Glad påsk!

Bloggailu ei oikein napannut ja pyhien vuoksi ei ollut sunnuntaina sunnuntaiolo, joten postauksen julkaiseminen venyi.

Lyhyesti: hajanaisia paloja pääsiäisviikolta, ei välttämättä mitään hienoa, fiksua tai inspiroivaa, mutta kuitenkin elettyä elämää.

Tiivistyksenä: viikko oli kiva, sillä olen aina tykännyt pääsiäisestä. Viikon aluksi kiinnitin magneetilla jääkaapin oveen postin mukana tulleen "Hyvää pääsiäistä / Glad påsk!" -kortin ja hoin itselleni koko viikon, miten kivaa on, että pääsiäinen on ovella. Vaikka viikko muuten olikin ihan samaa saakelin rämpimistä, kuin kaikki muukin elämä. 

Tiistaina kohtasin nopeasti ihmisen, jota vielä vuosi sitten ajattelin lähestulkoon puolijumalana. Nyt moikattiin kuin paremmatkin tutut ja vaihdettiin muutama sana ilman että olisin ajatellut tai jännittänyt sitä mitenkään ihmeemmin. Hän puhutteli minua etunimellä mainiten. Vasta jälkikäteen huomasin, miten vajaassa vuodessa onkin tapahtunut ihme. Pysähdyin taas kerran ajattelemaan tarkemmin sitä, mitä on ihailla jotakin ihmistä, vähän niin kuin silloin, kun Ismo Leikolan keikkojen yhteydessä pohdin fanittamisen syvempää olemusta.

On ensinnäkin hämmentävän hienoa huomata pystyvänsä lähes kaverilliseen kommunikaatioon sellaisen ihmisen kanssa, jonka on joskus asettanut itsestään katsoen jonnekin taivaan rajalle. On ihan mahtava tunne valaistua siitä, että sellaista tapahtuu, mitä ei vielä vähän aikaa sitten olisi voinut kuvitella tapahtuvaksi.
Samalla siinä kuitenkin aina menettää jotakin.
Samalla tavalla kuin katoaa jäykistävä jännityksen tunne, katoaa myös jokin osa ihailun ihanuudesta. Sillä toista kohtaan tunnettu ihailu on yksi ihanimmista tunteista, vaikka se aiheuttaa myös kunnioituksen tuomaa tietynlaista pelkoa. Kun pystyy suhtautumaan ihmiseen rennommin, ei myöskään saa niin täysimääräisesti nauttia ihailusta. Ei anna enää aivan samanlaista painoarvoa sen ihmisen sanomisille ja tekemisille. Joutuu hyväksymään sen, että ihailtu ihminen on kaikkien meidän muiden kaltainen inhimillinen ihminen inhimillisine heikkouksineen. Joutuu päästämään irti ehkä jostakin yleisluontoisesta illuusiosta, jonkin korkeamman tavoittelusta noin yleensä. Pahimmassa tapauksessa joutuu kohtaamaan sen, että ihailun kohde ei ole ollenkaan sellainen kuin on ajatellut, että hän saattaa tehdä jotakin sellaista, mikä minun mielestäni on ihan typerää. Niin käy kaiketi väistämättä, mikäli ihailun kohteen kanssa saa / joutuu olemaan enemmän ja pidempään tekemisissä.

Keskiviikkona lähetin pääsiäiskortit.
Menin myös syömään yliopistoruokalaan kiireessä ennen sovittua tapaamista. Näin siellä ihmisen, jota luulin yhdeksi sellaiseksi tyypiksi, jonka kanssa olisin halunnut mennä juttelemaan. Näin ihmisen vain takaa päin ja sivuprofiilista, joten en ollut aivan satavarma, onko se hän, joksi häntä luulen. Koska me molemmat söimme yksin, mietin, pitäisikö minun kuitenkin uhkarohkeasti siirtyä hänen luokseen, koska halusin mennä juttelemaan hänen kanssaan.
Päätin kuitenkin, että en mene, sillä a) en ole aivan varma, onko se hän, b) mulla oli kiire sovittuun tapaamiseen, joten en olisi kuitenkaan ehtinyt  jutella juuri mitään syömisen lomassa ja c) jos olisi käynyt kuten minun kohdallani on luultavaa, eli en olisi keksinytkään mitään juteltavaa, niin siitä tilanteesta olisi ollut helkkarin hankala liueta pois. Noin yleensä sattumalta kohdatessa voi huoletta pysähtyä juttelemaan ja häipyä koska tahansa minkä tahansa tekosyyn varjolla, jos siltä tuntuu. Täyden ruokatarjottimen kanssa sellaista ei noin vain tehdäkään. Jos ei juttua riitä, niin siinäpä sitten oltaisiin istuttu tarjottiminemme vastakkain hiljaa.
Seuraavana päivänä näin saman tyypin kirjastolla. Koska kirjasto on maailman paras paikka ihmisten kyyläämiseen, käytin tilaisuuden hyväkseni. Kävelin neljä kertaa hänen ohitseen, ollen muka kirjoja katselevinani. Neljännellä kerralla hän kääntyi katsomaan minua, ja sain todeta, että se ei ollut hän joksi häntä luulin, vaikka etäisyyden päästä olikin hämmästyttävän samannäköinen.

Torstaina aloitin pääsiäisen vieton. Ensin tein iltapäivään asti töitä, jotka on pakko tehdä. Illalla kävin kiirastorstai-iltalenkillä. Söin jälkiruuaksi äidin minulle lahjoittaman suklaapupun. Pahoitin mieleni siitä, että kivan ja iloisen näköinen pupu pitää syödä, että ensin haukkaan siltä pään poikki ja sitten muutkin raajat. Meinasin jo melkein jättää syömättä, sillä mielikuva oli niin surullinen. Suklaanhimo kuitenkin voitti. Yöllä kirjoitin vähän lisää yhtä tekstiä, joka pitää saada valmiiksi ja joka ahdistaa helvetisti.

Pitkänäperjantaina olin laittanut kellon soimaan aikaisin, sillä tarkoitus oli ehtiä saada aamulla vielä aikaiseksi jotain sen tekstin kanssa.
En kuitenkaan helvetti soikoon jaksanut nousta ylös. En vaan kerta kaikkiaan jaksanut, en jak-sa-nut. Nousin ylös vasta puoli kymmeneltä aamulla, luin sanomalehden aamukahvin kanssa, lykkäsin työtä myöhemmäksi. Sanomalehdessä oli erään äidin tarina tyttärestään, joka kuoli viisi vuotta sitten, 17-vuotiaana ilman mitään ennakkovaroitusta, ilman että mitään olisi voitu tehdä. Tyttö haudattiin vanhojentanssipuvussaan, sillä hän oli pari kuukautta ennen kuolemaansa ehtinyt tanssia vanhojentanssit ja iloita puvustaan. Mulla oli hirvittävän paha mieli koko päivän ja seuraavan päivän ja on oikeastaan vieläkin. Miksi tällaista pitää tapahtua, miksi joillekin ihmisille tapahtuu näin kamalia, ja kuitenkin niin monet ihmiset, minä mukaanlukien, valittavat kaikista turhista asioista.

Iltapäivällä vein veljen lapset leffaan, koska halusin paistatella hetken siinä, miten hyvä täti (muka) olen. Ja halusin toki sen leffankin nähdä. Ja halusin viettää aikaa niiden kanssa.
Yöllä aloin panikoida sitä, miten vähän olen saanut aikaiseksi siihen nähden, mitä mun olisi mielestäni pitänyt saada aikaiseksi. Sydän löi epätahtia miettiessäni sitä, miten selviän kaikesta siitä, mistä lähitulevaisuudessa pitää selvitä. Tuuli pauhasi ulkona kuin talvisina myrskyöinä. Hectorin "Tuulisina öinä" sai päässäni uudet, tosin täysin rytmiin ja riimeihin sopimattomat sanat. Tuulisina öinä kun en saa unta / en mee ulos rantoja mittaamaan / kun paljon kivempaa on maata sisällä ja olla ahdistunut. 

Lauantaina jatkui se yliherkkyys, jota elämässäni esiintyy kausittain, siis sellainen herkkyys, joka on ylimitoitettua jopa minun luonteelleni. Äiti luki lehdestä ääneen 6-vuotiaasta tytöstä, joka oli kuollut syöpään ja jonka viimeinen toive oli ollut joulupukin näkeminen, ja se toive oli toteutunut. Viimeisen elinviikon toive oli ollut päästä uimaan, mutta uimahalliin ei tytön huonon kunnon vuoksi voinut mennä, joten tytön isä haki lelukaupasta uima-altaan ja.... Tässä kohtaa huusin äidilleni, että hän ei saa lukea enempää ääneen, en kestä kuulla enempää. En kerta kaikkiaan kestä kuulla, on kuin tuntisin fyysistä kipua. En halua enkä jaksa itkeä yhtään, en nyt jaksa. Häpesin sitä, sillä ajattelen niin, että jos jonkun ihmisen pitää kestää tuollaisen eläminen läpi, niin täytyyhän muiden ihmisten pystyä se kuulemaan. Mutta silti ajattelin, että ei minun ole pakko.
Ajattelin, että en jaksa itkeä, joten aloin jostain kumman syystä nauraa, ja samalla kyyneleet alkoivat valua. Loppupäivän ajan alkoi joka kerta naurattaa, kun ajattelin joko sitä kuollutta 17-vuotiasta tyttöä tai sitä kuollutta 6-vuotiasta tyttöä tai jotain muuta surullista. Millään kerralla naurussa ei ollut pilkahdustakaan mistään ilosta tai hauskuudesta. Joka kerta silmistäni valui samalla vesiputoukset.

Lauantai-iltana en jaksanut tehdä mitään, joten katselin vaan Ruudusta VinoShow-improvisaatio-ohjelman vanhoja jaksoja. Eero Ritala & Minttu Mustakallio = <3 Oloni muuttui niin paljon paremmaksi, että sitä on vaikea edes kuvata.

Tänään sain sitten taas aikaiseksi sitä mitä pitikin, ja olen siitä iloinen. Oikeastaan tosin olisin halunnut pitää lomaa koko pääsiäisen, mutta se ei nyt ollut mahdollista. Jostain syystä olisin tänä vuonna myös ensimmäisen kerran elämässäni halunnut mennä kirkkoon pääsiäisyön messuun, mutta sekään ei ollut mahdollista, joten tällaista tästä nyt tuli, tänä vuonna. Haluan uskoa, että tämä pääsiäinen, nämä päivät muiden päivien joukossa, jäävät muistoihin arvokkaina juuri siksi, että ne ovat tällaisia, kuin ne ovat olleet.

Lopuksi katkelma kirjasta. Tänään se on Ulla-Lena Lundbergin kirjasta Kökarin Anna. Luin tämän kirjan viime syksynä, ja tämä kohta toi silloin ja tuo edelleen yhtäaikaa sekä toivottomuutta että lohtua.

Jos Axelina jonkin filosofian tahtoi jättää Annalle perinnöksi, niin siihen sisältyi, että mitä hyvänsä ihmiselle tapahtuukin, tapahtuu vasta sitten kun hän jollakin tavalla jaksaa sen kestää. Jos ihminen etukäteen saa selville, millaiseksi hänen elämänsä tulee muotoutumaan, hän ei jaksa elää. Mutta kun elämä on salattu ja ihminen tuntee toivoa, vaikka hänestä Annan tavoin tuntuisikin että se repii hänet riekaleiksi, niin hän kaikesta huolimatta pystyy elämään.

Kymmenen vuotta tätinä

Huh huh.
Vaikea uskoa, mutta totta se on. Tänään tuli kuluneeksi tasan kymmenen vuotta siitä suuresti odotetusta hetkestä, jona veljeni otti käyttöön jo kauan etukäteen suunnitellun lähetyslistan kännykästään ja lähetti kaikille viestin, jonka ensimmäinen lause oli "SE ON POIKA!!!!" Muistan ulkoa myös kellonajan ja vauvan pituuden ja painon. Muistan, että tekstaria lukiessani päälläni oli liila yöpuku, jossa oli kireä yläosa ja liian löysät satiinihousut. Äiti oli innoissaan, isä hermostui, kun tekstareita sateli aamuyöstä. Minulle kun ei tullut vain tuota yhtä tekstaria, vaan veljeni lähetti saman viestin minulle moneen kertaan, ja lisäksi jo etukäteisviestejä, koskien mm. hermosauhuja. Eikä kännykkäni tietenkään ollut huoneessani, eikä tietenkään äänettömällä.


Kun itse olin kymmenenvuotias, pidin ikiaikaisesti eläneinä dinosauruksina sellaisia, jotka sanoivat minulle sellaisia asioita, kuin "minä muistan kun sinä synnyit" tai "minä olen sinulle vaippoja vaihtanut ja sinua sylissä kantanut".


En tiedä, minne ne vuodet tässä välissä ovat menneet. En valitettavasti koe itseäni juurikaan vanhemmaksi tai viisaammaksi kuin olin silloin.


Tätinä oleminen on kuitenkin tuottanut niin paljon iloa, että siitä pitää ammentaa joka vuosi, tänä toukokuun lopun päivänä, jonka olen ristinyt viralliseksi tätipäiväkseni.


Ennen tädiksi tulemista en koskaan ollut pitänyt lapsista. Päinvastoin. Vauvat ja pikkulapset olivat mielestäni melko rumia, kirkuvia ja haisevia ällötyksiä. En tiedä, onko tätä järkevää tai viisasta sanoa ääneen, mutta sanoin jo.
Suhtautumiseni on kuitenkin muuttunut tätiyden myötä. En vieläkään haluaisi esimerkiksi tehdä vuosikymmenten työuraa lasten parissa, mutta aina muutaman lapsen, hallittavan määrän kanssa ajan viettäminen on monesti mukavampaa kuin aikuisten kanssa oleminen.


Olen harvoin saanut mistään yhtä positiivisia kokemuksia, kuin tätinä olemisesta. Tämä on maininnan arvoista siksikin, että ensimmäistä veljen lasta odotellessa pelkäsin ja ahdistuin jo etukäteen siitä, että en osaa sit kuitenkaan olla hyvä täti, en osaa hoitaa enkä jutella enkä olla sen kanssa tekemisissä eikä meille tule läheistä suhdetta, koska olen niin sosiaalisesti kyvytön.


Odotukseni osoittautuivat vääriksi.
Olen saanut hoitaa ja olla tekemisissä ihanan usein ja paljon, välimatkasta huolimatta.
Kerta toisensa jälkeen olen saanut huomata, että ilmeisesti olen ihan onnistunut. Olen ollut hyvä täti, olen sellainen, jonka kanssa ne lapset haluavat olla ja tehdä ja josta ne ilmeisesti tykkäävät. Vaikka olen vain tällainen.


Se on järkyttänyt eniten.
En ole tehnyt mitään ansaitakseni kehuja tai kiintymystä. Paitsi ollut. Ollut tällainen kuin olen. Veljien lapset ovat olleet ensimmäisiä ihmisiä ikinä, joiden kanssa olen tehnyt havainnon, että sehän saattaa riittää. Saatan olla ihan hyvä, vaikka en muuttaisi itseäni mitenkään. Lapset eivät koskaan kysele, että miksi olet niin ujo ja hiljainen, ja ootko töissä tai menossa töihin, mikä susta tulee, sun pitäisi olla tällainen, tollainen, sellainen.


Parasta on, että taas on edessä viikonloppu veljen lasten kanssa! Jee!

Tätipäivä

Tänään on mun virallinen tätipäiväni. Siksi, että tänään mulla on ollut tasan yhdeksän vuotta kunnia olla täti. Yhdeksän vuotta on mielestäni aika hurja määrä. Se kertoo myös, että mun itseni täytyy olla aika vanha.

Tuntuu ihan oudolta, että jo yhdeksän vuotta tosiaan on kulunut siitä yöstä, jona kännykkäni alkoi metelöidä tekstareiden merkiksi niin, että isäni hermostui ihan täysin, vaikka nukkui eri kerroksessa kuin mina. Tekstarit tulivat veljeltäni, joka aluksi viestitti olevansa hermosauhuilla, ja lopuksi, minuuttia vaille kolme aamuyöllä, onnellinen, tuore poikalapsen isä.

Seuraava päivä vietettiin ihan jännityksissä. Sukulaiset soittelivat meille ja me muille. Tekstasin kaikille kavereilleni. Maistelin uutta sanaa suussani: minä olen täti.
Seuraavana päivänä matkustimme katsomaan vuorokauden ikäistä ihmettä. Olin ennenkin nähnyt vauvoja, mutta ensimmäistä kertaa nyt ajattelin, että siinä oli pieni ihme, kaunein lapsi, jonka olin ikinä nähnyt.
Ensimmäistä kertaa elämässäni sain pitää vauvaa sylissäni. Jännitin kamalasti, sillä en oikein ollut perillä siitä, miten se tehdään. Vauva kuitenkin pysyi sylissäni suhteellisen tyynenä ja rauhallisena. Ihmettelin, miten pieni ja suloinen se onkaan, miten ihanat, tuuheat hiukset ja pikkuiset sormet, jotka takertuivat kiinni omaan sormeeni.

Sinä kesänä olin onnellinen, sillä pääsin osallistumaan vauvan hoitamiseen. Sain nostaa, kantaa ja pitää sylissä, sain syöttää, pestä, vaihtaa vaippoja ja työnnellä vaunuja. Juttelin veljenpojalleni, kerroin hänelle silloisesta ihastuksen kohteestani ja hän vastasi sopivin väliajoin "göö", joka mielestäni tiivisti kaiken olennaisen.

Minulle jokainen kehitysvaihe oli oma pieni ihmeensä, jotain sellaista, mitä en koskaan aiemmin ollut nähnyt. Kuinka pieni ihminen vähitellen kasvoi, sanavarasto laajeni, ilmestyi erilaisia ilmeitä, opittiin ryömimään, konttaamaan, nousemaan ylös, ottamaan ensimmäiset askeleet, tarttumaan kiinni pieniin esineisiin.

Seuraavana kesänä yksi elämäni kohokohta oli se, kun tuo sama pieni ihminen alkoi itse ottaa minua kädestä kiinni. Luottavaisesti hän ojensi minulle aina kätensä, kun tarvitsi apua kynnyksissä tai portaissa. Kun potkimme pihalla jalkapalloa, hän nauroi katketakseen joka kerta, kun minä juoksin pallon perään.

Leikkien monipuolistuminenkin oli minulle suuri ihme ja odotuksen aihe. Pallottelimme, luimme kirjoja ja leikimme autoilla. Myöhemmin meillä oli oma kahdenkeskinen leikkimme, jossa toinen teki aina jonkin liikkeen tai ilmeen ja toisen piti matkia perässä. Sitten tulivat palapelit ja muistipelit, joissa veljenpoikani hakkasi minut ihan täysin jo kolmevuotiaana. Yhdessä vaiheessa pelasimme loputtomasti Kimbleä, peli pelin jälkeen, ja ajattelin, ettei se lopu koskaan. Myös piiloleikki tuntui säilyttävän viehätyksensä, vaikka olisi luullut kaikkien piilojen jo tulleen moneen kertaan kolutuksi, etsityksi ja löydetyksi. On hypitty hyppynarua ja heitetty tikkaa. Vuosien myötä olen joutunut hyväksymään pienen pojan kasvamisen isoksi myös uusien taitojen karttuessa: enää taidot eivät ulotu vain kävelemiseen ja pelaamiseen, vaan myös uimiseen, pyöräilemiseen, lukemiseen, kirjoittamiseen, skeittaamiseen, kaikkeen sellaiseen, jossa minun täytyy aina hyväksyä johtopäätös ajan vääjäämättömästä kulumisesta.

Olen ihmetellyt myös tunne-elämän varhaista kehitystä: yksikään mies ei ole elämässäni kohdellut minua kauniimmin kuin veljenpoikani, joka jo 5-vuotiaana kertoi minulle aina peilin edessä seisoessani, että "näytät hyvältä", "olet kaunis" ja, tämä oli kaikkein ihanin: "Mä viihdyn tosi hyvin sun seurassa." <3 <3 <3

En olisi tädiksi päästessäni voinut kuvitella, minkälainen määrä tunnetta niin lyhyeen ja yksinkertaiseen sanaan voi latautua. Täti. Kun sanavarasto oli vasta kehittymässä, ensimmäinen sana millä minuun viitattiin oli "täti". "Täti leikkimään!" "Moi täti!" Myöhemmin olin Erika-täti ja lopulta täti-liite jäi kokonaan pois. Vaikka sanaa ei enää käytetä, merkitys ja arvo on silti pysyvä. Täti on arvonimi.

Jatkan onnellisena tädinelämääni.

Lapset ja lapsenmieliset

Koska haluan nyt kirjoittaa jostakin iloisemmasta. Asiasta, tai siis oikeammin, ihmisistä, jotka ovat elämässäni tärkeitä.

Jota muuten tulee kerrottua liian harvoin. 

Kaikkihan tietävät, että mä en ole kovin lapsirakas ihminen. Oon varmaan sanonut aika monelle, että en ollenkaan välttämättä halua äidiksi, enkä myöskään halua työskennellä missään lapsiläheisellä alalla. (En nyt keksinyt tuohon parempaa termiä.) Siihen, miksi en halua äidiksi, on pitkä lista syitä. Yksi on, että en koe pitäväni lapsista. On tietysti paljon muita, tärkeämpiä syitä. Kuten se, että en pidä itsestäni, enkä halua tähän maailmaan ketään toista ihmisparkaa, joka joutuisi mun armoille.

No niin, se siitä. Ei mun siitä nyt ollut tarkoitus puhua. Joillekin ihmisille on myös tullut yllätyksenä, kun sanon, että en välttämättä halua lapsia. Olen itse yllättynyt siitä, kun jotkut on sanoneet, että ne on ihan oikeasti luulleet, että mä nimenomaan haluan äidiksi. Että mä oon just sellanen ihminen, jonka vois kuvitella tulevan hyvin toimeen lasten kanssa. Mihin lienee heidän ajatuksensa perustuneet.

Mulle kuitenkin on siunaantunut kolme veljenlasta, joiden kanssa olen saanut olla. Mulla on jo vähän yli kahdeksan vuoden ajan ollut suuri ilo ja kunnia olla täti. Ne kolme lasta ovat poikkeuksellisia, niiltä olen saanut tässä elämässä valtavan paljon. Ehkä se on just se, että olen täti: niin läheinen, että ne uskotaan mun hoitoon ja olen saanut olla niiden kanssa aina paljon. Kuitenkaan en niin läheinen, että mulla olisi niistä hirveä vastuu ja huoli joka hetki.

Kuten oon varmaan jo blogissakin tarpeeksi hokenut, en useinkaan koe oikein osaavani olla ihmisten kanssa. Koko elämäni ajan olen enemmän tai vähemmän tuntenut tuskaa siitä, että ihmissuheet ja ihmisten kanssa oleminen, sellainen, minkä pitäis kai kuulua ihan normaaliin elämään, on mulle niin usein niin vaikeaa. En oikein koe kuuluvani tähän maailmaan.

Lasten kanssa se on kuitenkin ihan eri juttu. Olin suorastaan järkyttynyt tehdessäni viime kesänä yhtäkkiä oikein tietoisen huomion: kun olen mun veljien lasten kanssa, olen siellä missä pitääkin. Olen siellä, missä mua tarvitaan, missä haluan olla ja missä musta pidetään sellaisena kuin olen. Nimenomaan se, että ei tarvitse olla mitään muuta kuin minä itse. Huomasin, miten suorastaan pelastauduin jostakin aikuisten kahvipöytäkeskustelusta lasten sekaan ja huomasin, millainen helpotus se oli: Muumi-DVD pyörimään ja sitten ei tarvi olla yhtään mitään muuta kuin se mitä olen. Ei tarvitse ylläpitää kohteliasta keskustelua, ei tarvitse vastata oletetuilla vastauksilla niihin kysymyksiin, joita aikuisten maailmassa on kohteliasta ja pakko kysyä, ei tarvi olla yhtään mitään. Muuta kuin olla läsnä. Olla kiinnostunut siitä, mitä ne lapset tekee ja sanoo, mennä niiden tasolle ja koettaa olla herkkänä huomaamaan se, mikä niille on tärkeää.

Ja se, miten avointa ja suoraa palautetta sitä saakaan. "Mä haluan, että sä luet mulle iltasadun." "Kiva, että sä tulit meidän kanssa tänne!" "Mä tykkään susta tosi paljon."

Tietysti tulee toisenlaistakin, ja ihan yhtä suoraa palautetta, ja molemminpuolisia hermojen menetyksiä aina toisinaan. Mutta silti. Se ei lakkaa ihmetyttämästä mua, että kuinka joku voikin pitää musta. Ihan vain tällaisena. Kerta toisensa jälkeen sen kuuleminen on yhtä suuri ja hämmästyttävä kokemus.