On pakko vaikkei haluu.

Yllätys,
taas mä puhun
täyttää paskaa, kun törmään suhun
minä
jännitän liikaa

- Herra Ylppö ja ihmiset: Mies murtuu

Päivän teemana on siis jännittäminen, ja se, miten inhottavaa se voi olla. Ei pelkästään mies, vaan nainenkin voi murtua.
Hehe.

Yhdessä vaiheessa luulin pääseeni siitä jo eroon. Kai olen päässytkin, aina jollakin tavalla sentään eteenpäin tällä elämänsaralla.
Tänään jouduin pitämään powerpoint-esitelmän, ahdistavasta aiheesta, ahdistavassa tilanteessa, ja muistin kouriintuvasti, miten kauan onkaan siitä, kun viimeksi olen pitänyt yhtään minkäänlaista esitelmää kellekään.

Ylimaallinen jännitys. Kaikkinainen tärinä, hengenahdistus, hikoilu, tunne siitä että kuolen tähän, en pysty, haluan pois.
Ei mitään apua järjellistämisestä: ei mitään apua siitä tiedosta, että kaikki nuo muut ovat vain ihmisiä, ja loppuviimein kukaan heistä ei ole kiinnostunut kuin itsestään, omasta suorituksestaan.
Ei mitään apua tiedosta, että tällä esitelmällä ei ole minkään kannalta oikeastaan mitään väliä, eikä edes siitä, että kukaan ei pistä tästä esityksestä millekään viimeiselle tuomiolle.

En kuollut, vaan pidin esitelmäni, vaikka se ahdistikin, ja ilmeisesti olen edelleen elossa. Itse esitelmänpidosta ei jäänyt juuri muuta mieleen, kuin että ilmeisesti jätin sanomatta monta asiaa, jotka piti sanoa, ja toistin sen sijaan liikaa sellaisia asioita, jotka olin jo sanonut.

Jälkikäteen pelkkä väsynyt tyhjyys. Siinä se nyt oli. Muuttuiko maailma mitenkään? Ei. Ja silti tiedän, että sama kamaluus on edessä vielä, monia, monia kertoja.

Sama kuolemallinen tärinä ja hengenahdistus voi seurata myös pelkästään sellaisen ihmisen näkemistä, jota ei haluaisi nähdä. Siitä, että se ihminen kulkee ohi, vaikka onnistummekin välttämään katsekontaktin. Ja siitä, että jo pian se ihminen pitää nähdä uudelleen, vaikka kuinka itkettää, ahdistaa, paniikki iskee ja joka paikka tärisee. Vaikka ei tarvitse sanoa mitään, voi olla kuin tuota ihmistä ei olisikaan, silti pitää nähdä. Jälkikäteen myös kuulla. Vaikka ei haluaisi.

Miksi joka päivään kuuluu asioita, jotka on pakko tehdä, vaikka ei haluaisi? 

En tiedä, mitä sitten oikeastaan haluaisin. Ehkä sitä, että joku tulisi kehumaan yhtä herkästi kuin antamaan negatiivista palautetta. Haluaisin ehkä sitten vähän useammin kuulla jonkun suusta sanat "olet hyvä, olet tehnyt tämän hyvin". Olen saanut tarpeekseni järjettömästä työnteosta, josta ei seuraa muuta kuin lyttäystä. 

Valitettava tosiasia kuitenkin on, että aikuista ihmistä harvoin nostetaan jalustalle. Aikuisen pitäisi nostaa jalustalle itse itsensä, ja ennen kaikkea pitää itse itensä siellä.