Kantava ajatukseni on taas, kuinka ollakaan, tämä kaikille varmasti entuudestaan tuntematon puheenparsi, jota en juuri koskaan ennen ole täällä viljellyt.
Ihmiset ärsyttää.
Ja ärsyttää se, että ärsyttää.
Ärsyttää ne itseään ääriään myöten täynnä olevat pullistelijat, joiden maailmaan ei mahdu muuta kuin minä, minäminäminäminäminä.
Tästä inspiroituneena kävin hyvän keskustelun isäni kanssa.
Luettelin isälleni kaikki ihmistyypit / ihmisten sanomat asiat / ihmisten ilmituomat asenteet, jotka mua ovat kuluneen viikon aikana ottaneet päähän.
Kun olin lopettanut, isäni kertoi minulle varsin ärsyttävän kuuloisista ihmisistä, joita hänen ympärillään on viime aikoina pyörinyt. Hän päätti kertomuksensa retoriseksi käsittämääni kysymykseen "arvaa ärsyttääkö?!"
Vastasin myötätuntoisesti: "No ärsyttää!"
Isäni vastasi: "No ei ärsytä! Mitä se minua liikuttaa, vaikka toiset olis kuinka tyhmiä? Siinäpähän tolloilee. Ei kiinnosta."
Nää on niitä hetkiä, joina toivoisin voivani olla enemmän isäni kaltainen.
Hyvä alku kai on jo se, että on joku, joka sanoo noin.
Virallinen itselleni asettamani tehtävä tälle syksylle on siis: lakkaa välittämästä ihmisten typeryydestä.
Tällä viikolla olen oppinut tyhjentämään kirjaston palautusautomaattien lokerot, ja ymmärtämään Gadamerin hermeneutiikkaa, tai ainakin joitakin perusasioita siitä. Jos joku nyt kysyy, mitä tekemistä näillä asioilla on keskenään, niin se, että olen oppinut ne nyt. Uuden oppiminen on yksi parhaista asioista tällaisina aikoina, joina tyhmät ihmiset ovat kansoittaneet maan. Uuden oppiminen takaa sen, että mieli jaksaa olla virkeä ainakin aina ajoittain, silloin tällöin.
Jeejee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti