Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas

 Toukokuun lopussa ja kesäkuun alussa pihani oli kukassa kauniimmin kuin ehkä koskaan aiemmin. 

En ole mikään kukkien tai kasvien kasvattaja, mutta tänä vuonna kukat kukkivat silti. Etenkin alppiruusu puhkesi kukkaan toukokuun viimeisellä viikolla. 

Kevät oli vaihtumassa kesään. Lempivuodenaikani. 

Istuin keinussa, kuuntelin lintujen mekkalointia ja hiljaisuutta, joka sitä ympäröi. Ajattelin, että kummisetäni sielu liikkuu täällä. 

Olen juossut hänen kanssaan maratonreitin maaliin Rooman Colosseumille. Olemme odottaneet maratonin lähtöä auringonnousun aikaan Kreikassa Marathonas-kylässä ja juosseet sieltä Ateenaan. Puhuin hänelle silloin muun muassa siitä, että kaipaisin elämääni parisuhdetta. Hän sanoi, että sitä saattaa kyllä olla hankala löytää, jos on vanhan enon matkassa. 

Olemme kävelleet Samarkandin kaduilla ja jutelleet muun muassa kirjallisuudentutkimuksesta, rahankäytöstä, elämästä ja ihmisyydestä. Samarkandin-reissun jälkeen kumppanini nappasi meidät kyytiin Helsinki-Vantaan lentokentältä ja sanoi, että meidät oli helppo havaita ihmisten joukosta. 

Niin monta matkaa, niin monta yhteistä kokemusta ja muistoa.

Rakkaus ja kiitollisuus ei katoa koskaan.

Tänä vuonna juoksen todennäköisesti neljännenkymmenennen maratonini.

Olisin toivonut, että juoksisin sen jossain muissa olosuhteissa, mutta kaikki toiveet eivät käy toteen. Silloin voi valita kahdesta vaihtoehdosta. Voi joko surra sitä, että yhteinen matka on ohi, tai iloita ja kiittää siitä, että sellainen matka oli. Luulen, että vain harvalla on etuoikeus kokea tällainen matka. Valitsen siis jälkimmäisen vaihtoehdon. 

Tämä on se maratonin kilometrimerkki, josta jatkan yksin. 

Kummisetäni oli myös tämän blogin aktiivisin, ja viime vuosina mahdollisesti ainut lukija. 

Voi siis olla, että tämä blogi päättyy tämän vuoden loppuun mennessä. 

Jos toivot, että blogini jatkuu, tai jos sinulla on jotain muuta sanottavaa aiheeseen, niin otathan minuun yhteyttä. 

Viikko 40: Tarina polkupyörästä

 Kesällä 2011 kaaduin polkupyörällä. 

Vietin ensimmäistä kesää opiskelukaupungissani. Olin ollut allekirjoittamassa kesätyösopimusta ja menossa kesäopintoja varten sovittuun tapaamiseen yliopistolle. Olin vähän myöhässä aikataulusta, joten ajoin pyörällä niin kovaa kuin pääsin. 

Oli alamäki ja tiukka mutka, ja pyöräni oli pieni ja huono. Olin kaatunut sillä monta kertaa aiemminkin. Sen eturengas töksähti aina ikävästi jokaiseen pieneenkin kuoppaan tai korokkeen tapaiseen. Se oli varmaan liian pieni, veljeni vanha pyörä, jolla olin ajanut lapsesta asti.

Tuo mutka oli liikaa. Kaaduin mutkassa liian kovassa vauhdissa. Jouduin hakemaan läheisestä Citymarketista laastaria polviin ja kyynärpäihin, jotka kaikki suihkusivat verta. Putsailin haavojani Citymarketin vessassa ja onnistuin kadottamaan avaimeni sillä reissulla. Ne onneksi löytyivät myöhemmin Citymarketin infopisteeltä. Siihen opintoihin liityvään tapaamiseen en enää ehtinyt. Jouduin ilmoittamaan, että en enää mitenkään ehdi inhimillisessä aikataulussa. Mitä tästä opimme? Kiirehtiminen ei auta mitään. Kiirehtimisestä ei ole mitään hyötyä, siitä on pelkkää haittaa. 

Vanhempani olivat kertoneet pyörällä kaatumisestani mummilleni. Tapansa mukaan mummini ei jäänyt turhia päivittelemään, vaan lahjoitti minulle oman pyöränsä. Hänellä oli hyvä, vanhan klassikon mallinen pyörä. Kunnon mummopyörä, ei mikään kauhean tyylikäs, ajattelin, mutta hyvä sillä oli ajaa. 

Sain siis mummilta käyttöön pyörän, jolla oli todella hyvä ajaa verrattuna edelliseen pyörään. Ei tarvinnut enää pelätä jokaista kuoppaa ja koroketta. En juuri koskaan enää kaatunut pyörällä. Pyörällä ajo oli silkkaa nautintoa. 

Olin tyhmä maalaistyttö, joka ei tajua mitään kaupungin vaaroista. Vuosia myöhemmin olen ihmetellyt sitä, miten huolettomasti jätin pyörää ties minne. Minulla ei ollut mitään pelkoa siitä, että pyörä voitaisiin varastaa, kuka sen nyt varastaisi. Nykyisin ihmettelen vain, kuinka se säilyi varastamatta. Kerran lukkoa oli jotenkin peukaloitu, mutta pyörä jätetty paikalleen yliopiston kirjaston eteen. En tiedä, kuka on tehnyt ja mitä. 

Myöhemmin ajelin pyörällä minulle vieraalla paikkakunnalla, josta sain elämäni ensimmäisen vakituisen työpaikan. Hikoilin kesähelteessä, pyöräilin ja katselin maisemia. Kävin uimassa, heitin kesämekon uikkarin päälle ja pyöräilin kotiin. Kävin pyörällä merenrantakuopalla uimassa kumppanini kanssa silloin, kun olimme juuri tavanneet. Kumppanini sanoi, että pyöräilyni seuraamisesta tulee hänelle mieleen yksi sketsivideo.

Ajoin mummilta saadulla pyörällä ensin opiskelukaupungissani, sitten ensimmäisen vakituisen työni työmatkoja. Tuolla ensimmäisen työpaikkani paikkakunnalla en pelännyt pyörän puolesta. Paikkakunta oli pieni ja hiljainen. Kuulin kyllä, että joskus jonkun pyörä oli varastettu jostain, mutta en pelännyt oman pyöräni puolesta. Kuka nyt vanhan, kolmivaihteisen rotiskon ottaisi, ajattelin. Jos joku ottaa, niin tarpeeseen ottaa, naureskelin jollekin. 

Ajoin pyörällä kotiin myös tehtyäni viimeisen työpäiväni ensimmäisessä vakituisessa työpaikassani. Pyörän tarakalla oli työkavereilta saatu kukka-amppeli. Harteillani oli laukku ja kassi, joissa oli kaikennäköistä viimeisenä työpäivänä mukaan otettua tavaraa. Matkanteko oli vähän huojuvaa. Pyörän eturengas töksähteli huonon pyörätien kuoppiin. Selvisin siitäkin nostalgisesta matkasta kuitenkin ongelmitta. 

Kesti vähän aikaa, että uskalsin alkaa kulkea pyörällä nykyisen työpaikkani työmatkoja. Pian nykyisessä työpaikassani aloitettuani luin sanomalehdestä, että asuinalueellani sattuu todella paljon pyörävarkauksia jatkuvasti. Pyöriä varastetaan, vaikka ne olisi lukittu sekä renkaasta että rungosta telineeseen kiinni. Juttua varten haastatellulta ihmiseltä oli varastettu useampi pyörä lyhyen ajan sisään. Ajattelin, että en voi tuoda pyörää työpaikkani pihaan. 

Sitten ajattelin, että ehkä juna-asema, josta lehdessä puhuttiin, on eri asia kuin työpaikkani piha. Työpaikkani edustalla on aina valtava määrä pyöriä. Minun pyöräni on siellä vanhimpia ja halvimpia. 

Aloin ajaa pyörällä töihin ja lukitsin sen eturenkaasta telineeseen. 

Tein niin yli neljä vuotta. 

Aina välillä mietin, voisiko joku varastaa pyörän, ja aina tulin siihen tulokseen, että ei, se on niin vanha, ei sillä ole mitään jälleenmyyntiarvoa. Ei etenkään verrattuna kaikkiin niihin pyöriin, joiden joukossa se on. 

Viime torstaina töissä mietin, että tänä iltana menen kahvakuulatunnille. Sain viestin siitä, että uusi passini on saapunut noudettavaksi, ja ajattelin, että en voi hakea passia heti, koska minulla ei ole vanhaa passia mukana, mutta haenpa passin sitten samalla reissulla, kun käyn kahvakuulatunnilla. Mietin, että pyörään pitää laittaa etuvalo, koska siihen aikaan illasta on jo säkkipimeää. Lamppu oli tarkoitus laittaa jo edellisenä päivänä, mutta en ollut muistanut. Ärsytti, että pitää laittaa lamppu, ärsytti, että en ollut muistanut sitä edellisenä päivänä ja ärsytti, että sitten pitää taas miettiä, irrotanko lampun joka kerta ja laitan sen taskuun, varastaako joku lampun pyörästä. 

Se torstai osoittautui myös rasittavaksi työpäiväksi. Iltapäivän kokous venyi. Koin, että yksi työkaveri aukoi mulle päätään niin paljon ja niin turhasta asiasta, että teki mieli jo ärjäistä takaisin oikein kunnolla. Kun olin lähdössä, toinen työkaveri tuli solkottamaan jotakin, aloittaen lauseen sanoilla "ootpa lähdössä tai et, niin mä kysyn sulta nyt tätä asiaa". Ärtymyskynnys oli reippaasti ylittynyt, kun viimein lähdin töistä. Huokaisin mielessäni helpotuksesta, kun vihdoin pääsin työpaikan ovesta ulos. Kaivoin avaimia ja kävelin pyörääni kohti. 

Paitsi että siinä, mihin olin pyöräni jättänyt, ei ollutkaan pyörääni. Telineessä oli jonkun toisen pyörä, mikä kaukaa katsoen oli hiukan muistuttanut minun pyörääni. Telineessä oli myös muita pyöriä. Minun pyörääni ei ollut. 

Pidin selvänä, että en vain näe pyörääni. Stressi tekee usein vaikeaksi havaita itsestään selviä asioita. 

Kävin pyörätelineen pyörät läpi moneen kertaan. 

Lopulta soitin kumppanilleni ja sanoin, että pyöräni ei ole täällä, missä sen pitäisi olla. Jokin osa minusta toivoi, että sille olisi looginen selitys. Jos vaikka kumppanini on jostain syystä hakenut pyörän. Ei ole mitään järkeä siinä, että hän olisi sen hakenut, mutta jospa hän vaikka olisi hakenut sen. 

Jouduin kuitenkin alistumaan siihen, että kumppaninikaan ei tiennyt pyörästäni yhtään enempää. Kävin pyörätelineen vielä kerran läpi ja lähdin sitten kävelemään kotiin. Päässäni takoi vain yksi ajatus: 

tämä ei voi tapahtua minulle. 

On kummallista, että vaikka olen tietoinen pyörävarkauksien yleisyydestä, enkä näe mitään syytä sille, miksi se ei voisi tapahtua myös minulle, sitä oli vaikea uskoa. Koko kotimatkan ajattelin, että jostain se pyörä vielä putkahtaa. Tälle on joku viaton selitys. 

Naputtelin rikosilmoituksen poliisin verkkopalvelussa samalla, kun kävelin kotiin. Tiesin, että siitä ei ole hyötyä, mutta niin ohjeistetaan tekemään. 

Kumppanini laittoi pyörän tiedot toiseen Facebook-ryhmään ja minä varmuuden vuoksi vielä toiseen. 

En mennyt kahvakuulatunnille, koska kiinnostus lähteä kävellen sinne oli miinus sata. 

Illalla iski hirveä suru siitä, että mummin pyörä, jonka kanssa minulla on niin monta hyvää muistoa, on viety minulta. En tiennyt, että polkupyörä voi olla rakas, mutta ilmeisesti se voi olla. 

Yritin ajatella vaikka mitä. Yritin ajatella, että tämä ei ole iso asia. Pyöriä saa uusia. Mummin muisto ei ole sidottu siihen pyörään, minulla on kaikki muistoni mummista myös ilman sitä pyörää. Tästä on nyt vain päästävä yli. Paljon pahempaakin olisi voinut sattua. Paljon arvokkaampiakin asioita olisi voitu varastaa, sellaista, mistä ihan oikeasti ei pääsisi yli tai olisi ainakin todella paljon vaikeampi päästä yli. 

Asiasta on silti vaikea päästä yli. Odottelen edelleen, että murhe ja vitutus helpottaisi edes vähän. 

Perjantaiaamuna teki mieli soittaa esimiehelle, että en tule töihin. Se, että minun pitäisi rämpiä töihin, kun pyörä on pöllitty, tuntuu viimeiseltä pisaralta viime aikojen tapahtumiin työrintamalla. Kamelin selkä on katkennut. 

Raahaudun silti töihin, tietenkin. 

Ajattelen, että jos mummini olisi ollut hengissä ja näkemässä tilanteen, hän olisi ottanut pyörävarkaan juosten kiinni ja mättänyt turpaan. 

Ajattelen, että pyörävaras saa olla varuillaan. Hän ei tiedä, kenen pyörän tuli ottaneeksi. Mummini hengen kosto tulee olemaan hirmuinen. 

Viikko 39: Liian lyhyt elämä

 Aloitan tämän viikon postauksen kertomalla tarinan. Valitettavasti tarina perustuu tositapahtumiin. Henkilöiden nimet on muutettu. 

Olin viisivuotias, kun kaksi vuotta vanhempi veljeni aloitti koulun. Veljeni tutustui koulussa poikaan, jota kutsun tässä tarinassa vaikkapa nimellä Matti. Matista ja veljestäni tuli hyviä kavereita. Matti alkoi käydä meillä kylässä ja veljeni kävi Matin luona kylässä. Matin äiti ja minun äitini tutustuivat Matin ja veljeni ystävyyden myötä. Äitimme huomasivat, että molemmilla oli samanikäisten poikien lisäksi samanikäiset tyttäret. Äidilläni oli minut ja Matin äidillä niin ikään tytär, joka oli isoveljeään Mattia kaksi vuotta nuorempi. Kutsun Matin pikkusiskoa tässä tarinassa vaikkapa Maijaksi. 

Äitimme päättivät yrittää tutustuttaa Maijan ja minut toisiinsa. Maija tuli äitinsä kanssa käymään meillä pari kertaa samalla, kun Matin ja Maijan äiti tuli hakemaan Mattia meiltä. Maijan ja minun välille syntyi kuin syntyikin ystävyys, jota äitimme olivat toivoneet. 

Olimme perheeni kanssa asuneet kaukana kylän keskustasta paikassa, jossa ei ollut muita lapsia. Käytännössä veljeni oli ollut ainut leikkitoverini siihen asti, kunnes tapasin Maijan. Olin kyllä tutustunut muihin ikäluokkani lapsiin muun muassa seurakunnan päiväkerhossa ja joskus jossain muuallakin. Lapsena en kuitenkaan oikein välittänyt muiden ihmisten seurasta edes sitä vähää kuin nykyään, joten ehkä siksi viiteen ikävuoteen mennessä minulla ei vielä ollut varsinaista parasta ystävää. Maijasta kehkeytyi minulle paras ystävä. Maija oli ensimmäinen ihminen, jota aloin ajatella parhaana ystävänäni. 

Ystävyys kesti rikkumattomana vuoden verran. Vähän sen jälkeen, kun olimme menneet esikouluun, tapahtui jotain. On vaikea sanoa, mitä tarkalleen ottaen tapahtui. Minun näkökulmastani Maijan käytös minua kohtaan muuttui. Maija saattoi olla suorastaan ilkeä minua kohtaan. Jälkikäteen sain jostain tietää, että Maijalla ja Matilla oli kotona kaikenlaisia ongelmia. Jälkikäteen olen ajatellut, että johonkinhan heidän oli pakko purkaa sitä kaikkea vaikeaa, mitä he joutuivat kotona kestämään. Lisäksi vasta aikuisena olen huomannut ajatella, että Maija saattoi olla minulle kateellinen joistain asioista, mitä minulla oli, tai mitä hän luuli minulla olevan, ja mitä hänellä ei ollut. Joka tapauksessa ystävyytemme alkoi rakoilla. Esikoulussa syntyi uusia kaveri- ja ystävyyssuhteita eri tavalla kuin aikaisemmin, ja lopulta siirryimme Maijan kanssa eri porukoihin. Samaan aikaan Matin ja veljeni ystävyys hiipui ja lopulta katkesi kokonaan. 

Olimme Maijan kanssa samalla luokalla koulussa ala-asteajan. Ala-asteen aikana olimme aina välillä hyviä kavereita, sitten meille tuli riitaa ja olimme eri porukoissa, sitten taas kavereita. Riitojen osalta kummassakin oli vikaa, tai sitten voi ajatella, että kummassakaan ei ollut mitään erityistä vikaa. On vaikea sanoa, miksi emme voineet vain pysyä ystävinä, ja miksi toisaalta vuosien ajan aina riitelyn jälkeen kuitenkin palasimme ystäviksi. Muiden ihmisten kanssa en ole kokenut samanlaista on-off-ystävyyttä. Matin ja veljeni kaveruus ei jatkunut enää koulun alkuvaiheen jälkeen, mutta minun ja Maijan myrskyisä ihmissuhde jatkui ala-asteen lopulle asti. Vasta yläasteen alkaessa päädyimme eri luokille, kokonaan eri piireihin ja käytännössä yhteytemme katkesi. 

Maijan veli Matti oli peruskouluajan kanssamme samassa koulussa. Matilla ja Maijalla oli ilmeisesti edelleen vaikeaa kotona, ja kummallakin oli lisäksi vaikeuksia koulussa tietyissä aineissa. Esimerkiksi Maijalle lukeminen ja matematiikka oli vaikeaa, mutta hän oli lahjakas muunmuassa käsitöissä ja kuvaamataidossa. Ehkä yksi ystävyytemme kantavista voimista oli erilaisuus ja sen myötä mahdollisuus auttaa toista. Yritin auttaa Maijaa lukemista vaativissa asioissa, ja Maija saattoi olla minun apunani käsitöissä. En tiedä, oliko Matilla vastaavia lahjoja vaikeuksien lisäksi. Tiesin vain, että Matin koulu ei suju kovin hyvin. Matin käytös muita kohtaan oli myös huonoa. 

Kun olin lukiossa, Facebook muuttui suomenkieliseksi ja kaikki alkoivat liittyä sinne. Tein periaatepäätöksen siitä, että pyysin ja hyväksyin Facebook-kavereikseni kaikki vanhat luokkakaverit. Myös Maija on edelleenkin Facebook-kaverilistallani. Muuta yhteyttä meillä ei ole. Joskus, harvoin, olemme reagoineet toistemme päivityksiin. Joskus mietin, muistaako Maija vielä ystävyyttämme noin kahdenkymmenen vuoden takaa. Minä muistan sen. Elämämme on mennyt täysin eri suuntiin. 

Viime perjantaina järkytyin nähdessäni Maijan Facebook-päivityksen. 

Päivityksessä Maija jättää hyvästit rakkaalle isoveljelleen, josta on enää jäljellä pelkät muistot, joka nyt on lähtenyt aivan liian varhain. 

Tiedän, että Maijalla on kaksi isoveljeä. Toinen on huomattavasti minua vanhempi, enkä tunnistaisi häntä kuvasta. Toinen on tietysti Matti. Yritän tulkita Maijan päivityksessä olevasta kuvasta, kumpi hänen veljistään on kyseessä, mutta en saa siitä oikein selvää.

Lopulta minulle selviää se, mitä osaan epäilläkin: liian varhain lähtenyt isoveli on Matti. 

Ajattelen Mattia, joka kauan sitten kävi meillä kylässä, ja jonka kotona minä olen käynyt monta kertaa kylässä. Olen järkyttynyt siitä, että sitä ihmistä ei enää ole. Ajattelen Maijaa, jolle Matti on ollut yhtä tärkeä ihminen kuin minun veljeni on ollut minulle. Ajattelen heidän äitiään, joka vuosien varrella oli aina minulle ystävällinen. On vaikea kestää ajatusta siitä, että hän joutuu hautaamaan oman lapsensa. 

En tiedä juuri mitään Matin elämästä, mutta tiedän, että se ei ole ollut helppo. Hänellä on ollut vaikeaa kotona ja koulussa. Koulussa hänellä oli vaikeuksia sekä oppimisen että kaverisuhteiden osalta. Hän on suoriutunut peruskoulusta, mutta sen jälkeen hänellä on ollut niinsanotusti vaikeuksia integroitua yhteiskuntaan. 

Matiksi kutsumani henkilö on esimerkki siitä, että tässä elämässä nallekarkit eivät mene tasan. Jotkut saavat elämälleen huomattavan paljon huonommat lähtökohdat kuin jotkut toiset. Jotkut onnistuvat ponnistelemaan huonoista lähtökohdista ja vaikeuksista huolimatta. Ehkä siihen on syynä jokin suojaava tekijä, vaikka joku persoonallisuuden piirre. Ehkä jonkun on synnynnäisesti helpompi horjahtaa pois yhteiskunnan viitoittamalta polulta kuin jonkun toisen. Ehkä syytä voi hakea kokemuksista, jotka toimivat vaikeuksien vastapainona: esimerkiksi Matilla ja Maijalla oli koulussa samankaltaisia vaikeuksia, mutta ehkä Maijalla oli vaikeuksiensa vastapainona vahvuuksia ja niiden myötä enemmän myönteisiä kokemuksia kuin Matilla. Ehkä Maija pääsi edes vähän helpommalla siksi, että hän sattui olemaan kaksi vuotta nuorempi. Ehkä Maija on säästynyt myöhemmässä elämässään joltain sellaiselta kokemukselta, mikä on ollut Matille liikaa. 

Puran alkujärkytystäni viestittämällä toiselle kouluaikaiselle kaverilleni Matin kuolemasta ja siitä, tietääkö hän siitä jo. 

Toisen kaverini suhtautuminen järkyttää minua lisää. Hän vaikuttaa välinpitämättömältä. Matti oli koulussa aina ärsyttävä, ja koko kouluajan hänestä näki, että hän ei ole normaali, eikä hänestä koskaan tule normaalia ihmistä. Kuolema oli siis odotettavissa. Ja mitä se meitä liikuttaa. 

Lopulta en tiedä, olenko enemmän surullinen Matin läheisten puolesta, vai siitä yhteiskunnassa ilmenevästä asenteesta, mitä toisen koulukaverini vastaus heijastaa. Asenteen, jonka mukaan kaikkien elämä ei ole samanarvoinen. Normaalit ihmiset ovat arvokkaampia kuin epänormaalit. En pyytänyt kaveriani tarkentamaan normaalin käsitettä, mutta uskon tietäväni, mihin hän sillä viittaa: työssä käymiseen, verojen maksamiseen, ammatin opiskeluun, parisuhteeseen ja perheen perustamiseen, omista lapsista huolehtimiseen, kohteliaaseen käytökseen muita ihmisiä kohtaan. 

Pyytäisin tämän postauksen lukijaa miettimään, onko hän samaa mieltä. Ovatko ihmiset tasa-arvoisia, vai onko joidenkin ihmisten elämä toisia arvokkaampaa? Jos on, mikä tekee ihmisestä tai hänen elämästään arvokkaan?

Toisaalta: jos olet sitä mieltä, että joku ihminen on arvokkaampi kuin toinen, tarkenna hetkeksi katseesi siihen henkilöön, jonka luokittelet arvottomaksi. Tarkenna katseesi häneen, ja muista: hän on aina jonkun toisen ihmisen lapsi, veli, sisko, ystävä, kumppani, isä tai äiti. Se joku voisit olla sinä. 

Pari päivää tämän episodin jälkeen kuulen keskustelun, jossa sivutaan elämän lyhyyttä. Elämä voi loppua äkisti, ja kun tämän tiedostaa, suhtautuminen elämään voi muuttua. Elämästä voi esimerkiksi haluta saada enemmän irti. Voi vaikkapa iskeä tarve matkustaa mahdollisimman moneen eri maahan. 

Keskustelun kuultuani tulen samaan tulokseen kuin joskus ennenkin. 

Elämän lyhyyden ymmärtämisestä voi seurata myös ja ennen kaikkea kyky suhtautua muihin ihmisiin toisin. 

Ole ystävällinen toiselle. Kuuntele, mitä hänellä on sinulle sanottavaa. Anna sijaa toisen näkökulmalle sen sijaan, että jääräpäisesti pitäisit kiinni omastasi. Anna tilaa toiselle ihmiselle sen sijaan, että sokeana tavoittelisit omia päämääriäsi.

Voi olla, että se toinen ei kohta enää ole luonasi. 

Viikko 29: Delfiinien laulu

 Tämän viikon blogipostauksen aihe on delfiinit.

Onko sinulla voimaeläintä?

Ajattelen, että minulla on. 

Olen ollut noin neljävuotias nähdessäni ensimmäisen kerran Muumilaakson tarinoita -piirrettysarjan jakson nimeltä "Muumipeikko ja delfiini". Myöhemmin on tuntunut hämmentävältä ajatella, kuinka suuri vaikutus sillä jaksolla on ollut elämääni. Ilman, että pystyn sanomaan, mistä se johtuu. 

Jaksossa Muumipeikko tutustuu delfiiniin. Delfiini nimeltä Kiiltopää ei esiinny muissa Muumi-jaksoissa, vain tässä yhdessä. Muumilaaksossa asuva noita suostuu muuttamaan Muumipeikon keuhkot puolen päivän ajaksi kiduksiksi. Näin ollen Muumipeikko ja delfiini lähtevät yhdessä tutustumaan merenalaisen maailman ihmeisiin. 

Ehkä tästä juontuu viehtymykseni meriin ja merellisyyteen. 

Varmasti tästä juontuu rakkauteni delfiineihin. 

Jakson nähtyäni olen piirrellyt delfiinejä joka paperille, ja olen pyytänyt muita piirtämään niitä minulle. Olemme käyneet kirjastossa ja koko pienen kunnankirjaston henkilökunta on ollut töissä, kun minua varten on etsitty delfiinikirjoja. Olen onnellisena selaillut niitä kotona. Halusin kesäksi delfiiniuimalelun, mutta sellaista ei löytynyt Suomesta mistään. Mummini toi sellaisen minulle Espanjasta. Vuosia myöhemmin löysin aidonnäköisen delfiinin Suomen kaupasta, ja sellainenkin minulle ostettiin. Olen siis polskinut lapsuuteni kesät pihalammikossa tekodelfiinin kanssa. Kun en vielä osannut uida, käytin kellukkeita, joissa oli selässä kirkkaanpunaiset, hymyilevät delfiinit.

Yksi rakkaimmista lapsuudenmuistoistani on, että pian tuon delfiini-Muumi-jakson nähtyäni isäni ja veljeni rakensivat minulle ison lumidelfiinin kotipihaan. Leikin sen kanssa jakson Muumipeikkoa, joka tutustuu delfiiniin ja pääsee ratsastamaan delfiinin selässä merellä. Lapsuudessani on ollut myös talvia, joina olen rakentanut vastaavanlaisen lumidelfiinin itse itselleni. 

Olen käynyt Särkänniemen delfinaariossa muutaman kerran ja vielä lukioikäisenä haaveillut delfiininkouluttajan urasta. 

Nykyisin en enää koe tarvetta mennä katsomaan vangittuja delfiinejä. Toivoisin, että delfiinit saisivat uida vapaina meressä. 

Delfiinit ovat kulkeneet mukanani neljävuotiaasta lähtien jossain muodossa. 11-vuotiaana minulla oli delfiinikorvakorut. Eri ikäisenä minulla on ollut erilaisia delfiinikaulakoruja. Jääkaappini ovessa on ollut pari delfiinimagneettia omillani asuessani.  Kun väitöskirjatutkijoiden kirjoituskurssilla aikanaan piti valita isosta kasasta figuureita itselleen sopiva figuuri, valitsin tietysti delfiinin. 

Jos saisin toteuttaa yhden toiveen siitä, mitä haluaisin tehdä elämäni aikana, minulla on yksi selkeä toive, mikä ei ole vielä toteutunut ja mikä ei ehkä koskaan toteudu - mutta se ei estä toivomasta. 

Toiveenani olisi saada joskus uida villien delfiinien kanssa meressä. 

Kevätkesän vaihteessa vuonna 2020 kuulin uutisista, että Itämerellä, Suomen alueella, oli tehty delfiinihavainto. Uutisissa näytettiin videopätkä, jossa delfiinit uivat Turun saariston vesissä. Minulle tuli uutisen kuulemisesta selittämätön, käsittämättömän suuri hyvänolontunne. 

Vuoden 2021 lopussa olin jouluostoksilla ja löysin Citymarketin leluosastolta delfiinipehmolelun. Se oli aidon näköinen, hymyilevä delfiini. Minun oli pakko ostaa se. 

Löydän usein pehmoleluja, jotka viehättävät minua ja joiden ostamista harkitsen. Delfiinipehmon ostaminen ei ollut harkinnan asia. Se oli pakko ostaa. 

Harkitsin delfiinipehmon tuomista työpisteelleni työpaikalla. Ajattelin, että se symboloi asennetta, mitä haluaisin työssä ylläpitää.

Delfiinit ovat älykkäitä, läheisiään kohtaan lojaaleja, ystävällisiä, leikkimielisiä. 

Näitä ominaisuuksia ihmisillekin kaivattaisiin. Muun muassa työpaikoille. 

Ainut syy, miksi delfiini ei ole työpisteelläni, on se, että se ei mahdu työpöydälleni. 

Tällä hetkellä se asuu sinisellä sängynpeitollani.

Tämän viikon aamuina halasin sitä joka päivä. Toiveena oli, että nuo luettelemani delfiinin ominaisuudet olisivat mukana päivässä. 

Viikko 16: Voittajafiilis

Eilen olin vuoden 2023 ensimmäisellä maratonilla. 

Alkuviikosta tuntui siltä, että saattaa tulla flunssa. Ajattelin, että ei, ei juuri nyt. Ensi viikolla voin sairastaa, mutta ei nyt. Ostin kaupasta pari (banaanivapaata) supersmoothieta ja join toisen niistä. Tiistaina kokeilin edesmenneen mummini vanhaa vinkkiä siihen, mitä tällaisissa tilanteissa tulee tehdä: tee jotain fyysistä, ja testaa, tuleeko huonompi vai parempi olo. Jos fyysisestä tekemisestä tulee parempi olo, olet terve. Jos olo huononee, olet oikeasti kipeä. 

Kävin siis lenkillä, ja olo parani. Kohdallani tuo mummin vinkki sairausasteen mittaamiseen on toiminut vuosien ajan hyvin, molempiin suuntiin. 

Lauantaiaamuna jännitti. Ihmettelin, miten voi jännittää näin paljon, vaikka maraton on minulle jo kolmaskymmenesneljäs. Tosin maratonuran alkuvaiheessa saatoin jännittää monta päivää etukäteen. Nykyisin jännitys rajautuu oikeastaan vain maratonpäivän aamuun. Fyysiset jännityksen oireet ovat aina yhtä ikäviä. On huono olo, joten on vaikeaa syödä, vaikka nimenomaan olisi tärkeää saada syötyä kunnolla. Pitää rampata vessassa. Tärisyttää. 

Tulossa oli aurinkoinen päivä. Olen jo monta kertaa havainnut, että auringossa juostessa kannattaa suojata pää. Silti ajattelin maratonpäivän aamuna vain, että no eipä mulla nyt ole mitään päähinettä, täytyy vain kestää taas. Kumppanini heitti minut autolla numerolapunhakupaikalle ja kävi lähimmällä Tokmannilla ostamassa lippiksen, viime tingassa. Hän osti myös aurinkolasit, mutta siinä olisi jo ollut liikaa. Pelotti lähteä maratonille lippis päässä, sillä olin varma, että se putoaa päästä tai ei jotenkin muuten toimi. Jos lisäksi olisi pitänyt stressata aurinkolaseistakin, niin en olisi voinut keskittyä juoksemiseen.

Hain numerolapun. Oli hauskaa, että siinä luki nimeni. Tosin kukaan ei valitettavasti päivän aikana hyödyntänyt mahdollisuutta käyttää nimeäni. 

Kuten aina, myös nyt pahin fyysinen jännitys oli hellittänyt lähtöpaikalla lähtöä odotellessa. Lähdin lompsottamaan. 

Olin jo etukäteen päättänyt, että haluan vain päästä läpi. Juoksen hiljaa, nautiskelen Tuusulanjärven kulttuurinähtävyyksistä, menen oman kunnon mukaan. 

Ensimmäisellä kierroksella, eli puoliväliin asti, juoksu tuntui kulkevan hyvin. Juoksin itselleni sopivaa vauhtia, eikä mitään merkittäviä ongelmia ollut. Kanssajuoksijoista oli jonkin verran haittaa: ensimmäisellä kierroksella aina joku juoksi edellä tai takana liian lähellä. Olen ihminen, joka haluaa juostessa reilusti omaa tilaa (vaikka haluan tapahtumissa kyllä myös, että näen välillä jonkun muunkin juoksijan, jotta tiedän olevani reitillä). Pistin merkille edellä juoksevan tavan näyttää suuntamerkkiä aina, kun hän vaihtoi tien laitaa. Hän juoksi välillä tien oikeassa laidassa ja välillä vasemmassa laidassa, ja aina, kun hän vaihtoi puolta, hän viittoi kädellään samalla tavoin, kuin pyöräilijöitä kehotetaan tekemään kääntyessään, mutta ehkä hieman vähäeleisemmin. Tämä suuntamerkin anto maratonilla oli minulle ennestään tuntematon asia. Enkä aio ottaa sitä itse käyttöön, vaikka se epäilemättä ihan hyvä, muut huomioon ottava käytäntö on. Miksi sitten en aio ottaa sitä käyttöön? No siksi, että en itse vaihtele juostessa puolta. Maratontapahtumissa valitsen sen puolen, mitä edellä juokseva tai suurin osa edellä juoksevista käyttää, jotta mahdollisten ohittajien, niin ihmisten, pyörien kuin mahdollisten autojenkin, olisi helpompi mennä meistä ohi, eikä heidän tarvitse mutkitella. Jos en näe edellä juoksevia, juoksen sitä puolta, jota jalankulkijoiden kuuluu käyttää, tai sitä puolta, jolla maratonin reittimerkinnät ovat. Yleensä ne ovat sillä puolella, jota jalankulkijat käyttävät, tai niitä ei ole ollenkaan. En ymmärrä, miksi eilinen edelläjuoksija vaihtoi jatkuvasti tien puolta. Ehkä hänellä oli siihen jokin mestarijuoksijan syy, ehkä reitti on lyhyempi tai helpompi, jos seuraa koko ajan tien kaartumista. Itselleni helpompaa on valita yksi tien laita ja pysyä siinä. 

Toinen muista ihmisistä aiheutunut harmi oli pyörien kellojen kilkutus. 

Tuusulanjärven maraton, jolla siis eilen olin, on, tai sen ainakin pitäisi olla, melko vakiintunut ja suorastaan historiallinen tapahtuma. Jo vuosikymmenten ajan sitä on juostu vuosittain suurin piirtein samaan vuodenaikaan. Silti Tuusulanjärven ympäri pyöräilevillä henkilöillä tuntuu olevan sellainen käsitys, että Tuusulanjärven kiertäminen on ainoastaan pyöräilijöiden etuoikeus, ja he ovat siellä kuninkaita. No, tämä oli nyt yleistys. Iso osa on varmaan ihan asiallista porukkaa. Silti niin tänä vuonna kuin edellisinäkin vuosina olen tuolla reitillä juostessani kuullut aivan liikaa pyörän kellojen kilkutusta. Väistä, MINÄ olen tulossa täältä. Pelkkä pyörän kellon rimputus ei riitä kaikille, osa myös kommentoi jotain siitä, jos joku juoksija on heidän mielestään väärällä puolella tietä tai jos joku ei väistä heitä tarpeeksi rivakasti. Useampi ensin kurvaa pyörällään huolimattomasti juoksijoiden eteen ja mutisee sitten, että "hei oliks täällä tänään se joku tapahtuma." Näiden kokemusten perusteella olisin sitä mieltä, että pyöräilijöiden kulkua tuolla reitillä tuona päivänä pitäisi jotenkin rajata. 

No, tulin onnistuneesti puoliväliin. 

Sain siellä kuulla kuulutuksen, jonka mukaan olen oman sarjani kärjessä, hienosti menee! Hetkeksi tuli hirmuinen innostus. Mitä ihmettä, en ole ikinä kuullut tällaisia sanoja maratonin puolivälissä! Olen KÄRJESSÄ. Olen monen monta kertaa ollut mukana vitsailemassa siitä, miten "kärki pääsi karkuun" tai muuta kärjessä olemisen vinoilua, mutta nyt oikeasti olen KÄRJESSÄ. 

Aikaisemmin tällä maratonilla puolivälissä on ollut jotain lannistavaa. Olen juossut kamalan pitkän matkan, ja nyt pitäisi juosta toinen kierros ihan samaa reittiä. Tänä vuonna lähdin toiselle kierrokselle mahtavissa tunnelmissa. Olen kärjessä! Olen hyvä! Tämä menee hyvin!

Melko pian toisen kierroksen alettua tuli hirmuinen ahdistus. 

Tiesin, että siinä ei ole mitään järkeä, mutta tieto ei auttanut ahdistukseen.

Ohitseni saattaa milloin tahansa juosta joku sarjani kilpailija. Ja hyvin todennäköisesti juokseekin, sillä monet ihmiset juoksevat maratonin lopun paljon kovempaa kuin alun. Itse juoksen usein alun kovempaa, ja loppua kohden vauhtini hiipuu, ihan viimeisiä kilometrejä lukuun ottamatta, jolloin saatan ottaa pikku loppukirin. 

Nyt kun olen saanut maistaa kärjessä olemisen ihanuutta, joudun mitä varmimmin luopumaan siitä. 

Kun se tapahtuu, tulen tuntemaan itseni niin paskaksi, että en enää halua elää. 

Mieleeni palaa erityisesti yksi lapsuuteni tapahtuma, joka sijoittuu koulujen pakolliseen urheilukilpailuun. Tiedän, että kyseessä on tapahtuma, jossa minä en tehnyt mitään väärää, ja jota minun ei järjellä ajatellen pitäisi hävetä - mutta jonka aiheuttama vaurio ei poistu varmaan koskaan. Paikkailen sitä edelleen, olen ihan kuin jotain velkaa, ja niin kauan, kun ajattelen tällaisia ajatuksia, se vaurio ei ole poistunut mielestäni. 

Kun toista kierrosta on kulunut muutama kilometri, kuulen kannustusjoukoiltani, että toinen sarjani kilpailija on "kymmenen minuuttia" minusta jäljessä. 

Joillekin ihmisille tuo tieto ei merkitsisi mitään. Toisia pieni kilpailun tunne voisi motivoida. 

Minulle se tuo musertavan tunteen siitä, että haluaisin keskeyttää. 

Olen aikanaan löytänyt maratonin lajikseni ja jatkanut sitä, koska pidän pitkänmatkanjuoksua yhtenä keinona stressin purkamiseen. 

Näin ollen en halua, että siitä tulee yksi stressin aihe. Toisin sanoen en halua alkaa harrastaa sitä tavoitteellisesti, niin että alkaisin treenata veren maku suussa tiettyihin aikoihin tai voittoihin pyrkien. Silloin se ei enää täyttäisi tarkoitustaan. 

Kohdallani voi puhua kouluaikojen kilpailullisten liikuntatuntien ja jatkuvien pakollisten kilpailujen aiheuttamasta traumasta. Olen lapsena ollut aina liikuntaan liittyvissä asioissa huonoin, hitain, kömpelöin ja viimeinen. Surkimus, paska, jota kukaan ei halua parikseen tai joukkueeseensa. 

Olen kokenut maratoonailun minulle sopivaksi harrastukseksi, koska siinä pääsee liikkumaan ja pitämään liikuntaharrastusta ja kuntoa yllä, mutta siihen ei liity samanlaista kilpailullisuutta kuin moneen muuhun lajiin. Täysmaratonia voi pitää suorituksena, vaikka sen juoksisi kuinka hiljaa. Täysmaraton on suoritus, vaikka sen konttaisi läpi. Bonuksena maratoneilla on tutustunut mahtaviin ihmisiin ja saanut kokea aivan ainutlaatuista yhteishenkeä. 

Maratonharrastus on jollain tapaa korjannut koululiikuntatraumojani. 

Jos joudun maratonilla miettimään sijoitustani, kaikki romuttuu. 

Ei ole kyse siitä, että en jaksaisi juosta, mutta kaikki halu siihen on nyt mennyt. 

Jatkan nyt hammasta purren. Yritän juosta ja aluksi toivon, että se toinen ei mene ohitseni. Olisihan hienoa päästä kärjessä maaliin asti - vaikka todennäköistä se ei ole. 

Lopulta lopetan hammasta purren juoksun ja siirryn itkien juoksuun. Se on hankalaa, koska hengitys on jo muutenkin epätahtista. 

Sitten vain yritän taapertaa maalia kohti ja ajattelen, että ihan sama. 

En ole vielä maininnut, että koko juoksun ajan on lämmin. On Luojan lykky, että minulla on se lippis päässäni. Onneksi on jokunen varjopaikka ja jokunen tuulenpuuska. Illalla ihoni on kärventynyt. Kaipaisin viilentävää suihkua. Aurinkolaseille olisi käyttöä, sillä pari ötökkää lentää silmiin. Juosta taaperran silti, eteenpäin, eteenpäin. 

Tuntuu todella, todella hyvältä saada kannustusta. Olen juossut monta maratonia, jossa hitaat maratoonarit ovat jääneet vaille kannustusta, koska liikenteenohjaajat ynnä muut ovat jo ihan leipiintyneitä. Maalia ja muita tykötarpeita on jo oltu keräämässä pois, kun olen tullut maaliin. Täällä kuitenkin, tänä vuonna, kannustus on hyvää: "tosi hieno suoritus!" liikenteenohjaaja sanoo noin 40 kilometrin kohdalla ja nostaa minulle peukkua, ja siitä tulee tosi hyvä mieli. 

Loppuvaiheessa mieleni on jo vähän virkistynyt. En enää itke enkä pure hammasta, sillä ihan sama miten tämä menee, pääsen täältä kohta pois, ja se tuntuu hyvältä. Saan jostain kaivettua vähän voimaa, jonka luulin olevan jo kokonaan käytetty, ja saan askeleisiini vähän virtaa viimeiselle kilometrille. 

Kun matkaa on jäljellä enää ehkä puoli kilometriä, rekisteröin, että takanani juoksee vauhtiaan kiristäen joku nainen, joka voisi kuulua samaan sarjaan kanssani. Iskee refleksinomainen paniikkiajatus: perkele jos toi on nyt se, joka on ollut mun perässä, ja jos se nyt ihan viime metreillä menee minusta ohi. 

Paniikki nostattaa vähän lisää juoksuvauhtiani. Olo on huono ja tuntuu, että vauhtia ei kannattaisi nostaa, mutta paniikki on suurempi kuin huoli omasta terveydestä. Juoksen niin kovaa kuin pystyn. Tässä tapahtumassa vielä viime kilometrillä on muutama kunnon ylämäki, jotta varmasti kaikki tulee puristettua juoksijoista ulos. Niihin on ihan pakko hidastaa vähän, sillä tuntuu, että jalat muuten kramppaavat tai katkeavat kokonaan. Onneksi nainen takanani on jäänyt taakse, eikä ole kiristänyt vauhtia, vaikka minä olen niin tehnyt. 

Vihdoin, vihdoin, se maali tulee sieltä näkyviin, kaikkien helkkarin ylämäkien jälkeen. 

Tulen maalialueelle ja näen, että maalille on matkaa ehkä noin sata metriä, vähintään useampi kymmenen metriä.

Minulla on huoli siitä, pystynkö juoksemaan sinne asti.

Vielä suurempi on kuitenkin huoli siitä, jos vaikka putoan loppusuoralla kärkipaikalta. 

Niinpä juoksen vain, vaikka pelkään, että kuolen. 

En uskalla vilkaistakaan taakseni.

Ja sitten saan kuulla ne sanat.

Minun nimeni, ja sen, että tässä tulee nyt täysmaratonin naisten yleisten sarjan voittaja. 

Se on kirkkaasti yksi maratonurani hienoimpia hetkiä. 

Olen monen monta kertaa juossut paljon paremman ajan kuin nyt, 

ja olen ennenkin voittanut jonkun pokaalin,

mutta en muista, onko minua koskaan kuulutettu maaliin näillä sanoilla. 

Tulen maaliin täysmaratonin naisten yleisen sarjan voittajana ja ihmiset molemmin puolin tietä hurraavat minulle. Kaikkein rakkaimmat läheiseni ovat odottamassa heti maalialueen lähellä, näen heidät. Tällaista hetkeä ei unohda koskaan. Tämä on sellainen hetki, että tämän soisi jokaiselle ihmiselle. 

Kun pysähdyn maaliintulon jälkeen, tuntuu siltä, että tulee ehkä oksennus.

Järjestäjä tulee heti opastamaan, että pitää tulla hakemaan pokaali. "Ihan rauhallisesti", hän sanoo. 

Minulle tulee onnitteluja, "tosi hieno suoritus"-sanoja. Luulen, että olen tehnyt jonkun hienon ennätyksen, ja vasta myöhemmin saan tietää, että aika huonon ajan juoksin, mutta ajalla ei ole väliä, tein silti todella hienon suorituksen. 

Tällaiset hetket ovat maratonharrastuksen parhaita hetkiä, joita aina joskus, hyvin harvoin, saattaa tarjoutua. Kuinka ne voivatkin limittyä pahimpien hetkien kanssa. 

Sivumennen sanoen, sitä naista, jonka loppuvaiheessa näin takanani, ei näy vähään aikaan. Hän ei ole ollut kintereilläni maalialueella. Eikä hän ole samassa sarjassa kanssani. 

Mitä ajatuksia tämänkertainen maratonmatkan kuvaus sinussa herättää?

Taivas ei oo rajana

 Olen ollut kohta kaksi ja puoli vuotta parisuhteessa. 

Jo monta kertaa olen ajatellut, että aiheesta pitäisi kirjoittaa postaus.

Kirjoitan vasta nyt, sillä 1) aihe on liian henkilökohtainen, lähestulkoon tietosuojakysymys, 2) aihe on liian suuri käsiteltäväksi, että siihen oikein uskaltautuisi, ja 3) kuten eri yhteyksissä tässä blogissani on tullut ilmi, onnellisuudesta on vaikea kirjoittaa, onnellisuus pakenee sanoja. 

Nyt, ystävänpäivän kunniaksi, vihdoin kuitenkin kirjoitan.

En kerro tyhjentävästi kaikkea, enkä varmasti osaa kirjoittaa tarpeeksi hyvin,

mutta kirjoitan jotain. 

Yksi versio, toisen osapuolen versio. 

Maaliskuussa kolme vuotta sitten itkin yhden kokonaisen yön huutoitkua eräässä asunnossa kaukana täältä. Asunnossa oli kylmä ja sen hengitysilma sai yskimään. Ympäristössä oli jo lähtökohtaisesti vaikea viihtyä. En kuitenkaan itkenyt sinä yönä mistään muusta syystä kuin siksi, että olin menettänyt parhaan ystävän. Koiran, joka minulla oli ollut 11 vuotta, ja joka oli niin paljon enemmän kuin vain koira. Se oli paras ystävä ja elämäni rakkaus. 

Sinä yönä päätin, että en enää koskaan ota lähelleni ketään. En ketään toista ihmistä enkä eläintä. Luopuminen on liian kivuliasta, että lähelle ottamisen ilo maksaisi sen takaisin. 

Neljä kuukautta myöhemmin olin päässyt vaiheeseen, jossa suru koirien näkemisestä oli muuttunut valtavaan koiran ikävään ja tyhjyyteen. Kaipasin lähelleni koiraa niin kovasti, että se teki kipeää. Kai siksi, että koiria on ollut lähelläni aina, ja erityisen lähellä viimeiset 11 vuotta. 

Olin käyttänyt tinderiä jo pari vuotta. Minulla ei ollut sieltä mitään kauhukokemuksia, mutta ei mitään erityisen hyviäkään kokemuksia. Tuohon aikaan en ollut kovin kiinnostunut sen käytöstä. Selailin sitä lähinnä matkustaessani julkisissa kulkuvälineissä ja odottaessani niitä, sillä tuohon aikaan kulutin paljon aikaa elämästäni matkustamalla julkisilla ympäriinsä ja odottamalla niitä. 

Tuolloin, eräänä heinäkuisena perjantaina tinderissä tuli vastaan kaunis ja ihana pitkäkarvainen collie. 

En kiinnittänyt huomiota koiran kanssa samassa kuvassa olevaan mieheen, mutta hurmaannuin koirasta ja painoin tykkää-nappia.

Pari päivää sen jälkeen mies aloitti keskustelun. 

Aluksi en ollut kovin kiinnostunut, mutta parin päivän kuluttua keskustelu lähtikin liikkeelle. 

Viikon viestittelyn jälkeen sovimme tapaamisesta. Samana viikonloppuna ostin ulkokirpparilta pehmolelun, joka oli aivan kuin aito pitkäkarvainen collie. 

Menin tapaamiseen samalla asenteella kuin useille sitä edeltäneille tinder-treffeille: ei mitään odotuksia, kunhan menen katsomaan. 

Hän oli odottamassa tapaamispaikaksi sopimamme ravintolan ovella. 

Tervehdimme, hän tuli halaamaan ja annoin hänen halata, vaikka yleensä en anna halauksia muille kuin lähemmille tuttavuuksille.

Tiesin, että tässä hän nyt on. 

Myöhemmin olen miettinyt, mistä sellainen tunne voi tulla. Viestien perusteella en odottanut mitään, ja kaikkien aiempien treffikumppanien kanssa oli vaadittu pidempi tutustumisaika, ennen kuin mitään johtopäätöksiä toisen syvemmästä olemuksesta oli voinut vetää. 

Tästä miehestä vain tiesin, että siinä on nyt etsimäni henkilö. 

Viikon kuluttua ensitreffeistä tulivat seuraavat treffit ja sen jälkeen tapailu säännöllistyi. 

Kahden viikon kuluttua ensitreffeistä tapasin sen kauan kaipaamani koiran. Alkuun koira käyttäytyi minua kohtaan välinpitämättömästi: ystävällisesti, mutta välinpitämättömästi.

Vajaan kuukauden kuluttua ensitreffeistä mies kysyi minulta, olisinko jo parisuhteessa hänen kanssaan. Vastasin, että olisin. 

Samana iltana harjasin koiraa, joka suhtautui harjaamiseeni vastahakoisesti. Kun olin harjannut vastahakoista koiraa vajaan tunnin, koira lopulta asettui paikalleen, katsoi minua silmiin ja vähän nuoli kättäni. Ajattelin, että siinä hetkessä sekin lopulta hyväksyi minut osaksi laumaa. 

Sittemmin myös koirasta on tullut paras ja rakkain ystäväni. Samana vuonna tuli niin ollen yksi korvaamaton  menetys ja sen jälkeen kaksi uutta rakkauden kohdetta yhdellä kertaa. 

Kaksi viikkoa ensitreffiemme jälkeen suosikki-ihmiseni oli sitä mieltä, että minun pitäisi ajaa autoa. En ollut ajanut autoa vajaaseen kymmeneen vuoteen, koska 1) en omista autoa, 2) olin asunut suurimman osan siihenastisesta aikuiselämästäni kaupungissa, jossa auton omistamisesta tai autolla liikkumisesta ei olisi ollut juuri muuta kuin haittaa ja 3) olen maailman huonoin kuski, ja liikenteessä on jo tarpeeksi idiootteja tappamassa itsensä ja toisensa, joten miksi minun pitäisi siellä lisänä olla. 

Suosikki-ihmiseni ajatuksen taustalla oli kuitenkin se, että tapaamisemme aikaan asuin kunnassa, josta oli vaikea liikkua yhtään minnekään julkisilla, ja etenkin meidän välimatkamme oli vaikea ilman autoa. Lisäksi hän on henkeen ja vereen automies, joten hänelle oli pitkään mahdotonta ymmärtää, miten negatiivisesti joku voikin suhtautua autoihin. 

Ensin pidin hänen ajatustaan autolla ajamisesta vitsinä. Kun lopulta sisästin hänen olevan vakavissaan, yritin kaikin tavoin väittää vastaan ja vedota ihmisen luontaiseen itsesuojeluvaistoon. Kun mikään sellainenkaan ei auttanut, suostuin lopulta menemään rattiin näyttääkseni miten sinä käy, jospa hänkin sitten uskoisi. 

Verkkokalvolleni porautui ikuisiksi ajoiksi kuva siitä, miten olimme hänen autossaan hänen pihassaan alamäessä lipumassa hyvää vauhtia kohti hänen harrasteautoaan, joka oli parkkeerattu kauemmas. Minä en löytänyt oikeita polkimia ja pihaa oli aluksi vaikea hahmottaa. Vauhti pysähtyi ennen rysähdystä. Missään vaiheessa hän ei kuitenkaan vaikuttanut olevan millänsäkään. 

Niinhän siinä sitten lopulta kävi, että aloin ajella autolla. 

Yksin. 

Useamman tunnin mittaisia matkoja, viikottain. Moottoriteillä, tietöiden keskellä. Pimeässä ja tihkusateessa, ensilumen sataessa. Joskus hyvälläkin kelillä. 

Pari kertaa mokailin jotain, mutta kertaakaan mitään suurempaa ei sattunut, eikä kukaan loukkaantunut tai kuollut.

Sehän ei tunnu varmasti miltään sellaisen ihmisen mielestä, joita aika suuri osa on, jotka ovat ajaneet autoa jatkuvasti ajokortin saatuaan. 

Minulle se oli kuitenkin täysin ihmeellistä ja ennenkokematonta. Ajan tässä autoa, ja miksi en ajaisi? Miksi olen ollut vuosikaudet ajamatta autoa, miksi kaikki ovat aina sanoneet, että minä en pysty tähän? Miksi olen uskonut? 

Oikean ihmisen kanssa muuttuivat yhtäkkiä mahdollisiksi ne asiat, joita oli aina luullut mahdottomiksi. 

Meillä ei ole kovin paljon yhteistä ihmisinä. Emme ole kiinnostuneita kovinkaan monista samoista asioista, emmekä ymmärrä toistemme töistä mitään. 

Joskus olen ajatellut, että meidän oli tarkoitus tavata juuri tähän maailmanaikaan, suhteellisen vanhoina moneen muuhun pariskuntaan verrattuna. Jos olisimme tavanneet vaikkapa kymmenen vuotta nuorempina, ajattelen, siitä tuskin olisi tullut edes niitä ensitreffejä. 

Minä olen vaihtanut hänen kanssaan auton talvirenkaita ja maalannut autotallissa moottoripyörän osia. Olen ollut mukana automessuilla, konemessuilla ja katsomassa Päijänteen ympäriajoa. Olen istunut hänen autotallinsa parvella lukemassa samalla, kun hän on ryöminyt kädet öljyssä autojen alla. 

Hän on tullut mukanani kirjastoihin, kirjakauppoihin ja kirjamessuille. Hän tietää, kuka on väitöskirjani tutkimuskohteena oleva kirjailija, ja hän on ollut seuranani Kansallisteatterissa katsomassa Anton Tsehovin näytelmää. 

Hän pitää enemmän pyöräilystä ja minä juoksemisesta, molempia olemme harrastaneet yhdessä. 

Olemme olleet yhdessä kolme joulua. Jokaisena jouluna olen kirjoittanut joulukirjeen, joissa olen kertonut siitä, millaisia sen vuoden yhteiset kokemuksemme ovat minun näkökulmastani olleet, ja mitä asioita hänessä erityisesti arvostan. Hän on säilyttänyt kirjeet ja lukee niitä toisinaan, vaikka keneltäkään muulta hän ei ole kuulemma elämänsä aikana saanut kirjeitä.

Ensimmäisenä yhdessäolomme naistenpäivänä hän toi minulle suklaata kukkamaljakossa, koska tiesi, että suklaa on minulle tärkeämpää kuin kukat, ja kukkamaljakolle sen sijaan oli tarvetta. 

Nauran hänen kanssaan enemmän kuin kenenkään toisen kanssa. 

Voin olla hänen kanssaan oma itseni, mikä on harvinaista. 

Olen hänen kanssaan mieluummin kuin yksin, ja se on todella harvinaista. 

Mielestäni jollakin tavalla tärkein opetus erityisesti suhteen alussa ja edelleen, on ollut se, kuinka parisuhde nostaa ihmisen pimeän puolen esiin. 

Tarkoitan tällä nimenomaan itseäni. Jos pidän ihmisen kaukana itsestäni, minun on helppo näyttää hyvät puoleni. 

Kun ihminen muuttuu erityisen läheiseksi, minusta tulee esiin puolia, joita en haluaisi myöntää edes itselleni olevan olemassa. 

Mutta niistä kaikista huonoista puolista huolimatta tuo ihminen on halunnut olla kanssani tähän asti. 

Kun huonot puolet ovat tulleet hyväksytyiksi, ne ovat lakanneet nousemasta esiin samalla voimakkuudella. 

Suhteemme alussa minua kosketti erityisesti tämä kappale.

Taustallani oli useita huonoja kokemuksia, ja aluksi odotin vain, milloin tämäkin loppuu. Kannattaako nyt ottaa ihan tosissaan, koska aivan varmasti tämä loppuu. 

Kantava ajatus on kuitenkin: 

täytyy antaa kaikkensa, jos haluu kylpee onnessa

taivas ei oo rajana

tanssin avaruudessa

ja 

vaik kaikki loppuis huomenna, mä omenapuun istutan. 

Kotini on linnani

 

Noin viikko sitten tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun allekirjoitin kauppakirjan ensimmäisestä omasta asunnostani.

 Tämän merkkipaalun kunniaksi haluan kirjoittaa hieman kodistani, suhteestani siihen, sekä suhteestani kodin laittamiseen ja sisustamiseen.

 Viime aikoina olen taas sattuman kautta hieman seurannut erästä aktiivista sisustusaiheista instagram-bloggaajaa, eli tyyppiä, joka ottaa kuvia keksimistään sisustusratkaisuista, jakaa niitä instagramissa ja lätisee niistä siellä muiden sisustusintoilijoiden kanssa. Huomasin jälleen saman, kuin joskus ennenkin: itse olen jonkin verran kiinnostunut sisustamisesta, juuri sen verran, että saatan eksyä hetkeksi katselemaan yksittäisiä tällaisia instagram-bloggaajia, mutta innostukseni ei ole missään määrin sen suuruista, että jaksaisin sitä pitempään. Pidemmän päälle minulle tulee vain mieleen, eikö ihmisellä tosiaan ole muuta elämää kuin miettiä jotakin kotinsa maljakon väriä ja sen maljakon sopivuutta seinällä olevan taulun sävyihin, ja sitten alan inhota ihmiskuntaa jollain tasolla.

 Siksi en sisällytä tähän postaukseen kuvia, kuten en yleensäkään sisällytä. Kerron vain. Kerron tarinan, enkä tiedä, jaksaako sitä kukaan lukea.

 Ensimmäisen kerran kiinnostuin hienoisesti kodin sisustuksesta 12-vuotiaana vieraillessani ensimmäisiä kertoja kymmenen vuotta vanhemman isoveljeni asunnossa, jonka hän oli juuri silloin ostanut. Ajattelin silloin, että siinä on sellainen koti, jonka vielä joskus haluan itselleni. Siihen asuntoon perustin myöhemminkin ajatukseni siitä, millaisen kodin itselleni haluan.

Se oli kerrostaloasunto, jossa oli kaksi huonetta, pieni sauna ja parveke. Makkarissa oli isot ikkunat. Eniten minua kuitenkin viehätti kokonaan sinisiksi maalatut seinät ja sininen sisustus.

Yläasteikäisenä sain ensimmäisen kerran päähäni alkaa sisustaa omaa huonettani erinäköiseksi, kuin se oli ollut lapsuuteni ajan. Olisin halunnut maalata katon tähtitaivaaksi, mutta vanhempani eivät suostuneet siihen. Sain yhden kirkkaansinisen seinän, kolme vaaleansinistä seinää ja sinisen tuolin. Olin tyytyväinen niihin.

Ensimmäinen asunto, jossa asuin omilleni muutettuani, oli kahden hengen opiskelijasolu. Siinä elämäntilanteessa silloin en ollut kiinnostunut sisustamisesta muutoin, kuin että iloitsin sinisestä sängynpeitosta ja Muumi-aiheisista pyyhkeistä. Muuten asunto oli minulle silloin vain katto pään päällä, yksi edellytys hengissä pysymiselle muuttuneen elämän keskellä, jossa en vielä oikein tiennyt, miten selviän.

Opiskelujen puolivälissä pääsin asumaan yksiöön, ja olin maailman kiitollisin siitä, että pääsin eroon kämppisasumisesta. Olen sielultani yksinasuja. Yksiö palveli minua hyvin siihen asti, kunnes muutin töiden perässä pois opiskelupaikkakunnaltani. Viihdyin yksiössäni, joka palveli kaikkia tarpeitani: se oli hyvä asunto yksin asuvalle ihmiselle, jolle tuli silloin tällöin vieraita. Juhlien järjestämiseen se ei ollut paras mahdollinen, mutta harvoinpa niitä tuli järjestettyä. Se oli helppo pitää siistinä ja se oli minulle juuri sopiva ja mukava. Joskus mieleeni tuli surra sitä, että pieni yksiö ei sallinut kovin laajasti vaihtoehtoja sisustuksen vaihtelulle, mutta ajattelin, että sen aika tulee joskus myöhemmin.

Tuo opiskeluaikojen yksiö oli muutama vuosi sitten vaikea jättää. Surin sieltä lähtiessäni niin paljon, että silloisessa tilanteessani en oikeastaan antanut itseni edes ajatella asiaa loppuun. Olin ehtinyt asua siellä monta vuotta, siitä oli tullut minulle oikea koti, pidin siitä enemmän kuin osasin edes ajatella ennen kuin jouduin lähtemään, ja jouduin muuttamaan sieltä asuntoon, joka ei miellyttänyt minua ollenkaan.

Opiskelupaikkakunnalta työpaikkakunnille muuttaessani elin sellaisen hyödyllisen vaiheen, jossa opin, millaista asuntoa en halua. Jouduin muuttamaan ja asumaan asunnoissa, jotka olivat niissä elämäntilanteissa mahdollisia. En päässyt valitsemaan itseäni eniten miellyttävää tai edes sellaista, mikä olisi alkuunkaan miellyttänyt. Oli otettava, mitä oli.

Vakituiset palkkatulot mahdollistivat kuitenkin sen ennenkokemattoman tilanteen, että sain ostella vähän uusia huonekaluja ja kodin sisustusta, ja tehdä näillä rumastakin asunnosta vähän enemmän itseni näköisen.

Melkein puolitoista vuotta sitten olin ensimmäistä kertaa sen kysymyksen edessä, kannattaisiko minun ostaa oma asunto. Koskaan aiemmin en ollut kiinnostunut ajattelemaan sellaista, mutta tuolloin se oli vallitsevien asianhaarojen valossa tosissaan harkinnan arvoinen vaihtoehto.

Yllättävintä oli se, miten nopeasti ja voimakkaasti myytävien asuntojen selailu koukutti, kun sen aloitti. Yhtäkkiä olin hyvin tietoinen siitä, minkä verran asunto yleensä maksaa sellaisella alueella jolla haluan asua ja sellaisilla ominaisuuksilla varustettuna, mitä asunnolta haluan. Osasin arvioida, mikä on kallista ja mikä on edullista. Osasin miettiä, mihin minulla voisi olla varaa, ja missä valossa tietyn asunnon ostaminen voisi kannattaa ja milloin taas ei kanata edes harkita.

Asunnon ostamisen ajatus täytti kohta vapaa-aikani melkein täysin.

Tein listan asioista, joita asunnolta haluan ja laitoin ne tärkeysjärjestykseen.

Edelleen ne samat kuin 12-vuotiaana: sauna pitää olla, ja mieluiten kaksi huonetta.

Asunto ei saa vaatia laajaa remonttia, sillä minä en osaa tehdä mitään, eikä minulla ole varaa palkata ketään.

Asunto ei saa näyttää samalta, kuin ne pari vuokra-asuntoa, joissa olin ehtinyt asua. Toisin sanoen asunto ei saanut olla äärimmäisen vanha.

Siinä ne päällimmäiset.

Hauskin yksityiskohta oli, että myytäviä asuntoja selatessani törmäsin myynti-ilmoitukseen, joka koski täsmälleen samanlaista asuntoa samalla alueella, kuin se veljeni asunto, minun unelma-asuntoni, aikoinaan oli. Kun näytin ilmoituksen veljelleni, hän oli sitä mieltä, että se saattoi hyvinkin olla sama asunto. Otin yhteyttä kiinteistövälittäjään, mutta asunto myytiin ennen kuin ehdin edes katsomaan sitä.

Muutama kuukausi sen jälkeen, kun asunnonostohulluus oli alkanut, löysin unelmieni asunnon.

Asunnonostopäätös on valtavan iso asia. En tiedä onko se sitä kaikille. Kun olen kuunnellut itseni ikäisiä pariskuntia, jotka ovat ostaneet ensiasunnon, olen ollut huomaavinani, että he eivät pidä sitä niin isona asiana. Ehkä päätöksen raskaus puolittuu, kun sitä ei kanna yksin. Minulle se joka tapauksessa oli valtavan suuri asia. Ja mikä tärkeintä, kun ajattelen sitä näin jälkikäteen, minun kaltaiseni ihminen ei tee sitä päätöstä järjellä.

Järkeä pitää käyttää, mutta omaa asuntoa ostaessa suurempi rooli on tunteella.

Asiaa ei helpottanut yhtään se, että asuntoa ostaessa piti pystyä nopeisiin päätöksiin. Tilanne oli valtavan tunteellinen, ja siinä olisi pitänyt osata miettiä useita eri asioita nimenomaan järkevästi, ja kaikki olisi pitänyt tehdä ja päättää nopeasti.

Siitä hetkestä, jona näin asunnonmyynti-ilmoituksen, ajattelin, että juuri tuon asunnon haluan. Kun pääsin katsomaan asuntoa, tunteeni pysyi samana. Järkevyyden näkökulmasta tämän(kin) asunnon ostamispäätöstä harkitessa piti osata ottaa huomioon aika monta asiaa ja punnita niitä.

Soitin monta itkuista ja vähemmän itkuista puhelua eri ihmisille. Minulle soitettiin puheluja. Sain yhden kohtauksen, jota voisi kutsua henkiseksi romahdukseksi.

Sain läheisten ihmisten tuen ja kannustuksen.

Lopulta kaikkein tärkeintä oli se, että tiesin, että juuri tämän asunnon haluan, ja tiedän myös, että tällaista asuntoa ei yleensä tule vastaan. 

Mikä hauskinta, tiesin, että tämä asunto oli paljon hienompi, kuin se veljeni asunto, jota olin kantanut sydämessäni vuosien ajan. 

Sen vuoksi, sen lisäksi, että sain kaiken läheisten tuen, uskalsin tehdä asunnosta ostotarjouksen, vaikka se hetki tuntui niin kauhistuttavalta vastuunotolta, että voin fyysisesti pahoin.

Parhaiten mieleeni on jäänyt, että veljeni soitti minulle asuntokauppakirjan allekirjoittamispäivänä puhelun, jossa hän sanoi neljä sanaa: ”mä tuun mukaan sinne”. Hän tuli mukaan asuntokauppakirjan allekirjoittamistilaisuuteen.

Kun lähdimme allekirjoittamaan kauppakirjaa, yksi tie oli poikki, jouduimme kääntymään ympäri ja menemään toista tietä ja sillä tiellä kaikki liikennevalot paloivat punaisina. Ajattelin, että viimeistään tähän tämä kaatuu.

Ei kaatunut. Pääsin allekirjoittamaan kauppakirjan, elämäni ensimmäisen asuntokauppakirjan.

Sitten tuli koko joukko hoidettavia pankkiasioita, ja sitten muutto, ja siellä minä sitten lopulta olin.

Yksin uudessa, omassa asunnossani, joka ei vielä ollut koti, vaan joku minulle aivan liian hienolta tuntuva asunto, jonne nyt sitten tulin aina töiden jälkeen.

Kun käytin ensimmäistä kertaa omaa saunaani ja kävelin sieltä omalle terassilleni vilvoittelemaan, tunsin aivan kammottavan tunteen, että tämä ei voi kestää.

Tämä on minulle aivan liian hienoa ja hyvää. Tämä ei kestä. Joudun vielä maksamaan tästä.

 

Siitä hetkestä on pian kulunut vuosi, eikä ainakaan vielä ole tullut hetkeä, jonka olisin kokenut maksun hetkeksi.

Se, että asiani ovat niin hyvin, tuottaa minulle edelleen luonteeni mukaisesti pelkoa, sillä en usko, että mikään hyvä voisi kestää ainakaan kovin kauaa.

Pelko ei kuitenkaan enää ole kaiken täyttävää kammoa. Mieleeni tulee myös kysymys siitä, miksi en olisi ansainnut hyvää. Mielestäni en ole vaatinut mitään mahdottomia, kun olen tyytyväinen elämääni, jossa minulla on työpaikka, mukava asunto ja hyviä ihmissuhteita. Siinä on kaikki mitä haluan, miksi minulla ei voisi sitä kaikkea olla? Tiedän monia ihmisiä, joille se ei riitä.

Ja jos joskus enää ei ole, ehdin surra sitä sitten.

Voin myös kertoa, että arjessa uppoaa tiettyyn harmauteen, jossa tätä kaikkea joutuu muistuttelemaan itselleen. Kun jostain asiasta tulee arki, alkaa haluta enemmän. Ja enemmän, ja enemmän, ja enemmän. Mikä ihmiselle ikinä riittäisi.

Veljeni lapset ovat käyneet kylässä. 12-vuotiaat veljentyttäret halusivat tulla yökylään ja toinen heistä sanoi haluavansa asua täällä. 

 Oma asunto on ensimmäistä kertaa ikinä tarjonnut minulle mahdollisuuden siihen sisustamiseen, joka ajaa seuraamaan joitakin instagram-bloggaajia.

Ihaninta on ollut se, että sisustamisella ei ole ollut kiire. Muuttaessani perushuonekalut olivat ne vähän aiemmin toiseen asuntoon ostetut, jotka sopivat myös tähän asuntoon.

Olen unelmoinut kaikenlaisista sisustusratkaisuista. Välillä olen kuluttanut unelmointiin ja suunnitteluun enemmän aikaa ja välillä vähemmän.

 

Välillä olen surullinen siitä, että minulla ei ole rahallista mahdollisuutta ostaa sormia napsauttamalla kerralla ihan kaikkea, mitä haluan,

mutta useimmiten koen suurimman onnen olevan juuri siinä.

 

Elän elämää, jossa minulla on varaa toteuttaa pieniä sisustushaaveitani yksi kerrallaan, ja pikkuhiljaa niistä rakentuu juuri se, mitä olen aina halunnut.

Jos se tulisi noin vain sormia napsauttamalla, sillä ei olisi samaa arvoa. Silloin todennäköisesti haluaisin jo seuraavassa kuussa jotain muuta.

 

Nyt olen ensin ajatellut jotakin, sitten harkinnut sitä muutaman viikon, ja jos vielä silloinkin haluan sitä, ostan sen. Jos kyseessä on joku kalliimpi asia, harkitsen tai säästän pidempään.

Ja siinä juuri on hienous: vuosien jälkeen, omalla rahallani, omalla harkinnallani, saan hiljalleen tehtyä omasta asunnostani juuri sellaisen, jonka siitä haluan.

 

Tärkein asia minulle sisustuksessa on merellisyys.

Meressä ja merenläheisyydessä on jotakin sellaista, joka koskettaa syvältä sielusta. Voisin katsoa merellisiä kuvia loputtomiin, loputtomiin. Tunnen rauhan laskeutuvan sisälleni katsoessani merta.

Olen ostanut merellisen taulun, myrskylyhdyn ja merellistä tunnelmaa huokuvan lampun. Olen ostanut myös merellisen ovikyltin ja seinäkoristeen.

Aiempien vuosien peruja jo opiskeluajoiltani ovat Ruotsin-laivalta ostettu majakka ja merelliset kynttilät.

 

Oman asuntoni makuhuoneen seinä oli pitkään tyhjä ja suorastaan huusi taulua tai koristetta. Koko tämän vuoden ajan olen kierrellyt erilaisia kauppoja ja selannut nettikauppojen sivuja. Olen harkinnut taulun teettämistä jostain omasta kuvastani.

 

Tänään näin yhden taulun, jonka tiesin olevan tarkoitettu makuuhuoneeni seinälle. Näin sen kaupassa, josta en olettanut löytäväni sisutustuotteita.

Juoksin taulua kantaen suorinta tietä kassalle ja ajattelin, että ison sisustustaulun ostaminen on paras tapa piiloutua ihmisiltä kaupassa. Jouduin tekemään aika monta taktista liikettä väistääkseni ihmiset ja olemaan kolhimatta taulua.

Tämä lukeutui jälleen niihin asioihin, jotka innostivat niin paljon, että aikuiselämässä sillä tavalla innostuu vain harvoin.

Kun löytää jotakin, mikä koskettaa omaa sielua.

 

Se on myös tunne, jonka olen kokenut omassa asunnossani vallitsevana tunteena alkuaikojen kammon tunteiden jälkeen.

 

Tämä on minun asuntoni. Juuri tämä minun oli tarkoitus ostaa. Tämä on kotini.

Ajattelen edelleen usein asuntokauppahetken epävarmuuden ja pelon hetkiä, ja yritän miettiä, olisinko voinut tehdä jotain toisin.

 

Tähän mennessä olen tullut aina samaan tulokseen: onneksi sain ostettua tämän asunnon. Onneksi sain tämän asunnon. Vuoden aikana olen oppinut siitä lisää, tottunut siihen ja havainnut sen tietyt huonot puolet, mutta silti, oikeastaan vielä paljon vahvemmin kuin asunnon ostamisen hetkellä, olen onnellinen ja kiitollinen, että ostin tämän asunnon.

Se on nyt minun kotini, ja pikkuhiljaa se näyttääkin siltä, enemmän kuin mikään muu asunto aikaisemmin.

 

 

 

 

Kolmekymmentä maratonia

Koska viimeisin maratonini oli minulle kolmaskymmenes, on taas tullut aika perinteen mukaisesti muistella viimeistä kymmentä maratoniani. Koska olen kertonut melkein kaikista pitkästi täällä blogissa ne juostuani, muistelen näitä jo aiemmin kerrottuja vain tuokiokuvina, päällimmäisiä mieleen jääneitä asioita. Muutamaa aiemmin selostamatta jäänyttä hiukan pidemmin. Olkaa hyvä:

21. Rovaniemi, heinäkuu 2017

Muistan Jätkänkynttilä-sillan, joka mielestäni oli tosi hieno, Erityisen hienoa oli, että joulupukki ampui lähtölaukauksen. Juostessani puolivälin kohdasta ohi, joulupukki päivysti maalialueella vähän leipiintyneen näköisenä. Ihan parasta oli, että maalissa oli tonttujoukko vastaanottamassa. Tontut tulivat tuomaan mehua ja komensivat istumaan, vaikka koetin kieltäytyä, ja tulivat ystävällisesti yhteiskuviin. Tämän reissun jälkeen ajattelin, että jätän urani yliopistolla ja rupean itsekin tontuksi.

Lisää Rovaniemen reissusta voi lukea täältä.

22. Moskova, syyskuu 2017

Lähdin tälle reissulle surullisena yhden ihmissuhteen päättymisen jälkeen. Mukana oli myös minimaalisesti pelkoa, sillä juuri ennen tätä maailmalla oli esiintynyt useita terrori-iskuja ja Moskovaa povattiin hyvinkin mahdolliseksi seuraavaksi kohteeksi. Terrori-iskua ei kuitenkaan tapahtunut. Päällimmäisenä muistan, että kolmen hengen porukallamme oli todella mukava yhteinen reissu. Toisena mieleeni ovat jääneet Moskovan kaupungin henkeäsalpaavan kauniit rakennukset ja arkkitehtuuri. On mahdoton kuvitella sitä taitavan ihmiskäden työmäärää, joka kaiken sen toteuttamiseen on tarvittu. Suosittelen ihan jokaiselle tututustumista!

Lisää voit lukea täältä.

23. Kuopio, Itsenäisyysmaraton, 2017

Halusin ja sain osallistua maratonille sen vuoden itsenäisyyspäivänä, jona Suomi täytti 100 vuotta.

Päällimmäisenä muistan, että tuon maratonin jälkeen olen ollut kaikista kolmestakymmenestä maratonistani pettynein omaan suoritukseeni.

Kuopiossa juostaan kahdeksan reilun viiden kilometrin kierrosta. Juoksin tuolloin ehkä ensimmäiset viisi kierrosta hyvin, mutta viimeisillä kierroksilla vauhtini hyytyi täysin. Pystyin kyllä juoksemaan, mutta juoksin hitaasti ja voimani tuntuivat olevan täysin poissa. Tämä saattoi johtua siitä, että olin minulle hyvin epätyypillisesti sairastanut vatsatautia muutaman maratonia edeltävän päivän ajan, ja vaikka maratonpäivä oli ensimmäinen täysin vatsaoireeton päivä vähään aikaan, elimistöni oli kuitenkin tyhjentynyt ihan kiitettävästi.

En kuitenkaan tuolloin antanut yhtään armoa itselleni. Vaikka yleensä olen tyytyväinen päästyäni maratonilta maaliin, tuolloin olin ainoastaan vihainen itselleni. Mielessäni oli ainoastaan, että epäonnistuinpa surkeasti.

Lisää Suomen satavuotispäivän maratonkokemuksestani täällä.

24. Färsaaret, kesäkuu 2018

On aivan selvää, mitä täältä on jäänyt päällimmäiseksi mieleen: maisemat. Näin täällä aivan ehdottomasti kauneimmat maisemat, jotka olen ikinä nähnyt, kuvat ja televisiokuvat mukaan luettuna. En usko, että tulevaisuudessakaan tulen koskaan juoksemaan maisemissa, jotka miellyttäisivät minua enempää kuin Färsaarten maisemat. Puhdas luonto, vuoret ja kalliojyrkänteet, vesiputoukset, kesäpäivän auringossa välkehtivä aava valtameri. Jokaisen pitäisi saada kokea se.

Tarkemmin ja vähän myös kuvitetusti tästä uskomattomasta matkasta täällä.

25. Itämeri-maraton, Hanko, lokakuu 2018

Vuonna 2018 juoksin vain kaksi maratonia, ehkä siksi, koska samaan vuoteen mahtui elämäni ensimmäinen vakituinen työpaikka ja niin ikään elämäni ensimmäisen vakavan seurustelusuhteen aloitus. Ensimmäinen maraton, jota parisuhteen toinen osapuoli tuli katsomaan, oli tämä maraton. Ehkä siksi pystyin siellä vähän parempaan kuin olin olettanut.

Lisää voit lukea täältä.

26. Helsinki, toukokuu 2019

Lähdin tänne ihan vain siksi, koska halusin juosta maratonin mahdollisimman lähellä silloista kotipaikkakuntaani. En halunnut matkustaa kauas. Silloinen kotipaikkakuntani oli kaukana vähän kaikesta, joten Helsinki oli niitä lähimpiä mahdollisuuksia. Lisäksi halusin ensimmäisen kerran kokea Helsinki City Running Dayn: aiemmin olin juossut Helsingissä maratonin kahdesti, elokuussa vakiintuneena maratonpäivänä. Parina viime vuonna tuo elokuun päivä on kuitenkin siirretty toukokuulle ja siitä on tehty paitsi maraton-, myös puolimaraton- ja lyhyempienkin juoksureittien päivä. Siksi se on Helsinki City Marathonin sijasta Helsinki City Running Day, ja sainpa senkin kokemusvarastooni!

En ole kirjoittanut tästä omaa postaustaan. Päällimmäisenä mieleeni jäi, että päivä oli kaunis, osallistujia oli paljon eikä siis tarvinnut pelätä eksymistä, ja oli hauskaa, että numerolapussani luki nimeni, joten tuntemattomat ihmiset saattoivat kannustaa minua nimeltä mainiten. Monet tekivät niin, ja aluksi ihmettelin, keitä he oikein olivat. Olin erityisen otettu myös siitä, että tuntemattomien lisäksi tuttujakin oli katsomossa, ja juoksuni päätyi myös yhteen instagram-stooriin!

27. Hämeenlinna, elokuu 2019

Jo vuosia olin miettinyt Hämeenlinna-maratonille osallistumista, ja tuolloin se sitten toteutui. Olen tyytyväinen aina, kun olen vuosia miettinyt jotain, ja saan sen sitten toteutettua. Olen tyytyväinen myös siitä, että haaveeni pysyvät sopivan kokoisina toteutettaviksi.

Tuolta valitettavasti päällimmäisenä mieleeni on jäänyt eksyminen, ja sen jälkeen yritys kysyä liikenteenvalvojalta apua, kuitenkaan saamatta sitä. Haluaisin tässä vielä kerran yleisesti ja yhteisesti korostaa: maraton on sen mittainen matka, että puolivälin jälkeen juoksija ei ole kaikkein skarpeimmassa olotilassa. Maratonilla olisi siis ensiarvoisen tärkeää olla mahdollisimman selkeät opasteet ja / tai ohjaajat. Ja jos jompikumpi tai molemmat näistä pettävät, niin kyllä edes järjestäjätiimiin kuuluvan pitäisi osata opastaa kysyttäessä. Ja jos tämäkin osoittautuu mahdottomaksi, niin sanoisin vielä sen, että ystävällisyys ei maksa mitään. Ystävällinen voisi edes yrittää olla, vaikka ei osaisi neuvoa.

Tuo oli minulle ensimmäinen (mutta ei viimeinen) maraton, jolla tein vähän ylimääräistä lenkkiä, mutta juoksin silti itseäni tyydyttävän ajan. Lisäksi olen ylpeä siitä, että onnistuin eksymistilanteessa välttämään paniikkiin joutumisen, vaikka paniikki on minulle inhottavan tavanomainen reaktio. Hämeenlinna tuli koettua, mutta ei ole minkäänlaista halua lähteä sinne uudestaan.

Tarkemmin siitä voit lukea täältä.

28. Kullervo-maraton, Joutseno, lokakuu 2019

Tämä oli minulle juhlamaraton, sillä jo joskus maratonharrastukseni alussa olin asettanut itselleni tavoitteen, että jospa joskus saisin juostua oman ikäni verran maratoneja. Tuolloin se sitten toteutui. Olin 28-vuotias, juoksin kahdennenkymmenennenkahdeksannen maratonini, ja jonkin kosmisen yhteensattuman seurauksena myös juoksunumeroni oli 28.

Tämä oli pitkästä aikaa yhteinen maratonreissu kummisetäni kanssa.

Täällä opasteet ja ohjaus olivat todella selkeitä, ja tällä olen myöhemmin lohduttautunut miettiessäni, onko aivoissani jotain vialla, kun eksyn maratonreiteillä ja muillakin reiteillä. En sentään aina joka paikassa eksy, siitäkään huolimatta, että ympäristö oli minulle täällä täysin vieras.

Tämän jälkeen oli hyvä mieli!

29. Paloheinä, Helsinki, kesäkuu 2020

Jatkumonhan piti olla sellainen, että olisin juossut kahdennenkymmenennenyhdeksännen maratonini kotipaikkakunnallani 29-vuotissyntymäpäivänäni, mutta korona tuli väliin.

Koronakevään jälkeen oli pakko päästä juoksemaan jonnekin, ja kun oikeastaan muuta ei ollut tarjolla, tartuin tarjoukseen lähteä hardcore-tasolla maratoneja harrastavien reitille Paloheinän ulkoilumaastoon. Ei olisi ehkä kannattanut, mutta tulipahan tehtyä. Tästäkään en ole kirjoittanut omaa postaustaan, ihan vain siksi, että olen oikeastaan halunnut vain unohtaa tämän.

Jos Hämeenlinnassa aloitin eksymisen eksymällä vähän, niin täällä harrastin eksymistä enemmän kuin juoksemista. Koska tämä oli pienen harrastajajoukon maraton, täällä ei ollut opasteita. Täällä oli ainoastaan muita, jotka tiesivät, minne pitää juosta. Täällä oli myös ihan joka mutkassa mahdollisuus juosta harhaan. Ja voin kertoa, että minä käytin ihan jokaisen mahdollisuuden.

Puoliväliin asti juoksin muiden perässä ja sitten ajattelin, että kyllähän tämä nyt jo täytyy osata. Jossain kahdenkymmenen maratonin jälkeen minulle on muodostunut tärkeäksi saada juosta omassa rytmissä, ilman että tarvitsee lisätä tai vähentää vauhtia jonkun toisen mukaan ainakaan koko maratonin ajan. Lähdin siis juoksemaan omaan tahtiin.

Täälläkin juostiin kahdeksan noin viiden kilometrin kierrosta, ja se eksyminen alkoi, kun olin juossut puoli kierrosta itsekseni puolivälin jälkeen. Kun olin eksynyt ensimmäisen kerran ja ehtinyt jo pelätä, että en enää ollenkaan löydä takaisin, kun olin kysynyt usealta ulkopuoliselta ja kun minua oli etsitty ja huudeltu ympäri Paloheinää, jaksoin vielä olla vihainen ja juosta kovaa, ajatella, että nyt otan kiinni ainakin osan siitä eksymisestä.

Seuraava yksin juostu kierros uusine eksymisineen taas tappoi juoksemisen halun ennenkokemattomalla tavalla. Kun olin tulossa kuudennelta kierrokselta, olin päättänyt, että nyt menen sanomaan tuolle järjestäjälle, että keskeytän tähän. Keskeyttämisen ajatus ei ollut koskaan aikaisemmin maratoneilla käynyt edes mielessäni, mutta tuolla juoksemishaluni oli täysin ennenkokemattomasti tapettu. Olin kunnossa, ei ollut kipuja, ei ollut mitään muuta syytä keskeyttää, mutta pitkien turhien lenkkien juokseminen tuntui niin pahalta, niin perin juurin turhauttavalta, että en enää halunnut juosta askeltakaan.

Tullessani kuudennelta kierrokselta järjestäjä kuitenkin kysyi minulta itse, aionko vielä jatkaa. Kuulin itseni vastaavan, vastoin omia ajatuksiani, että aion jatkaa. Järjestäjä kehui. Lähdin seitsemännelle kierrokselle, ja toiset maratoonarit lähtivät juoksemaan kanssani samaan tahtiin, heidän viimeistä ja minun toisiksi viimeistä kierrostani. Selvisin sen kierroksen heidän avullaan eksymättä ja jos on jäljellä enää viimeinen kierros, niin siitä kyllä aina selviää.

Juoksin pari kertaa harhaan vielä viimeiselläkin kierroksella, mutta pääsin kuitenkin maaliin.

Kotiin tullessani itkin, enkä ole ikinä sillä tavalla itkenyt maratonin jälkeen.

30. Tuusulanjärvi, elokuu 2020

Kolmaskymmenes maraton, juhla.

Ensimmäinen maraton vuosiin, jolle pääsin lähtemään täysin huolettomasti, sillä kotioveltani oli lähtöpaikalle niin lyhyt matka, ja jonka jälkeen pääsin kotiin suihkuun. 

Rankin maraton maratonieni historiassa. Liiallinen kumuus, kamalat itseä soimaavat mielen täyttävät ajatukset omasta huonoudesta. Tietysti pieni eksyminen kuului tähänkin, kotimaisemissa juostavaan maratoniin, kai se sitten vain kuuluu asiaan.

Mutta se oli kolmaskymmenes! Ja siellä minä juoksin, samoilla teillä joilla äitini ja äitini äiti ovat kulkeneet. Juoksin kotini ohi ja työpaikkani ohi, ja torin poikki, jolla hengailevat ihmiset eivät vähäisen osallistujamäärän vuoksi varmaan edes tienneet, että tässä tulee maratoonari henkihieverissä, ja kannustusjoukot.

Juoksin / matelin tuolla huonoimman aikani, mutta siitä huolimatta olin hyvin tyytyväinen ja ylpeä itsestäni päästyäni maaliin, sillä olin ollut varma, että en selviä tästä.

Jos haluat vielä kerrata tätä viimeksi juostua, voit tehdä sen täällä.

Lopputulos ja ajatukseni nyt tästä kokonaisuudesta:

Kun olin saanut juostua kymmenen maratonia, olin hyvin onnellinen.

Kun olin saanut juostua kaksikymmentä maratonia, oloni oli juhlava ja onnellinen.

Nyt, kun olen saanut juostua kolmekymmentä maratonia, olen ihan tyytyväinen virstanpylvään saavuttamisesta, mutta aikaisempien virstanpylväiden suuri ilo on poissa.

Tällä hetkellä oloni on sellainen, että monet maratoneistani ovat epäonnistuneet ja itse olen epäonnistunut ja huono. En pysty juoksemaan hyviä aikoja, eli olen huono juoksija. En pysty edes pysymään maratonreitillä, eli aivoissani on varmaan jotain vikaa.

Kuten joskus aikaisemminkin, olen jälleen joutunut puntaroimaan, onko maratonien juoksemisesta minulle edes mitään iloa.

Olen miettinyt, mitä muuta matkaa kuin maratoneja voisin juosta, sillä haluaisin kuitenkin juosta. En ole keksinyt sitä. Puolimaraton on minulle liian kevyt, ellen ala juosta kovempaa vauhtia, ja sitä taas en halua, en usko sen ainakaan parantavan tätä asiaa. Täysmaraton tuntuu pituudeltaan minulle ihan maksimimatkalta. En tiedä mikä olisi välimuoto.

Olen huomannut, että maratonmatkasta selviytyminen ei tuota minulle enää iloa. Vaadin itseltäni parempaa aikaa ja onnistumista, eli koko maratonharrastukseni perusta on järkkymässä. Olen harrastanut pitkänmatkanjuoksua juuri siksi, että juokseminen on ollut minulle rentoutumiskeino, ei tapa lisätä suorituspaineita elämään. Maraton on ollut vain se matka ja tavoite, joka saa lähtemään tavallisille juoksulenkeille päivästä toiseen ja ajasta aikaan.

Olen huomannut, että oikein mikään ei riitä. Edessä odottaa aina seuraava ja seuraava ja seuraava, lisää lisää lisää, ja tiedän, että mikään ei tule kuitenkaan koskaan täysin riittämään.

Lopputulos näissä ajatuksissani on kuitenkin, että

jatkan tästä vielä.

Jos joskus tulee neljäskymmenes maraton, ja jos sen jälkeen vielä tuntuu, että en tiedä haluanko jatkaa, niin sitten voin taas puntaroida mahdollisuuksiani.

Kiitos jokaiselle, joka on ottanut osaa maratonieni ilojen ja surujen hetkiin! <3