Tämän viikon blogipostauksen aihe on delfiinit.
Onko sinulla voimaeläintä?
Ajattelen, että minulla on.
Olen ollut noin neljävuotias nähdessäni ensimmäisen kerran Muumilaakson tarinoita -piirrettysarjan jakson nimeltä "Muumipeikko ja delfiini". Myöhemmin on tuntunut hämmentävältä ajatella, kuinka suuri vaikutus sillä jaksolla on ollut elämääni. Ilman, että pystyn sanomaan, mistä se johtuu.
Jaksossa Muumipeikko tutustuu delfiiniin. Delfiini nimeltä Kiiltopää ei esiinny muissa Muumi-jaksoissa, vain tässä yhdessä. Muumilaaksossa asuva noita suostuu muuttamaan Muumipeikon keuhkot puolen päivän ajaksi kiduksiksi. Näin ollen Muumipeikko ja delfiini lähtevät yhdessä tutustumaan merenalaisen maailman ihmeisiin.
Ehkä tästä juontuu viehtymykseni meriin ja merellisyyteen.
Varmasti tästä juontuu rakkauteni delfiineihin.
Jakson nähtyäni olen piirrellyt delfiinejä joka paperille, ja olen pyytänyt muita piirtämään niitä minulle. Olemme käyneet kirjastossa ja koko pienen kunnankirjaston henkilökunta on ollut töissä, kun minua varten on etsitty delfiinikirjoja. Olen onnellisena selaillut niitä kotona. Halusin kesäksi delfiiniuimalelun, mutta sellaista ei löytynyt Suomesta mistään. Mummini toi sellaisen minulle Espanjasta. Vuosia myöhemmin löysin aidonnäköisen delfiinin Suomen kaupasta, ja sellainenkin minulle ostettiin. Olen siis polskinut lapsuuteni kesät pihalammikossa tekodelfiinin kanssa. Kun en vielä osannut uida, käytin kellukkeita, joissa oli selässä kirkkaanpunaiset, hymyilevät delfiinit.
Yksi rakkaimmista lapsuudenmuistoistani on, että pian tuon delfiini-Muumi-jakson nähtyäni isäni ja veljeni rakensivat minulle ison lumidelfiinin kotipihaan. Leikin sen kanssa jakson Muumipeikkoa, joka tutustuu delfiiniin ja pääsee ratsastamaan delfiinin selässä merellä. Lapsuudessani on ollut myös talvia, joina olen rakentanut vastaavanlaisen lumidelfiinin itse itselleni.
Olen käynyt Särkänniemen delfinaariossa muutaman kerran ja vielä lukioikäisenä haaveillut delfiininkouluttajan urasta.
Nykyisin en enää koe tarvetta mennä katsomaan vangittuja delfiinejä. Toivoisin, että delfiinit saisivat uida vapaina meressä.
Delfiinit ovat kulkeneet mukanani neljävuotiaasta lähtien jossain muodossa. 11-vuotiaana minulla oli delfiinikorvakorut. Eri ikäisenä minulla on ollut erilaisia delfiinikaulakoruja. Jääkaappini ovessa on ollut pari delfiinimagneettia omillani asuessani. Kun väitöskirjatutkijoiden kirjoituskurssilla aikanaan piti valita isosta kasasta figuureita itselleen sopiva figuuri, valitsin tietysti delfiinin.
Jos saisin toteuttaa yhden toiveen siitä, mitä haluaisin tehdä elämäni aikana, minulla on yksi selkeä toive, mikä ei ole vielä toteutunut ja mikä ei ehkä koskaan toteudu - mutta se ei estä toivomasta.
Toiveenani olisi saada joskus uida villien delfiinien kanssa meressä.
Kevätkesän vaihteessa vuonna 2020 kuulin uutisista, että Itämerellä, Suomen alueella, oli tehty delfiinihavainto. Uutisissa näytettiin videopätkä, jossa delfiinit uivat Turun saariston vesissä. Minulle tuli uutisen kuulemisesta selittämätön, käsittämättömän suuri hyvänolontunne.
Vuoden 2021 lopussa olin jouluostoksilla ja löysin Citymarketin leluosastolta delfiinipehmolelun. Se oli aidon näköinen, hymyilevä delfiini. Minun oli pakko ostaa se.
Löydän usein pehmoleluja, jotka viehättävät minua ja joiden ostamista harkitsen. Delfiinipehmon ostaminen ei ollut harkinnan asia. Se oli pakko ostaa.
Harkitsin delfiinipehmon tuomista työpisteelleni työpaikalla. Ajattelin, että se symboloi asennetta, mitä haluaisin työssä ylläpitää.
Delfiinit ovat älykkäitä, läheisiään kohtaan lojaaleja, ystävällisiä, leikkimielisiä.
Näitä ominaisuuksia ihmisillekin kaivattaisiin. Muun muassa työpaikoille.
Ainut syy, miksi delfiini ei ole työpisteelläni, on se, että se ei mahdu työpöydälleni.
Tällä hetkellä se asuu sinisellä sängynpeitollani.
Tämän viikon aamuina halasin sitä joka päivä. Toiveena oli, että nuo luettelemani delfiinin ominaisuudet olisivat mukana päivässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti