Ihana pääsiäinen

Pääsiäinen on ohi.
Nyt tuntuu melkein, kun olisi tullut jostain toisesta ulottuvuudesta pois.
Ei gradua, ei muitakaan opiskeluja, ei nettiä, ei sähköpostia, ei sosiaalista mediaa, ei edes blogia. Mikä autuus! Haluaisin aina jäädä sellaiseen maailmaan ikuisesti, kun pääsen pariksi päiväksi sellaiseen tilaan.

Valitettavasti se oli vain yksi silmänräpäys. En voi käsittää, että aika torstai-illasta maanantai-iltaan voi kulua niin nopeasti. Sitten koitti paluu arkimaailmaan. Sekin oli täsmälleen samalla tavalla turpiinlyönti kuin aina ennenkin.

Perjantain ja sunnuntain välisen ajan vietin Helsingissä futsal-turnausta seuraten.
Hohtohetki oli Kari Hietalahden näkeminen.
En tosin olisi nähnyt häntä, jos minulle ei olisi sanottu, useampaan kertaan, että "kato kuka siinä on!!!"

Minun kohdallani suurimpienkaan julkkisten on turha pelätä, että jäisin tuijottamaan heitä tai etteivät he saisi olla minulta rauhassa. En näe ikinä ketään. En ole kiinnostunut katselemaan ihmisiä tarkemmin varsinkaan missään väenpaljoudessa, jossa en oleta törmääväni kehenkään odottamattomaan henkilöön, kuten nyt siellä pelihallissa. Jopa Ismo Leikola voisi luultavasti ihan rauhassa kävellä minua vastaan kadulla ilman, että huomaisin.
No ehkä just siinä menee raja. En tiedä.
No mutta, asiaan.

Erään pelin jälkeen jäin odottamaan pelistä palaavaa veljeäni, ja lompsin tylsistyneesti yhdelle nurkalle, jossa olin mahdollisimman vähän ohikulkijoiden tiellä. Kun nostin katseeni, huomasin, että se jo siihen mennessä paljon puhuttu Kari Hietalahti seisoi metrin päässä minua vastapäätä,  jutellen jonkun jalkapallonpelaajan kanssa. Repesin. Yritin hillitä itseni. Repesin uudestaan. Yhtäkkiä muistin ihan liian kirkkaasti kaikki Pasila -sarjassa olevan suosikkihahmoni neronleimaukset, hänen äänellään sanottuna. Kirosin sitä, että veljeni ei jo tule. K. Hietalahti vilkaisi vain kerran vähän oudosti, mutta vaikutti ilmeisen tottuneelta moiseen.

Mielestäni oli omituista, että kukaan ei tuntunut kiinnittävän häneen mitään huomiota. Kukaan ei mennyt pyytämään nimmaria eikä yhteiskuvaa, kukaan muukaan ei jäänyt tuijottamaan eikä töninyt kavereitaan ja aloittanut häsläystä.

Kaikista omituisinta oli, että hän oli saamieni tietojen mukaan valmentaja. Luulin häntä jonkun isäksi, mutta myöhemmin kuulin, että hän olikin sen yhden joukkueen valmentaja. Ihmettelin veljelleni, miksi hän ei sitten mitenkään kannustanut sitä joukkuetta, ei neuvonut eikä mitään. Yhden kerran taputti melko laimeasti, kun joukkue sai maalin.
Veljeni kysyi, olisiko siinä kukaan pystynyt enää pelaamaan, jos se olisi sieltä ruvennut huutelemaan. Rauno Repomiehen äänellä.

Pääsiäisen hauskin uutinen oli, että 100 000 karjalanpiirakkaa jää paistamatta.
Olin tukehtua nauruun, kun sellainen otsikko ilmestyi kymmenen uutisiin, eduskuntavaalilupausten ja Kreikan velkojen väliin.
Kysyin, oliko tuo joku myöhäinen aprillipila.
Isäni vakuutti, että onhan se nyt uutisarvoinen asia. Jos joku ihminen syö vuodessa vaikka kymmenen karjalanpiirakkaa, niin siltähän jää nyt vuoden karjalanpiirakat syömättä.
Nauroin lisää.

Kiirastorstaina menin lupaukseni mukaisesti ostamaan Klikkaa mua -sarjan toisen tuotantokauden dvd-boxia. Mutta eihän sitä tietenkään ollut. Sen olisi pitänyt olla yhdessä tiettyssä kohdassa, olen nähnyt sen siellä jo monta kertaa, mutta nyt en löytänyt sitä, vaikka lopulta kolusin koko osaston.

Olin jo luopunut toivosta, kun lauantaina marssin Helsingissä olevaan Anttilaan.
Siellä se oli. Viimeinen kappale.
En hukannut hetkeäkään, kun nappasin sen hyllystä ja marssin kassalle.
Maanantai-iltana, loman viimeisenä tekona, katsoin pari jaksoa. Järkytyin siitä, miten onnelliseksi tulin. Teki melkein mieli itkeä vähän. Näin nuo jaksot viimeksi viime kesänä. En enää muistanut, miten ihania ne olivat. En oikeasti muistanut. 
Tuntui siltä, kuin olisin löytänyt uudelleen kauan poissa olleen ystävän.  

Tänään, ensimmäisenä arkipäivänä tuon toista ulottuvuutta muistuttavan pidemmän viikonopun jälkeen kävelin yliopiston Liikunta-rakennuksen käytävää reisi-pakara-vatsatreenin jälkeen ja ajattelin, että olen onnellinen. Kevät on kaunis ja kaikki on niin hyvin ja olen vain niin onnellinen, ilman mitään aivan järisyttävää syytä. 

Katsotaan, kuinka kauan tätä kestää.