Viikko 45: Ajatuksia opintovapaan alussa

 Aiemmin kirjoitin siitä, miltä tuntui jäädä opintovapaalle. 

Nyt kirjoitan vähän siitä, mitä ajatuksia opintovapaan alussa on ollut. 

Edelleen tuntuu hyvältä olla opintovapaalla. 

Ennen opintovapaalle jääntiäni iski paniikki siitä, miltä vapaalle jääminen sitten oikeasti mahtaa tuntua. Onko se kaiken odotuksen arvoista. Entä jos en osaakaan ruveta tekemään mitään. 

Koen, että asiat ovat tähän mennessä sujuneet yllättävänkin hyvin. Olen saanut tehtyä jotakin ja opinnoille omistautuminen tuntuu hyvältä. 

Silti läsnä on ilman muuta myös helvetinmoinen ahdistus. 

Joskus työelämässä olen kehitellyt itsekseni termin "kuilun reunalla -ahdistus".

Tarkoitan sillä sellaista tunnetta, kuin seisoisit jonkun hirvittävän, käsittämättömän syvän jyrkänteen reunalla. Jyrkänne on niin syvä, että sen päättymistä ei ole mitään mahdollisuutta nähdä. Ja sinä seisot sen reunalla. Jyrkänne on pystysuora, ja on vain ajan kysymys, milloin horjahdat alas. 

Se on pakokauhuinen, kaiken kattava ja kammottava ahdistus. 

Siihen liittyy tunnetta siitä, että sinusta ei ole mihinkään. Ei ole mitään, mitä voisit tai osaisit tehdä. Olet tuhon oma. 

Opintovapaan alkuun liittyy myös ikivanha ajatus: 

ihmisarvo on suorassa suhteessa suorituksiin. Se on sidonnainen suorituksista. 

Pelkään, ja kuilun reunalla -ahdistuksen hetkinä ikään kuin tiedän, että en pysty tähän. Ilkeä ääni sisälläni nauraa: tietenkään et pysty, mitä oikein edes kuvittelet. 

Ja toisin sanoen se tarkoittaa, että sinä et ole minkään arvoinen. 

Läsnä on myös jonkinlaista ärtymystä, tai ehkä jopa vihaa. 

Vuosien varrella olen saanut kuulla monenlaisia kysymyksiä. Mitä teet, missä vaiheessa olet, milloin olet valmis, miksi et ole jo valmis. 

Viimeistä kysymystä ei ehkä ole kysytty suoraan. Ehkä vain kuulen tai luen sen ihmisten sanojen ja rivien välistä, tai ehkä se on päällimmäinen oma ajatukseni. 

Ja sen takia tekisi mieli sanoa ihmisille, kuten joskus maratonin rankkana hetkenä, että no vittu, tuu ite tekemään ja kommentoi vasta sitten. 

Vuosien varrelle on mahtunut myös hetkiä, joina ihmiset ovat selvästi kyselleet ajatellen olevansa ystävällisiä ja kohteliaita. Olen muun muassa joutunut vastailemaan väitöskirjaani liittyviin kysymyksiin kerran juhannusaattoiltana illanvietossa. 

Ihmiset eivät ymmärrä, että se on vähän niin kuin työ. Toisin sanoen se on sellainen asia, mistä ei ole ihan hirveää hinkua puhua vapaa-ajalla illanvietossa. 

Ihmisillä on päinvastoin ollut ajatus, että tämä on juuri se aihe, mikä minua eniten kiinnostaa, ja siksi siitä ikään kuin uhraudutaan kysymään. 

Tilanne ei ole ollut mukava: olen joutunut vastaamaan kysymyksiin, joihin vastaaminen aiheuttaa lähes fyysistä kipua, ja samalla olen nähnyt, että kuulijoita ei oikeasti kiinnosta pätkääkään. Kyseessä on vain heidän naurettava yrityksensä olla muka jotenkin kohteliaita. 

Ensimmäisten opintovapaaviikkojen aikana olen myös huomannut tietynlaisen mökkihöperyyden. 

Pukeudun vain adidaksiin ja löysiin rumiin T-paitoihin. En näe ulkonäköni eteen edes sen vertaa vaivaa mitä normaalisti, koska ei ole pakko lähteä kotoa mihinkään. Olen niissä oloasuissa ja urheiluvaatteissa, joissa haluaisin aina olla, ja joista joskus mietin, miksei työpaikallakin voisi olla näin. 

Kun pitää raahautua johonkin ihmisten ilmoille, tuntuu kuin lähtisi kaivautumaan esiin syvältä talvipesän onkaloista. Miettii, mitä nyt on pakollista laittaa päälle, vai voisiko lähteä ihan vain näin. Farkkujen jalkaan kiskominen on voimanponnistus. 

Esimerkiksi viime perjantaina lähdin kumppanini mukaan kauppakeskukseen, kun hän kävi leikkauttamassa hiuksensa. Minä kävin syömässä himoitsemani jäätelön ja ostamassa kyniä kirjakaupasta. Kirjakaupassa käyminen tuntui elvyttävältä. Ihanaa olla tuulettumassa ihmisten ilmoilla! 

Öh, olenhan ollut kotona jo vajaat pari viikkoa. 

Opintovapaan alkuun liittyy myös sama kauhu kuin loman alkuun. 

Heti aluksi tulee sisäinen huuto: voi helvetti, tämä loppuu. 

Mitä teen sitten, kun tämä loppuu? Miten kestän sen? Entä jos en saa siihen mennessä aikaiseksi tarpeeksi?

Mitä sitten teen?

Tästä on hyvä jatkaa kohti tulevia aikoja. 

Hetki kerrallaan, jokaisesta hetkestä nauttien ja juuri käsillä olevaan hetkeen keskittyen. 

Viikko 40: Tarina polkupyörästä

 Kesällä 2011 kaaduin polkupyörällä. 

Vietin ensimmäistä kesää opiskelukaupungissani. Olin ollut allekirjoittamassa kesätyösopimusta ja menossa kesäopintoja varten sovittuun tapaamiseen yliopistolle. Olin vähän myöhässä aikataulusta, joten ajoin pyörällä niin kovaa kuin pääsin. 

Oli alamäki ja tiukka mutka, ja pyöräni oli pieni ja huono. Olin kaatunut sillä monta kertaa aiemminkin. Sen eturengas töksähti aina ikävästi jokaiseen pieneenkin kuoppaan tai korokkeen tapaiseen. Se oli varmaan liian pieni, veljeni vanha pyörä, jolla olin ajanut lapsesta asti.

Tuo mutka oli liikaa. Kaaduin mutkassa liian kovassa vauhdissa. Jouduin hakemaan läheisestä Citymarketista laastaria polviin ja kyynärpäihin, jotka kaikki suihkusivat verta. Putsailin haavojani Citymarketin vessassa ja onnistuin kadottamaan avaimeni sillä reissulla. Ne onneksi löytyivät myöhemmin Citymarketin infopisteeltä. Siihen opintoihin liityvään tapaamiseen en enää ehtinyt. Jouduin ilmoittamaan, että en enää mitenkään ehdi inhimillisessä aikataulussa. Mitä tästä opimme? Kiirehtiminen ei auta mitään. Kiirehtimisestä ei ole mitään hyötyä, siitä on pelkkää haittaa. 

Vanhempani olivat kertoneet pyörällä kaatumisestani mummilleni. Tapansa mukaan mummini ei jäänyt turhia päivittelemään, vaan lahjoitti minulle oman pyöränsä. Hänellä oli hyvä, vanhan klassikon mallinen pyörä. Kunnon mummopyörä, ei mikään kauhean tyylikäs, ajattelin, mutta hyvä sillä oli ajaa. 

Sain siis mummilta käyttöön pyörän, jolla oli todella hyvä ajaa verrattuna edelliseen pyörään. Ei tarvinnut enää pelätä jokaista kuoppaa ja koroketta. En juuri koskaan enää kaatunut pyörällä. Pyörällä ajo oli silkkaa nautintoa. 

Olin tyhmä maalaistyttö, joka ei tajua mitään kaupungin vaaroista. Vuosia myöhemmin olen ihmetellyt sitä, miten huolettomasti jätin pyörää ties minne. Minulla ei ollut mitään pelkoa siitä, että pyörä voitaisiin varastaa, kuka sen nyt varastaisi. Nykyisin ihmettelen vain, kuinka se säilyi varastamatta. Kerran lukkoa oli jotenkin peukaloitu, mutta pyörä jätetty paikalleen yliopiston kirjaston eteen. En tiedä, kuka on tehnyt ja mitä. 

Myöhemmin ajelin pyörällä minulle vieraalla paikkakunnalla, josta sain elämäni ensimmäisen vakituisen työpaikan. Hikoilin kesähelteessä, pyöräilin ja katselin maisemia. Kävin uimassa, heitin kesämekon uikkarin päälle ja pyöräilin kotiin. Kävin pyörällä merenrantakuopalla uimassa kumppanini kanssa silloin, kun olimme juuri tavanneet. Kumppanini sanoi, että pyöräilyni seuraamisesta tulee hänelle mieleen yksi sketsivideo.

Ajoin mummilta saadulla pyörällä ensin opiskelukaupungissani, sitten ensimmäisen vakituisen työni työmatkoja. Tuolla ensimmäisen työpaikkani paikkakunnalla en pelännyt pyörän puolesta. Paikkakunta oli pieni ja hiljainen. Kuulin kyllä, että joskus jonkun pyörä oli varastettu jostain, mutta en pelännyt oman pyöräni puolesta. Kuka nyt vanhan, kolmivaihteisen rotiskon ottaisi, ajattelin. Jos joku ottaa, niin tarpeeseen ottaa, naureskelin jollekin. 

Ajoin pyörällä kotiin myös tehtyäni viimeisen työpäiväni ensimmäisessä vakituisessa työpaikassani. Pyörän tarakalla oli työkavereilta saatu kukka-amppeli. Harteillani oli laukku ja kassi, joissa oli kaikennäköistä viimeisenä työpäivänä mukaan otettua tavaraa. Matkanteko oli vähän huojuvaa. Pyörän eturengas töksähteli huonon pyörätien kuoppiin. Selvisin siitäkin nostalgisesta matkasta kuitenkin ongelmitta. 

Kesti vähän aikaa, että uskalsin alkaa kulkea pyörällä nykyisen työpaikkani työmatkoja. Pian nykyisessä työpaikassani aloitettuani luin sanomalehdestä, että asuinalueellani sattuu todella paljon pyörävarkauksia jatkuvasti. Pyöriä varastetaan, vaikka ne olisi lukittu sekä renkaasta että rungosta telineeseen kiinni. Juttua varten haastatellulta ihmiseltä oli varastettu useampi pyörä lyhyen ajan sisään. Ajattelin, että en voi tuoda pyörää työpaikkani pihaan. 

Sitten ajattelin, että ehkä juna-asema, josta lehdessä puhuttiin, on eri asia kuin työpaikkani piha. Työpaikkani edustalla on aina valtava määrä pyöriä. Minun pyöräni on siellä vanhimpia ja halvimpia. 

Aloin ajaa pyörällä töihin ja lukitsin sen eturenkaasta telineeseen. 

Tein niin yli neljä vuotta. 

Aina välillä mietin, voisiko joku varastaa pyörän, ja aina tulin siihen tulokseen, että ei, se on niin vanha, ei sillä ole mitään jälleenmyyntiarvoa. Ei etenkään verrattuna kaikkiin niihin pyöriin, joiden joukossa se on. 

Viime torstaina töissä mietin, että tänä iltana menen kahvakuulatunnille. Sain viestin siitä, että uusi passini on saapunut noudettavaksi, ja ajattelin, että en voi hakea passia heti, koska minulla ei ole vanhaa passia mukana, mutta haenpa passin sitten samalla reissulla, kun käyn kahvakuulatunnilla. Mietin, että pyörään pitää laittaa etuvalo, koska siihen aikaan illasta on jo säkkipimeää. Lamppu oli tarkoitus laittaa jo edellisenä päivänä, mutta en ollut muistanut. Ärsytti, että pitää laittaa lamppu, ärsytti, että en ollut muistanut sitä edellisenä päivänä ja ärsytti, että sitten pitää taas miettiä, irrotanko lampun joka kerta ja laitan sen taskuun, varastaako joku lampun pyörästä. 

Se torstai osoittautui myös rasittavaksi työpäiväksi. Iltapäivän kokous venyi. Koin, että yksi työkaveri aukoi mulle päätään niin paljon ja niin turhasta asiasta, että teki mieli jo ärjäistä takaisin oikein kunnolla. Kun olin lähdössä, toinen työkaveri tuli solkottamaan jotakin, aloittaen lauseen sanoilla "ootpa lähdössä tai et, niin mä kysyn sulta nyt tätä asiaa". Ärtymyskynnys oli reippaasti ylittynyt, kun viimein lähdin töistä. Huokaisin mielessäni helpotuksesta, kun vihdoin pääsin työpaikan ovesta ulos. Kaivoin avaimia ja kävelin pyörääni kohti. 

Paitsi että siinä, mihin olin pyöräni jättänyt, ei ollutkaan pyörääni. Telineessä oli jonkun toisen pyörä, mikä kaukaa katsoen oli hiukan muistuttanut minun pyörääni. Telineessä oli myös muita pyöriä. Minun pyörääni ei ollut. 

Pidin selvänä, että en vain näe pyörääni. Stressi tekee usein vaikeaksi havaita itsestään selviä asioita. 

Kävin pyörätelineen pyörät läpi moneen kertaan. 

Lopulta soitin kumppanilleni ja sanoin, että pyöräni ei ole täällä, missä sen pitäisi olla. Jokin osa minusta toivoi, että sille olisi looginen selitys. Jos vaikka kumppanini on jostain syystä hakenut pyörän. Ei ole mitään järkeä siinä, että hän olisi sen hakenut, mutta jospa hän vaikka olisi hakenut sen. 

Jouduin kuitenkin alistumaan siihen, että kumppaninikaan ei tiennyt pyörästäni yhtään enempää. Kävin pyörätelineen vielä kerran läpi ja lähdin sitten kävelemään kotiin. Päässäni takoi vain yksi ajatus: 

tämä ei voi tapahtua minulle. 

On kummallista, että vaikka olen tietoinen pyörävarkauksien yleisyydestä, enkä näe mitään syytä sille, miksi se ei voisi tapahtua myös minulle, sitä oli vaikea uskoa. Koko kotimatkan ajattelin, että jostain se pyörä vielä putkahtaa. Tälle on joku viaton selitys. 

Naputtelin rikosilmoituksen poliisin verkkopalvelussa samalla, kun kävelin kotiin. Tiesin, että siitä ei ole hyötyä, mutta niin ohjeistetaan tekemään. 

Kumppanini laittoi pyörän tiedot toiseen Facebook-ryhmään ja minä varmuuden vuoksi vielä toiseen. 

En mennyt kahvakuulatunnille, koska kiinnostus lähteä kävellen sinne oli miinus sata. 

Illalla iski hirveä suru siitä, että mummin pyörä, jonka kanssa minulla on niin monta hyvää muistoa, on viety minulta. En tiennyt, että polkupyörä voi olla rakas, mutta ilmeisesti se voi olla. 

Yritin ajatella vaikka mitä. Yritin ajatella, että tämä ei ole iso asia. Pyöriä saa uusia. Mummin muisto ei ole sidottu siihen pyörään, minulla on kaikki muistoni mummista myös ilman sitä pyörää. Tästä on nyt vain päästävä yli. Paljon pahempaakin olisi voinut sattua. Paljon arvokkaampiakin asioita olisi voitu varastaa, sellaista, mistä ihan oikeasti ei pääsisi yli tai olisi ainakin todella paljon vaikeampi päästä yli. 

Asiasta on silti vaikea päästä yli. Odottelen edelleen, että murhe ja vitutus helpottaisi edes vähän. 

Perjantaiaamuna teki mieli soittaa esimiehelle, että en tule töihin. Se, että minun pitäisi rämpiä töihin, kun pyörä on pöllitty, tuntuu viimeiseltä pisaralta viime aikojen tapahtumiin työrintamalla. Kamelin selkä on katkennut. 

Raahaudun silti töihin, tietenkin. 

Ajattelen, että jos mummini olisi ollut hengissä ja näkemässä tilanteen, hän olisi ottanut pyörävarkaan juosten kiinni ja mättänyt turpaan. 

Ajattelen, että pyörävaras saa olla varuillaan. Hän ei tiedä, kenen pyörän tuli ottaneeksi. Mummini hengen kosto tulee olemaan hirmuinen. 

Viikko 37: Oi katsokaa, Finlandiaa

 Tällä viikolla olin yhdeksän vuoden tauon jälkeen Finlandia-maratonilla. 

Tämän blogipostauksen otsikko viittaa Pasin ja Anssin "Finlandia"-nimiseen kappaleeseen. Nykyisin usein kuullessani Finlandia-sanan päässäni alkaa soida tuon biisin kertosäe: "Oi katsokaaa, Finlandiaaaa..." Sillä ei siis oikeastaan ole mitään tekemistä Finlandia Marathonin kanssa. 

Olen juossut Finlandia Marathoneja neljänä perättäisenä vuonna ollessani opiskelija. Juoksin niitä siksi, koska kyseinen tapahtuma järjestettiin opiskelukaupungissani. Osallistumismaksusta sai myös opiskelija-alennuksen. Ensimmäisellä osallistumiskerralla mieleen jäi, että tapahtuma oli hyvin järjestetty ja reitti oli mukava, joten miksikäs en olisi mennyt uudestaan. Ja uudestaan. 

Sitten väliin tuli muuta, ja sitten muutin kauas. 

Miksi nyt sitten tänä vuonna, kaikkien näiden vuosien jälkeen?

Siksi, että kumppanini sai alkuvuodesta päähänsä, että hänkin haluaa kokeilla maratonin juoksemista. 

Suhtauduin ajatukseen hieman skeptisesti, mutta oli siinä jotain innostavaakin. Tuntui kivalta ajatukselta, että juoksisimme vaikka yhdessä maratonin. Lupasin, että jos hän haluaa juosta, minä voin maksaa osallistumismaksun. Teimme niin. 

Aloitimme miettimällä, missä tuo kumppanini ensimmäinen maraton kannattaisi juosta. Aluksi ajattelin Helsinki City Marathonia, jossa olen itse aikoinaan juossut ensimmäisen maratonini. Se on suuri ja hieno tapahtuma, jossa on ainutlaatuinen tunnelma, ja jokaiselle maratonin juoksijalle soisi sen tunnelman, ja esimerkiksi maaliin tulon olympiastadionille. 

Helsinki City Marathon -tapahtumaan on kuitenkin hankala päästä autolla. Kumppanini haluaa ajaa autolla joka paikkaan ja joka paikasta pois, joten en nähnyt meitä sompailemassa julkisilla pääkaupunkiseudulla maratonin jälkeen ja ennen sitä. Lisäksi Helsinki on vähän hankala kannustajille: kannustajien pitää tarkkailla tilannetta koko ajan ja juosta pää kolmantena jalkana, jos he haluavat päästä joihinkin kohtiin kannustettavaansa katsomaan. Kannustajilla ja tukijoukoilla on mielestäni ensiarvoinen merkitys, aina ja kaikille, mutta erityisesti ensimmäisen maratonin juoksijalle. 

Helsingin jälkeen hyvänä kakkosena mieleeni tuli Finlandia: se on siinä määrin suuri tapahtuma, että siellä näkee koko ajan muita juoksijoita, siellä on reitin varrella livebändejä, siellä on aina ollut hyvät järjestelyt, hyvä huolto, hyvä liikenteenohjaus, hyvät eväät maaliintulon jälkeen. Lisäksi reitti on kaunis ja tasainen. Sanoin kumppanilleni, että suosittelen sitä. Hän päätyi valitsemaan sen. 

Tällä viikolla lähdimme siis yhdessä Finlandia Marathonille. 

Kun maraton on alkanut lähestyä, olen ollut enenevissä määrin sitä mieltä, että tämä ei ollutkaan hyvä juttu. 

Vaikka itselleni maraton oli jo kolmaskymmenesviides, olen silti edelleen todella epävarma omasta juoksusuorituksestani. Olisi kiva juosta yhdessä, mutta en tiedä, olenko vielä sellaisessa maratonuran vaiheessa, jossa pystyisi tarvittavalla tavalla tukemaan ja tsemppaamaan toista ensimmäisellä maratonillaan. Oma suoritus vaatii liikaa keskittymistä, en ehkä pystykään olemaan toiselle ainakaan kunnollinen juoksukumppani, vaikka kuinka haluaisin. 

Lisäksi kuluneet viikot ovat olleet muistakin syistä siinä määrin stressaavia, että elimistö on alkanut kapinoida erilaisilla, voimakkaillakin oireilla. Aiemmasta kokemuksestani tiedän, että nämä ovat oireita, joilla elimistö reagoi stressiin, eikä niistä siten tarvitse olla erityisen huolissaan. Koskaan ei voi kuitenkaan olla varma. Mietin vielä viimeisenä päivänä ennen maratonia, pitäisikö se jättää väliin. Tunsin itseni fyysisesti heikoksi ja huonokuntoiseksi. Jokin osa minusta toivoi, että tähän väliin tulisi jotain sellaista, että maratonille meno olisi pakko perua. Stressi tuntui jotenkin liialliselta: sen lisäksi, että jännitin omaa osallistumistani tavanomaiseen tapaan, jännitin hirveästi myös kumppanini puolesta - ja yritin olla näyttämättä sitä. Koin jonkinlaista hirveää vastuuta ja pelkoa siitä, että jos jotain kamalaa tapahtuu, se on minun syyni. Samaan aikaan yritin edes vähän huolehtia siitä, että kumppanini saa sen tuen, mitä hän ensikertalaisena tarvitsee. 

Mitään syytä perua ei ilmaantunut, ja lähdimme sitten.

Viime aikojen pitkittynyt stressi eri asioista on tuonut mukanaan lukuisten haittavaikutuksien lisäksi myös uudenlaista tyyneyttä tai välinpitämättömyyttä epävarmojen ja hallitsemattomien tilanteiden edessä. Ei voi tietää, pitää katsoa miten se menee. Pitää yrittää, ja katsoa, mihin se johtaa. Voi olla, että kaikki menee päin helvettiä, tai sitten ei. 

Maraton alkoi tuttuun tapaan ennen lähtölaukausta kajautetulla Finlandia-hymnillä. Meni kylmät väreet. Ei ole hienompaa tapaa aloittaa maratonia. 

Lähdimme juoksemaan yhdessä. Halusin juosta rauhallisesti, koska mukana oli pelkoa siitä, että edellisten päivien erilaiset fyysiset oireet olisivatkin jotain muuta kuin stressiä. Kumppanini juoksi kanssani, ja senkin takia halusin juosta rauhallisesti. Otetaan ainakin aluksi ihan rauhassa. 

Reitti oli muuttunut hieman sen jälkeen, kun olen viimeksi juossut sen. Reitti kulki samassa ympäristössä, ja siellä oli paljon tuttuja elementtejä, mutta nyt juostiinkin neljä kertaa sama kierros. En muista tarkkaan, miten reitti meni ennen vanhaan, mutta kierroksia oli vähemmän kuin neljä ja kierrokset olivat pidempiä. Mäennyppylöitä oli yhden kierroksen aikana nyt ehkä kolme, kun silloin joskus kierroksella oli tasan yksi nousu. Reitti oli onneksi kuitenkin edelleen valtaosin tasainen. 

Juoksimme ensimmäisen kierroksen yhdessä. Sitten kumppanini totesi haluavansa juosta hitaammin. Olin luullut, että juoksemme hitaasti, ja totesin mielessäni, että en ehkä pysty tästä enää hidastamaan tahtia, ellen hidasta kävelyksi asti, mikä ei käy. Vähän aikaa asiaa mietittyämme päätimme, että juoksemme omaan tahtiin. 

Tähän asiaan liittyy kivulias muisto omalta ensimmäiseltä maratoniltani kauan sitten. Lähdin tuonne maratonille äitini kanssa. Olin aina kantanut huolta äitini maratoneista, ja ensimmäisellä yhteisellä maratonillamme olin ajatellut, että nyt minun ei tarvitse olla huolissani. Olimme vitsailleet, että tarvittaessa minä vaikka työnnän äitini rattaissa maaliin. Silloin kävi kuitenkin niin, että äitini keskeytti maratonin, ja minä juoksin yksin noin puolet ensimmäisestä maratonistani. Itkin koko loppumatkan silloin, koska minulla oli voimakas tunne, että minun olisi pitänyt pystyä tekemään jotain, jotta äiti olisi päässyt maaliin - ja ainakaan en olisi halunnut kokea sitä, että minä juoksen yksin siihenastisen elämäni pisimmän matkan tietämättä, mikä äidin kunto on. Sattui vielä niinkin, että monen yhteensattuman seurauksena kukaan ei tullut minua vastaan maalialueelle, kun tulin ensimmäiseltä maratoniltani maaliin, ja päättelin mielessäni, että sen täytyy johtua siitä, että äidille on sattunut jotain kamalaa, kyllähän joku muuten olisi tullut minua vastaan. Vuosien ajan aina, kun joku kysyi minulta, millainen ensimmäinen maratonini oli, en halunnut puhua siitä. Edelleen muistan ensimmäisestä maratonistani lähinnä sen, että itkin melkein koko matkan, mutta itku ei johtunut juoksemisesta, enkä oikeastaan ajatellut mitään omasta juoksusuorituksestani koko matkan aikana. Vuosien jälkeen pystyn kertomaan asiasta, mutta edelleenkään en muistele sitä millään tavalla mielelläni. 

Tämä muisto yritti kauhealla tavalla nostaa päätään, kun lähdin juoksemaan omaa tahtia Finlandia Marathonilla, ja kumppanini jäi tekemään omaa suoritusta. Kauhea syyllisyys, pelko, suru, huoli, ahdistus. Mistä? Kai siitä, että jos asiat olisivat mielestäni menneet kuten kuuluu, minun olisi pitänyt jotenkin huolehtia kumppanistani alkumetreiltä loppumetreille. Jouduin nieleskelemään itkua moneen kertaan. 

Lopulta mieleeni tuli kuitenkin jonkinlainen vastavoima. 

Ei ole kummankaan meistä etu, että juoksemme väkisin yhdessä. On kumppanilleni parempi, että hän saa juosta omaan tahtiin. Täällä hän ei kuitenkaan voi jäädä yksin, täällä on niin paljon muita juoksijoita, ja vanhempani ovat tarvittaessa katsomossa tukijoukoissa. Hän on aikuinen ihminen, joka osaa pitää huolta itsestään, hänelle on parempi juosta omaan tahtiin kuin minun tahtiini, ja minä en kuitenkaan loppumatkasta pystyisi olemaan hänen tukenaan niin paljon kuin hän ehkä tarvitsisi, koska energia menee omaan suoritukseen. 

Juoksun jälkeen puhuimme siitä, että meidän olisi ehkä kannattanut alun pitäen lähteä omaan tahtiin. Kumppanini oli sitä mieltä, että oli hyvä, että lähdimme ensimmäisen kierroksen jälkeen juoksemaan omaan tahtiin, ja ehkä olisimme voineet tehdä sen aiemmin - toisaalta hänelle jäi nyt loppumatkalle enemmän pelivaraa, koska hän oli juossut alun kovempaa kuin oli laskelmoinut. 

Tästä kokemuksesta oli siis ainakin sellainen hyöty, että pystyin vähän keskustelemaan kivuliaan menneisyysmuistoni kanssa. 

Ehkä toisten aikuisten ihmisten asiat eivät ainakaan kokonaisuudessaan ole pelkästään minun vastuullani. 

Ehkä minulla on oikeus juosta oma suoritus, joka kuitenkin joka tapauksessa on aina raskas itsensä ylitys, silloinkin, vaikka olisi päättänyt juosta rauhassa. 

Asiat menivät siltä osin kuin aiemman kokemukseni perusteella ajattelin ja toivoin, että viime aikojen fyysiset oireeni pysyivät kokonaan poissa maratonin ajan. 

Tässä tilanteessa myös näin itseni juoksijana hieman uudessa valossa. 

Kun maratoneja on takana kymmeniä, niihin ei liitykään enää pelkkää epävarmuutta ja epäuskoa omiin kykyihin. Mukana on jonkinlaista itsevarmuutta siitä, että tästä kyllä selviää. On löytynyt jonkinlainen oma rytmi, johon juostessa haluaa hakeutua, ja josta pystyy jossain määrin ehkä jopa nauttimaankin. Juokseminen voi olla myös stressinpurkukeino: tunsin, kuinka viime aikoina ylivoimaisilta tuntuneet muut asiat alkoivat sulaa reitin varrelle jonnekin kolmenkymmenen kilometrin kohdalle ja ajalle sen jälkeen. 

Pyysin katsomassa olleita vanhempiani pitämään ensisijaisesti huolta kumppanistani. Olin helpottunut kuullessani, että hän on vain viitisen minuuttia perässäni, eikä hänellä ole hätää. 

Viimeinen kierros meni yllättävän hyvin. Olen tottunut siihen, että viimeiset noin kymmenen kilometriä ovat erittäin tuskallisia. Nyt ne olivat vain melko tuskaisia. Ajattelin, että olisin ehkä pystynyt parempaankin.

Tulin maaliin, ja minut kuulutettiin puolimaratonilta maaliin tulleeksi. Kiitokset vain siitä. 

Maalissa sain kuulla, että kumppanini on nyt noin puoli tuntia jäljessäni, hän oli hidastanut vauhtia loppuvaiheessa, mutta on tulossa. 

Odottelimme, ja sieltähän hän tuli. Huoleni oli ollut turha. 

Illalla kilistelimme hänen hienolle ensimmäiselle maratonilleen. 

Tunnelmani tällä hetkellä: 

- Juoksukokemukseni oli hyvä. Juokseminen tuntui suhteellisen hyvältä. Juokseminen toimi jonkinlaisena stressinpurkukeinona. Kokemus myös auttoi käsittelemään menneisyyden ikävää muistoa. 

- Olin pettynyt aikaani, ja pettynyt itseeni siitä, että ajattelen aikaa. Järjellä tiedän, että jos haluaisin alkaa juosta parempia aikoja, minun pitäisi myös alkaa treenata tavoitteellisemmin - ja se on juuri sitä, mitä en missään nimessä halua. Juokseminen on aina ollut minulle stressinpurkukeino, en halua siitä yhtä stressin aihetta muiden joukkoon. Silti jostain tulee koko pään täyttävä ääni, joka huutaa, että olet huono, pystyisit parempaankin, jos vähän edes yrittäisit. Olet huono, huono, huono.

 - Olin iloinen, että kumppaninikin pääsi maaliin. Samana iltana hänen äitinsä myös ilmoitti, että eihän meidän juoksuajoissammekaan juuri ollut eroa. 

Tästäpä sitten katsomaan, kuinka paljon edessä on uusia huonouden kokemuksia, tai olisiko joskus jokin sellainen hetki, jossa voisi tuntea, että ei ole niin kauhean huono. 

Viikko 36: Pieniä ilon pisaroita

 Kuluneella viikolla päätin, että teen joka päivä jotain mukavaa. 

Tiesin etukäteen, että viikko tulee olemaan raskas ja kurja. Viikosta tuli paljon kurjempi kuin olisin osannut odottaa. En saanut tehtyä montaakaan niistä asioista, mitä olin suunnitellut tekeväni. Yritin kuitenkin tehdä tai huomata joka päivältä jotain. Luettelen nämä asiat tässä.

Maanantai

Olin töissä iltapäivän mukana osaamiskeskustelussa, jossa kartoitettiin meillä jo olevaa osaamista, alallamme tarvittavaa osaamista ja sitä, mitä osaamisaluetta lähtisimme seuraavaksi kehittämään ja miten. Moni ei ilmeisesti pidä tällaisista iltapäivistä. Minusta ne ovat yleensäkin ihan mukavia, mutta erityisesti nykyisessä työtilanteessani tuollainen iltapäivä oli ihanaa ja helpottavaa vaihtelua. 

Tiistai

Sain järjestettyä itselleni etätyöpäivän. Se tuli tarpeeseen ja oli hyvä tässä tilanteessa.

Keskiviikko

Raahauduin kirjaston henkilökunnan lukupiiriin. Tällaista lukupiiriä alettiin pitää vuosi sitten. Ideana on, että valitaan jokin maailmankirjallisuuden klassikkokirja, luetaan siitä aina joku sovittu osuus ja kokoonnutaan kerran kuussa keskustelemaan siitä kahvin äärelle. Kun joku kirja on luettu loppuun, valitaan seuraava klassikko ja luetaan sekin. Kun ideaa reilu vuosi sitten kehiteltiin ja halukkaita kyseltiin, ilmoittauduin heti innokkaana mukaan. Myöhemmin kuitenkin totesin, että en jaksakaan lähteä tähän mukaan, aina oli jotain, en saanut koiralle hoitajaa tai tapahtui jotain muuta. Nyt syksyn alussa oli valittu uusi kirja ja olin jo kauan etukäteen päättänyt, että nyt otan itseäni niskasta kiinni ja menen sinne lukupiiriin. Menin. En kyllä oikein viihtynyt siellä, ehkä, koska näinä aikoina on ollut vaikeutta viihtyä missään. En tiedä, menenkö enää toista kertaa. Mutta sainpa mentyä. Ei siis tarvitse kokea huonoa omaatuntoa siitä, että ei mene, vaikka on alun perin luvannut.

Torstai

Kävelylenkki illalla Sarvikalliolla. 

Perjantai

Kävelylenkki illalla Fjällbon puistossa. Oli kaunis ilta, käsittämättömän kaunis auringonlasku. En olisi uskonut, että enää syyskuun puolella voisi olla tällaisia iltoja. Aivan kuin joskus keväällä tai alkukesästä parhaaseen ja kukoistavimpaan aikaan. 

Lauantai

Sain viestin kummilapseni äidiltä ja kutsun tulla kyläilemään kummilapseni kotona. Mahtavaa!

Sunnuntai

Juoksulenkin jälkeen oli vähän aikaa parempi olo kuin kuluneena viikkona muina päivinä. 

Viikko 11: Avoimen ikkunan takana

 Etäkokous on loppumassa. 

Olen tuntenut kasvavaa ahdistusta koko kokouksen ajan. 

Tässä vaiheessa ajattelen, että en kohta kestä enää. 

Tuntuu siltä, että on jonkinlaisia vaikeuksia ymmärtää, mitä ihmiset kokouksessa puhuvat. 

Samalla viikolla toisessa kokouksessa koetan rauhoittaa hermojani neulomalla muiden puheenvuorojen aikana. 

Sydän hakkaa liian lujaa ja kädet tärisevät, vaikka siihen ei ole mitään syytä. 

Vatsaa korventelee niin pirusti, ilman että siihen on mitään syytä. 

Ärsytys, turhautuminen, ahdinko. 

Veljeni on kysynyt, voiko tulla käymään kahvilla töiden jälkeen. 

Tuona iltapäivänä ajattelen minulle hyvin tyypillisen ajatuksen: en millään jaksaisi enää mitään töiden jälkeen. Mutta samaan konkurssiinhan tämä nyt menee. Samaa sumua. 

Kun veljeni tulee, hän tuo minulle suklaarasian, lähestulkoon parhaita suklaita, mitä tiedän. Olen syönyt niitä viimeksi kai jouluna. En koskaan raaski ostaa niitä itselleni, koska rasiat ovat aika kalliita. 

Veljeni on ostanut pari rasiaa ja tuonut toisen minulle, koska hänellä itsellään "niitä ei tule syötyä" ja nehän menevät vanhaksi, jos niitä ei syö.

Minun taloudessani ne eivät pääse vanhenemaan. 

Veljeni sanoo jotain asuntoni parvesta, se on hänen mielestään hyvä tila. 

Ajattelen näitä sanoja monta päivää jälkikäteen. 

Viime aikoina kaikki aikoinaan hyvät ajatukset omasta asunnostani ovat yksi kerrallaan pudonneet pois. En ole nähnyt asunnossani enää mitään hyvää. Kadehdin kaikkia muita heidän asunnoistaan. Kadun päätöstä, jonka kolme ja puoli vuotta sitten tein tämän asunnon ostamisesta. 

Veljeni vierailun jälkeen näen asuntoni taas uusin silmin: oikeastaan tämä onkin hyvä asunto. Olenpa saanut hankittua itselleni hyvän kodin. 

Veljeni ollessa käymässä ajattelen myös, että on luojan lykky, että nyt ei tarvitse yrittää mitään. 

Tässä voi vain olla. Ei helvetti soikoon tarvitse miettiä, mitä kaikkea arvosteltavaa hän keksii asunnostani. En kuulu niihin, jotka hinkkaavat joka kolkan hammasharjalla. Perussiisteys riittää minulle. Kaikille se ei riitä. Nyt minun ei kuitenkaan tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa kaikista niistä asuntoni kolkista, joita en ole viimeisen päälle hinkannut. 

Myöhemmin samalla viikolla Aake Kalliala sanoo telkkarissa Maria Veitolalle kahvipöytää laittaessaan jotenkin niin, että "kyllä mä ruuanlaitosta tykkään, mutta tästä serveeraamisesta mä en tykkää". Serveeraamisella hän tarkoitti käsitykseni mukaan kaikennäköistä sellaista, mitä vieraita varten pitää laittaa. Oikeanlaiset lautaset ja kupit ja kipot ja servetit ja ties mitä. 

Ajattelen, että se on just näin. 

Kyllähän sitä kahvit ja tarjoilut voi laittaa, mutta ylimääräinen stressilastillinen tulee siitä kaikesta muusta. Kaikki asiat, mitkä vieraiden kanssa pitäisi huomioida. 

Veljeni ei ole vieras, hänen takiaan ei tarvitse serveerata, ei ainakaan niin, että stressikuorma tuntuu tuhannen kilon painoiselta.

Puhumme veljeni kanssa asuntolainojen koroista. 

Keskustelun jälkeen olen uudella tavalla toiveikas. 

Ehkä tilanne ei olekaan toivoton. 

Veljeni käynnin jälkeen ajattelen, kuin joku henkinen ovi olisi auennut. 

Mitä kaikkia kielikuvia sitä nyt onkaan. 

Näen mielessäni keväisen terassin ja sieltä virtaavan valon, ja nyt olen avannut henkisen terassin oven. 

Tai sitten olen ollut ikkunattomassa huoneessa, ja nyt siellä on ikkuna. 

Joku on joskus sanonut, että tällainen vaikutus on ihmisten kanssa puhumisella. Tämän takia pitää tavata ihmisiä ja puhua ihmisten kanssa. Jos ei tapaa eikä puhu kenenkään kanssa, jää jollain tavalla oman mielensä vangiksi. 

Ajattelen, että ainakaan minulle tämä yleisohje ei ole pätevä. 

On monia ihmisiä, joiden seurassa en koe oloni paranevan. 

On päinvastoin ihmisiä, joiden seuraan saatan liittyä hyväntuulisena, mutta joiden seurassa alan tuntea, että asiani ovat huonosti ja kaikkien muiden asiat ovat paremmin. 

On harvinaista, että ihmisen seura avaa mielessäni oven tai ikkunan. 

En kovin vakaasti usko siihen, että elämässä kaikella olisi tarkoitus tai että täällä olisi jotakin meiltä salattua mystiikkaa.

Tällaisina hetkinä se kuitenkin käy mielessäni. 

Se, että veljeni sattui juuri tällä viikolla tulemaan käymään, ja että voimme puhua hänen kanssaan ihan tavallisista asioista, oli juuri sitä, mitä tällä viikolla tarvitsin. Ehkä se tapahtui juuri nyt, koska sillä oli tarkoitus. 

Ikäkriisi

 Tänä vuonna täytin 30 vuotta. 

Tähän ikään liittyy jonkinlainen kriisi.

Kun lapsena täytin 10 vuotta, en ajatellut siitä muuta kuin että oli hienoa olla taas vuoden vanhempi. Vuosittainen vanheneminen oli hienoa siihen asti, kunnes täytti 18 vuotta. En ole kuulunut niihin, jotka odottivat täysi-ikäisyyttä ja juhlivat sitä. Täysi-ikäistyminen oli minulle aikanaan monien muiden asioiden tavoin ahdistuksen paikka: vastuu kaikesta lisääntyy ja minä pelkäsin ja koin, että en täytä aikuisuuden kriteerejä enkä koskaan pysty elämään elämää niin kuin aikuisen ihmisen pitäisi pystyä sitä elämään. 

Kun täytin 19 vuotta, minulle oli vavahduttava hetki ymmärtää, että seuraavana vuonna täytän 20 vuotta. 

20-vuotias kuulosti aika vanhalta, aikuiselta. Ajattelin, että täyttääkseni 20 minun on jo viimeistään pakko olla päässyt elämässä jonnekin. 

20-vuotiaana huomasin olevani aika samanlainen kuin siihen asti, enkä oikeastaan eronnut silloin ympärilläni olleista samanikäisistä. Kun 20 vuoden täyttäminen tapahtui, se ei sitten ollutkaan mikään kriisin paikka, vaan ihan tavallinen asia. 

30 vuoden täyttäminen on sen sijaan ollut jonkinlainen kriisin paikka. 

Olen elänyt aikuisen elämää vuosikymmenen. Olen ollut aika pitkään sellainen ihminen, joka asuu omillaan ja jonka pitää itse hoitaa asioitaan, ei ole huoltajia eikä holhoojia. Olen opiskellut, hakenut töitä ja työllistynyt. Olen myös jo elänyt verrattain pitkään vakaata elämänvaihetta, jossa ei enää tarvitse pyrkiä aktiivisesti jonnekin, opiskelemaan tai töihin tai parisuhteeseen tai mihinkään. 

Aika on muuttanut ihmisiä. Lapset ympärilläni ovat kasvaneet isoiksi. Kun olin noin parikymppinen, vähän sen alle ja vähän sen yli, ympärilläni oli useampi päiväkoti-ikäinen lapsi. Vietin heidän kanssaan aikaa, jouduin vahtimaan ja hoitamaan heitä. Kärsivällisyyteni oli koitoksella ja vannoin, että en halua ikinä omia lapsia. Vaihdoin vaippoja, passasin, leikin, pelasin, kielsin, komensin, vastasin kyselyikäisten kysymyksiin, puin, riisuin, luin ääneen, otin syliin, otin kiinni, otin kädestä, kestin meteliä, vahdin, pelkäsin, olin joskus onnellinenkin. Ajattelin, että tämä aika ei lopu ikinä. 

Nyt sen ajan lapset ovat teini-ikäisiä. Yksi ajaa kevarilla ja aloitti ammattikoulun, kaksi aloitti tänä syksynä yläasteen. Sydäntäni puristaa. 

En tiedä miksi. Ajan kulumisen ajatus on sietämätön. En kestä sitä, että asiat eivät pysy samanlaisina. En edes silloin, vaikka joskus tosissani tuskailin siitä, että tämä aika ei lopu koskaan, enkä kestä tätä enää.

Toisessa päässä ihmiset vanhenevat. Minua vanhemmista ihmisistä tulee koko ajan vanhempia ja vanhempia. Ja sitä vasta onkin sietämätöntä ajatella. Jokaisen ihmisen aika tulee joskus loppuun, ja on monia sellaisia ihmisiä, joiden menettämistä en kestä edes ajatella. 

Kaikki unelmani eivät ole toteutuneet. Olen kirjoittanut täällä blogissa monista asioista, joita olen halunnut tehdä ja joita sitten olen tehnyt. On yhtä aikaa valitettavaa ja onnellista, että kaikki unelmat eivät ole toteutuneet, paljon on toivottavasti vielä edessäkin. 

30-vuotiaana olen alkanut miettiä arvojani. Mitä haluan ja arvostan? Teenkö ja toiminko näiden arvojen mukaan? Jos huomaan ristiriitoja arvostusteni ja tekemisteni välillä, mitä minun pitäisi tehdä?

On ainakin yksi keskeinen asia, jonka suhteen olen pettynyt itseeni.

Arvostan menestystä ja elämässä eteenpäin menemistä. Jos olisin elänyt täysin arvostusteni mukaisesti, minun olisi pitänyt opiskella ja työskennellä kovemmin ja tehokkaammin. Minulla oli esimerkiksi yksi konkreettinen tavoite, jonka olisin halunnut saavuttaa ennen 30-vuotispäivää, mutta jota en ole saavuttanut vieläkään. 

Olisin halunnut menestyä paremmin kuin nyt olen menestynyt.

Tosin on mainittava, että mielestäni olen kyllä menestynyt oman elämäni mittapuulla ja omista lähtökohdistani ja koko elämänjanaa katsoen ihan hyvin. En loisteliaan hyvin, mutta kuitenkin kelvollisesti. 

Olen aika tylsä. Elän sellaista turvallista elämää, josta opiskeluaikana haaveilin ja jossain vaiheessa aloin jo ajatella, että en koskaan saa tätä. Vietän naurettavan ajan elämästäni töissä, vaikka todella tärkeät asiat ovat jossain muualla. Toistan päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen samat rutiinit. 

Toisaalta se on suurenmoinen lahja, jonka arvokkuutta kukaan sellainen ei ymmärrä, joka ei ole kokenut epävarmuutta ja tyhjyyttä. 

Vuosien jälkeen siinä alkaa kuitenkin tuntea myös tylsyyden, ja kysyy itseltään, tätäkö oikeasti haluan elämäni loppuun asti. 

Ikä ei ole hyve. Monet ympärilläni olevat ihmiset, esimerkiksi useimmat työkaverini, ovat minua vanhempia. Sen vuoksi he nauravat minut pihalle heti, jos sanon sanankin ikäkriisistäni. Tosiasia on kuitenkin se, että 30-vuotias alkaa olla jo liian vanha moneen. Ei ole loputtomiin mahdollista vaihtaa elämänsä suuntaa, opiskella uusia tutkintoja, vaihtaa työpaikkaa. 30-vuotiasta sinkkua ihmetellään (onneksi en enää joudu vastailemaan ihmisten tungetteleviin kysymyksiin tästä aiheesta) ja viimeistään 30-vuotiaalta naiselta odotetaan äitiyslomalle jääntiä (tämä on nykyisin se alue, josta minulle esitellään tungettelevia kysymyksiä). Ryppyjä on jo, urheilusuoritukset huononevat, aineenvaihdunta hidastuu ja kiloja karttuu. Lasten ja nuorten silmissä +30-vuotias on ikäloppu.

Iän vuoksi ei myöskään enää saa asioita anteeksi, eikä siitä saa bonuspisteitä. Kukaan ei ajattele, että "no, sinä olet niin nuori, ettei sinun vielä tarvitsekaan..." tai että "hyvänen aika, noin nuori ja pystyy jo tuollaiseen!" Kolmenkymmenen rajapyykin ylitettyään on pelkästään aikuinen, joka tekee tai on tekemättä asioita, ilman armoa tai erityismainintoja. 

Toisaalta on todettava, että ikä on auttanut joissakin asioissa. Enää en pelkää hoitaa asioita, kuten 20-vuotiaana pelkäsin. Puhelinsoitot virallisiin paikkoihin ja ihmiskontakteja sisältävien asioiden hoitaminen ovat nykyään tavallisia rutiineja, eivät paniikkikohtauksen paikkoja. Pystyn tekemään arkisella otteella asioita, joihin en olisi 20-vuotiaana uskonut pystyväni, kuten vetämään kokouksia ja johtamaan puhetta jossain tuntemattomienkin ihmisten porukassa. Tässä on myös kääntöpuoli: asiat eivät toisaalta tunnu enää niin ahdistavilta, mutta eivät monet asiat enää tunnu niin hienoiltakaan, kuin kymmenisen vuotta sitten. 

Nämä ovat yksiä syitä siihen, miksi juuri tänä vuonna päädyin hyppäämään lentokoneesta. 

Kukin rakentakoon tulkintansa siihen, miten nämä asiat liittyvät toisiinsa. Minäkään en oikein tiedä, mutta näen kuitenkin selkeän symbolisen yhteyden. 

 

Luojalle kiitos, on taas maaliskuu

 Kaikki blogiani aiemminkin lukeneet voivat aistia otsikossa hienoista ironiaa.

Maaliskuu - aika, jota vihaan kuin jotkut muut ihmiset kaamosaikaa. 

Maaliskuussa kevään lupaus on jo seuraavassa hetkessä katastrofaalinen lumimyrsky. Maaliskuussa rämmitään suojalumikinoksissa tai kuralätäköissä. On valoisaa, jotta voi nähdä talvesta kevääseen sulavan maailman rumuuden. Kauneinkin auringonpaiste on jollain tavalla pahaenteistä. Talvi on kestänyt pitkään, mutta kesään on vielä pitkä matka. 

Koronaa on kestänyt vuoden. 

Vuosi sitten ajattelin, että tämä kestää ehkä puoli vuotta. Että tämän vuoden kesänä voi elää jo normaalia elämää. 

Sen sijaan korona on ryöpsähtänyt uuteen nousuun maaliskuun vuosipäivän kunniaksi. 

Olin odottanut yhtä tiettyä teatteriesitystä Kansallisteatterissa kauan, ja varannut liput ja lomapäivän hyvissä ajoin, mutta enpä nyt sitten pääsekään minnekään. 

En voi suunnitella pyöreitä syntymäpäiväjuhliani enkä elämäni ensimmäistä pitkää kesälomaa. Tai voinhan toki suunnitella, mitä voisin kotona tehdä. 

No, kaikki sympatiani ovat edelleen sellaisten ihmisten puolella, joiden elämän todella ainutkertaiset hetket korona on pilannut, mainittakoon nyt vaikka ylioppilasjuhlat, häät ja läheisen ihmisen tapaamisen ennen tämän kuolemaa. 

Maaliskuun kurjuuden kunniaksi nostan esiin muutamia positiivisia asioita viime ajoilta. 

Pirjo Heikkilä lukee vanhoja kirjoja Radio Playssa: https://radioplay.fi/podcast/pirjo-heikkila-lukee-vanhoja-kirjoja/

Pirjo Heikkilä on yksi ehdottomasti suosikkijulkkiksistani. En muutoin syty ollenkaan äänikirjojen kuuntelulle tai ylipäätään minkään monologien kuunteluille esimerkiksi automatkoilla, mutta Pirjo Heikkilä onnistui ilahduttamaan vilpittömästi. Huomasin juttelevani hänen kanssaan, innostuvani välillä kommentoimaan. Se oli osin vähän noloa. Suosikkijaksoni oli Nuoren Wertherin kärsimykset, jonka yhteydessä Heikkilä pui muun muassa nettivihaa, ja minä komppasin täysillä.

Ostin uudet verhot. Verhoni olivat kolme vuotta vanhat, hätätilanteessa ostetut. Ne olivat sellaiset harmaat, jokaiseen sisustukseen sopivat. 

Ne olivat myös tylsät. 

Joulun alla katselin ympärilleni asunnossani ja ihmettelin, mitä on tapahtunut ennen niin siniselle kodilleni. Vuosien ajan sininen väri hyppäsi kotoani ensimmäiseksi vieraiden silmille, mutta nykyinen kotini on neutraalin vaaleanharmaa. Ehkä jollain tavalla tyylikäs, mutta pidemmän päälle tylsä. 

Koska kirkkaat värit edistävät onnellisuutta tutkitusti, päätin määrätietoisesti lähteä etsimään kirkkaita värejä. 

Kirkasväristen verhojen löytäminen oli työn ja tuskan takana. Ramppasin läpi sen seitsemän kauppaa ja verkkokauppaa, mutta jokainen verhohylly tarjoili vain vaaleaa, harmaata ja tummaa. 

Lopulta yhdestä kaupasta löytyi juuri se mitä halusin: turkoosit verhot.

Ostin ne, ja ripustin, ja sitten vasta huomasin, että ne olivat elämäni ensimmäiset itse ostetut verhot. Äiti on ostanut kaikki edelliset. 

Merkitseekö tämä aikuisuutta vai ehkä jo keski-ikäisyyden lähestymistä?

Menin töihin kirkkaankeltaisessa paidassa ja huomasin, että työkavereita on naurettavan helppo ilahduttaa. Sain kolme tai neljä kommenttia siitä, että lumimyräkän keskellä tuntuu, kuin kevät olisi tullut, kun näkee minun paitani. 

Asiat ovat hyvin. Olen onnellinen jokaisena hetkenä, jona pelkäämäni huonot uutiset eivät ole vielä tulleet. Kun kukaan ei ole vielä sairastunut vakavasti tai kuollut. Olen etuoikeutetussa asemassa työni ja ihmissuhteideni osalta. Tavallinen arki on etuoikeus, ja erityinen etuoikeus on se, jos arkeen saa ripoteltua edes pieniä valon ja värin hiukkasia. 

Tuusulanjärven kärsimysnäytelmä

 Pitkästä aikaa haluan kirjoittaa vanhan kunnon maratonpostauksen. Olkaa hyvät.

Jo viime vuoden puolella aloin odotella kotiseudullani syntymäpäivänäni juostavaa maratonia. Näin liikuttuneena mielessäni, miten juoksen samoissa maisemissa, joissa äitini ja äitini äiti ovat asuneet, ja että juoksen kahdennenkymmenennenyhdeksännen maratonini kahdentenakymmenentenäyhdeksäntenä syntymäpäivänäni. 

Niin ei käynyt, kiitos koronan. 

Ei kuitenkaan toteutunut myöskään se pelkoni, että maraton jätettäisiin tältä vuodelta väliin kokonaan. Sen sijaan se siirrettiin elokuulle. Ilmoittauduin siis sinne. 

Vajaata viikkoa ennen maratonia ajattelin, että "ihanaa, ihan kohta pääsen juoksemaan sen odottamani maratonin". Minulle harvinaiseen tapaan nautin ajatuksesta ja ihmettelin, miksi en jännitä sitä, kuten yleensä. 

Muutamaa päivää ennen maratonia aloinkin sitten jännittää ja kunnolla. 

Pari päivää ennen maratonia ilma lämpeni ja pysähtyi paikalleen. Maratonia edeltävänä iltana tutkailin säätilaa huolestuneena. Kuumassa ei ole hyvä juosta. En koskaan lähde harjoituslenkeille liian kuumassa. Kylmässä vielä pystyy juoksemaan, mutta kuumuus on kaikkein pahin. 

Yritin heikosti lohduttautua sillä, että ei sentään ole luvassa ukkosmyrskyä. Kaikki muut säät vielä menettelevät, mutta ukkosta pelkään, enkä halua olla ukkosella ulkona. Lisäksi ajattelin, että olen ennenkin selvinnyt maratoneista kuumassa säässä. Muistan esimerkiksi elämäni toisen maratonin Helsingissä olleen painostavan kuuma, ukkosta enteilevä seisova ilma, ja että jalkani, jotka yleensä eivät kranppaa, meinasivat silloin krampata. 

Ja loppujen lopuksi, mikä on tullakseen, se tulee. En peru maratonille osallistumistani säätilan vuoksi. Täytyy vain yrittää, ja katsoa, mihin se johtaa. 

Maratonpäivän aamuna liikutuin kyyneliin saadessani kaksi tsemppiviestiä maratonille. 

Kävin hakemassa juoksunumeron ja ajattelin, että ilma on liian lämmin edes ulkona olemiseen, saati sitten juoksemiseen. 

Mutta edelleen, mikä on tullakseen, tulee. Jos on tarkoitettu, että selviän siitä, selviän siitä.

Lähtöpaikalla oli vain vähän porukkaa. Järkevät ihmiset olivat lähteneet ”hitaampien juoksijoiden lähdössä” tuntia ennen varsinaista lähtöä. Itse olin lähdössä varsinaisessa lähdössä ensinnäkin siksi, koska luulin, että siinä olisi enemmän porukkaa ja sitä myöten pienempi eksymisen riski. Toisekseen ensimmäisen lähdön juoksijat olivat joutuneet huolehtimaan huollostaan itse ensimmäisen juoksutunnin ajan, enkä halunnut sitä.

Varsinaisessa lähdössä oli kuitenkin niin vähän porukkaa, että eksymisen riski oli ihan samanlainen kuin monta kertaa ennenkin.

No, en kuitenkaan ollut ainut juoksija.

Lähdin juoksemaan muiden perään.

Huomasin heti, että keli on liian kuuma, juuri sellainen, johon en ikinä lähtisi juoksulenkille. Alussa olin kuitenkin vielä positiivinen: jospa keli vaikka yhtäkkiä jäähtyisi, jospa tulisi sadekuuro, jospa tämä ei olekaan niin paha kuin pelkään.

Muutaman kilometrin jälkeen pääsin omaan juoksurytmiini, jonka olen hiljalleen löytänyt vuosien ja kymmenien maratonien myötä. En enää välittänyt siitä, missä muut juoksijat ovat. Päätin luottaa siihen, että tunnen nämä paikat ja täällä on hyvät opasteet.

Tuntui hyvältä kerrankin tuntea paikat ja maisemat, joissa juoksin maratonin. Juoksin samaa tietä, jota niin monet kerrat jo olen sekä juossut että pyöräillyt. Näin kulttuurinähtävyydet, joista olen kuullut ja lukenut ja joissa tänä vuonna ensimmäisiä kertoja olen myös vieraillut. Tiesin, missä olen, ja osasin paikantaa itseni. Tiesin, että en voi ainakaan ihan totaalisesti eksyä reitiltä, tiedän suurin piirtein, missä reitti menee enkä voi juosta ainakaan montaa kilometriä harhaan. Myös opasteet olivat valtaosin todella hyvät ja selkeät.

Olen juossut Tuusulanjärven ympäri ennen tätä neljästi: alaikäisenä olen juossut siellä elämäni ensimmäiset ja toistaiseksi viimeiset puolimaratontapahtumani. Kaksi kierrosta sisältävän täysmaratonin olen juossut aikaisemmin yhden kerran. Tällä kertaa kuitenkin vasta ensimmäisen kerran tietoisesti näin Tuusulanjärven. On mahdollista, että olen nähnyt sen ennenkin reitillä, mutta en ole tietoisesti katsonut sitä, eikä se ole jäänyt mieleeni: en ole oikein kunnolla sisäistänyt juoksevani järven lähellä. Nyt kuitenkin näin, että tuolla on Tuusulanjärvi, se järvi jonka ympäri nyt olen juoksemassa, ja aurinkoisella kelillä se on niin kaunis.

Kahdentoista kilometrin paikkeilla aloin saada tarpeekseni kuumassa juoksemisesta. Kaksitoista kilometriä on harjoituslenkkinä minulle niin sanottu ”perusmatka”, sen olen juossut vuosien ajan säässä kuin säässä ja tiedän selviäväni siitä, mutta nyt huomasin, että tällä säällä se alkoi olla maksimi.

Neljäntoista kilometrin kohdalla ajattelin ensimmäisen kerran vakavissani, että en ehkä selviä tästä. On liian kuuma, eikä yhtään varjopaikkaa. Pelkkiä pitkiä teitä ja aukeaa, johon aurinko porottaa estottomasti ja asfaltti polttaa. Tuulenvirekään ei käy, tai ainakaan se ei helpota. Tarvitsisin vähintäänkin jotakin, millä edes vähän viilentäisin itseäni, märän rätin tai jotakin, mutta sellaisia ei ole saatavilla.

Tiesin kammottavalla varmuudella, että neljäntoista kilometrin kohdalla ei pitäisi tuntua tältä. Nykyisin ajattelen, että puolimaraton sujuu minulta kevyesti, täysmaratonin vaikeudet alkavat vasta puolivälin jälkeen. Neljätoista kilometriä ei pitäisi tuntua vielä missään, eikä missään tapauksessa siltä, että maaliin ei ehkä selviä.

Päätin, että yritän väkisin kestää puoliväliin asti. Siihen on helppo lopettaa: jos ihan oikeasti tuntuu, että toiselle kierrokselle ei pysty lähtemään, en lähde.

Jollain ihmeellisellä tavalla pääsin puoliväliin, ensimmäisen kierroksen loppuun, ja huomasin siinä vaiheessa kellosta, että aikakin näytti siinä vaiheessa paremmalta kuin olin pelännyt. Päätin, että lähden yrittämään toista kierrosta. En tiedä, pystynkö siihen, mutta pakko on ainakin yrittää.

Ainut kohta, jossa juoksin harhaan, oli toiselle kierrokselle lähtemisen kohta. Juoksin puolivälin kohtaan ja lähdin toiselle kierrokselle. Tuli kohta, jossa en tiennyt, mihin suuntaan nyt pitää juosta. Kokeilin lähteä siihen suuntaan, joka tuntui loogiselta. Huomasin opastenuolen ja ajattelin, että ilmeisesti lähdin oikeaan suuntaan. Jatkoin juoksemista, ja yhtäkkiä huomasin lähestyväni uudestaan puolivälin kohtaa. Olin siis juossut ensimmäisen kierroksen opasteiden mukaan.

Ajattelin, että no ei tässä ole suurempaa hätää, siellä puolivälin kohdallahan on järjestäjiä ja huoltopisteen porukkaa. Voin kysyä niiltä neuvoa ja ne voivat opastaa, mihin pitää juosta.

Puolivälin kohdalla oli kyllä porukkaa, mutta kukaan niistä ei vastannut kysymyksiini. He ainoastaan ihmettelivät, miksi tulin uudestaan samaan paikkaan. Kun yritin kysyä, he kysyivät vastaan, että ”etkös sä juossut tästä jo, mitä sä taas siinä teet?” En jaksanut jäädä jankuttamaan heidän kanssaan, vaan lähdin uudestaan uudelle kierrokselle ja päätin katsoa tällä kertaa tarkemmin, mihin pitäisi mennä.

Tulin taas samaan kohtaan, missä viimeksi en tiennyt, mihin pitää lähteä, eikä asia ollut minulle sen selvempi nytkään. Katsoin joka suuntaan ja harkitsin taas lähteväni samaan suuntaan kuin viime yrityksellä, mutta onneksi muistin, että tuohon suuntaan yritin äsken ja se vei vain taakse päin. Ajattelin, että helvetti, tähänkö jäin nyt ympyrää juoksemaan.

Ainut minkä katsoin järkeväksi tehdä, oli pysähtyä paikalleen. Yritin sanoa itselleni, että tässä ei ole mitään syytä paniikkiin, nyt pitää vain rauhoittua ja miettiä vähän. Takaraivossani tykytti äskeisten huoltopisteiden ihmisten reaktiot ja omat kammottavat ajatukseni: miksi, miksi, miksi olen tällainen aivovammainen paska? Miksi aivoni eivät pysty samaan kuin muiden ihmisten aivot? Miksi en tiedä, mihin suuntaan tästä pitää juosta? Miksi helvetissä eksyn joka maratonilla, jolla joku ei ole mukana opastamassa? Ekstranoloa tietysti oli, että tiesin tarkalleen, missä paikassa olin: se oli paikka, jonka ohi kävelen tai pyöräilen joka ikinen arkipäivä, ihan työpaikkani vieressä, kotini lähellä. Mutta ei se auttanut yhtään hahmottamaan maratonreittiä siinä tilanteessa.

Pahimmalla epätoivon hetkellä näin tutun asuntoauton ja lähdin helpotuksesta huutaen syöksymään sitä kohti. Luojan kiitos.

Auto pysähtyi keskelle tietä ja isäni kurottui ikkunasta huutamaan ohjeita.

”Sun pitää mennä tolle toiselle puolelle tietä ja sen jälkeen kääntyä tonne oikeelle!”

Katsoin toiselle puolelle tietä ja ajattelin, että no sitä en olisi kyllä ikinä tajunnut.

”No onpa aivan helvetin hyvin opastettu”, huusin kovaan ääneen, äänellä, jolla en ikinä kehtaisi huutaa muualla kuin maratonilla. Juoksin toiselle puolelle tietä ja sen jälkeen pysyin onnekseni reitillä loppuun asti.

Myöhemmin sain kuulla, että tässä kohdassa olisi kyllä pitänyt olla liikenteenohjaaja sanomassa, että olisi pitänyt ylittää tie, mutta hän ei vain sattunut olemaan siinä juuri silloin, kun minä tulin kohdalle. Eikä häntä näkynyt missään silloinkaan, kun tulin kohdalle toista kertaa ja jäin siihen ihmettelemään, mihin pitää mennä.

Suutuin tästä välikohtauksesta niin paljon, että sen voimalla sain juostua muutaman kilometrin vähän kevyemmin.

Juoksuiloani laimensi vähän lisää se, että pian puolivälin jälkeen minua vastaan pyöräili tapahtumanjärjestäjä, joka kysyi, osaanko reitin nyt, kun lähden jo toista kertaa samalle kierrokselle. Hän on liikenteenohjaaja, mutta hän ajatteli nyt lähteä pois, kun ei täällä ole enää oikein ketään.

Ajattelin, että no, johan tässä on tosiaan kaksi ja puoli tuntia kulunut. Kyllähän siinä ajassa normaalin ihmisen pitää pystyä täysmaraton juoksemaan, eikä liikenteenohjaajia sen jälkeen enää tarvita. Sanoin, että en kyllä pysty takaamaan, että osaan reitin, sillä juuri äskettäin juoksin harhaan. Liikenteenohaaja neuvoi, että ”seuraat vaan noita nuolia ja opasteita”. Ajattelin, että se oli kyllä paras kuulemani neuvo, sitä en olisi itse ikinä keksinyt.

Pian tämän jälkeen toinen järjestäjiin kuuluva tuli kysymään minulta, aionko tosiaan lähteä vielä toiselle kierrokselle.

Toinen kierros oli tuskien taival.

Tästä maratonista muodostui kamalin, rankin ja hirvein, minkä olen koskaan juossut.

Kuumuus ei helpottanut, se vain jatkui ja jatkui. Pienintäkään helpotusta siihen ei tullut. Aurinko jatkoi paahtamistaan, ei pienintäkään varjopaikkaa missään.

Vanhempani alkoivat tuoda minulle kylmään veteen kastettua pipoa ja tiskirättejä. Juoksin pipo päässä ja pyyhin räteillä naamaani, niskaani ja huoltopisteillä lähmääntyviä käsiä ja käsivarsia.

Useimmiten en kävele maratoneilla, yritän viimeiseen asti pitää yllä edes kaikkein hitainta ja kevyintä mahdollista hölkkää. Sisimmässäni tykyttää jokin sellainen pelko, että jos kävelen, niin saman tien luovutan ja keskeytän, se on lopun alkua. Minulla ei ole mitään terveydellisiä tai muita hyviä syitä kävellä välillä, joten kävelen vain jos ihan lopullisesti tuntuu, että nyt en pysty mihinkään muuhun. Jos olen kävellyt, olen yleensä kävellyt muutaman askeleen viimeisten kilometrien aikana.

Nyt kuitenkin toisen kierroksen aikana aloin säännönmukaisesti hidastaa kävelyyn. Ihan vain siksi, koska tuntui, että en enää pysty juoksemaan. On liian kuuma, on liian tuskaista, tuntuu kaikin tavoin liian pahalta.

On huoltopisteitä, mutta mikään määrä nestettä ja niitä ravinteita, jotka yleensä riittävät, eivät nyt riittäneet mihinkään. Vanhempani toivat juotavaa ja uudelleen kasteltua pipoa ja rättejä. Ajattelin, että nyt me kyllä vaihdetaan koronavirusta oikein huolella. Join kaiken minkä sain, eikä vatsani täyttynyt ollenkaan, vaikka yleensä mahassani alkaa hölskyä heti, jos erehdyn juomaan mukillisen liikaa helteisessä juoksutapahtumassa.

Olin suunnitellut asustukseni, kuten aina suunnittelen ennen maratontapahtumia. Yleensä en pidä itseäni kovin ulkonäkökeskeisenä ihmisenä, en nauti vaatteiden katselusta enkä ostelusta ja vedän töihin päälleni vaatteet, jotka käsiini saan. Maratontapahtumiin koetan kuitenkin vähän panostaa. Tällä kertaa päälläni oli ainaisten mustien juoksutrikoiden ja sinimustien lenkkareiden seurana lempiväriäni edustava, kirkkaansininen Helsinki City Marathon -paita ja paidan kanssa sävy sävyyn olevat juoksukat. Ajattelin, että koko tyyli oli menetetty, kun kiskoin märän pipon pääni suojaksi. Ajattelin, että kaikki ihmiset tuijottavat, ihmettelevät ja nauravat, kun juoksen se päässä, mutta ei sillä nyt enää ole väliä.

Olin varma, että en pääse maaliin. Olin varma, että vaikka kävelisin, konttaisin tai ryömisin väkisin maaliin, en ainakaan pääse sinne kuuden tunnin määräajassa, jossa maraton pitää suorittaa saadakseen mitalin. Minun pitäisi pystyä juoksemaan, mutta en vain pysty. Juoksen pieniä pätkiä, kävelen, pakotan itseni juoksemaan, kävelen.

Sain vähän lohtua, kun yksi liikenteenohjaaja sanoi ohi kävellessäni, että ”sun askelhan näyttää hyvältä”. Vastasin, että joo, olen tällainen hidas maratoonari. Hän sanoi, että ”mutta sä pääset maaliin”.

Huoltopisteiden henkilökunta oli myös hyvin ystävällistä.

Joku parivaljakko pyöräili ohitseni ja heidän ohi mentyään kuulin, miten toinen sanoi toiselle, että ”tää on kyllä varmasti rankka keli juosta”.

Vanhempani ajoivat koko toisen kierroksen autolla perässäni varmistamassa, että en enää juokse harhaan ja tuomassa uudelleen kasteltuja pipoja ja rättejä. Suurimman osan ajasta olin kiitollinen siitä, jossain vaiheessa hermostuin, koska ei nyt ihan joka mutkaan tarvitse pysähtyä kannustamaan.

Äiti käveli kanssani Järvenpään keskustassa ja huusin itkunsekaisesti, että en pääse maaliin enkä jaksa juosta. Siinäpä viattomat sivulliset Järvenpää Soi -festivaalikansa mukaanlukien sai nähdä, mitä maraton voi olla.

Asiaa ei helpottanut se, että toisella kierroksella en nähnyt yhtäkään muuta juoksijaa. Olin luullut, että tämä maratontapahtuma on sen verran suuri, että ainakin joitain muita näkisi koko maratonin ajan jossain, mutta tänä vuonna toisella kierroksella tuntui, kuin olisin ainut osallistuja. Sivulliset tuskin edes havaitsivat, että mitään juoksutapahtumaa olikaan. Kun ei näe muita juoksijoita, ei säily myöskään minkäänlainen kokonaiskuva: ei tajua sitä, että muillakin on ehkä vaikeuksia tai että näin pitkällä matkalla muillakin on erilaisia vaiheita. 

Yleensä saan vähän voimaa päästyäni 30 kilometriin. Yleensä siinä vaiheessa ajattelen, että tästä mä kyllä pääsen maaliin; kun olen tähän asti päässyt, niin kyllä pääsen maaliin.

Nyt en ajatellut niin. Kolmenkymmenen kilometrin kohdalla ja sen jälkeen olin yhtä varma kuin kauan aikaisemminkin, että tästä en selviä, tällä kertaa en selviä, en ainakaan määräajassa. Vaikka tiesin, että periaatteessa jäljellä oleva matka on lyhyt, tiesin myös, että tässä kuumuudessa se oli liian pitkä. Mikään tsemppaaminen, mikä normaalisti auttaisi, ei nyt auttanut.

Jälkikäteen olen ajatellut, että pahimpia ovat omat mieleen tunkevat ajatukset. Kun voimat ovat vähissä, mieli täyttyy aivan hirvittävästä epätoivosta. Ajattelin, että jokainen ihminen täällä varmasti ajattelee, että kylläpä toi on paska juoksija, miten se voikin juosta noin huonosti. Ajattelin, että varmasti kaikki jälkikäteen kysyvät, että miten ihmeessä sä nyt juoksit noin huonosti, yleensähän sä oot juossut paljon paremmin. Kylläpä sä oot huono.

Ja ajattelin, että minä olen maailman huonoin juoksija, ja mun pitää lopettaa maratonien yrittäminen. Kaikki tämän vuoden maratonit ovat menneet huonosti. Kuntoni on huonontunut. Olen täysi paska, eikä musta ole yhtään mihinkään.

On kummallista, että vaikka pidän itsetuntoani heikkona, olen kuitenkin tähän mennessä pystynyt läpäisemään maratonit kaikista näistä kamalista ajatuksista huolimatta. Tässäkin tilanteessa pystyin aina lopulta pääsemään näistä ajatukisista irti, vaikka ne yrittivät tulla uudestaan ja uudestaan. Pystyin työntämään ne pois ja sanomaan itselleni, että nyt on vain keskityttävä juoksemiseen, eteenpäin menemiseen, askel kerrallaan, ei mihinkään muuhun.

Järjestäjät tulivat vajaata kymmentä kilometriä ennen maalia kysymään, miten menee, ja kehottamaan, että sano vaan, jos tarvit jotakin. Yksi heistä tuli vähäksi aikaa kanssani kävelemään, ja sanoi, että ”sä selviät kyllä tästä, kyllä sä pääset maaliin ihan määräajassa”. Se tuntui tosi hyvältä.

Tulin omiin lenkkimaisemiini ja oman kotini kohdalle, jo toista kertaa. Tiesin, että maaliin on enää lyhyt matka, mutta en tiennyt, selviänkö siitä.

Kun maaliin oli kymmenisen kilometriä jäljellä, onnistuin juoksemaan joitakin pidempiäkin pätkiä, ja jalkani alkoivat krampata. Ensimmäisen kerran elämässäni jalkani kramppasi niin, että jouduin sen takia lopettamaan juoksemisen vähäksi aikaa. Onneksi se kuitenkin meni kävelemällä ohi, ja pystyin jatkamaan juoksemista.

Tuntui oudolta juosta oman kodin ohi, nähdä naapuri postilaatikolla ja tietää, että maaliin on suurin piirtein sama matka, jonka kuljen joka arkipäivä. Arkipäivässäni se on pieni, lyhyenlyhyt vilahdus, joka ei tunnu missään. Nyt se oli matka, josta en tiennyt, selviänkö. Yleensä olen maratoneilla saanut voimaa ja ottanut loppukirin tietäessäni, että maaliin on enää lyhyt matka: nyt pari kilometriäkin tuntui aivan liian paljolta.

Saapuessani keskustaan, viimeiselle kilometrille ennen maalia, äiti hyppäsi autosta tielle ja lähti juoksemaan kanssani, tavallisissa vaatteissa, farkuissa ja sandaaleissa. Juoksimme torin läpi, jolla ihmiset istuivat syömässä jäätelöä. Ihmiset katsoivat ihmeissään, kun toinen tulee edellä hölkäten tavallisissa vaatteissa ja toinen henkihieverissä perässä. Yksi pikkulapsi nauliutui seuraamaan meitä, osoitti edellä juossutta äitiä ja kuulutti: ”toi voittaa!” Ajattelin, että nyt olen sitten elänyt tällaisenkin hetken. Toivottavasti aivan kamalan moni tuttu ei ole näkemässä.

Sain juostua melkein koko viimeisen kilometrin, mutta pari viimeistä ylämäkeä oli vielä pakko kävellä. Ajattelin, että tällaiset jyrkät ylämäet ovat varsin mukava lisä aivan maratonin loppuvaiheeseen tällaisena päivänä. Että vahingossakaan ihminen ei pääsisi liian helpolla livahtamaan maratonista läpi. Juoksin ja huusin alkukantaisesti.

Sitten tultiin viimeiseen mutkaan, ja ihmettelin, kuinka monta mutkaa vielä, missä helvetissä on maali.

Sitten näin sinisenä lepattavan ”Maali”-lipukkeen, naulitsin katseeni siihen ja lähdin juoksemaan sitä kohti.

”Juokse tonne iskän luokse”, äiti sanoi ihan samalla tavalla kuin elämäni ensimmäisissä juoksukilpailuissa kaksikymmentäkolme vuotta aikaisemmin, ja jättäytyi pois matkasta maalisuoralla. Juoksin sinisen lipukkeen luokse ja viime tingassa ymmärsin, että piti vielä osata tähdätä jalkansa sellaiselle korokkeelle, joka mittasi loppuajan. Useimmiten se on maalipaikalla sellainen leveä matto, mihin ei voi olla osumatta maaliin tullessa, mutta täällä siihen piti osata tähdätä.

Sitten se oli ohi.

Nykyisin olen aina pettynyt, jos olen juoksu on mielestäni mennyt huonosti, mutta tällä kertaa olin vain ja ainoastaan onnellinen. Juoksu oli mennyt ajallisesti todella huonosti, mutta olin ollut sataprosenttisen varma, että en selviä siitä, ja silti selvisin siitä. Ajattelin, että tätä tunnelmaa mikään ei voi pilata.

Tämä oli kertomus siitä, millainen oli elämäni kolmaskymmenes maraton.

Niin, että kyllä maaliin tulo oli juhlan paikka.

Kiitos maratonieni matkassa mukana olleille! <3

Pääsiäisiloa

Edellisen postaukseni aiheesta ei ole päästy eroon.
Tapahtumat on peruttu, juhlat on peruttu, julkiset tilat on suljettu. Toisaalla lomautetaan, toisaalla perutaan kesälomat.
Poikkeustila alkoi maaliskuussa. Se jatkui huhtikuuhun. Se jatkuu vappuun. Se jatkuu kesään ja sen yli. Se jatkuu ensi jouluun. Se jatkuu kolme vuotta.
Jatkuuko se vuosikymmeniä?
Jatkuuko se tästä eteenpäin aina?
Minäkeskeisen sometuttuni useita kertoja päivässä päivittyvien somejulkaisujen aihe pysyy ajasta aikaan samana. Aihe on edelleen "m i n ä, minä, minäminäminä".

Poikkeustilan luomat ajatuskulut muistuttivat mieleeni ajan muutama vuosi sitten. Vuoden mittaisen ajan, jolloin minulla ei ollut mitään kiinnekohtaa tässä maailmassa ja jokaisen perheen ulkopuolisen ja välillä sisäpuolisenkin ihmisen kohtaaminen tuntui vihollisen kohtaamiselta.

Asiat ovat muuttuneet siitä niin paljon, että tämän ajan tunnelma aiheutti oikeasti takauman.
Sen ajan ja tämän ajan epätoivossa ei periaatteessa ole mitään samaa, sillä tämä koskee koko ympäröivää maailmaa.
Jotain samaa niissä kuitenkin on, ja sen varjolla voin yrittää kurottaa kohti sitä epätoivoa, jota liikkuu niiden onneksi useiden ihmisten päässä, joiden maailmaan mahtuu muutakin kuin he itse.

Epätoivo on lamauttavaa. Se saa kysymään, mitä väliä millään on. Se saa kaiken näyttämään siltä, että loppua sille ei ikinä tule. Se saa rajaamaan elämää itsesuojeluvaistolla jonnekin todellisuuden tuolle puolen, jossa uutisia katsotaan korkeintaan kerran päivässä ja pahimmalta vain suljetaan silmät.

Itselleni epätoivo visualisoituu viruksen kuvaan, jota näinä aikoina ei voi välttyä näkemästä, jos avaa telkkarin.
Virukset ja bakteerit, piikikkäät pallot.
Olen aina tuntenut sydänjuuria myöten raastavaa kuvotusta, kun näen sellaisen kuvan. Ensimmäisen kerran näin sen yläasteaikana. Elin kauden, jona pesin käsiä aivan liikaa tietäen, että silti en voi suojautua niiltä.
Miljoona mikroskooppisen pientä kuvottavaa viruspalloa leijailee ympäriinsä ja pesiytyy iholle ja ui keuhkojen pehmeisiin pintoihin ja kaivautuu niihin. Viruspallopilvet leijuvat ympärillämme ja pompahtelevat joka paikassa. Tulen huonovointiseksi pelkästä ajatuksesta, aivan sama, kuinka pesen ja desinfioin.

Siksi, sen vuoksi,
tämä postaus on omistettu iloisille asioille.
Niille iloisille asioille, joita edelleen on, joita on koko ajan ollut, joita aina on, joita ainakin tähän mennessä jokaisessa tilanteessa on aina ollut.

Maaliskuussa, tämän kaiken alussa, ajoimme lempi-ihmiseni kanssa autolla moottoritiellä. Minä olin apukuskin paikalla. Ajoimme toisen auton rinnalle. Lempi-ihmiseni mainitsi, että viereisessä autossa on lapsi kyydissä. Kurotuin vaistomaisesti katsomaan, ja täsmälleen samaan aikaan viereisen auton takaikkunassa turvaistuimesta kurottuivat lapsen kasvot katsomaan meidän autoomme.
Ajoimme heidän ohitseen. Vilkutimme toisillemme, turvaistuimen matkustaja meille ja me hänelle.

Päivänä, jona Uudenmaan raja suljettiin, lempi-ihmiseni oli töissä rajan toisella puolen ja joutui siis ensimmäisten joukossa rajatilaan.
Samana iltapäivänä ns. anoppini soitti minulle kesken työpäiväni. En huomannut sitä ajoissa, sillä työpäivän aikana pidän useimmiten oman puhelimeni äänettömällä. Huomasin sen jälkijunassa ja pelästyin kamalasti, että nyt jotain on sattunut, ei tuo ihminen ole minulle koskaan soitellut työpäivinä. Tämän täytyy liittyä rajojen sulkuun, nyt se työmies on jossain rajalla pidätettynä ilman puhelinta ja minun pitää tehdä jotain.
Onneksi heti perään tuli selittävä viesti. Tärkeä asia oli: "tykkäätkö vihanneskeitosta?"
Vastasin "tykkään!" ja samana iltapäivänä sain syödäkseni vihanneskeittoa.

Samana iltapäivänä postilaatikkooni tuotiin kaksi suklaalevyä. Se sai minut pysähtymään yksittäisten ihmisten hyvien tekojen ihmeen äärelle.

Työterveys, jonka piiriin kuulun, on ohjeistanut ne tavanomaiset asiat liittyen käsien huolelliseen ja usein toistuvaan pesuun, oikeanlaiseen aivasteluun ja yskimiseen, matalan kynnyksen kotiin jäämiseen flunssaoireisena, etätöiden tekemiseen, turvavälien pitämiseen ja niin edelleen. Tällä viikolla työterveydestä tuli kaikille myös toinen ohjeistus. Se sisälsi muun muassa seuraavia osioita: muista pitää tauot myös etätyöpäivinä, katso tästä ohjeet ergonomiseen työskentelyyn, huolehdi, että työt jäävät työpisteelle ja vapaa-ajalla teet jotain sinulle mielekästä, vältä kaikkea ylimääräistä kuormitusta, käänny herkällä kynnyksellä esimiehen ja työterveyden puoleen, yhteystiedot eri tahoille löydät tästä.
Mielestäni jokaisen pitäisi saada tavanomaisen ohjeistuksen lisäksi myös tuo ohjeistus.

Pitkänäperjantaina tein vuoden ensimmäiset trampoliiniloikat.
Lankalauantaina teimme ensimmäisen pidemmän moottoripyöräajelun. Tuuli kovasti. Pidemmän päälle tuli kylmä. Pelkäsin henkeni edestä aina, kun vauhti oli yli 80 km / tunnissa.
Ajoimme yhdeltä Uudenmaan paikkakunnalta toiselle. Minun nykyisellä kotipaikkakunnallani, kulttuurielämyksistään tutulla rantatiellä tunsin ennenkokematonta onnellisuutta siitä, että tänne minä kuulun. En ikinä kokenut kuuluvani syntymäpaikkakunnalleni, jossa elin elämäni ensimmäiset 19 vuotta. En saavuttanut kuulumisen tunnetta myöskään opiskelupaikkakunnallani, jossa suoritin ammattiin pätevöittävät tutkintoni, sain ensimmäiset oman alan työpaikkani ja jossa asuin yli seitsemän vuotta. En ehtinyt kunnolla juurtua ensimmäiseen kuntaan, josta sain vakituisen työpaikan.
Nyt olen asunut kohta kymmenen kuukautta paikkakunnalla, josta päädyin myös ostamaan asunnon, ja moottoripyörän selässä tuuli korvissa ulvoen pääsiäisviikonloppuna ajattelin ensimmäistä kertaa, että tänne kuulun.

Viime viikonloppuna menimme suosikki-ihmiseni kanssa samanlaisiin takkeihin pukeutuneina tekemään halkotöitä, ja seuraavana päivänä siitä suosikki-ihmiseni, joka ennen tapaamistamme ei ollut ikinä kuullut Juha Itkosesta, tunnisti oma-aloitteisesti telkkarissa vilahtaneen Juha Itkosen. Ajattelin, että nämä asiat jäävät mieleeni suhteestamme keväältä 2020, jolloin jouduimme vallitsevan tilanteen vuoksi eristäytymään kaikista muista.

Myöhemmin haluan muistaa myös tietynlaisen rauhan.
Viitaten alussa mainitsemaani epätoivoon. Ajatukseni vuosia sitten ja ajatukseni nyt on epätoivon edessä sama.
Mitä voit tehdä, jos päätät olla sinnikäs? Vastaus: elää hetken kerrallaan.
Mitä voit tehdä, jos päätät olla olematta sinnikäs? Vastaus: elää hetken kerrallaan.

Tämä on aikaa, jona paljoakaan normaalin elämän asioista ei voi tehdä,
ja siten niitä ei myöskään tarvitse tehdä.
Tämä hetki on harvinaislaatuinen tilaisuus pysähtyä.
Elämä on nyt, se on tässä.

Toivon iloa ja terveyttä jokaisen pääsiäiseen ja sen jälkeiseen aikaan.

Maailmanlopun meininki

Maaliskuu, vuonna 2020 pahempana kuin koskaan.

Olen tottunut ajattelemaan, että maaliskuu on kuoleman kuukausi.
Tänä vuonna maaliskuu on kuitenkin tarjoillut ihmisille tilanteen, jonka kaltaista minä ja monet vuosikymmeniä vanhemmatkaan eivät ole koskaan kokeneet.

Tilanteen, jossa mistään ei enää uskalla vitsailla, koska kuluneiden viikkojen ja päivien sisällä jokainen vitsi on muuttuut kammottavalla tavalla todellisuudeksi.

Maaliskuun alussa nauroin katketakseni, kun työkaveri tokaisi, voikohan hän tässä tilanteessa lähteä Tampereelle koulutukseen. Toinen työkaveri kysyi työpaikkapalaverissa ulkomaanmatkakiellon jälkeen, saako kuitenkin lähteä vapaa-ajalla Turkuun bändin keikalle. Nauroin yhdessä työkavereiden kanssa miettiessäni, mitä hamstraisimme ruokakaupasta, että tämän tilanteen yli selvitään. Kerroin naureskellen, että isäni on aina huolehtinut, että meillä lapsilla on omille muutettuamme ollut vähintään säilykelihaa aina kaapissa. Vähintään yksi purkki sellaista ruokaa, mikä säilyy ja mitä voi syödä, jos sattuu tulemaan sellainen tilanne, että ei pääse kauppaan tai ei saa ostettua kaupasta ruokaa.

No, nytpä ei enää naurata mikään.
K o r o n a.

Joukkotuho. Tuhannet ovat kuolleet ja tuhannet tulevat kuolemaan.
Kukaan ei tiedä mitä lopulta tulee tapahtumaan.
Joukkohautoja kaivetaan.
Ensin rajattiin massatapahtumiin osallistumista,
sitten kaikkea osallistumista, kuten elokuvateattereihin, teattereihin tai muihin julkisille paikoille menoa.
Kukaan ei saa mennä mihinkään, missä joutuisi kosketuksiin muiden kanssa,
eikä varmaan kohta enää minnekään, missä edes ei joudu.

Kukin reagoi tavallaan.

Minulla on esimerkiksi sosiaalisessa mediassa paljon kavereita, jotka nauttivat kirjoittamisesta ja oman mielipiteensä ilmaisusta.
Someni täyttyy julkaisuista ja kommenteista.
Jokainen haluaa kertoa mielipiteensä. Joku huumorin sävyttämästi, toinen miettien, miten voisi auttaa ympäröiviä ihmisiä ja yhteiskuntaa, kolmas ahdistustaan purkaen, seuraavat kuka mitenkin.
Jossain vaiheessa lakkaan lukemasta. Jokaisella on periaatteessa sama pohja-ajatus, vaikka kukin pukee sen omanlaisikseen sanoiksi. Toivotaan, että tämä ei olisi niin kovin vakavaa, että tämä menisi ohi ja että tästä selvittäisiin.

Korona tukkii uutiskanavat ja määrittää ihmisten keskinäiset keskustelut. On ylellisyyttä, jos joku muu puheenaihe pilkahtaa esiin.
Tämä aiheuttaa jo lyhyen ajan jälkeen turhautumisen ja väsymisen. En jaksa enää kuunnella. Menen vain päivän kerrallaan yrittäen selvitä hengissä. Katson maksimissaan yhdet uutiset päivässä siltä varalta, jos jostain radikaalista pitää olla tietoinen. Olen vittuuntunut, kun oikein minnekään ei voi mennä ja kaikki sellainen on kiellettyä, mikä kohentaisi mielenlaatua.

Ajattelen seurannaisvaikutuksia. Asioita, jotka väistämättä seuraavat kaikesta tästä.
Ihmisillä ei ole ulospääsyä kodeistaan, ei normaalin maailman pakoreittejä, kuten kulttuuria ja yhteisyyttä. Koulutukseen, urheiluun, liikuntaan, yhteyteen, kaikkeen, liittyvä on peruttu.
Toivokaamme, että tämä ei suista ihmisiä loputtomaan epätoivoon kodeissaan, yksin ja pienissä yksiköissä.

Itse itkin yhden illan, koska maraton, jota olin odottanut melkein vuoden, joka olisi tänä vuonna sattumalta juostu 29-vuotissyntymäpäivänäni ja se olisi myös ollut minulle kahdeskymmenesyhdeksäs maratonini, siirrettiin syksyyn.

Asiaa ei auttanut se, että yksi somekaverini oli juuri ennen sitä hehkuttanut kaikille, kuinka hän on saanut pääsiäiseksi suunnitellun Pariisin-matkan maksutta siirrettä lokakuulle. Lokakuu sopiikin hänen aikatauluihinsa paremmin kuin pääsiäinen, olipa onnenpotku että tuli tämä korona!

Kysyin itkien puhelimessa läheiseltä ihmiseltä, että jos joku saa Pariisin-huvimatkan järjestettyä, niin enkö minä olisi ansainnut päästä maratonille kotinurkilleni syntymäpäivänäni. Sanoin, että ymmärrän kyllä, että minun asiani ei todellakaan ole nyt tärkeä. On ihmisiä, joilta peruuntuu ihan oikeasti ainutkertaisia asioita, kuten ehkä häät, vuosia odotettu matka, ensimmäinen maraton, ylioppilasjuhlat (?), joku sellainen juttu, joka ei ihan oikeasti tapahdu kuin yhden kerran. Minun murheeni on naurettavan pieni. Itkin, mutta onneksi pääsin siitä yli yhdessä illassa.

Kaikkein eniten tässä tilanteessa, sydänjuuriani myöten, on kuvottanut ihmisten itsekkyys.
Ihmiset ryntäävät kiilto silmissä kauppaan tyhjentämään hyllyt. Mieleen on tatuoitunut vain yki sana:
m i n ä.
minäminäminäminä.

Itsekkyydessään vellovat ihmiset haluavat viimeisen päälle varmistaa, että vahingossakaan vain juuri hän tai hänen perheensä ei jäisi ilman mitään.
Ei mitään väliä kellään muulla.
Ei mitään väliä sillä, että kauppojen hyllyjä kyllä täytetään.
Kauppojen hyllyt eivät tyhjenisi, jos hullut hamstraajat eivät niitä tyhjentäisi.
Ilman kuvottavan itsekkäitä ihmisiä kaikille meille riittäisi aivan normaaliin tapaan.

Hamstraajien ansiosta ne, jotka pääsevät kauppaan vain joskus ja kenties ilman autoa, ilman mahdollisuutta kantaa mukanaan kaikkea painavaa kerralla, jäävät ilman paljosta, mitä tarvitsisivat.

Kaikkein kuvottavin asia ja reagointityyli tässä tilanteessa on joidenkin ihmisten oman itsekkyyden korostuminen normaalista.

Yksi somekaverini, joka normaalitilanteessakin päivittää jokaisen elämänkäänteensä someen, käyttää nähtävästi suurimman osan elämästään arkensa ja oman naamansa sommittelemiseen kuvauskelpoisiksi ja someen laitettavaksi, tekee kaikkea sitä vielä moninkertaisesti enemmän, kun kaikki muut ympärillä puhuvat koronasta.

Kun ihmiset pohtivat koronaa kuka mistäkin näkökulmasta, hänen näkökulmansa on vain hän itse, ei kukaan muu.
Koronan ansiosta hän on joutunut muuttamaan työskentelytapojaan. Tässä kuva etätyöstudiosta, jonka hän on rakentanut kotiinsa. Tässä kuva hänen hymyilevästä naamastaan siellä kotona. Tässä kuva hänen aamupalastaan ennen töiden aloitusta. Tässä kuva hänen ikkunansa ulkopuolisesta maailmasta, jota hän töiden lomassa katselee. Tässä kuva hänen lenkkinsä maisemista. Koronan ansiosta muutetut työtavat ovat selventäneet hänelle, miten upea ja muuntautumiskykyinen työntekijä hän on. Hän on ylitunnollinen, kunnollinen puurtaja, joka antaa työlleen aivan kaikkensa. Tässä taas kuva hänen täydellisistä kasvoistaan. Kertoiko hän muuten jo, että hän pääsee sittenkin lähtemään sinne Pariisiin, vaikka ei nyt heti pääsiäisenä lähdekään? Kertoiko hän jo, että hän on todellisuudessa hyvin epävarma itsestään, vaikka hän tietääkin oikeasti olevansa todella hyvä? Tämä koronatilanne on muuten erityisen vaikea hänen ammattikunnalleen, esimerkiksi hän itse miettii koko ajan, miten korona vaikuttaa häneen. (Hän ei ole hoitoalalla.) Hän on erityisen kovilla, mutta hän pitää silti positiivisen asenteensa yllä, koska hän on niin positiivinen ihminen. Tässä kuva hänen positiivisesta naamastaan positiivisuusfiltterillä.

Pitkään aikaan en ole tuntenut vastaavaa kuvotusta somen äärellä.

Tähän lopuksi haluan jakaa ne "neuvot", tai neuvontapaiset, jotka minä haluan jakaa tähän koronan täyteiseen maailmaan juuri nyt. Teille kaikille ja juuri sinulle.

1. Pidä huoli itsestäsi. Pidä huoli muista. Älkää kokoontuko yhteen yli 10 hengen ryhmiksi, välttäkää muutenkin sosiaalisia kontakteja, jos se vain on mahdollista. Pidä erityisen tarkka etäisyys riskiryhmiin kuuluviin. Huolehdi hygieniasta. Pese käsiä usein, saippualla.
Itse esimerkiksi en ole erityisen huolissani itsestäni. Mutta haluan viimeiseen saakka varmistaa, että kukaan minulle rakas ihminen ei saa tartuntaa minulta.

2. Pidä kuitenkin mielenterveydestäsi huolta. Mene ulos paikoissa, joissa ei ole väkijoukkoa. Liiku, pitäen kuitenkin etäisyys muista. Tartu toista ihmistä kädestä, vaikka sitten kertakäyttöhansikas kädessä. Katso elokuvia, komediapätkiä, televisiosarjoja, joita voit katsoa kotona. Lue hyviä kirjoja, kuuntele musiikkia. Syö herkkuja. Lähetä sähköposti, tekstiviesti, postikortti, kirje, tai soita. Valitse käsisaippua, joka mielestäsi tuoksuu hyvältä ja on sopiva sinun ihollesi. Käytä aikaa pienimpiinkin, henkistä ja fyysistä hyvinvointia tukeviin valintoihin, joihin et mahdollisesti normaaliarjessa ehdi paneutua.

3. Elä päivä kerrallaan. Suitsi uhkakuvat, joita mieleesi vyöryy. Näe tämä päivä ja hetki, ja kanna siihen liittyvä huoli, ei yhtää enempää. Näe kaikki kaunis ja normaali hyvä, mikä on läsnä tässä tilanteessa samalla tavalla kuin muissakin tilanteissa. On kevät, on valoisaa, on ihmisiä jotka auttavat toisiaan, on mahdollisuuksia tuntea iloa.

4. Käännä huomiosi toiseen ihmiseen. Mieti, miten voisit auttaa muita. Mitä voisit tehdä toisen ihmisen hyväksi tässä tilanteessa? Mitä voit tehdä pitääksesi yllä yhteyttä sinulle tärkeiden ihmisten kanssa?
Ajattele toista ihmistä aina, jos tuntuu siltä, että oma pelko tai oma ahdinko on viemässä omaa mieltä liian syvälle.

5. Kerro minulle, jos on mitä tahansa, jossa minä voisin auttaa sinua. Toistaiseksi olen itse terve ja hyvässä kunnossa. Toistaiseksi rajoitukset eivät haittaa minun liikkumistani kohtuuttomasti. Ainut reagointitapa, jonka haluan keksiä, on muiden auttaminen. Älä epäröi viestiä, jos minusta voisi olla sinulle mitä tahansa apua.