Kaikkihan me tallaamme loassa

Lokakuu, se on täällä, loputtomalta tuntuneen syyskuun jälkeen.
Lokakuun myötä Sokoksella on 3 + 1 -päivät, ja haluaisin ostaa kaiken.

Haluaisin uudet, pitkät juoksutrikoot niiden kahdeksan vuotta vanhojen, venyneiden ja lerputtavien varatrikoiden tilalle. Haluaisin myös jonkun uuden Muumi-mukin, alennusmyynnistä, vaikka sellaisen, missä on Tiuhti ja Viuhti. Kaikista oudointa on, että haluaisin uudet housut. Vaikka jotkut mustat, tai jotkut, ihan sama mitkä, kunhan olisi vaatekaapissa jotain muutakin jalkoihin laitettavaa kuin kolmet siniset farkut. Tämä on outoa, sillä en vielä koskaan ole halunnut ostaa housuja. Inhoan housujen ostoa enemmän kuin minkään muun vaatteen ostamista. Sopivia housuja on niin toivottoman vaikea löytää. Jokaista housujensovittelua seuraa loputon läskikriisi, sovituskopissa peilin edessä, se tunne, että on kuin joku makkarankuoreen puristettu ihramöykky.
En tiedä, mistä yhtäkkiä on kummunnut joku omituinen housujenostohimo.

Mutta tällä erää olen kieltänyt itseäni ostamasta mitään itselleni.
Tunnen huonoa omaatuntoa jopa siitä, että kohta pitäisi ostaa voimariinia.

Olen ratkaissut ongelman käymällä juoksulenkeillä vain pimeässä, niin, että kukaan ei näe niitä rumia juoksutrikoitani.
Oikeastaan astiakaappiin ei mahdu enää yhtään mukia, enkä niitä tällä erää tarvitse.
Housut ostan joskus muulloin. Tällä erää joko tyydyn käytössä oleviin farkkuihin tai opettelen käyttämään hameita tai mekkoja myös arkipäivinä.
Kävelin urheasti jopa Body Shopin omenantuoksuisten uutuuksien ohi, edes testeröimättä.
Ainut, minkä annoin itselleni luvan ostaa, oli syntymäpäivälahja elämäni tärkeimmälle henkilölle.

Ilmeisesti jonkinlaisena maailmanjärjestyksen palkintona tästä itsekurista sain heti perään tiedon tenttituloksesta. Syksy on polkaistu täydellisesti liikkeelle.

Muita kuulumisia lokakuuhun siirtymisen viikolta (joka sekin on tununut jo tähän mennessä vuoden mittaiselta):
Näin unta, jossa kuolin. Mahtavaa. Onko nyt jo kaikki mahdolliset painajaistyypit kenties läpikäyty? Kevättalvesta lähtien unissani ovat kuolleet vuorotellen isäni, äitini, kaikki veljeni, koirani ja ystäväni, toinen toistaan traagisemmilla tavoilla. Nyt sitten kuolin itse. Kysymys kuuluu, mistä painajaiset tulevat, ja  miten ne saisi loppumaan? Onko oman kuoleman kokeminen unessa enne, pelon ilmentymä vai jonkun elämänvaiheen päättymisen symboli?

Eräänä aamuna veljeni soitti minulle tuntemattomasta numerosta. En päässyt sillä hetkellä vastaamaan, ja huomasin puhelun vasta tunnin jälkikäteen. Kuten on jo aiemmin tullut puheeksi, en ole kovin innokas puhelinkeskustelija. Sain päähäni, että nyt mulle on soitettu joko a) töistä, jossa olen varmasti nyt mokannut jotenkin anteeksiantamattomasti tai b) sairaalasta, jossa joku läheiseni nyt juuri makaa epäilemättä kuolemankielissä tai c) jostakin muualta, jostakin ehdottoman tärkeästä asiasta. Panikoin hyvän aikaa, kunnes keräsin itseni ja soitin takaisin. Veljeni vastasi. En paniikissani saanut oikein selvää hänen lyhyestä puhelimeen vastauksestaan. Esittelin itseni virallisesti, ja veljeni esitteli sitten itsensä minulle vähemmän virallisesti. Suutuin. Huusin. "ÄLÄ ENÄÄ IKINÄ SOITA MULLE NOISTA HÄMÄRISTÄ TYÖNUMEROISTAS, MÄ OON TALLENTANU NIITÄ JO AINAKIN KOLME JA AINA SÄ VAAN SOITAT JOSTAIN UUDESTA NUMEROSTA!!!!"

Niin. Jälkikäteen häpesin. Päätin, että koskaan enää en soita hämäriin, tuntemattomiin numeroihin takaisin. Jos siis soitatte minulle ilman virallista itseni esittelyä vaativaa asiaa, käyttäkää omaa puhelintanne tai soittakaa niin monta kertaa, että vastaan. Muuten en vastaa seurauksista.


Tästä jatkamme eteenpäin, lokakuun nimeen sopivalla lempisitaatillani: "Kaikkihan me tallaamme loassa, toiset meistä vain katsovat tähtiin."