Huh huh.
Vaikea uskoa, mutta totta se on. Tänään tuli kuluneeksi tasan kymmenen vuotta siitä suuresti odotetusta hetkestä, jona veljeni otti käyttöön jo kauan etukäteen suunnitellun lähetyslistan kännykästään ja lähetti kaikille viestin, jonka ensimmäinen lause oli "SE ON POIKA!!!!" Muistan ulkoa myös kellonajan ja vauvan pituuden ja painon. Muistan, että tekstaria lukiessani päälläni oli liila yöpuku, jossa oli kireä yläosa ja liian löysät satiinihousut. Äiti oli innoissaan, isä hermostui, kun tekstareita sateli aamuyöstä. Minulle kun ei tullut vain tuota yhtä tekstaria, vaan veljeni lähetti saman viestin minulle moneen kertaan, ja lisäksi jo etukäteisviestejä, koskien mm. hermosauhuja. Eikä kännykkäni tietenkään ollut huoneessani, eikä tietenkään äänettömällä.
Kun itse olin kymmenenvuotias, pidin ikiaikaisesti eläneinä dinosauruksina sellaisia, jotka sanoivat minulle sellaisia asioita, kuin "minä muistan kun sinä synnyit" tai "minä olen sinulle vaippoja vaihtanut ja sinua sylissä kantanut".
En tiedä, minne ne vuodet tässä välissä ovat menneet. En valitettavasti koe itseäni juurikaan vanhemmaksi tai viisaammaksi kuin olin silloin.
Tätinä oleminen on kuitenkin tuottanut niin paljon iloa, että siitä pitää ammentaa joka vuosi, tänä toukokuun lopun päivänä, jonka olen ristinyt viralliseksi tätipäiväkseni.
Ennen tädiksi tulemista en koskaan ollut pitänyt lapsista. Päinvastoin. Vauvat ja pikkulapset olivat mielestäni melko rumia, kirkuvia ja haisevia ällötyksiä. En tiedä, onko tätä järkevää tai viisasta sanoa ääneen, mutta sanoin jo.
Suhtautumiseni on kuitenkin muuttunut tätiyden myötä. En vieläkään haluaisi esimerkiksi tehdä vuosikymmenten työuraa lasten parissa, mutta aina muutaman lapsen, hallittavan määrän kanssa ajan viettäminen on monesti mukavampaa kuin aikuisten kanssa oleminen.
Olen harvoin saanut mistään yhtä positiivisia kokemuksia, kuin tätinä olemisesta. Tämä on maininnan arvoista siksikin, että ensimmäistä veljen lasta odotellessa pelkäsin ja ahdistuin jo etukäteen siitä, että en osaa sit kuitenkaan olla hyvä täti, en osaa hoitaa enkä jutella enkä olla sen kanssa tekemisissä eikä meille tule läheistä suhdetta, koska olen niin sosiaalisesti kyvytön.
Odotukseni osoittautuivat vääriksi.
Olen saanut hoitaa ja olla tekemisissä ihanan usein ja paljon, välimatkasta huolimatta.
Kerta toisensa jälkeen olen saanut huomata, että ilmeisesti olen ihan onnistunut. Olen ollut hyvä täti, olen sellainen, jonka kanssa ne lapset haluavat olla ja tehdä ja josta ne ilmeisesti tykkäävät. Vaikka olen vain tällainen.
Se on järkyttänyt eniten.
En ole tehnyt mitään ansaitakseni kehuja tai kiintymystä. Paitsi ollut. Ollut tällainen kuin olen. Veljien lapset ovat olleet ensimmäisiä ihmisiä ikinä, joiden kanssa olen tehnyt havainnon, että sehän saattaa riittää. Saatan olla ihan hyvä, vaikka en muuttaisi itseäni mitenkään. Lapset eivät koskaan kysele, että miksi olet niin ujo ja hiljainen, ja ootko töissä tai menossa töihin, mikä susta tulee, sun pitäisi olla tällainen, tollainen, sellainen.
Parasta on, että taas on edessä viikonloppu veljen lasten kanssa! Jee!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti