Tähänastinen viikko, ja erityisesti tämä päivä, on ollut kyllä taas ihan omaa luokkaansa. Edellisessä postauksessa puhuin mm. asioista, jotka ovat niin pieniä, etteivät ne saisi ärsyttää.
No, jos niitä tulee tällä tavalla kokonainen kirjo, niin kyllä pikkuhiljaa saa jo vähän ärsyyntyä ihan luvan kanssa.
Omaksi huvikseni ja avautumisen ilosta listaan teille tänne nyt kaikki tämänhetkisen elämäni kurjuudet.
1. Koira sairastaa. Koira on mahataudissa, ja minä en ole sen pääsääntöisenä hoitajana tällä hetkellä. Tää ei kyllä edes ole kovin pieni asia, vaan iso ja traaginen.
2. Kahvinkeitto epäonnistui tänä aamuna. Olen jo pitkään toiminut niin, että lataan kahvinkeittimen valmiiksi jo illalla. Sitten aamulla ei tarvitse muuta kuin napsauttaa keitin päälle ja odotella. Minun aamunopeuteni on sitä luokkaa, että tuollaisella ennakoivalla toimenpiteellä säästää jo monta minuuttia.
Eilen illalla tein taas tapani mukaan ja latasin kahvinkeittimen. Samalla seurasin järkyttyneenä telkkarista tullutta dokumenttia viimeisimmästä, koko maailmaa kohahduttaneesta joukkomurhalennosta ja siitä, onko enää turvallista lentää. Olin ilmeisesti sitten ihan todella kauhuissani siitä, sillä aamulla huomasin, että jostain käsittämättömästä syystä keittimessä ei ollut vettä siellä, missä sitä pitäisi olla. Sen sijaan suodatinpussi ui kahvinporojen ja veden likaamassa vedessä.
En ihan oikeasti ymmärrä, mitä on tapahtunut. Ei kai kukaan, edes minä, voi vahingossa kauhoa vettä ja suodatinpussia samaan keittimen kohtaan? Ei sittenkään, vaikka telkkarissa kerrotaan vuorenrinnettä päin tahallaan ohjatusta matkustajakoneesta?
3. Lettinauha katkesi. Letitin hiuksiani, ja toinen lettinauha katkesi, vaikka en edes kohdellut sitä mitenkään kovakouraisesti.
Onneksi se ei ollut viimeinen lettinauhani.
Mutta ihan varmasti tae siitä, että päivä ei voi jatkua hyvin.
4. Ihmiset. Mua ärsyttää niin moni ihmistyyppi ja ihminen, että tämä riittää. Tänään on kuitenkin eniten ärsyttänyt ihmiset, jotka eivät i-ki-nä hoida sellaisia hommia, jotka lupaavat hoitaa. Tähänastisessa elämässäni olen tavannut paljon ihmisiä, jotka lupaavat tehdä jotakin, mutta viimeisenä iltana ennen deadlinea ilmoittavatkin, etteivät pystykään / jaksakaan / ehdikään / viitsikään. Aikaisemmin olen pitänyt sellaisia ärsyttävinä. Tänään kuitenkin opin, että on toisenlaisiakin ihmisiä. On sellaisiakin ihmisiä, jotka sanovat, että "hoidan tämän tämän viikon loppuun mennessä" ja kun sitten kaksi kuukautta myöhemmin tulee sattumalta kysyneeksi, että "niin muuten hoiditko sen jutun, kun ei mitään ole kuulunut?" vastaus on ihan pokkana ja hymyillen sanottu "ai niin, en muuten hoitanut!"
No, ainakin ymmärsin, kuinka uskomattoman hieno piirre se onkaan ihmisessä, että ilmoittaa, jos ei pysty / jaksa / viitsi / ehdi tehdä jotakin. Jos sen ilmoittaa, niin sille voi tehdä jotakin. En voi käsittää, että vapaaehtoisesti yliopistossa opiskelevistakin löytyy vielä niitä, joita pitäisi ilmeisesti paimentaa kuin pikkulapsia.
En väitä, että oma "kuole mieluummin kuin jätät opiskelu / työjutun hoitamatta" olisi sekään kovin suositeltava, mutta eikö siinä voisi löytää jonkun keskitien, saakeli.
5. Koneet. Jos ihmisiä pilkataan, niin kyllä teknologiakin saa osansa. Yritin eilen tulostaa yhtä paperikasaa, kokeillen neljää eri tulostinta kirjastolla. Mikään ei toiminut.
Teki ihan tosissaan mieli potkaista niitä rakkineita. Olisin varmaan potkaissut, ellen olisi kirjaston työntekijänä niiden kanssa periaatteessa samalla puolella.
6. Potkunyrkkeily. Joo, siellä ehti alkaa olla jo kivaa. En oikein tiedä, mitä välissä tapahtui, mutta viime ja tämän viikon kerroista traumatisoiduin.
Viime viikolla aiheutin maanjäristyksellisen efektin liikuntasalissa harjoitellessani kiertopotkua. Tein kunnon piruetin ilmassa ja rymähdin maahan sellaisella täräyksellä, että hyvä, kun ei lattia sortunut. Polviin iski mielipuolinen kipu, mutta se ei ollut mitään kasvojen menettämisen rinnalla. Se kuolemanhiljaisuus, joka vaivalloista ylös nousemistani seurasi, kaikuu korvissani edelleen. Puhumattakaan sitä seuraavasta, tukahdutetusta tirskunnasta ja ohjaajan teennäisen rohkaisevista "ei se mitään, uutta vaan!" -heitosta. Tiedän, että tuollainen on ihan normaalia, olen jopa itse todistanut samanlaista tapausta sivustakatsojana, mutta olisin silti voinut itkeä siitä häpeän määrästä. Kotona näin mielessäni, miten kaikki tunnilla olleet nauravat ja kertaavat minun kömpelyyttäni mielessään tuntikaupalla ja kertovat siitä kavereilleen ja julkaisevat sen Facebookissa ja lopulta siitä tulee vitsi, joka kiertää kaikkien sukulaisilleen soittamissa puheluissa small talkin aloituksena ja joka lopulta päätyy kymmenen uutisten kevennykseen.
Monesti tuollainen överiksi vetäminen auttaa hahmottamaan omien mokien suuruutta, mutta tällä kertaa ei auttanut. Näin tuon kaiken ihan todellisena.
Tänään harjoittelimme samanlaista kiertopotkua, tällä kertaa lyönti-lyönti-potku-lyönti-lyönti-kombona. Tunsin taas niin kirkkaasti sen koko elämäni ajan kantapäilläni sitkeästi seuranneen, välillä jo kadonneen mutta sitten taas jostain aina nousevan tunteen, että en ikinä osaa enkä opi mitään. Joudun aina ja olen aina, ihan aina, joutunut tekemään satamäärin enemmän töitä kuin kaikki muut, jonkun ihan yksinkertaisenkin asian eteen, että pääsisin edes samalle tasolle kaikkien muiden kanssa.
Kylmä hiki vain tulvi selässä, kun taas muistin tuon asian.
Kaiken kruunasi se, että jostain vihoviimeisestä syystä ohjaaja, joka kiertelee aina katsomassa parityöskentelyä, ei neuvonut minua tänään tapansa mukaan, vaan ohimennessään asetti lujasti molemmat kätensä olkapäilleni ja sanoi, että "ei se oo niin tärkeetä meneekö just oikein, yrität vaan".
= Selvä merkki siitä, että ohjaajakin huomasi joukossa surkimuksen, jolla nyt vaan ei ole ihan keskivertoihmisen alkeiskurssilla tarvitsemia kykyjä.
Olen tässä vähän kurssin kesken jättämistä harkinnut.
Ei kai tähän voi muuta sanoa, kuin että huomisesta tulee varmasti parempi.
Hymiö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti