Olen tullut siihen tulokseen, että tässä maailmassa elävä ihminen tarvitsisi kokopäiväisesti pumpulia korviin, jonkinlaisen putkinäön ja ylipäätään vain jonkun panssarin, jonka läpi mikään negatiivinen ei tunnu.
Koska tämä maailma tulvii ärsyttäviä asioita, ja yleinen lainalaisuus on, että minkään niistä ei saa antaa ärsyttää.
Pitää olla välittämättä.
Ei saa ärsyyntyä ärsyttävistä, rasittavista, raivostuttavista ihmisistä. Ei saa ärsyyntyä, kun heidät kohtaa livenä, eikä siitäkään, kun heidän facebook-päivityksensä hyppäävät silmille joka päivä. Pitää olla välittämättä heidän typeristä puheistaan, asenteistaan ja mielipiteistään, vaikka ne olisivat kuinka sairaita ja pelottavia hyvänsä. Yleinen ohje on, että "anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos". Ei saa antaa sellaisten ihmisten olemassaolon vaikuttaa millään tavalla omaan elämään.
Ei saisi ärsyyntyä oman itsenkään huonoihin puoliin. Jos ne ottaa puheeksi, niin vastaanotto on aina, että "hei älä nyt liioittele, älä nyt, lopetapas nyt".
Ei saa ärtyä mistään jokapäiväisen elämän pikkuasioista, kuten siitä, että kaupassa ei ole just sitä suklaata mitä olisi juuri tänään tehnyt mieli, tai siitä että joku törttöili sun edessä jossain niin, että et päässyt itse etenemään tarpeeksi nopeasti, tai että kahvia kaatui pöydälle. Ei saa ärsyyntyä, koska on naurettavaa antaa niin pienten asioiden ärsyttää.
Ei saa ärtyä telkkariohjelmista tai elokuvista tai kirjoista. Esim. siitä, että Klikkaa mua -sarjan toinen tuotantokausi olikin huonompi kuin ensimmäinen ja että kolmatta ei enää tule. Tai siitä, että joku fiktiivinen hahmo kirjassa, leffassa tai telkkarissa on raivostuttava ja toimii toista kohtaan moraalisesti väärin, ja sitten se esitetään yleisölle sankarina. Eikä siitä, että reality-musiikkiohjelmassa joku pääsee aivan väärin perustein jatkoon, vaikka toinen olisi sen jatkopaikan huomatavasti enemmän ansainnut.
Ei missään nimessä saa antaa ärsyttää, koska hei, se on vaan telkkariohjelma / leffa / kirja. Ne ei ole oikeita ihmisiä / ne eivät vaikuta sun elämään.
Ennen pitkää herää kysymyksiä.
Miksi niitä telkkariohjelmia / leffoja / kirjoja sitten jatkuvasti tehdään, jos ne eivät merkitse oikeastaan mitään?
Ja eikö telkkariohjelma / leffa / kirja peilaa todellista maailmaa jollakin tavalla? Ainakin niiden tuottajat ovat oikeita ihmisiä, joilla on oma inhimillinen elämänhistoria, josta ammentaa, omat mielipiteet, jotka vaikuttavat tuotokseen, ja yleisönkin reaktioita varmasti pyritään ennakoimaan. Fiktiiviset henkilöt toimivat usein samastumisen kohteina, kenties jonakin sellaisena, jonka avulla voidaan läpikäydä ja purkaa omia tuntemuksia, tai joista nähdään, millaista jonkun toisen ihmisen elämä voi olla, esim. jossain kaukana, jonne ei ole pääsyä omassa lähipiirissä.
Summa summarum: Miksi vain rajattu määrä tunteita ovat sallittavia?
Ja lopuksi vielä yksi kysymys: Millainen tämä maailma olisi, jos kaikilla meillä olisi ne korvatulpat ja putkinäkö ja panssari, joita näissä kirjoittamattomissa ohjesäännöissä tunnutaan vaativan?
Olisiko se todellakin ideaalimalli maailmasta, jossa haluamme elää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti