Ikäkriisi

 Tänä vuonna täytin 30 vuotta. 

Tähän ikään liittyy jonkinlainen kriisi.

Kun lapsena täytin 10 vuotta, en ajatellut siitä muuta kuin että oli hienoa olla taas vuoden vanhempi. Vuosittainen vanheneminen oli hienoa siihen asti, kunnes täytti 18 vuotta. En ole kuulunut niihin, jotka odottivat täysi-ikäisyyttä ja juhlivat sitä. Täysi-ikäistyminen oli minulle aikanaan monien muiden asioiden tavoin ahdistuksen paikka: vastuu kaikesta lisääntyy ja minä pelkäsin ja koin, että en täytä aikuisuuden kriteerejä enkä koskaan pysty elämään elämää niin kuin aikuisen ihmisen pitäisi pystyä sitä elämään. 

Kun täytin 19 vuotta, minulle oli vavahduttava hetki ymmärtää, että seuraavana vuonna täytän 20 vuotta. 

20-vuotias kuulosti aika vanhalta, aikuiselta. Ajattelin, että täyttääkseni 20 minun on jo viimeistään pakko olla päässyt elämässä jonnekin. 

20-vuotiaana huomasin olevani aika samanlainen kuin siihen asti, enkä oikeastaan eronnut silloin ympärilläni olleista samanikäisistä. Kun 20 vuoden täyttäminen tapahtui, se ei sitten ollutkaan mikään kriisin paikka, vaan ihan tavallinen asia. 

30 vuoden täyttäminen on sen sijaan ollut jonkinlainen kriisin paikka. 

Olen elänyt aikuisen elämää vuosikymmenen. Olen ollut aika pitkään sellainen ihminen, joka asuu omillaan ja jonka pitää itse hoitaa asioitaan, ei ole huoltajia eikä holhoojia. Olen opiskellut, hakenut töitä ja työllistynyt. Olen myös jo elänyt verrattain pitkään vakaata elämänvaihetta, jossa ei enää tarvitse pyrkiä aktiivisesti jonnekin, opiskelemaan tai töihin tai parisuhteeseen tai mihinkään. 

Aika on muuttanut ihmisiä. Lapset ympärilläni ovat kasvaneet isoiksi. Kun olin noin parikymppinen, vähän sen alle ja vähän sen yli, ympärilläni oli useampi päiväkoti-ikäinen lapsi. Vietin heidän kanssaan aikaa, jouduin vahtimaan ja hoitamaan heitä. Kärsivällisyyteni oli koitoksella ja vannoin, että en halua ikinä omia lapsia. Vaihdoin vaippoja, passasin, leikin, pelasin, kielsin, komensin, vastasin kyselyikäisten kysymyksiin, puin, riisuin, luin ääneen, otin syliin, otin kiinni, otin kädestä, kestin meteliä, vahdin, pelkäsin, olin joskus onnellinenkin. Ajattelin, että tämä aika ei lopu ikinä. 

Nyt sen ajan lapset ovat teini-ikäisiä. Yksi ajaa kevarilla ja aloitti ammattikoulun, kaksi aloitti tänä syksynä yläasteen. Sydäntäni puristaa. 

En tiedä miksi. Ajan kulumisen ajatus on sietämätön. En kestä sitä, että asiat eivät pysy samanlaisina. En edes silloin, vaikka joskus tosissani tuskailin siitä, että tämä aika ei lopu koskaan, enkä kestä tätä enää.

Toisessa päässä ihmiset vanhenevat. Minua vanhemmista ihmisistä tulee koko ajan vanhempia ja vanhempia. Ja sitä vasta onkin sietämätöntä ajatella. Jokaisen ihmisen aika tulee joskus loppuun, ja on monia sellaisia ihmisiä, joiden menettämistä en kestä edes ajatella. 

Kaikki unelmani eivät ole toteutuneet. Olen kirjoittanut täällä blogissa monista asioista, joita olen halunnut tehdä ja joita sitten olen tehnyt. On yhtä aikaa valitettavaa ja onnellista, että kaikki unelmat eivät ole toteutuneet, paljon on toivottavasti vielä edessäkin. 

30-vuotiaana olen alkanut miettiä arvojani. Mitä haluan ja arvostan? Teenkö ja toiminko näiden arvojen mukaan? Jos huomaan ristiriitoja arvostusteni ja tekemisteni välillä, mitä minun pitäisi tehdä?

On ainakin yksi keskeinen asia, jonka suhteen olen pettynyt itseeni.

Arvostan menestystä ja elämässä eteenpäin menemistä. Jos olisin elänyt täysin arvostusteni mukaisesti, minun olisi pitänyt opiskella ja työskennellä kovemmin ja tehokkaammin. Minulla oli esimerkiksi yksi konkreettinen tavoite, jonka olisin halunnut saavuttaa ennen 30-vuotispäivää, mutta jota en ole saavuttanut vieläkään. 

Olisin halunnut menestyä paremmin kuin nyt olen menestynyt.

Tosin on mainittava, että mielestäni olen kyllä menestynyt oman elämäni mittapuulla ja omista lähtökohdistani ja koko elämänjanaa katsoen ihan hyvin. En loisteliaan hyvin, mutta kuitenkin kelvollisesti. 

Olen aika tylsä. Elän sellaista turvallista elämää, josta opiskeluaikana haaveilin ja jossain vaiheessa aloin jo ajatella, että en koskaan saa tätä. Vietän naurettavan ajan elämästäni töissä, vaikka todella tärkeät asiat ovat jossain muualla. Toistan päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen samat rutiinit. 

Toisaalta se on suurenmoinen lahja, jonka arvokkuutta kukaan sellainen ei ymmärrä, joka ei ole kokenut epävarmuutta ja tyhjyyttä. 

Vuosien jälkeen siinä alkaa kuitenkin tuntea myös tylsyyden, ja kysyy itseltään, tätäkö oikeasti haluan elämäni loppuun asti. 

Ikä ei ole hyve. Monet ympärilläni olevat ihmiset, esimerkiksi useimmat työkaverini, ovat minua vanhempia. Sen vuoksi he nauravat minut pihalle heti, jos sanon sanankin ikäkriisistäni. Tosiasia on kuitenkin se, että 30-vuotias alkaa olla jo liian vanha moneen. Ei ole loputtomiin mahdollista vaihtaa elämänsä suuntaa, opiskella uusia tutkintoja, vaihtaa työpaikkaa. 30-vuotiasta sinkkua ihmetellään (onneksi en enää joudu vastailemaan ihmisten tungetteleviin kysymyksiin tästä aiheesta) ja viimeistään 30-vuotiaalta naiselta odotetaan äitiyslomalle jääntiä (tämä on nykyisin se alue, josta minulle esitellään tungettelevia kysymyksiä). Ryppyjä on jo, urheilusuoritukset huononevat, aineenvaihdunta hidastuu ja kiloja karttuu. Lasten ja nuorten silmissä +30-vuotias on ikäloppu.

Iän vuoksi ei myöskään enää saa asioita anteeksi, eikä siitä saa bonuspisteitä. Kukaan ei ajattele, että "no, sinä olet niin nuori, ettei sinun vielä tarvitsekaan..." tai että "hyvänen aika, noin nuori ja pystyy jo tuollaiseen!" Kolmenkymmenen rajapyykin ylitettyään on pelkästään aikuinen, joka tekee tai on tekemättä asioita, ilman armoa tai erityismainintoja. 

Toisaalta on todettava, että ikä on auttanut joissakin asioissa. Enää en pelkää hoitaa asioita, kuten 20-vuotiaana pelkäsin. Puhelinsoitot virallisiin paikkoihin ja ihmiskontakteja sisältävien asioiden hoitaminen ovat nykyään tavallisia rutiineja, eivät paniikkikohtauksen paikkoja. Pystyn tekemään arkisella otteella asioita, joihin en olisi 20-vuotiaana uskonut pystyväni, kuten vetämään kokouksia ja johtamaan puhetta jossain tuntemattomienkin ihmisten porukassa. Tässä on myös kääntöpuoli: asiat eivät toisaalta tunnu enää niin ahdistavilta, mutta eivät monet asiat enää tunnu niin hienoiltakaan, kuin kymmenisen vuotta sitten. 

Nämä ovat yksiä syitä siihen, miksi juuri tänä vuonna päädyin hyppäämään lentokoneesta. 

Kukin rakentakoon tulkintansa siihen, miten nämä asiat liittyvät toisiinsa. Minäkään en oikein tiedä, mutta näen kuitenkin selkeän symbolisen yhteyden. 

 

Luojalle kiitos, on taas maaliskuu

 Kaikki blogiani aiemminkin lukeneet voivat aistia otsikossa hienoista ironiaa.

Maaliskuu - aika, jota vihaan kuin jotkut muut ihmiset kaamosaikaa. 

Maaliskuussa kevään lupaus on jo seuraavassa hetkessä katastrofaalinen lumimyrsky. Maaliskuussa rämmitään suojalumikinoksissa tai kuralätäköissä. On valoisaa, jotta voi nähdä talvesta kevääseen sulavan maailman rumuuden. Kauneinkin auringonpaiste on jollain tavalla pahaenteistä. Talvi on kestänyt pitkään, mutta kesään on vielä pitkä matka. 

Koronaa on kestänyt vuoden. 

Vuosi sitten ajattelin, että tämä kestää ehkä puoli vuotta. Että tämän vuoden kesänä voi elää jo normaalia elämää. 

Sen sijaan korona on ryöpsähtänyt uuteen nousuun maaliskuun vuosipäivän kunniaksi. 

Olin odottanut yhtä tiettyä teatteriesitystä Kansallisteatterissa kauan, ja varannut liput ja lomapäivän hyvissä ajoin, mutta enpä nyt sitten pääsekään minnekään. 

En voi suunnitella pyöreitä syntymäpäiväjuhliani enkä elämäni ensimmäistä pitkää kesälomaa. Tai voinhan toki suunnitella, mitä voisin kotona tehdä. 

No, kaikki sympatiani ovat edelleen sellaisten ihmisten puolella, joiden elämän todella ainutkertaiset hetket korona on pilannut, mainittakoon nyt vaikka ylioppilasjuhlat, häät ja läheisen ihmisen tapaamisen ennen tämän kuolemaa. 

Maaliskuun kurjuuden kunniaksi nostan esiin muutamia positiivisia asioita viime ajoilta. 

Pirjo Heikkilä lukee vanhoja kirjoja Radio Playssa: https://radioplay.fi/podcast/pirjo-heikkila-lukee-vanhoja-kirjoja/

Pirjo Heikkilä on yksi ehdottomasti suosikkijulkkiksistani. En muutoin syty ollenkaan äänikirjojen kuuntelulle tai ylipäätään minkään monologien kuunteluille esimerkiksi automatkoilla, mutta Pirjo Heikkilä onnistui ilahduttamaan vilpittömästi. Huomasin juttelevani hänen kanssaan, innostuvani välillä kommentoimaan. Se oli osin vähän noloa. Suosikkijaksoni oli Nuoren Wertherin kärsimykset, jonka yhteydessä Heikkilä pui muun muassa nettivihaa, ja minä komppasin täysillä.

Ostin uudet verhot. Verhoni olivat kolme vuotta vanhat, hätätilanteessa ostetut. Ne olivat sellaiset harmaat, jokaiseen sisustukseen sopivat. 

Ne olivat myös tylsät. 

Joulun alla katselin ympärilleni asunnossani ja ihmettelin, mitä on tapahtunut ennen niin siniselle kodilleni. Vuosien ajan sininen väri hyppäsi kotoani ensimmäiseksi vieraiden silmille, mutta nykyinen kotini on neutraalin vaaleanharmaa. Ehkä jollain tavalla tyylikäs, mutta pidemmän päälle tylsä. 

Koska kirkkaat värit edistävät onnellisuutta tutkitusti, päätin määrätietoisesti lähteä etsimään kirkkaita värejä. 

Kirkasväristen verhojen löytäminen oli työn ja tuskan takana. Ramppasin läpi sen seitsemän kauppaa ja verkkokauppaa, mutta jokainen verhohylly tarjoili vain vaaleaa, harmaata ja tummaa. 

Lopulta yhdestä kaupasta löytyi juuri se mitä halusin: turkoosit verhot.

Ostin ne, ja ripustin, ja sitten vasta huomasin, että ne olivat elämäni ensimmäiset itse ostetut verhot. Äiti on ostanut kaikki edelliset. 

Merkitseekö tämä aikuisuutta vai ehkä jo keski-ikäisyyden lähestymistä?

Menin töihin kirkkaankeltaisessa paidassa ja huomasin, että työkavereita on naurettavan helppo ilahduttaa. Sain kolme tai neljä kommenttia siitä, että lumimyräkän keskellä tuntuu, kuin kevät olisi tullut, kun näkee minun paitani. 

Asiat ovat hyvin. Olen onnellinen jokaisena hetkenä, jona pelkäämäni huonot uutiset eivät ole vielä tulleet. Kun kukaan ei ole vielä sairastunut vakavasti tai kuollut. Olen etuoikeutetussa asemassa työni ja ihmissuhteideni osalta. Tavallinen arki on etuoikeus, ja erityinen etuoikeus on se, jos arkeen saa ripoteltua edes pieniä valon ja värin hiukkasia. 

Vuosikymmen

Koko blogini olemassaolon ajan minulla on ollut tapana tehdä kuluneesta vuodesta jonkinmoinen vuosikatsaus.

Kuluneena uutenavuotena, jona siirryimme 2010-luvulta 2020-luvulle, sosiaaliset mediat täyttyivät ihmisten kertomuksista siitä, mitä heille kuluneena vuosikymmenenä oli tapahtunut. Minunkin teki mieli kirjoittaa sellainen. Monesta syystä minun ei kuitenkaan tehnyt mieli kirjoittaa sitä esimerkiksi Facebookiin.

Kirjoitan sen siis blogiin.

Kulunut vuosikymmen oli elämäni ensimmäinen kokonainen aikuisuuden vuosikymmen. Kriisin paikka ehkä. Tai sitten vain normaalia elämää.

Tämä vuosikymmen oli myös selkeä matka. En tiedä, onko elämässäni enää odotettavissa tämän kaltaista matkaa, mutta todennäköisesti ei. Muunlaisia matkoja toivottavasti, mutta ei enää ikinä tällaista. Kaikki aikuisuuden asiat tapahtuivat ensimmäisen kerran, ja ne mahtuivat samaan vuosikymmeneen.

Kymmenen vuotta sitten, vuoden 2010 alussa, opiskelin viimeisiä hetkiä lukiossa ja asuin viimeistä vuotta vanhempien luona. Pelkäsin ihan helvetisti, että elämästäni ei koskaan tule mitään, että en onnistu mitenkään kaikessa siinä, missä minun pitää alkavana vuonna onnistua. Usein, kun puhutaan nuoruudesta ja esimerkiksi koulun päättämisestä, mainitaan sellaisia käsitteitä kuin toivo ja huolettomuus ja vasta myöhemmin tuleva harkinta siitä, mitä tämän jälkeen. Minulle toivo ja ilo uudesta elämänvaiheesta olivat pieniä sivuvivahteita. Pelko oli hallitsevin tunne.

Olen koko aikuisuuteni ajan inhonnut sydänjuuriani myöten kuunnella sellaista puhetta kuin "en mää oikeastaan lukenut yhtään ylioppilaskirjoituksiin, joo, mää en lukenu yhtään, mää vaan menin sinne, mää en opiskellu koko lukioaikana yhtään,  hei, mää en lukenu myöskään pääsykokeisiin, mää vaan menin pääsykokeisiin lukematta, kuulkaa koko opiskeluaikana mää en tehny mitään, mää en ees kattonu mihin mää hain opiskelemaan, mää vaan jotenki päädyin" ja niin edes päin.

Tällaisella puheella yritetään ehkä olla jotenkin vaatimattomia (jota en ymmärrä) tai sitten uskotella kuuntelijoille, että ollaan luonnonlahjakkuuksia, neroja.
Minun tekee mieli kysyä tällaisilta löpisijöiltä yksi ainoa kysymys, ja se kuuluu näin: "no, oisko sun ehkä kannattanut?"
Yleensä tällaiset puheet kuullaan vaiheessa, jossa ollaan jo päästy jonnekin. Ylioppilasjuhlissa kerrotaan, kuinka lakki on saatu tekemättä mitään, opiskelupaikka on saatu tekemättä mitään, työpaikka on saatu tekemättä mitään.
Jos se on käynyt näin helposti, niin mihin lie maailmanvaltiasasemaan nämä ihmiset pääsisivät, jos viitsisivät jotain tehdä. Kannattaisiko heidän siis vähän liikauttaa nerokasta sormeaan, niin heti sataisi kultaa? Mahtaa heitä vituttaa, kun he kuolinvuoteellaan tajuavat, että jotain tekemällä he olisivat voineet ehkä saada jotain muuta.

Lisäksi ahkerana lukijana olen lukenut kirjoista ja lehdistä useiden ihmisten kertovan, kuinka he vasta viisikymppisinä alkoivat miettiä, mitä oikeasti elämältään halusivat. Siihen asti he ovat kuulemma vain ajautuneet, vahingossa päätyneet jonnekin. Olen ajatellut joskus, että on siinä onnekkaita ihmisiä. Ei tarvi vaivaa nähdä, kun vahingossa saa.
Tämän vuosikymmenen vaihteessa voin kuitenkin huokaista helpotuksesta, koska en ole itse sellainen ihminen.

Minä en voi sen enempää leuhkia kuin harmitellakaan, että olisin vain ajautunut vahingossa ja leikillään jonnekin, koska tein töitä niin paljon kuin pystyin. Valmistauduin ensin ylioppilaskirjoituksiin ja sen jälkeen pääsykokeisiin kuin sotaan.

Olen kiitollinen siitä, että penkkareissa, penkkareiden jatkoilla ja abiristeilyllä helmikuussa 2010 minulla kuitenkin oli myös kivaa.

Tein ylioppilaskirjoituksissa parhaani, sen, mitä pystyin. Täytin yhteishakupaperit heti haun alkupäivänä maaliskuun alussa. Olin tehnyt joululomalla lopullisen päätöksen siitä, mihin haen.

Kevään luin yliopiston pääsykokeisiin, kolmeen erilaiseen pääsykokeeseen. Luin parhaani mukaan, mutta olin melko varma, että en pääse yliopistoon. Ajattelin, että vain harva pääsee yliopistoon ensimmäisellä yrittämällä ja minä en varmasti kuulu tähän pieneen joukkoon.

Ajattelin, että päivä, jona hain ylioppilastulokseni koululta, oli siihenastisen elämäni onnellisin. Ajattelen myöhemmin, että vuoteen 2010 oli käsittämätön, koska sinä vuonna ajattelin kaksi kertaa, että tässä oli elämäni onnellisin hetki.

Juhlin ylioppilasjuhlani kesäkuussa 2010.
Muutama päivä juhlien jälkeen kävin tekemässä kolmannen ja viimeisen pääsykokeen.
Sen jälkeen sairastin parin päivän flunssan ja sitten tein suunnitelman syksyn varalle, koska pidin selvänä, että yliopiston ovi ei avaudu ennen kuin aikaisintaan toisella yrittämällä.

Heinäkuussa 2010 elin päivän, jota edelleen pidän tietyllä tavalla tähänastisen elämäni onnellisimpana. Sain kirjeen, jonka ensimmäinen lause oli "Onneksi olkoon!" ja seuraava lause "Olemme myöntäneet sinulle opinto-oikeuden."

En ole ollut ikinä niin innoissani, koska jo yläasteajoista lähtien olin toivonut, että joskus opiskelisin yliopistossa.
Aikuiselämäni aikana olen ajatellut joskus, että onnellisen elämän salaisus on osata haaveilla itselleen mahdollisista asioista.

Elokuussa 2010 juoksin elämäni toisen maratonin, joka oli samalla ensimmäinen yhteinen maraton kummisetäni kanssa. Pari viikkoa sen jälkeen muutin elämäni ensimmäisen kerran pois vanhempien luota. Kahden hengen solukämppä neljän kilometrin päässä keskustasta.

Syyskuussa 2010 aloitin yliopisto-opinnot. Kuten useimmat asiat, nekään eivät loppuviimein olleet ollenkaan niin hohdokkaat kuin olin ajatellut. Ensimmäisestä päivästä lähtien alkoi taas sama pelko kuin vuoden alussa: minusta ei koskaan tule mitään. Alusta loppuun asti pidin kovasti opiskelusta, mutta en epävarmuudesta, jota yliopisto-opinnot usein ovat täynnä, ja ehkä erityisesti minun opiskeluvuosieni aikaan.

Entä jos olen vain tehnyt väärän valinnan.

Entä jos jätän tämän kesken ja se on väärä valinta?

Vaihtui vuosi 2011. Alkuhuuma oli haihtunut opiskelunkin hauskuudesta ja tuntui, että vain rämmin ensimmäisen kevään läpi. Opiskelu yliopistossa oli ihan erilaista kuin lukiossa, eikä siellä ollut opinto-ohjausta. Minulla ei ollut ketään, keneltä pyytää apua. Opiskelu tuntui vaikealta ja epäselvältä. Niinsanottu opiskelijaelämä, rellestäminen opiskelijabileissä, ei kiinnostanut yhtään. Ajattelin, että ehkä minun on haettava täältä pois, jonnekin muualle. Olen tehnyt väärän valinnan.

Sairastin talvella 2011 aikuiselämäni pahimman flunssan. Ainut aivan mahtava asia oli, että pääsin maaliskuussa 2011 maratonmatkalle Roomaan.

Kesällä 2011 olin kesätöissä siivoojana ja tein samaan aikaan kesäopintoja opiskelukavereiden kanssa. Kesän aikana opiskelukaupunki alkoi vihdoin tuntua vähän paremmalta paikalta olla.

Syksyllä aloitin toisen opiskeluvuoden ja juoksin elämäni ensimmäisen Finlandia Marathonin. Toinen vuosi oli opiskeluaikani paras, sillä silloin opiskelukuviot ja -kaverit alkoivat olla jo tuttuja, mutta valmistumisesta ei kuitenkaan vielä ollut paineita. Syksyllä 2011 tapasin myös ihmisen, joka määritti tulevia vuosia aika voimakkaasti.
Loka-marraskuun vaihteessa 2011 tein Maarianhaminassa maratonennätykseni, joka oli voimassa melkein neljä vuotta.

Keväällä 2012 hyvästelin perheemme koiran, joka oli ollut meillä ala-asteaikojeni lopusta alkaen. Tiedän, että koiran elämän loppuminen on kamalaa, mutta suru oli silti niin suuri, että ihmettelin sitä.

Keväällä 2012 alkoi myös elämäni ensimmäinen parisuhteeseen viittaava, joka kai oli tärkeä kokemus, muttta tässä katsantokanassa olisi mieluummin saanut jäädä kokematta.
Juoksin Tuusulanjärven maratonin huhtikuussa 2012.

Kesällä 2012 toteutin lapsuudenhaaveeni, tein benjihypyn 150 metristä Helsingin Kaivopuistossa meren päällä.

Syksyllä 2012 aloitin kanditutkielman teon. Juoksin Finlandia Marathonin toisen kerran.
Vuodenvaihteessa 2013 muutin solukämpästä yksiöön. En ole koskaan ollut kämppisasuja. Viihdyn yksin.
Keväällä 2013 sain kandin valmiiksi ja olin sitä myöten saanut tarpeekseni kaikesta. Päätin, että opiskelulle on tultava muutos, elämälleni on tehtävä jotain. Olin siinä vaiheessa melko varma, että en koskaan tee yliopisto-opintojani loppuun.
Vuoden kestänyt ihmissuhdesotku oli kiristynyt umpisolmuun.
Juoksin maratonin Lahdessa vuoden ensimmäisenä todella kesäisenä päivänä.

Kesällä 2013 olin töissä rakennussiivoojana.
Syksyllä 2013 aloitin neljännen opiskeluvuoden, ja voin todella huonosti.
Marraskuussa 2013 hain ja sain vihdoin apua sekä opiskelun että ihmissuhteen tuottamaan täydelliseen umpikujaan, ja vaikka olin melko varma, että tästä ei selvitä, näin kuitenkin jotakin toivon kipinää jossain. Vuoden 2013 lopussa aloitin tämän blogin. Tämän blogin tarkoitus oli alun perin olla selviytymispäiväkirja. Ajattelin, että jos tästä selvitään, paino sanalla jos, tämä blogi jääköön siitä muistoksi.
Syksyllä 2013 juoksin kolmannen Finlandia Marathonin ja ajattelin, että nyt näitä Finlandia Marathoneja on juostu tarpeeksi, ensi vuonna jonnekin muualle.

Talvella 2014 aloitin sitten sen selviytymistyön pienin askelin, ja toukokuussa 2014 alkoi vihdoin tuntua siltä, että on mahdollista selvitä, kaikesta huolimatta.
Koukuttauduin Klikkaa mua -tv-sarjaan.

Kesällä 2014 sain vihdoin vähän sitä balsamia haavoihin, mitä itsetuntoni oli ollut vailla. Juoksin maratonin Turussa, ja ihmettelin sitä, että se tosiaan oli elämäni kymmenes maraton. Kymmenes. Olin iloinen siitä.
Vietin ihanan viikon kummieni luona ja tutustuin sukulaislapsiin. Tein lapsuudenystäväni kanssa Berliinin-matkan, joka oli minulle useiden vuosien haaveilun tulos. Ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen elämä alkoi tuntua jopa ihan hyvältä.

Syksyllä 2014 aloitin viidennen, viimeisen opiskeluvuoden ja ensimmäistä kertaa minulle oli selvää, mitä opintoja teen. Tiesin silloin myös, että ainakin tutkintoni puolesta minusta kyllä nyt tulee jotakin. Olen ihan pienen askeleen päässä ihan oikeasta ammatillisesta pätevyydestä, ja vielä sellaiseen työhön, johon haluankin työllistyä.

Syyskuussa 2014 juoksin Finlandia Marathonin viimeistä kertaa opiskelijana, vielä kerran kiellon päälle. Sen koommin en ole niitä juossut tähän päivään mennessä.

Syksyllä 2014 aloitin gradun teon ja työskentelyn opintojen ohessa yliopiston kirjastolla.
Loka-marraskuun vaiheessa 2014 juoksin tähänastisen elämäni kamalimman maratonin Sastamalassa.
Marraskuussa 2014 kävin elämäni ensimmäisen kerran Ismo Leikolan keikalla. Kriisini aikana vuosien 2013 ja 2014 aikana Ismo Leikolasta oli tullut minulle syystä tai toisesta niin tärkeä, että halusin nähdä hänet livenä. Pääsin eturiviin. Sain yhteiskuvan hänen kanssaan. Laitoin kuvan aamupalapöytään ja katsoin sitä joka päivä melkein vuoden ajan.

Itsenäisyyspäivänä 2014 juoksin elämäni ensimmäisen talvimaratonin Kuopiossa.

Talvella 2015 tein opintoihin liittyvän harjoittelun yliopiston kirjastolla ja aloin käydä säännöllisesti yliopistoliikunnan tunneilla. Juoksin elämäni ensimmäisen hallimaratonin Uudessakaupungissa. Kävin taas Ismo Leikolan keikalla ja tällä kertaa kävin kertomassa hänelle itselleen, mitä hän minulle merkitsee.

Kevään 2015 tein päätoimisesti gradua ja sain sen pääosin valmiiksi. Päällimmäinen tunne oli taas ahdistus, siitä, jos en koskaan saakaan työpaikkaa. Kävin vielä kerran Ismo Leikolan keikalla, ja se jäi viimeiseksi tähän mennessä.

Kesän 2015 olin päätoimisesti töissä Jyväskylän yliopiston kirjastolla. Nautin olostani siellä. Heinäkuun lopussa toteutin haaveeni ja kävin Tampereella Muumimuseossa. Elokuussa 2015 tein todella hienon maratonsuorituksen Raatteen tiellä.

Syksyllä 2015 valmistuin maisteriksi, mutta aivan kuten olin osannut pelätä, en saanut työpaikkaa. Aloin tehdä aikuiskouluttajan pedagogisia opintoja. Maisteriuteni kunniaksi pääsin kummisetäni kanssa maratonmatkalle Ateenaan.

Tammikuussa 2016 aloitin opetusharjoittelun yliopistolla ja olin epätoivoinen, koska en saanut oikeaa työpaikkaa. Helmikuussa tein maratonennätykseni Tampereen Pirkkahallissa.

Keväällä 2016 opintoni valmistuivat, ja niin ollen minulla oli maisterintutkintoni lisäksi opettajan pätevyys. Aloin saada kutsuja työhaastatteluihin. Työpaikkaa en kuitenkaan saanut.
Kesällä osallistuin promootioon, joka on ollut elämässäni hyvin ainutlaatuinen kokemus. Juoksin elämäni ensimmäisen yömaratonin Varpaisjärvellä. Syksyllä juoksin vielä Espoon Rantamaratoninkin, ilmeisesti, koska muuta tekemistä ei riittävästi ollut.

Syksyllä 2016 aloin saada opettajantöitä yliopistolta ja sain haettua jatko-opintoihin, haave, joka minussa oli elänyt yliopistoaikojeni alusta lähtien, ensin salaa ja sitten äänekkäämmin. Hakuprosessi koetteli kärsivällisyyttä, sillä kaikki oli hankalaa ja apua ei taaskaan ollut tarjolla. Ihmettelen edelleen, miten sain edes haettua, mutta ehkä siksi, että koin, että vaihtoehtoja ei ollut montaa.

Itsenäisyyspäivänä 2016 juoksin elämäni ensimmäisen kunnon pakkasmaratonin ja heti sen jälkeen aloitin väitöskirjan teon.
Tammikuussa 2017 aloin tutustua jatko-opintojen maailmaan, josta niin kauan olin haaveillut,
ja kas, ei sekään niin hohdokas ollut.
Aloin käydä jatko-opintoseminaareissa ja lähetellä tutkimusapurahahakemuksia. Aloin kirjoittaa oikeaa tekstiäkin ja tavata ohjaajia. Kun kirjoitin väitöskirjatekstiä, koin, että tämä on juuri sitä, mitä haluan tehdä, pääsin niin sanottuun todelliseen flow-tilaan. Käytännön elämään kuului kuitenkin koko nippu ahdistavia ja ikäviä asioita, kuten pelko siitä, että ei saa tutkimusapurahaa eikä vakituista tai edes pidempää määräaikaista työpaikkaa ikinä.

Keväällä 2017 pidin elämäni ensimmäisen kerran konferenssiesitelmän ja sain elämäni ensimmäisen tutkimusapurahan. Kävin läpi silmäleikkauksen, ja sen jälkeen karsastus ei ole enää kuulunut elämääni.

Kesällä 2017 juoksin maratonin Rovaniemellä. Elämässäni alkoi vihdoin olla myös romantiikkaa. Se ei tosin mihinkään ihmeelliseen johtanut.

Syksyllä 2017 juoksin maratonin Moskovassa ja rykäisin väitöskirjaani eteenpäin niin paljon, että ajattelin, että tämähän varmaan valmistuu joskus. Itsenäisyyspäivänä, Suomen täyttäessä 100 vuotta, juoksin maratonin.
Olin kuitenkin alkanut ajatella, että mitä sitten, vaikka väitöskirja valmistuu. Haluan töihin, en halua enää roikkua täällä, samassa kaupungissa, opiskelijayksiössä.
Olin saanut tarpeekseni,

Ja sitten mulla yhtäkkiä oli vakituinen työpaikka.
Tammikuussa 2018 muutin uudelle paikkakunnalle aivan toiselle puolelle Suomea ja aloitin työn kirjastossa. Pääsin töihin, ja pääsin puhumaan ruotsia töissä. Sain siis sen kaiken, mitä olin aina halunnut, vaikka olin jo luopunut toivosta.
Mielenkiintoista oli huomata, että vaikka minulla oli se kaikki, se ei riittänyt minulle. Yksiö ei enää riittänyt, halusin asua kaksiossa. Työpaikka ei lopulta riittänyt, halusin mukavamman työpaikan.

Maaliskuussa 2018 jouduin hyvästelemään rakkaimman ystäväni, joka siis oli koira.
Kesäkuussa 2018 pääsin maratonmatkalle Färsaarille.
Heinäkuussa 2018 tapasin ihmisen, joka on edelleen elämässäni, ja jota kutsun suosikki-ihmisekseni. Mikä kummallisinta ja hienointa, kaupan päälle sain elämääni hänen mukanaan myös koiran. Koira ei korvaa rakkainta ystävääni, mutta täytti hänen jättämänsä tyhjyyden ja osoitti, että elämä jatkuu.

Syksyllä 2018 juoksin maratonin Hangossa. Aloin voida huonosti, monesta syystä, lähinnä ehkä siksi, että töissä oli paljon stressiä eikä mulla ollut ollut juurikaan lomaa koko vuonna.
Vietin joulun elämäni ensimmäistä kertaa muualla kuin vanhempieni luona.

Vuoden 2019 alussa voin huonosti ja ajattelin, että parisuhdeyritelmästäni ei tule mitään.
Talvi kuitenkin kului, osin ihan hyvinkin, ja tuli kevät, ja päätin, että joku muutos on tultava. Muistin, miten hankalaa työpaikan saanti oli ollut, ja ajattelin, että työpaikan vaihto ei todennäköisesti onnistu, mutta varmasti se ei onnistu, jos ei edes yritä.

Aloin hakea uutta työpaikkaa huhtikuussa 2019 ja toukokuussa 2019 sain paremman työpaikan, kuin olisin osannut edes toivoa.
Kesäkuun alussa pidin elämäni ensimmäisen palkallisen parin viikon kesäloman, jonka aikana muun muassa muutin.
Sen jälkeen aloitin uuden työn.

Loppuvuosi 2019 kului lähinnä töissä, uuteen työhön opetellessa.
Juoksin maratonin vuoden aikana Helsingissä, Hämeenlinnassa ja Joutsenossa.

Toinen tärkeä asia oli asunnon ostaminen. Yhtäkkiä kesän alussa minulle ilmaantui tarve, jota minulla ei koskaan aikaisemmin ollut ollut: haluan ostaa asunnon. Saunallisen asunnon, jossa on mielellään kaksi huonetta ja jota mielellään ei tarvitse remontoida.

Marraskuussa 2019 se toteutui. Nyt en enää asu vuokralla, olen asunnon omistaja.

Jos vertaa siihen kymmenen vuoden takaiseen pelkoon, että minusta ei tule mitään, ja mistään ei tule mitään,
niin aika pitkälle olen mielestäni päässyt.

Tällä hetkellä elämäntilanteeni on sellainen, että en toivo mitään lisää.
Ainoa toiveeni on, että asiat olisivat mahdollisimman pitkään näin hyvin, kuin ne ovat.
En tarvitse muuta.

Onnellista seuraavaa vuosikymmentä kaikille lukijoille!

Joulumuistoja

Koska tässä nyt yhdistyvät kaksi melkein suosikkiasiaani, joulu ja muistot.
Hajanaisia joulumuistoja elämäni varrelta, olkaa hyvä.

Ensimmäinen joulumuisto, jonka saan kaivettua mieleeni jostain kahdenkymmenen vuoden takaa, koskee joulukuusen koristelua. Yletyin ripustamaan koristenauhan joulukuusen alimmalle oksalle.

Lapsena pelkäsin Joulupukin kuuman linjan joulupukkia jollakin tavalla, mutta samalla olisin halunnut itse soittaa ohjelmaan. Luulin, että joulupukki näkee oikeasti juuri minut ruudun takaa. Luulin, että joulupukin uhkailusävytteiset "olettekos olleet kilttejä" -ojentelut kohdistuivat jonkinlaisiksi vihjauksiksi juuri minulle.

Ensimmäinen jouluruokamuistoni on, että joskus, kun olimme pieniä, isä kysyi minulta ja veljeltäni joulupöydässä, haluammeko maistaa lanttu- ja /tai porkkanalaatikkoa. Minä halusin maistaa, veljeni ei. Isä kehui minua, veljeni oli kateellinen, kunnes lautaselleni laskeutui enemmän kuin epäilyttävä kasa jotakin oranssia ja jotakin kellertävää. En muista, uskalsinko sittenkään maistaa.

Olimme sopineet veljeni kanssa, että se, kumpi herää aattoaamuna ensin, käy herättämässä toisen. Mielessäni on niin elävä ja lämmin muisto siitä, että veljeni juoksee kuudelta aamulla huoneeseeni kuiskaten: "Nyt on joulu!!!!"

Epäilemättä vanhempien yhtä lämpimissä muistoissa on se, että joskus olimme jouluaattoaamuna neljältä koristelemassa kuusta.

Ensimmäiseksi juoksimme avaamaan viimeisen joulukalenterin luukun. Viimeinen luukku oli erilainen, siinä oli kaksi avattavaa lärpäkettä, enkä saanut sitä omin avuin auki. Yleensä veli ei auttanut tuollaisissa asioissa, mutta jouluaattoaamu oli poikkeus. Isoveljen avulla sain luukun auki. Luukun takana oli joulupukin kuva.

Viime vuonna jouduin kokemaan elämäni ensimmäisen mustan joulun. Ensimmäinen pelko mustasta joulusta tuli, kun olin ala-asteen kolmannella luokalla. Muistan ikuisesti sen onnentunteen, kun jouluaatonaaton aamuna satoi kuitenkin taivaan täydeltä lunta. Emme veljeni kanssa ole ikinä menneet lumitöihin yhtä iloisina kuin silloin. 

Ensimmäinen lapsuuden lopun kriiseilyjoulu tuli, kun olin ala-asteen kuudennella luokalla. Tunnelmasta vain puuttui jotain sellaista, mitä siinä oli ennen ollut. En enää jännittänyt yhtä paljon. Ei vain ollut sitä jotain enää. Todennäköisesti se oli hiipinyt pikkuhiljaa, ei viidennen luokan joulukaan enää ollut ihan samanlainen, eikä kai sitä edellinenkään, mutta 12-vuotiaana ero oli jo selvä. Itkin koko aattoillan jotain menetettyä, jota en edes osannut sanallistaa. Seuraavana vuonna olin jo hyväksynyt ja sisäistänyt sen. Aikuisuuteen siirryttäessä jouluun on tullut uutta jotain, jotain lapsuuden joulumielen tilalle. Nykyisin tavallaan haikailen lapsuuden jouluja, mutta loppujen lopuksi olen vain kiitollinen, että ne ovat ohi. 

Seuraava kriiseilyn ja jonkunlaisen virstanpylvään paikka joululla oli sinä vuonna, kun olin viimeistä vuotta lukiossa. Sinä vuonna katsoin Joulupukin kuumaa linjaa järkyttyneen tietoisena siitä, että seuraavana vuonna elämäntilanteeni olisi lopullisesti erilainen kuin koskaan aikaisemmin. 

Veikkaan, että tämä joulu on taas jonkunlainen kriisi. 

P.S. Tän vuoden tentit on nyt tehty! Onko tämä nyt se hetki, kun pitäisi päivittää someen jotain sen suuntaista kuin "kova oli aherrus, mut nyt on hyvä fiilis!"?
 

On pakko vaikkei haluu.

Yllätys,
taas mä puhun
täyttää paskaa, kun törmään suhun
minä
jännitän liikaa

- Herra Ylppö ja ihmiset: Mies murtuu

Päivän teemana on siis jännittäminen, ja se, miten inhottavaa se voi olla. Ei pelkästään mies, vaan nainenkin voi murtua.
Hehe.

Yhdessä vaiheessa luulin pääseeni siitä jo eroon. Kai olen päässytkin, aina jollakin tavalla sentään eteenpäin tällä elämänsaralla.
Tänään jouduin pitämään powerpoint-esitelmän, ahdistavasta aiheesta, ahdistavassa tilanteessa, ja muistin kouriintuvasti, miten kauan onkaan siitä, kun viimeksi olen pitänyt yhtään minkäänlaista esitelmää kellekään.

Ylimaallinen jännitys. Kaikkinainen tärinä, hengenahdistus, hikoilu, tunne siitä että kuolen tähän, en pysty, haluan pois.
Ei mitään apua järjellistämisestä: ei mitään apua siitä tiedosta, että kaikki nuo muut ovat vain ihmisiä, ja loppuviimein kukaan heistä ei ole kiinnostunut kuin itsestään, omasta suorituksestaan.
Ei mitään apua tiedosta, että tällä esitelmällä ei ole minkään kannalta oikeastaan mitään väliä, eikä edes siitä, että kukaan ei pistä tästä esityksestä millekään viimeiselle tuomiolle.

En kuollut, vaan pidin esitelmäni, vaikka se ahdistikin, ja ilmeisesti olen edelleen elossa. Itse esitelmänpidosta ei jäänyt juuri muuta mieleen, kuin että ilmeisesti jätin sanomatta monta asiaa, jotka piti sanoa, ja toistin sen sijaan liikaa sellaisia asioita, jotka olin jo sanonut.

Jälkikäteen pelkkä väsynyt tyhjyys. Siinä se nyt oli. Muuttuiko maailma mitenkään? Ei. Ja silti tiedän, että sama kamaluus on edessä vielä, monia, monia kertoja.

Sama kuolemallinen tärinä ja hengenahdistus voi seurata myös pelkästään sellaisen ihmisen näkemistä, jota ei haluaisi nähdä. Siitä, että se ihminen kulkee ohi, vaikka onnistummekin välttämään katsekontaktin. Ja siitä, että jo pian se ihminen pitää nähdä uudelleen, vaikka kuinka itkettää, ahdistaa, paniikki iskee ja joka paikka tärisee. Vaikka ei tarvitse sanoa mitään, voi olla kuin tuota ihmistä ei olisikaan, silti pitää nähdä. Jälkikäteen myös kuulla. Vaikka ei haluaisi.

Miksi joka päivään kuuluu asioita, jotka on pakko tehdä, vaikka ei haluaisi? 

En tiedä, mitä sitten oikeastaan haluaisin. Ehkä sitä, että joku tulisi kehumaan yhtä herkästi kuin antamaan negatiivista palautetta. Haluaisin ehkä sitten vähän useammin kuulla jonkun suusta sanat "olet hyvä, olet tehnyt tämän hyvin". Olen saanut tarpeekseni järjettömästä työnteosta, josta ei seuraa muuta kuin lyttäystä. 

Valitettava tosiasia kuitenkin on, että aikuista ihmistä harvoin nostetaan jalustalle. Aikuisen pitäisi nostaa jalustalle itse itsensä, ja ennen kaikkea pitää itse itensä siellä. 

Elämää aikuisena ihmisenä

Tulin tänne blogiin taas ja mulla olis kauheesti asiaa, enkä oikein nyt oo selvillä, mitä kaikkee tähän merkintään sitten sisällyttäisin.

Huomasin eilen, että mulla ei ollut kaapissa enää kuin yksi sellainen lääke, joita mun pitäisi ottaa yksi joka päivä samaan aikaan. Olen viisaasti jättänyt niitä vanhempieni luokse kyllä liuskakaupalla, että siellä ollessa ei tarvitsisi niiden puutteesta panikoitua, ja luulin niitä olevan vielä omankin kattoni alla ihan tarpeen mukaan, mutta eipä sitten ollut. En siinä hädässä keksinyt muuta kuin soittaa äidille keskelle hänen työpäiväänsä ja ihmetellä, että mitä tässä nyt pitäis tehdä. Yhdessä päädyimme siihen, että nyt ei ole muuta vaihtoehtoa kuin että äiti pistää niitä mulle postissa tulemaan. Niin et jos nyt tulee sekavaa tekstiä, niin se johtuu tällä erää siitä, että mulla on jääny tänään lääkkeet ottamatta. 8)

Olin tänään sellasella luennolla, jossa puhuttiin aikuisuudesta ja aikuiskasvatuksesta ja -koulutuksesta. Luennoitsija puhui aluksi aika hiljaa ja hermostuneen oloisesti, mutta sitten, kun se pääsi vauhtiin, niin sen puhe muuttui hyvin selkeäksi ja kuuluvaksi ja välillä jopa kiihkeäksi, ja se viuhtoi käsillään koko ajan vauhdikkaammin. Ajattelin, että itse olisin varmaan aika samanlainen, jos luennoisin jostakin omaa "asiantuntemustani" koskevasta seikasta.

Siellä luennolla tuli puheeksi se, mitä aikuisuus oikeastaan on. Luennoitsija kysyi, kuinka moni meistä määrittelee itsensä aikuiseksi. Vain pieni osa viittasi. Minä kuuluin niihin viittaajiin. Se, kuka määrittelee itsensä aikuiseksi ja miten aikuisuus pitäisi määritellä, osoittautui siis ihan hyväksi kysymykseksi. Itse olen täällä blogissakin aloittanut monen monta lausetta sanoilla "kyllä aikuinen ihminen..." ja "aikuisen ihmisen pitää..." ja "on ihmeellistä, että vielä aikuinen ihminen..."

Silloin, kun itse oli vielä alaikäinen, ainakin jonkinlaisena aikuisuuden mittarina piti kai nimenomaan sitä ikää. Muistan, kuinka kasiluokalla ruotsin opettaja sanoi meille, että "tehän ootte jo isoja, aikuisia ihmisiä." Ties kuinka moni takertui siihen, että "ollaanhan me isoja, mutta ei me mitään aikuisia ihmisiä kyllä olla, kun me ei olla vielä täysi-ikäisiä." Siinä vaiheessa, kun omassa ikäryhmässäni alettiin juhlia täysi-ikäisyyttä, olin havaitsevinani suorastaan jonkinlaista taantumaa: yhä useampi alkoi suorastaan uhmaikäistyylisesti kertoa juttuja siitä, kuinka "mun äiti sano mulle, että mun pitää / mä en saa tehdä sitä ja tätä, mutta MINÄ sanoin siihen, että sori vaan, mä olen aikuinen ihminen ja mä teen mitä tahdon." Siinä vaiheessa, kuten kai jokaisessa elämän vaiheessa, otettiin kyllä mielellään vastaan ne täysi-ikäisyyden tuomat vapaudet, kuten oikeus hankkia ajokortti ja ajaa autoa ja oikeus ostaa alkoholia. Sen sijaan vastuun ottamiseen ei ollut samanlaista innokkuutta: kyllä nekin, jotka aikuisen ihmisen oikeuksin uhmasivat vanhempiensa rajoituksia, mun käsityksen mukaan vielä siinä vaiheessa asuivat ja söivät ym vanhempiensa kustannuksella.

Ja nyt, täällä yliopistossa, taas nähtävästi ollaan palattu siihen ajatukseen, että itseä ei haluta mieltää vielä aikuiseksi. Vaikka ihmisillä pitäisi olla vähintään ne samat oikeudet kuin heti täysi-ikäistymisen jälkeen, ja suurin osa lienee ottanut jo enemmän vastuutakin omasta elämästään.

Tässähän tullaan juuri siihen, että aikuisuuden, kuten oikeastaan kaikkien muidenkin ikävaiheiden, määrittely on ylitsepääsemättömän vaikeaa. Milloin joku on aikuinen ja milloin taas jotain enemmän tai vähemmän? Mitä aikuisen ihmisen pitäisi tai ei pitäisi olla? Niistä kysymyksistä tuskin koskaan päästään täyteen yksimielisyyteen.

Tuolla luennolla esitettiin jälleen yksi aikuisuuden määritelmä. Olen nähnyt niitä jo useita, mutta samantyyppisestihän niitä jaotellaan joka puolella. Kaikille se on yhtä vaikeaa ja moniselitteistä, ja aina päädytään siihen, että ehdottomia määritelmiä ei voi eikä ole tarpeenkaan tehdä. Itsekin viittasin myöntävästi kysymykseen lähinnä juuri siksi, että olen viime aikoina täällä blogissa saarnannut niin paatoksellisesti siitä, kuinka aikuisen ihmisen jo pitäisi pystyä siihen ja tähän ja ei pitäisi enää olla sellainen ja tällainen. Sitten taas, kun peilaan itseäni vaikkapa siihen tän päivän luennolla annettuun määritelmään aikuisuudesta, niin kyllähän mä senkin mukaan joiltakin osin olen aikuinen, mutta sitten taas toisilta osin se saattaa olla kyseenalaisempaa.

Ensinnäkin aikuisuus jaettiin luennolla varhaisaikuisuuteen ja varsinaiseen aikuisuuteen. Varhaisaikuisuus ajoittuu ikävälille 17-22 ja aikuisuus jatkuu sitten siitä eteenpäin. Varhaisaikuisuuden tärkeäksi kehitystehtäväksi luennolla kerrottiin vanhemmista ja muusta lapsuudenperheestä irtautuminen. Siihen kuuluu myös omasta elämästä vastuunottaminen, omien sosiaalisten suhteiden muodostaminen ja oman maailmankuvan kehittäminen jne. Kuitenkin tuo lapsuudenperheestä irtautuminen oli keskeinen. Juuri siihen minä ja mun aikuisuuspohdinnat takertuivat.

Milloin voi sanoa irtautuneensa vanhemmista ja lapsuudenperheestä? Esim. minä en enää asu vanhempien luona, enkä ole asunut enää vuosiin. Asun omillani ja pystyn mielestäni ihan hyvin itsenäisesti hoitamaan arjen asiat. Käyn kaupassa, laitan ruokaa, siivoan, soitan itselleni lääkäriajat ja muut sellaiset, hoidan kaverisuhteita, hoidan opiskelut, hoidan monet arjen asiat ihan itse ja itsenäisesti. Mutta siitä huolimatta, kuten tämänkin merkinnän alusta heti voi huomata, ensimmäinen, mitä teen ongelmatilanteissa, on ädillle soittaminen. Puhuin siitä juuri erään opiskelutoverini kanssa viime viikolla: me olemme aikuisia ihmisiä ja asumme yksin ja olemme niin itsenäisesti hoitavinamme asiamme, mutta heti, kun tulee joku sellainen ongelmatilanne, johon ei oikein tiedä ratkaisua, niin äidille tai isälle soittaminen on ensimmäinen teko. Se on lähestulkoon refleksi. Ainakin minä tukeudun siihen, että äiti tai isä tai molemmat auttaa aina, vaikka kukaan muu ei auttaisi tai olisi saatavilla. Onko se sitten itsenäistä ja aikuisen ihmisen toimintaa? Onko se vanhemmista irrottautumisen merkki? Onko vanhemmista irtautumista myöskään se, että väen väkisin on eri mieltä kuin vanhemmat ja ilmaisee olevansa aikuinen ja päättävänsä itse? Eikö sellainen käytös viittaa enemmän uhma- tai murrosikään? Ja missä kulkee raja?

Sitten taas varhaisaikuisuuden jälkeen, varsinaisessa aikuisuudessa pitäisi löytää jonkinlainen tasapaino ja uudenlainen suhde vanhempiin. Sellainen, jossa ei enää ikään kuin ole ensisijaisesti 'kenenkään lapsi' vaan on omille vanhemmilleenkin enemmän kuin toinen aikuinen ihminen. No, eikö sellainen aika voi periaatteessa olla jo silloin, vaikka olisikin jollakin tapaa riippuvainen omista vanhemmista? Eikö voi käyttäytyä vanhempiensa kanssa kuin aikuinen, vaikka vielä pyytäisikin niiltä apua aina silloin tällöin? Ja eikö jokaiselle vanhemmalle oman lapsen luulisi olevan aina ensisijaisesti kuitenkin se 'oma lapsi'?

No, ei kai auta kuin ajatella edelleen, että nuo ovat vain jonkun tutkijan yrityksiä määritellä, eikä niissä voida ikinä päästä absoluuttisiin tuloksiin.