Ei syytä juhlaan

Kuluneella viikolla ei tapahtunut juurikaan asioita, mistä haluaisin / viitsisin / jaksaisin kertoa, joten siksi vaihteeksi lakonisempi postaus.

Tiistaina olin iloinen siitä, että yhdet tyypit huomasivat itse mokansa, ennen kuin ehdin laatia reklamaation.
Tiedättekö sen tunteen, kun valmiiksi jo stressaa joka ikinen maailman asia niin, että tuntee olevansa äärimmilleen pingotettu jousi, joka ihan just paukahtaa poikki? Ja sitten siinä olotilassa saat kauan odottamasi viestin, josta tietyn asian pitäisi selvitä, mutta se ei selviä, vaan se sen sijaan monimutkaistuu, koska viestin lähettäjataho, järjestelijätaho, on sössinyt jotakin. Sitten muotoilet päässäsi viestiä, jonka lähetät kysyäksesi tarkentavia tietoja, ja viestin päässä muotoileminen on hankalaa, koska sulla on liikaa aiemman elämän kokemuksia tylyistä sähköpostiin vastaajista. Miten muotoilla itse helkkarin ärtyneenä kohtelias "anteeksi, mutta olettekohan te mahdollisesti nyt tehneet jotakin väärin" -viesti, josta lähettäjätaholla olisi mahdollisimman vähän aihetta loukkaantua?
Ja sitten, kerrankin, varjelkoon, lähettäjätaho ehtii viestittämään "anteeksi, oli väärinkäsitys" -viestin, ennen kuin itse ehdit. Ei tarvitsekaan tehdä mitään.

Torstai ja perjantai menivät koneella istuessa, jännässä olotilassa.
Olin arjen ihmeen äärellä, taas kerran.
Se, kun kuukautta aiemmin olet satavarma, että tästä ei tuu mitään. Se, kun vielä viikkoa aiemmin olet melko varma, vaikka vähän toivoa jo pilkahteleekin.
Et osaa, et jaksa, et saa aikaiseksi, et pysty.
Kun aikaa on enää muutama päivä, niin siinä se sitten vaan on. Valmis teksti. Se, mikä sen pitääkin olla. Aivan määräajassa. Aivan kelvollinen. Siinä se on, vaikka sen ei olisi uskonut olevan. Vaikka sitä oikeastaan ei siinäkään hetkessä uskoisi.

Sitten sen laittaa menemään, ja kuluttaa vielä hetken ihmettelemiseen.
Miten ne asiat kuitenkin, jotkut asiat, vain nytkähtelevät eteenpäin, siitä huolimatta että niiden toteutumiseen ei usko, ei ennemmin eikä vielä myöhemminkään?

Jälkikäteen kammoaa sitä, miten tavattoman jumissa niska ja hartiat ovat (taas) ja välttelee tietokonetta viimeiseen asti, niin että blogipostauksen julkaiseminenkin jää viimeiselle vuorokauden tunnille, taas.

Viikon kirja on tällä viikolla jo aiemmin blogissa muutamaan otteeseen mainittu Susan Spencer-Wendel: Kunnes sanon näkemiin - Ilon ja jäähyväisten vuosi. 
Tositapahtumiin perustuvassa kirjassa kuolemansairas ihminen kertoo vuodesta, jonka aikana hän yhdessä perheensä kanssa toteutti unelmiaan matkustelemalla ympäriinsä. Tästä ilon ja jäähyväisten vuodesta on kirjassa tehty muun muassa seuraava kiteytys:

Tässä vaiheessa kirjaa tiedät tietysti jo, että asiat harvoin menevät niin kuin on ajatellut. Revontulet, joita ei tullut, merisairas Stephanie risteilyllä, Panosin raamattu, jopa Kleinfieldin liike - mikään niistä ei mennyt suunnitelmien mukaan.

Mutta niistä tuli silti täydellisiä muistoja.

Koska minulla ei ollut odotuksia. Se lienee tarinan opetus, jos sellainen on oltava. Hyväksy elämä sellaisenaan. Tee töitä ja ponnistele, mutta hyväksy. Älä pakota maailmaa unelmiesi mukaiseksi.

Todellisuus on parempi.

Yhdistän tämän omaan elämääni täysin mielivaltaisella tavalla, sillä eihän mulla ole mitään oikeutta täysissä elinvoimissani olevana rinnastaa elämääni sellaiseen, joka väistämättä päättyy pian. Tarinan opetus on kuitenkin muiden kirjassa olleiden ajatusten tavoin kulkenut mukanani tavalla tai toisella jo vuoden ajan. 

Mulla on tulevalla viikolla vanhenemispäivä. Puhun tietoisesti vanhenemispäivästä syntymäpäivän sijaan: kuluvan vuoden ajan olen paitsi tuntenut itseni lukuisilla tavoilla täysin kelvottomaksi paskaluuseriksi, myös kaiken muun ohella alkanut huolestuneena laskea ryppyjäni. Viimeisen vuoden aikana mulle on nimittäin todellakin ilmestynyt silmien ympärille ja muuallekin naamaan sellaisia ryppyjä, joita ei ole ollut ennen. 

Olen lievästi katkera siitä, että aiemmin olen ollut vain ruma, ja nyt sitten jo tämänikäisenä on alkanut vielä rypistyminenkin. Miksi mulle ei ole voitu suoda koko elämässäni sellaista ajanjaksoa, jolloin olisin saanut tuntea olevani kaunis? Miksi olen vain joko nuori ja ruma tai en enää nuori ja ruma? 

Kaikesta huolimatta ulkonäköseikat eivät kuitenkaan ole mulle erityisen tärkeitä. 

Ennemminkin ne ovat vain ulkoisia merkkejä jostain muusta. 

Esimerkiksi siitä, että en ole tyytyväinen elämääni. 

Erityisesti kuluneen viikonopun aikana olen kelannut elämääni taaksepäin ja tuntenut kaikki mahdolliset negatiiviset tunteet kuvotuksesta häpeään ja kiukusta pettymykseen. 

En ole tyytyväinen elämääni tällaisena kuin se on nyt. En ole tyytyväinen siihen, mitä olen elämälläni tehnyt. Haluaisin, että elämäni olisi toisenlaista, että olisin tehnyt useita valintoja täysin toisin. En halua, että elämäni jatkuu tällaisena. 

Päädyin siis tulokseen, että tulevalla viikolla ei ole yhden yhtä syytä juhlaan. Osanotot olisivat enemmän paikallaan. 

Ja sitten se kirjan ajatus: 

Tee töitä ja ponnistele, mutta hyväksy. Älä pakota maailmaa unelmiesi mukaiseksi. 

Siihenhän sitä on viime kädessä uskottava, jos ei mihinkään muuhun. 

Enhän voi tietää, millaista elämäni olisi ollut, jos se ei olisi kulunut juuri näin. En voi tietää, mihin asiat olisivat johtaneet, jos jokin pienikin asia olisi mennyt toisin. 

Itselle terveellisempää on siis uskoa, että todellisuus on parempi. Se, mitä on tapahtunut, on ollut paras mahdollisista vaihtoehdoista.