Aiemmin kirjoitin siitä, miltä tuntui jäädä opintovapaalle.
Nyt kirjoitan vähän siitä, mitä ajatuksia opintovapaan alussa on ollut.
Edelleen tuntuu hyvältä olla opintovapaalla.
Ennen opintovapaalle jääntiäni iski paniikki siitä, miltä vapaalle jääminen sitten oikeasti mahtaa tuntua. Onko se kaiken odotuksen arvoista. Entä jos en osaakaan ruveta tekemään mitään.
Koen, että asiat ovat tähän mennessä sujuneet yllättävänkin hyvin. Olen saanut tehtyä jotakin ja opinnoille omistautuminen tuntuu hyvältä.
Silti läsnä on ilman muuta myös helvetinmoinen ahdistus.
Joskus työelämässä olen kehitellyt itsekseni termin "kuilun reunalla -ahdistus".
Tarkoitan sillä sellaista tunnetta, kuin seisoisit jonkun hirvittävän, käsittämättömän syvän jyrkänteen reunalla. Jyrkänne on niin syvä, että sen päättymistä ei ole mitään mahdollisuutta nähdä. Ja sinä seisot sen reunalla. Jyrkänne on pystysuora, ja on vain ajan kysymys, milloin horjahdat alas.
Se on pakokauhuinen, kaiken kattava ja kammottava ahdistus.
Siihen liittyy tunnetta siitä, että sinusta ei ole mihinkään. Ei ole mitään, mitä voisit tai osaisit tehdä. Olet tuhon oma.
Opintovapaan alkuun liittyy myös ikivanha ajatus:
ihmisarvo on suorassa suhteessa suorituksiin. Se on sidonnainen suorituksista.
Pelkään, ja kuilun reunalla -ahdistuksen hetkinä ikään kuin tiedän, että en pysty tähän. Ilkeä ääni sisälläni nauraa: tietenkään et pysty, mitä oikein edes kuvittelet.
Ja toisin sanoen se tarkoittaa, että sinä et ole minkään arvoinen.
Läsnä on myös jonkinlaista ärtymystä, tai ehkä jopa vihaa.
Vuosien varrella olen saanut kuulla monenlaisia kysymyksiä. Mitä teet, missä vaiheessa olet, milloin olet valmis, miksi et ole jo valmis.
Viimeistä kysymystä ei ehkä ole kysytty suoraan. Ehkä vain kuulen tai luen sen ihmisten sanojen ja rivien välistä, tai ehkä se on päällimmäinen oma ajatukseni.
Ja sen takia tekisi mieli sanoa ihmisille, kuten joskus maratonin rankkana hetkenä, että no vittu, tuu ite tekemään ja kommentoi vasta sitten.
Vuosien varrelle on mahtunut myös hetkiä, joina ihmiset ovat selvästi kyselleet ajatellen olevansa ystävällisiä ja kohteliaita. Olen muun muassa joutunut vastailemaan väitöskirjaani liittyviin kysymyksiin kerran juhannusaattoiltana illanvietossa.
Ihmiset eivät ymmärrä, että se on vähän niin kuin työ. Toisin sanoen se on sellainen asia, mistä ei ole ihan hirveää hinkua puhua vapaa-ajalla illanvietossa.
Ihmisillä on päinvastoin ollut ajatus, että tämä on juuri se aihe, mikä minua eniten kiinnostaa, ja siksi siitä ikään kuin uhraudutaan kysymään.
Tilanne ei ole ollut mukava: olen joutunut vastaamaan kysymyksiin, joihin vastaaminen aiheuttaa lähes fyysistä kipua, ja samalla olen nähnyt, että kuulijoita ei oikeasti kiinnosta pätkääkään. Kyseessä on vain heidän naurettava yrityksensä olla muka jotenkin kohteliaita.
Ensimmäisten opintovapaaviikkojen aikana olen myös huomannut tietynlaisen mökkihöperyyden.
Pukeudun vain adidaksiin ja löysiin rumiin T-paitoihin. En näe ulkonäköni eteen edes sen vertaa vaivaa mitä normaalisti, koska ei ole pakko lähteä kotoa mihinkään. Olen niissä oloasuissa ja urheiluvaatteissa, joissa haluaisin aina olla, ja joista joskus mietin, miksei työpaikallakin voisi olla näin.
Kun pitää raahautua johonkin ihmisten ilmoille, tuntuu kuin lähtisi kaivautumaan esiin syvältä talvipesän onkaloista. Miettii, mitä nyt on pakollista laittaa päälle, vai voisiko lähteä ihan vain näin. Farkkujen jalkaan kiskominen on voimanponnistus.
Esimerkiksi viime perjantaina lähdin kumppanini mukaan kauppakeskukseen, kun hän kävi leikkauttamassa hiuksensa. Minä kävin syömässä himoitsemani jäätelön ja ostamassa kyniä kirjakaupasta. Kirjakaupassa käyminen tuntui elvyttävältä. Ihanaa olla tuulettumassa ihmisten ilmoilla!
Öh, olenhan ollut kotona jo vajaat pari viikkoa.
Opintovapaan alkuun liittyy myös sama kauhu kuin loman alkuun.
Heti aluksi tulee sisäinen huuto: voi helvetti, tämä loppuu.
Mitä teen sitten, kun tämä loppuu? Miten kestän sen? Entä jos en saa siihen mennessä aikaiseksi tarpeeksi?
Mitä sitten teen?
Tästä on hyvä jatkaa kohti tulevia aikoja.
Hetki kerrallaan, jokaisesta hetkestä nauttien ja juuri käsillä olevaan hetkeen keskittyen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti