Hämeenlinna-vappu

En yleensä suuremmin pidä vapusta, mutta tänä vuonna vappu oli paras vuosiin.

Torstaiaamuna kipaisin vielä yliopistolle hoitamaan muutamia opiskelujuttuja ja syömään. Sitten juoksin kotiin varmistelemaan, että kaikki se on mukana, mikä pitääkin olla. Raahauduin matkalaukkuineni matkakeskukselle, jossa alkoi elämäni ensimmäisen Onnibus-matkan panikointi.

Bussi tuli vähän myöhässä, joten sain aikaan kunnon ahdingon siitä, ehdinkö ajoissa Lahteen, jossa mun pitää tehdä vaihto. Vaihdon tekemiseen oli lipun mukaan aikaa 40 minuuttia ja bussi oli myöhässä 20 minuuttia, joten oli kai ihan loogisesti laskettavissa, että ehdin. Silti ahdinko oli todellinen ja myöhästymisen ajatus ihan mahdollinen.

Lopulta täpötäyteen bussiin päästessäni suuntasin määrätietoisesti kohti toista kerrosta. Sen kerran, kun minä matkustan kaksikerroksisella bussilla, on ihan pakko päästä sinne ylempään kerrokseen.

Ei, en nähnyt maisemia, koska istuin käytäväpaikalla, ainoalla yläkerroksen vapaalla paikalla ja yritin unohtaa hikisen, tunkkaisen ilman. Säälin heitä, jotka olivat istuneet kyydissä Oulusta asti ja istuisivat kenties vielä Helsinkiin.

Matka meni käsittämättömän nopeasti. Kulutin sen lukemalla opiskelumatskuja ja panikoimalla sitä vaihdon tekemistä.
Lahden rautatieasemalla jäin onnistuneesti pois. Olin vähän aikaa rauhassa, ja sitten iski epäilys sen suhteen, mihin se busi tulee, johon mun pitäisi seuraavaksi loikata. Ennen kuin ehdin hyperventiloida, soitin ystävälleni ja selvitin asian. Kävimme monta kertaa toistetun keskustelun siitä, että nyt siis menen liikennevaloista tien yli ja siinä se pysäkki on, missä mun pitää odottaa, ja ne liikennevalot ovat täältä asemarakennukselta päin katsottuna vastapäätä olevan Mannerheimin patsaan vasemmalla puolella.

Siis liikennevalot, tie, ja siinä pysäkki, ja siinähän sitten tarkemmin katsoen luki, että se on juuri se pysäkki, missä minun pitää olla.

Bussi tuli ja kampesin siihen ja sitten tarvitsikin körötellä enää tunnin verran.
Rantauduin Hämeenlinnan linja-autoasemalle, jossa en ole ikinä ennen käynyt. Ystäväni oli vastassa sydämellisen tervetulotoivotuksen kera. Luojan kiitos!

Kävelimme asemalta kauppaan. Matka oli lyhyt, mutta riittävä, jotta sain jonkinlaisen yleisilmeen kaupungista, jossa en ole koskaan aiemmin silleen kunnolla ollut. Ensivaikutelma: kävelykatu ja suhteellisen pienelle alueelle keskittynyt keskusta, kuten tämänhetkisessä kotikaupungissani. Kauniita, vanhanaikaisen oloisia rakennuksia ja mahtipontisia, entisaikojen ristiretkiin viittaavia kadunnimiä. Mukulakivikatuja. Neljän vuoden takainen Rooma häivähti mielessä, ja pohdin, kuinka vähän lopulta onkaan eroa uuteen kaupunkiin tutustuessa omalla ja vieraalla maalla. Sama mekanismi aktivoituu.
K-Marketin ovella lausuin lopullisen analyysin:
"Täällä on tällasta eurooppalaista tunnelmaa!"
Ystäväni kommentti oli, että lopeta toi vittuilu alkuunsa.

Kävimme kaupassa tekemässä mittavan valintaprosessin sen suhteen, mitä tarvitsemme. Vielä täyttä ostoskoria kassille kantaessa tunsimme molemmat hiukan huolta siitä, riittääkö tämä nyt meille.
Yhdeksi yöksi.

Kaupasta suuntasimme ystäväni kotiin, mikä onneksi oli vain muutaman askelenmitan päässä.
Vappu saattoi toden teolla alkaa.

Ensi työksemme kaivoimme ylioppilaslakit esiin, asettelimme ne päihimme, kiedoimme itsemme serpentiiniin ja ryntäsimme lähellä järjestettävään Sibeliuksen lakitukseen.
Aurinko paistoi kauniisti, eikä ihmisiä ollut liikaa. Lakkia alettiin asetella Sibeliuksen patsaan päähän vain pieni hetki meidän saapumistamme myöhemmin. Korkkasimme fresita-pullot. Se oli niitä harvoja hetkiä, joina tunsin, että tänään en ahdistu enkä stressaa enää mistään.

Lakituksen jälkeen palasimme ystäväni kotiin ja valmistimme pizzan. Tai siis ystäväni valmisti, minä istuin keittiön pöydän ääressä jaarittelemassa.
Pizza valmistui juuri parahiksi, että ehdimme katsomaan Maajussille morsian -ohjelmaa. Parkkeerasimme sohvalle ja mässäsimme koko loppuillan kaikkia herkkuja niin, että en pysty edes puhumaan siitä enempää. En tiedä, miten se aina tapahtuu. Toiset puhuvat siitä, kuinka alkoholinkäyttö lähtee lapasesta. Minä pystyisin hyvin elämään elämääni kokonaan ilman alkoholia, mutta mässäily lähtee käsistä a-i-n-a. Aina päättää, että tänään otan vain vähän, otan vain ihan hillitysti ja sivistyneesti, pari palaa suklaata ja kenties muutama sipsi. Ja seuraavaksi havahtuukin siihen, että maha on pinkeä kuin odottaisi kaksosia, henkitorvea polttelee ja ehtymättömäksi luultu herkkupöytä vilisee enää vain surkeita murusia.

Pohdimme baariin lähtöä pitkälle yöhön, niin pitkälle, että ehdin jo luulla sen jääneen pohdinnan tasolle. Lopulta jouduimme jopa keittämään kahvit, että jaksoimme lähteä. Ja lähdimme.
Tunnelma oli lähinnä nostalginen. Suuntasin tiskille ja hörpin lonkeroa tärykalvoja koettelevassa metelissä ajatellen suorastaan haikeasti, että "joskus ikuisuus sitten tein tällaista usein ja joskus miljoona ikuisuutta sitten se oli mun mielestä jotenkin hienoa ja kivaa". Lähdimme yksien jälkeen. Lasinsirpaleet ja kaatuneista juomista tahmea lattia herättivät vähemmän nostalgisia muistoja. (Huom. minä en tällä kertaa rikkonut yhtään lasia!)

Silti olin iloinen siitä, että menin. En kadu. Nämä jäävät mieleen sellaisia elämän hetkiä varten, joina tuntuu, että mulla ei ole mitään elämää.

Palasimme baarista Hesburgerin kautta. Siellä oli pisin jono, jonka olen nähnyt sitten joka vuosi kotikaupungissani järjestettävän Kauppakadun Appron. Päätin, että sekin oli kokemus, jota myöhemmin voi muistella. Viime teoksemme ennen aamuviideltä nukkumaan menemistä selasimme läpi postiluukusta kolahtaneen sanomalehden.

Vappupäivän aamu oli ihanin ikinä. Oikeastaan se oli hetki, jolle ei ole sanoja, mutta yritän silti.
Katoimme, tai siis ystäväni kattoi, aamupalabrunssin parvekkeelle. Istuimme aamuauringossa parvekkeella fleeceviltit jalkojen päällä, joimme kahvia ja vastapuristettua appelsiinimehua, söimme eilisillasta jäänyttä pizzaa ja juttelimme henkeviä. Kirosin sitä, ettei mulla ole parveketta. Parvekkeelta avautui kokonainen maailma pienoiskoossa: joku hullu käveli ulkona minihameessa ja topissa, joku toinen kokkasi vastapäisen talon keittiössä alasti, eikä tajunnut vetää verhoja ikkunansa eteen. Laskimme, että näkökenttämme rajoissa liehui kaksitoista salkoon vedettyä Suomen lippua. Ilmapalloja liiteli ohi viisi.
Parvekkeen aamuhetki antoi myös keskustelulle jollakin tavalla uuden sfäärin. Tunsin, että sanoin siinä hetkessä ääneen monta sellaista asiaa, joiden kantamaan viisauteen en olisi muussa tilanteessa pystynyt. Välillä hiljennyimme ihmettelemään seitsemäntoista vuoden mittaista ystävyyttä.
Siis oikeasti.
Onko mitään suurempaa?
Ihmettelin, miksi olen niin usein ahdistunut ja surullinen, koska elämähän on tässä. Kaikki on hyvin.

Jatkoimme päivää Linnanpuistossa. Pyysin ystävääni ottamaan minusta valokuvan, jonka voisi laittaa Facebookiin, jossa puhallan saippuakuplia, jossa näkyy kuplia, ja jossa taustalla on Hämeenlinna. Siis se the linna, joka siellä on.
Se oli haastava tehtävä.

Puhalsin minkä keuhkoista lähti. Asettelin saippuakuplanpuhallinta milloin mihinkin asentoon ja vaihdoin omaa asentoanimutta ei se vain onnistunut. Puistossa puhalsi navakka tuuli, ja tietysti aina väärään suuntaan. Kuplat poksahtivat aina heti aikaisin tai vaihtoehtoisesti lähtivät väärään suuntaan, eli minun naamalleni. Ja jos kupla onnistui, niin linna ei näkynyt kuvassa, olin aina silloin sen edessä. Puhalsin ja puhalsin, vuoroin kirosin ja vuoroin nauroin. Ystäväni räpsi kuvia minkä kerkesi. Lopputuloksesta saisi lyhytelokuvan, aiheena matka onnistuneeseen kuplanpuhallukseen.
Onnistuihan se lopulta.

Seuraava elämys oli Sibeliuksenpuisto, jossa oli sinfoniaa soivat penkit.
Istuimme penkillä, kuuntelimme Sibeliuksen konserttoa ja katselimme eri-ikäisiä ihmisiä, jotka vaelsivat ohi ylioppilaslakit päässä ja vappupallot kädessä.

Söimme Piparkakkutalossa, mistä ei valitettavasti jäänyt ollenkaan hyvä kokemus. Ei yhtään. Älkää menkö siihen ravintolaan. En jaksa avautua siitä nyt pidemmin, sillä tämä postaus paisuu jo muutenkin ihan ylimaallisiin mittoihin. Kerron joskus toiste.

Ruokahetkestä oli kuitenkin se hyvä seuraus, että tein harvinaisen äkkikäännöksen suunnitelmissani ja päätin jäädä ystäväni luo vielä toiseksi yöksi, vaikka alun perin tarkoitus oli suunnata Piparkakkutalosta  linja-autoasemalle. Asiasta käytiin pitkä sananvaihto, enkä oikein vieläkään tiedä, miten siinä niin kävi, sillä olen aina vihannut ja viimeiseen asti vältellyt kaikenlaisia muutoksia suunnitelmissa. Jääminen tuntui kuitenkin siinä tilanteessa ainoalta oikealta vaihtoehdolta, sillä kuten hänelle sanoin: "mulla on niin harvoin kivaa, että silloin kun mulla on näin kivaa, niin mä en halua siitä tunteesta ehdoin tahdoin eroon".

Lähdimme siis linja-autoaseman sijaan dvd-vuokraamoon. Sieltä talsimme ystäväni asunnolle ja kulutimme pari tuntia seuraamalla jääkiekko-ottelua. Tai paremmin sanottuna, ystäväni seurasi ja minä kurkin peliä sivusilmällä tietokoneen takaa. Tarkistin sähköpostit ja ennen kaikkea valitsin Facebookiin laitettavan kuvan niistä lukuisista otetuista. Se vaati lähes yhtä pitkän prosessin kuin itse kuvan ottaminen.

Ottelun jälkeen siirryimme katsomaan ne pari leffaa, jotka olimme vuokranneet. Söimme nyt jo suhteellisen sivistyneesti eilisillalta jääneitä jämiä. Joimme sivistyneesti kuoharia.
Ja uskokaa tai älkää, itse en usko vieläkään, mutta minä avasin skumppapullon. Minä, täysin omin avuin, jopa omin käsivoimin ilman apuvälineitä, osaisn avata skumppapullon. 
Tunsin itseni niin aikuiseksi ja tosi hienoksi ihmiseksi, kun pystyin olemaan mässäilemättä, istuin vain arvokkaasti katsomassa elokuvaa kuohuviiniä jalallisesta lasista siemaillen.

Katsoimme leffat ja juttua riitti taas käsittämättömän myöhään. Vielä aamuyöstä nukkumaan mennessä toinen aloitti sanoilla "ai niin, mä sanon vielä yhden jutun!" ja siinä sitä taas oltiin.

Aamulla noustiin herätyskellon soitua kahdeksalta, koomailtiin, syötiin nakkeja ja perunasalaattia, juotiin kahvia ja käveltiin viimein sinne linja-autoasemalle.

Hymyilin itsekseni melkein koko matkan Lahden linja-autoasemalle.