntyä katsomaan taakse päin, niitä kauan sitten koettuja tunteita, ajatuksia, tekoja ja tapahtumia. Niitä, jotka luuli säilyttäneensä jossakin itsessään, kantavansa mukanaan.  

Mutta enhän se voinut olla minä. Se ihminen, jolle ei ollut tapahtunut vielä mitään siitä, mitä viiden vuoden aikana on ehtinyt tapahtua. Se ihminen, jolla ei ollut harmainta aavistusta siitä, missä hän voisi viiden vuoden kuluttua olla. Sille ihmiselle ei ollut sitä viiden vuoden päässä olevaa itseä.

Voiko se ihminen siis olla minä? Mehän olemme kaksi eri ihmistä. Kahdessa eri elämässä.
Mitä jos viiden vuoden kuluttua olen silloisellekin itselleni yhtä hauras kuva?
Toisaalta karmiva, toisaalta niin lohdullinen ajatus.

Ja toinen heti perään: Onko mitään, mikä todistaisi, että se menneisyys on ollut?
Omat muistoni. Muistan kyllä ne hetket, jotka luin, muistan myös sen, että olen ne kirjoittanut. Pystyin tekstin avulla tuntemaan, kokemaan ja aistimaan uudelleen jokaisen hetken sen menneisyyden itseni kanssa. Ja silti: jos en ole se sama ihminen, kenen ne muistot sitten ovat? Kuka voi sanoa, mitä tapahtui todella?
Veikkaanpa, että jos se teksti annettaisiin vaikka tuon mainitsemani miespuolisen henkilön luettavaksi, versio olisi aivan toinen.

Se kirjoitettu teksti. Se on sinänsä autenttinen, että olen kirjoittanut sitä kiinni hetkessä. Olen kirjoittanut sen välittömästi tapahtumien jälkeen, joten mitään aivan kamalia muistivirheitä ei ole voinut syntyä. Mutta sellaisenakin se on vain oman, silloisen itseni kokemus. Olen luonut itselleni eräänlaisen tien menneeseen. Ajattelematta sitä silloin.

En osaa sanoa, mikä siinä tekstissä nyt oli niin ihmeellistä. Jotenkin sen lukeminen vain oli yllättävän rankkaa. Kuinka toisin ajatteleekaan nykyään, kuinka toisin kaikki on mennyt, kuin silloin osaisi ajatellakaan. Ja ennen kaikkea: kuinka raskasta onkaan elää oman itsensä kanssa elämänsä loppuun.