Synttärihärdellit

Nyt, ennen kuin teette mitään muuta, katsokaa jokainen tämä video.
 http://huuhkaja.tv/?huu=2208383F

Ja jos joku ei tarttunut käskyyn heti, niin siellä on siis vuoden 2015 harrastefutsalin SM-kisojen (jota myös Simo Syrjävaara Cupiksi kutsutaan) kilpasarjan voittajajoukkueen kapteenin ja pelaajan haastattelu. Joukkueen kapteeni sattuu olemaan veljeni! Cool!

Sitten voisin kertoa synttäreistäni  vuosimallia 2015.Yritän olla kirjoittamatta ihan ylimitoitettua romaania.
Syntymäpäivän aamuna jouduin nousemaan kuvottavan aikaisin. Pakkasin viimeiset tavarat ja muutaman kymmenen kilometrin päässä kotoa muistin, mitä kaikkea jäi.
Pysähdyimme ABC-aamupalalle. Aurinko paistoi ikkunoista, maailma näytti lähestulkoon kauniilta. Tulin melkein hyvälle tuulelle. Synttäriaamiainen!

Sitten ajoimme ja ajoimme ja ajoimme, ikuisuudelta tuntuvan matkan. Viimeiseksi ennen määränpäätä pysähdyimme pukemaan juhlavaatteet päälle. Mietin, olenko koskaan onnistunut saamaan sukkahousuja jalkaan ilman pienintäkään silmäpakoa, tai olenko koskaan, ikinä, milloinkaan onnistunut pitämään sukkahousuja rikkomatta niitä. Ajattelin taas, että ei enää ikinä näitä seitinohuita sukkiksia, joihin säärikarvakin tekee reiän, saakeli.

Noh, vaatteet saatiin päälle ja maleksittiin juhlapaikalle. Siellä oli jo ahdistavan paljon porukkaa. Tervehdimme ja istuimme johonkin pöytään seuraamaan lopun väenpaljouden vyörymistä saliin. Mulle tuli hyvä mieli juhlien seremoniamestarina toimineen, synttärisankarin pojan minulle osoittamista sanoista: "Isä on kovasti odottanut sun tuloa tänne!" Samaan pöytään tulevat serkut myös ensimmäisenä toivottivat minulle hyvää syntymäpäivää, mistä liikutuin.

Viimein istuimme salin pöydissä koko mittava juhlaväki. Aloitettiin sotaveteraanien kuorolaululla. Sen jälkeen 90-vuotias synttärisankari piti tervetuliaispuheen, jonka mukaan hän on nyt tämän ikäisenä joutunut "vähän jo jarruttelemaan tiukimmissa kurveissa, mutta muuten elämä on edelleen oikein mukavaa".

Seuraavaksi syötiin. Ruoka oli superhyvää, mutta silti minun oli vaikea saada palaakaan alas.
Ruuan jälkeen multa tultiin kyselemään kauhea määrä asioita, esim. "Haluatko pitää puheesi ensimmäisenä vai toisena? Puhutko mikrofoniin vai ilman mikrofonia? Nousetko lavalle puhumaan vai seisotko lavan edessä?" Voin kertoa, että mun kaltainen päättämätön ihminen oli siinä tilanteessa ihan hukassa. Heitin vastaukset ihan mutu-tuntumalla. Viimeinen kysymys oli: "Ootko valmis?" jolloin kaivoin paperille kirjoitetun puheen laukusta ja olin jo pomppaamassa ylös.

Nousin lavalle, pidin jonkinlaiset kömpelöt avaussanat ja luin kirjoittamani kirjemuotoisen puheen paperista. Luin mikrofoniin. Toivoin, että en seiso liian lähellä mikrofonia, jolloin puheeni särkisi kuuntelijoiden korvia. Toivoin, että en seiso liian kaukana mikrofonista, jolloin puheeni ei kuulu ollenkaan. Toivoin, että en heiluisi ihan liikaa, jolloin puheeni aina välillä kajahtaisi äänivallit rikkovana mikrofonista ja välillä ei kuuluisi ollenkaan. Lopuksi toivoin, että en olisi noussut lavalle, sillä siellä jalkojeni tärinä oli kaikkien nähtävillä.

Pieni osa minusta nautti siitä, että koko täysi salillinen porukkaa kuunteli hiljaa, kaikkien katseet minuun suunnattuina. Jollakin tavalla nautin myös itse syntymäpäiväsankarille kirjoittamani kirjeen lukemisesta ääneen. Ainut mistä en nauttinut, oli se, että jalkani tärisivät niin, että koko lava tuntui vapisevan, ja todellakin seisoin lavalla niin, että kaikki sen varmasti kykenivät huomaamaan.

Luettuani kirjeen menin aplodien saattelemana onnittelemaan päivänsankaria ja ojentamaan kirjeen hänelle. Vaelsin takaisin omalle paikalle, jolloin vieressä istuvat serkut kiirehtivät heti yhteen ääneen kuiskaten ylistämään, että puhe oli tosi kaunis. Yritin osoittaa heille kiitollisuutta jollakin nyökkäyksen tapaisella ja hengitin kunnolla ensimmäistä kertaa moneen minuuttiin. Huh!

Minun jälkeeni muutama muu piti jonkunlaisen puheen, ja seurasin heitä onnellisena siitä, että minun ei tarvinnut enää odottaa eikä stressata mitään.
Sitten kahviteltiin. Olin maailman kiitollisin siitä, ettei kahvitteluja pidetty heti ruokailun perään, vaan vasta puheitten jälkeen. Nyt pystyin vähän nauttimaankin ihanasta täytekakusta.

Kahvin jälkeen kuunneltiin vielä muutama lauluesitys ja loppujuhlan ajan oli vapaata seurustelua. Sukurakas osa minusta nousi taas esiin. Olin yhtäkkiä tosi iloinen siitä, että mulla on paljon serkkuja ja kaikkia muita sukulaisia, ja että ne ovat kaikki niin kivoja ja niiden kanssa voi jutella. Ensimmäistä kertaa huomasin myös, että ei mun tarvitse koko ajan ruoskia itseäni huonoista small talk -taidoistani. Ei kukaan muukaan osaa sen paremmin. Pääasia on, että yrittää. 
Joskus ihmettelen, miksi kaikki yksinkertaiset huomiot vaativat minulta kymmeniä vuosia tulla ymmärretyiksi.

Järkytyin siitä, että tutut ja yksi tuntematonkin kehuivat puhettani useampaan kertaan. Se oli taas yksi niistä hyvin harvoista elämäni hetkistä, jolloin sain oivalluksen siitä, että minä olen hyvä, voi että olenkin hyvä!!! Minulta pyydettiin puhetta ja kirjoitin sen ja pidin sen ja siitä tykättiin. 

Kokonaisuutena, tosi hyvät juhlat oli, olen kiitollinen, ja parempaa synttäripäivän viettotapaa ei olisi voinut olla.

Juhlien jälkeen ajoimme veljeni luokse. Hänen, joka tuolla ensin mainitussa videossa esiintyy. Juoksin autosta hänen asunnolleen käymään vessassa, ja ovella oli vastassa tuntematon mies ilman paitaa. Oli hämmentävä kokemus kätellä itse ykköset päällä jotain salibandytreeneistä palannutta, hikisenä suihkuun menossa ollutta random-tyyppiä, joka oli jonkun niistä siellä kolmen hengen solussa asuvista kaveri. No, eipä se näyttänyt siitä olevan moksiskaan. Sitten niitä solukämppätyyppejä, veljeni mukaan lukien, ilmaantui toisista huoneista esiin ja yksi niistä viritteli mulle jopa onnittelulaulua. Jee!

No, veljeni saatiin kuitenkin mukaan ja ajettiin seuraavan veljen luo, jossa oltiinkin kaikki koossa. Otettiin äitienpäivälahjakuva, jota äiti on kaivannut jo kauan. Sain vanhemmilta veljiltäni ja heidän perheiltään lahjaksi sellasen ihanan, litran vetoisen termoskannun, joka pitää kylmän juoman kylmänä ja kuuman kuumana, ja jonka korkin saa muunnettua mukiksi ja mikä parasta, jossa on Muumi-kuva! En meinannut saada sanoja suustani ulos, koska en osannut odottaa mitään lahjaa yhdessä vietetyn ajan lisäksi.

Lähdin veljieni kanssa ravintolaillalliselle. Jos ei ole aiemmin täällä blogissa tullut puheeksi, niin tässä maassa ei ole parempaa ravintolaa kuin Keravan Onnellinen kana, eikä mikään ruoka ole parempaa kuin hyvään kastikkeeseen tehty pasta, broilerilla ja juustolla ja patongilla. Jälkiruuaksi sain kaakaodrinkin, joka kaikkien muiden mielestä oli ällöttävä mutta mun mielestä paras alkoholijuoma ikinä.

Ruuan jälkeen suuntasimme lähellä olevaan irkkupubiin, jossa oli tarkoitus istua iltaa, pelata Aliasta ja tarjoilla minulle Irish Coffeita. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä baarissa oli joku jääkiekkofanien ilta ja joku bändi esiintymässä ja se paikka tulvi ihmisiä, eikä siellä kuullut mitään, vaika toinen karjui korvan juuressa.

Päädyimme sitten jonnekin pelaamaan biljardia. Olin maailman huonoin, mutta onneksi olen jo varhain oppinut, että yritys on tärkein. Loppuilta  / yö istuttiin joidenkin veljieni kavereiden kanssa, joiden kanssa mm. pelattiin sitä minun kaipaamaani Aliasta, joka ei kyllä enää siinä vaiheessa yötä sujunut kovin mallikkaasti.

Eilen saavuin takaisin arkielämääni ja lähdin kirjastolle tekemään opiskeluhommia ystäväni kanssa, mutta hän olikin sitä mieltä, että nyt mennään jäätelölle, jonka hän tarjoaa.
Minulle siis tarjottiin jäätelö.
Tänään toinen ystäväni toi minulle hajuveden.

Lopullinen kysymys on: Miksi minua, joka en oikein ikinä muista kenenkään synttäreitä, omilla synttäreilläni yhtäkkiä muistetaan kuin kuningatarta?

Lopuksi, ihan jokaiselle yhteisesti: Kiitos! <3

Palataan.