Viikko 22: Pieni Saariston rengastie

Tällä viikolla toteutettiin sekä kumppanini haave että minun haaveeni.  

Kumppanini halusi moottoripyöräreissulle. 

Minä halusin Saariston rengastielle. 

Siispä lähdimme moottoripyörällä Pienelle saariston rengastielle. Ei tiedetty, pystytäänkö koko rengastiehen, joten aloitettiin pienestä. 

Ensin pakattiin moottoripyörän mukana kulkeviin laukkuihin se, mikä niihin mahtui, eli todella vähän tavaraa. 

Jo ensimmäisessä risteyksessä moottoripyörä meinasi kaatua. Onneksi ei kaatunut, eikä samanlaista vaaratilannetta ollut sen jälkeen. 

Otin mukaan yhden kirjan, joka piti palauttaa. Ajoimme ensin kirjaston pihaan ja harjoittelimme parkkeerausta siellä. Vein kirjan palautusluukkuun viitsimättä riisua kypärääkään. Joku muu kirjaston asiakas katsoi kauhistuneena. Jostain syystä moottoripyörävehkeet eivät sovi yhteen kirjastoasiakkuuden kanssa. 

Sitten ajoimme aika pitkän matkan. 

Kun vauhti oli maksimissaan 80 km / h, kaikki oli vielä ihan ok. 

Kun vauhti kohosi sataseen, pelkäsin henkeni edestä. Tuuli tempoi joka puolelta. Pidin henkeni kaupalla kiinni käsilläni kahvasta ja puristin moottoripyörää jaloillani. Olin melko varma, että tästä ei selvitä. Yritin vaihtelevin tuloksin turvautua jostain joskus lukemiini tietoisuusharjoituksiin, joissa keskitytään esimerkiksi vain omaan hengitykseen, eikä mihinkään muuhun, ja jos ajatus karkaa johonkin muuhun, palautetaan se vain omaan hengitykseen. 

Hakkasin ajajan selkää kypärälläni, kunnes hän suostui pysähtymään pysäkille. Ongelmaan ei ollut ratkaisua. Sen jälkeen jatkoimme ajamista, eikä hän enää pysähtynyt, vaikka kuinka hakkasin. 

Pysähdyimme Somerolla noin puolentoista tunnin ajon jälkeen. Paikat olivat puuduksissa ja kypärä puristi päätä. Ajokamppeissa oli vaikea liikkua ja vessassa oli vaikea saada housuja alas. 

Olin todella huonontuulinen, eikä asiaa auttanut se, että taivas meni pilveen ja vettä alkoi ripisiä. 

Tilanne parani lopulta, kun olimme ajaneet toisen ikuisuuden, ja aloin nähdä merkkejä Turkuun, eli määränpäähän saapumisesta. Eikä sitten enää tarvinnut ajaa satasta. 

Yövyimme ekan yön Turun keskustassa vanhassa puutalossa, jossa oli yläkerta ja sauna ja pihalla ihania kukkia ja joka oli tyylikkäästi sisustettu. Ajattelin, että olisin voinut valita sen asunnon kodikseni, jos saisin valita itselleni millaisen kodin vain. Siitä huolimatta en nauttinut olostani siellä. En tiedä miksi. 

Pääsin tuona iltana elämäni ensimmäisen kerran förin kyytiin. Se oli jännittävää! Tuntui ihan kummalliselta, että siellä vain pystyy jollain lossin tapaisella ajamaan joen yli keskellä kaupunkia. Itse olin jännittynyt siitä, miten kaikki menee, mahdummeko kaikki odottajat kyytiin, pitääkö kyytiin hypätä kiireessä vai voiko sen tehdä rauhassa ja miten siellä sitten ollaan, ja turkulaiset vain tyyninä odottivat keskellä iltalenkkiään. 

Seuraavana aamuna yritimme mennä Naantaliin syömään maailman parhaiksi vohveleiksi nimettyjä vohveleita, mutta eipä paikka ollutkaan auki. Lähdimmekin siis kohti ensimmäistä lossia ja matkasimme sillä Hankaan. Kun ajoimme Hangan (taipuukohan se noin?) läpi, näin vihdoinkin jotain järkeä siinä, että olimme lähteneet matkaan moottoripyörällä. Ihana kesäpäivä saaristossa ja moottoripyörän kyyti kohtuullisessa vauhdissa, mikäs sen mukavampaa. 

Hangasta menimme lautalla Nauvoon. Nauvon lautalla tuntui ensimmäisen kerran siltä, että voin iloita lomastani. Meren katseleminen oli ja on juuri sitä, mitä lomaltani tai vapaapäivältäni haluan. Moottoripyöräkamppeissa lautan kannella ei tullut edes kylmä. 

Pysähdyimme Seilin saarella matkalla Nauvoon. Olin koko kevään haaveillut käynnistä Seilin saarella, mutta nyt en uskaltautunut nousemaan kyydistä. Tiesin, että näin alkukesästä arkipäivänä siellä ei ole opastusta eikä sen joka kolkkaan välttämättä pääse. Tiesin myös, että seuraavaa lauttaa Seilistä Nauvoon voisi joutua odottamaan, eikä minulla ollut kärsivällisyyttä ryhtyä edes selvittämään sitä asiaa. Niinpä sinne se Seili jäi, tulipa käytyä rannassa lautan kyydissä, niin että voin kai nyt sanoa käyneeni Seilissä.

Nauvo oli ihana paikka lukuisine kauppoineen, kojuineen ja kujineen. 

Veimme kamat majapaikkaan, jonka kumppanini oli varannut. Etukäteen olin epäileväinen, mutta sain todeta, että majapaikka Nauvossa oli yksi parhaista, joissa ikinä olen yöpynyt. Ihana pienehkö, viihtyisä ja siisti huoneistohotelli loistavien etäisyyksien päässä, ystävällinen palvelu, herkullinen aamupala, kattava ravintolan valikoima ja hyvä ruoka. Kirjoitin ylistävää palautetta lähtömme jälkeen. 

Illalla kävimme Nauvon kirjastossa. Totesin, että en voi olla ihan väärällä alalla, kun haluan vapaa-ajallakin hakeutua työstä muistuttavaan ympäristöön ja olen kiinnostunut siitä. Kävimme myös Nauvon tunnelmallisessa kirkossa. Kävelimme ympäriinsä katselemassa nähtävyksiä. Söin herkullisen ja täyttävän illallisen hotellissa ja join päälle amarettokahvin. Kiitos! Olin erittäin tyytyväinen. 

Aamulla nautin aamupalasta. Aamupalan jälkeen itkin pitkään, koska tietyt ihmisten laittamat viestit aiheuttivat niin pahan mielen ja niin suuren vitutuksen. Kuljeskelin koko päivän silmät turvonneina. Ajattelin, että millään ei vittu ole enää merkitystä. En oikeastaan ole päässyt siitä yli vieläkään. 

Yritin käydä Nauvon kaupoissa ostamassa itselleni matkamuistoa, mutta en löytänyt mitään, mitä olisin raaskinut ostaa. Asiaa ei auttanut se, että moottoripyörän kyytiin ei olisi edes mahtunut mitään. 

Jatkoimme Nauvosta matkaa Paraisille. 

Olin jostain syystä olettanut, että Parainen on tosi hieno paikka, mutta en kyllä mitenkään erityisesti vaikuttunut siitä. Bongasin kirjaston. Kävimme herkullisilla kakkukahveilla keskustan leipomokahvilassa. Satoi ja oli kylmä ja tuntui hyvältä saada lämmitellä käsiä teekupissa. Kävimme myös Paraisten kotiseutumuseossa. Oli aina vain kylmempi ja tulin todella ahdistuneeksi siitä, mihin oikein pääsemme lämmittelemään. Rämmimme Paraisten näköalapaikalle ja katselimme vähän maisemia sieltä ja sitten aloin selata puhelimella yöpymispaikkoja. Ajattelin, että maksoi mitä maksoi, nyt on vaan pakko päästä johonkin. Päädyimme Ruissalon kylpylään. 

Ajoimme kylpylään ja ajatus oli viedä ensin kamat huoneeseen ja lähteä sitten vielä jonnekin ajelemaan. Päätin kuitenkin, että en jaksa enkä pysty lähtemään enää mihinkään muualle kuin syömään ja kylpylään lämmittelemään. 

Söimme hotellissa, jotta ei tarvinnut lähteä enää mihinkään ajamaan. Söin sienirisottoa, koska sieniä on otettava aina, kun niitä on tarjolla. Pidän sienistä, mutta minulla ei ole minkäänlaista halua poimia niitä tai opetella itse valmistamaan niitä. Siksi otan niitä mieluusti ravintolassa aina, kun se on mahdollista. Oli kiva, että mahdollisuus tarjoutui nyt. 

Ilta kylpylässä oli ihana. Porukkaa ei juuri ollut, joten saatoin uiskennella altaassa rauhassa. Porealtaan lämmössä lekottelu tuntui taivaalliselta. Kävin myös meressä pulahtamassa. 

Illan päätteeksi kävelimme katsomaan auringonlaskua. Se oli hetki, jossa tiivistyi tärkeä havainto: puitteet olivat täydelliset, mutta oloni silti melko paska. Aurinko laski kauniina kesäiltana, oli rauhallista, laiva lipui jossain horisontissa, mitään syytä suureen huoleen ei ollut, mutta ajatukseni olivat silti synkkiä, ja ajattelin, että en vain jaksa enää tätä elämää. 

Aamulla söimme aamupalan ja lähdimme sitten taas tummien pilvien saattelemana ajaa paahtamaan. 

Ensimmäinen pysäkki oli Turun linna.

En ole koskaan käynyt Turun linnassa. Nyt paikkasin tuon aukon sivistyksessäni.

Ja se kannatti! Aivan mahtava, jylhän hieno paikka, jossa olisi saanut aikaa kulumaan vaikka kuinka, siitä huolimatta, että sielläkään ei ollut varsinaista opastusta juuri sinä päivänä tarjolla. Kunpa saisin joskus vielä palata sinne. 

Turun linnasta ajoimmekin sitten kotiin päin. Paluumatka ei ollut yhtä painajaismainen kuin menomatka, ehkä koska ajoimme eri reittiä, jossa satasen pätkiä oli vähemmän, tai koska olin jo tottunut siihen. 

Tuntui hyvältä päästä kotiin lämmittelemään. 

Ehkä vielä joskus sille varsinaiselle Saariston rengastielle. 

Viikko 14: Pääsiäinen 2023

 Kiirastorstaina ajoin töistä kotiin pitkästä aikaa polkupyörällä. 

Kotiin tultuani ajattelen, että en jaksa tehdä mitään, vaikka kaikkea pitäisi jaksaa. Makaan pitkän aikaa vain sängyllä. Lopulta yritän keittää kananmunia, ja sekin menee pieleen.

Koko illan yritän saada itseni tekemään jotain, enkä saa aikaiseksi oikeastaan mitään. 

Pitkänäperjantaina tulee kahvivieraita. 

Toivon kahvipöytäkeskustelujen jälkeen, että elämässäni olisi juuri nyt joku, jonka kanssa voisin jutella asioista, joista kaipaisin tilanteesta ulkopuolisen, viisaan ihmisen neuvoja. Elämäni on surullista, koska juuri nyt ei tunnu olevan ketään. 

Illalla käyn juoksulenkillä ja totean, että en saa itseäni tekemään mitään muuta, mitä pitäisi. Luovun yrittämästä. Ehkä voin antaa itselleni luvan ottaa pääsiäispyhät rauhallisesti. 

Lauantaiaamu ja aamupäivä kuluu paniikinomaisesti itkiessä. 

Lähden juoksulenkille, koska en tiedä, mitä muutakaan tekisin. Juoksemaan lähteminen on vuosien varrella automatisoitunut joksikin sellaiseksi tavaksi, joka auttaa kestämään huonoja olotiloja. Juokseminen on jonkinlainen keino hallita jotain. 

Kun olen juossut vähän aikaa, tunnen itseni vapaaksi. Toivon, että voisin vain juosta ja juosta. 

Kun palaan kotipihaan, alan taas itkeä. 

Teen lihaskuntoliikkeitä, harjaan koiran. 

Lähden American Car Show:hun, koska kumppanini niin toivoo. 

Autojen katsomisen jälkeen palkitsen itseni menemällä testaamaan tuoksuja Stockmannille. En löydä hyvää tuoksua. 

Illalla olen taas ihmisten seurassa. 

Ihmettelen ihmisten käytöstä ja sitä, onko vika minussa vai muissa, vai mitä täällä oikein tapahtuu. 

Ajan kotiin ja ajattelen (jälleen), että automaattivaihteinen auto on ehkä yksi ihmiskunnan parhaista keksinnöistä. Tuhat kiloa ajamisen stressistä on poissa, kun vaihteita ei tarvitse vekslailla. 

Sunnuntaina yritän ostaa itselleni pääsiäisen viimeisen suklaamunan, mutta kaupan hyllyt ovat kuin tyhjiksi nuoltuja. Iloitsen siitä, että vielä seuraavanakaan päivänä ei tarvitse mennä töihin. Istun koiran kanssa terassilla ja olen rauhassa. 

Maanantaina käyn lenkillä ja olen iloinen siitä, että on vapaapäivä. 

Käymme taas kahvittelemassa. Tällä kertaa olen aika paljon hiljaa, koska mitä sitä koko ajan lörpöttämään.

En ole erityisen pahoillani siitä, että työt alkavat taas. 

On ollut ihan hyvä pääsiäinen. 

Tuusulanjärven kärsimysnäytelmä

 Pitkästä aikaa haluan kirjoittaa vanhan kunnon maratonpostauksen. Olkaa hyvät.

Jo viime vuoden puolella aloin odotella kotiseudullani syntymäpäivänäni juostavaa maratonia. Näin liikuttuneena mielessäni, miten juoksen samoissa maisemissa, joissa äitini ja äitini äiti ovat asuneet, ja että juoksen kahdennenkymmenennenyhdeksännen maratonini kahdentenakymmenentenäyhdeksäntenä syntymäpäivänäni. 

Niin ei käynyt, kiitos koronan. 

Ei kuitenkaan toteutunut myöskään se pelkoni, että maraton jätettäisiin tältä vuodelta väliin kokonaan. Sen sijaan se siirrettiin elokuulle. Ilmoittauduin siis sinne. 

Vajaata viikkoa ennen maratonia ajattelin, että "ihanaa, ihan kohta pääsen juoksemaan sen odottamani maratonin". Minulle harvinaiseen tapaan nautin ajatuksesta ja ihmettelin, miksi en jännitä sitä, kuten yleensä. 

Muutamaa päivää ennen maratonia aloinkin sitten jännittää ja kunnolla. 

Pari päivää ennen maratonia ilma lämpeni ja pysähtyi paikalleen. Maratonia edeltävänä iltana tutkailin säätilaa huolestuneena. Kuumassa ei ole hyvä juosta. En koskaan lähde harjoituslenkeille liian kuumassa. Kylmässä vielä pystyy juoksemaan, mutta kuumuus on kaikkein pahin. 

Yritin heikosti lohduttautua sillä, että ei sentään ole luvassa ukkosmyrskyä. Kaikki muut säät vielä menettelevät, mutta ukkosta pelkään, enkä halua olla ukkosella ulkona. Lisäksi ajattelin, että olen ennenkin selvinnyt maratoneista kuumassa säässä. Muistan esimerkiksi elämäni toisen maratonin Helsingissä olleen painostavan kuuma, ukkosta enteilevä seisova ilma, ja että jalkani, jotka yleensä eivät kranppaa, meinasivat silloin krampata. 

Ja loppujen lopuksi, mikä on tullakseen, se tulee. En peru maratonille osallistumistani säätilan vuoksi. Täytyy vain yrittää, ja katsoa, mihin se johtaa. 

Maratonpäivän aamuna liikutuin kyyneliin saadessani kaksi tsemppiviestiä maratonille. 

Kävin hakemassa juoksunumeron ja ajattelin, että ilma on liian lämmin edes ulkona olemiseen, saati sitten juoksemiseen. 

Mutta edelleen, mikä on tullakseen, tulee. Jos on tarkoitettu, että selviän siitä, selviän siitä.

Lähtöpaikalla oli vain vähän porukkaa. Järkevät ihmiset olivat lähteneet ”hitaampien juoksijoiden lähdössä” tuntia ennen varsinaista lähtöä. Itse olin lähdössä varsinaisessa lähdössä ensinnäkin siksi, koska luulin, että siinä olisi enemmän porukkaa ja sitä myöten pienempi eksymisen riski. Toisekseen ensimmäisen lähdön juoksijat olivat joutuneet huolehtimaan huollostaan itse ensimmäisen juoksutunnin ajan, enkä halunnut sitä.

Varsinaisessa lähdössä oli kuitenkin niin vähän porukkaa, että eksymisen riski oli ihan samanlainen kuin monta kertaa ennenkin.

No, en kuitenkaan ollut ainut juoksija.

Lähdin juoksemaan muiden perään.

Huomasin heti, että keli on liian kuuma, juuri sellainen, johon en ikinä lähtisi juoksulenkille. Alussa olin kuitenkin vielä positiivinen: jospa keli vaikka yhtäkkiä jäähtyisi, jospa tulisi sadekuuro, jospa tämä ei olekaan niin paha kuin pelkään.

Muutaman kilometrin jälkeen pääsin omaan juoksurytmiini, jonka olen hiljalleen löytänyt vuosien ja kymmenien maratonien myötä. En enää välittänyt siitä, missä muut juoksijat ovat. Päätin luottaa siihen, että tunnen nämä paikat ja täällä on hyvät opasteet.

Tuntui hyvältä kerrankin tuntea paikat ja maisemat, joissa juoksin maratonin. Juoksin samaa tietä, jota niin monet kerrat jo olen sekä juossut että pyöräillyt. Näin kulttuurinähtävyydet, joista olen kuullut ja lukenut ja joissa tänä vuonna ensimmäisiä kertoja olen myös vieraillut. Tiesin, missä olen, ja osasin paikantaa itseni. Tiesin, että en voi ainakaan ihan totaalisesti eksyä reitiltä, tiedän suurin piirtein, missä reitti menee enkä voi juosta ainakaan montaa kilometriä harhaan. Myös opasteet olivat valtaosin todella hyvät ja selkeät.

Olen juossut Tuusulanjärven ympäri ennen tätä neljästi: alaikäisenä olen juossut siellä elämäni ensimmäiset ja toistaiseksi viimeiset puolimaratontapahtumani. Kaksi kierrosta sisältävän täysmaratonin olen juossut aikaisemmin yhden kerran. Tällä kertaa kuitenkin vasta ensimmäisen kerran tietoisesti näin Tuusulanjärven. On mahdollista, että olen nähnyt sen ennenkin reitillä, mutta en ole tietoisesti katsonut sitä, eikä se ole jäänyt mieleeni: en ole oikein kunnolla sisäistänyt juoksevani järven lähellä. Nyt kuitenkin näin, että tuolla on Tuusulanjärvi, se järvi jonka ympäri nyt olen juoksemassa, ja aurinkoisella kelillä se on niin kaunis.

Kahdentoista kilometrin paikkeilla aloin saada tarpeekseni kuumassa juoksemisesta. Kaksitoista kilometriä on harjoituslenkkinä minulle niin sanottu ”perusmatka”, sen olen juossut vuosien ajan säässä kuin säässä ja tiedän selviäväni siitä, mutta nyt huomasin, että tällä säällä se alkoi olla maksimi.

Neljäntoista kilometrin kohdalla ajattelin ensimmäisen kerran vakavissani, että en ehkä selviä tästä. On liian kuuma, eikä yhtään varjopaikkaa. Pelkkiä pitkiä teitä ja aukeaa, johon aurinko porottaa estottomasti ja asfaltti polttaa. Tuulenvirekään ei käy, tai ainakaan se ei helpota. Tarvitsisin vähintäänkin jotakin, millä edes vähän viilentäisin itseäni, märän rätin tai jotakin, mutta sellaisia ei ole saatavilla.

Tiesin kammottavalla varmuudella, että neljäntoista kilometrin kohdalla ei pitäisi tuntua tältä. Nykyisin ajattelen, että puolimaraton sujuu minulta kevyesti, täysmaratonin vaikeudet alkavat vasta puolivälin jälkeen. Neljätoista kilometriä ei pitäisi tuntua vielä missään, eikä missään tapauksessa siltä, että maaliin ei ehkä selviä.

Päätin, että yritän väkisin kestää puoliväliin asti. Siihen on helppo lopettaa: jos ihan oikeasti tuntuu, että toiselle kierrokselle ei pysty lähtemään, en lähde.

Jollain ihmeellisellä tavalla pääsin puoliväliin, ensimmäisen kierroksen loppuun, ja huomasin siinä vaiheessa kellosta, että aikakin näytti siinä vaiheessa paremmalta kuin olin pelännyt. Päätin, että lähden yrittämään toista kierrosta. En tiedä, pystynkö siihen, mutta pakko on ainakin yrittää.

Ainut kohta, jossa juoksin harhaan, oli toiselle kierrokselle lähtemisen kohta. Juoksin puolivälin kohtaan ja lähdin toiselle kierrokselle. Tuli kohta, jossa en tiennyt, mihin suuntaan nyt pitää juosta. Kokeilin lähteä siihen suuntaan, joka tuntui loogiselta. Huomasin opastenuolen ja ajattelin, että ilmeisesti lähdin oikeaan suuntaan. Jatkoin juoksemista, ja yhtäkkiä huomasin lähestyväni uudestaan puolivälin kohtaa. Olin siis juossut ensimmäisen kierroksen opasteiden mukaan.

Ajattelin, että no ei tässä ole suurempaa hätää, siellä puolivälin kohdallahan on järjestäjiä ja huoltopisteen porukkaa. Voin kysyä niiltä neuvoa ja ne voivat opastaa, mihin pitää juosta.

Puolivälin kohdalla oli kyllä porukkaa, mutta kukaan niistä ei vastannut kysymyksiini. He ainoastaan ihmettelivät, miksi tulin uudestaan samaan paikkaan. Kun yritin kysyä, he kysyivät vastaan, että ”etkös sä juossut tästä jo, mitä sä taas siinä teet?” En jaksanut jäädä jankuttamaan heidän kanssaan, vaan lähdin uudestaan uudelle kierrokselle ja päätin katsoa tällä kertaa tarkemmin, mihin pitäisi mennä.

Tulin taas samaan kohtaan, missä viimeksi en tiennyt, mihin pitää lähteä, eikä asia ollut minulle sen selvempi nytkään. Katsoin joka suuntaan ja harkitsin taas lähteväni samaan suuntaan kuin viime yrityksellä, mutta onneksi muistin, että tuohon suuntaan yritin äsken ja se vei vain taakse päin. Ajattelin, että helvetti, tähänkö jäin nyt ympyrää juoksemaan.

Ainut minkä katsoin järkeväksi tehdä, oli pysähtyä paikalleen. Yritin sanoa itselleni, että tässä ei ole mitään syytä paniikkiin, nyt pitää vain rauhoittua ja miettiä vähän. Takaraivossani tykytti äskeisten huoltopisteiden ihmisten reaktiot ja omat kammottavat ajatukseni: miksi, miksi, miksi olen tällainen aivovammainen paska? Miksi aivoni eivät pysty samaan kuin muiden ihmisten aivot? Miksi en tiedä, mihin suuntaan tästä pitää juosta? Miksi helvetissä eksyn joka maratonilla, jolla joku ei ole mukana opastamassa? Ekstranoloa tietysti oli, että tiesin tarkalleen, missä paikassa olin: se oli paikka, jonka ohi kävelen tai pyöräilen joka ikinen arkipäivä, ihan työpaikkani vieressä, kotini lähellä. Mutta ei se auttanut yhtään hahmottamaan maratonreittiä siinä tilanteessa.

Pahimmalla epätoivon hetkellä näin tutun asuntoauton ja lähdin helpotuksesta huutaen syöksymään sitä kohti. Luojan kiitos.

Auto pysähtyi keskelle tietä ja isäni kurottui ikkunasta huutamaan ohjeita.

”Sun pitää mennä tolle toiselle puolelle tietä ja sen jälkeen kääntyä tonne oikeelle!”

Katsoin toiselle puolelle tietä ja ajattelin, että no sitä en olisi kyllä ikinä tajunnut.

”No onpa aivan helvetin hyvin opastettu”, huusin kovaan ääneen, äänellä, jolla en ikinä kehtaisi huutaa muualla kuin maratonilla. Juoksin toiselle puolelle tietä ja sen jälkeen pysyin onnekseni reitillä loppuun asti.

Myöhemmin sain kuulla, että tässä kohdassa olisi kyllä pitänyt olla liikenteenohjaaja sanomassa, että olisi pitänyt ylittää tie, mutta hän ei vain sattunut olemaan siinä juuri silloin, kun minä tulin kohdalle. Eikä häntä näkynyt missään silloinkaan, kun tulin kohdalle toista kertaa ja jäin siihen ihmettelemään, mihin pitää mennä.

Suutuin tästä välikohtauksesta niin paljon, että sen voimalla sain juostua muutaman kilometrin vähän kevyemmin.

Juoksuiloani laimensi vähän lisää se, että pian puolivälin jälkeen minua vastaan pyöräili tapahtumanjärjestäjä, joka kysyi, osaanko reitin nyt, kun lähden jo toista kertaa samalle kierrokselle. Hän on liikenteenohjaaja, mutta hän ajatteli nyt lähteä pois, kun ei täällä ole enää oikein ketään.

Ajattelin, että no, johan tässä on tosiaan kaksi ja puoli tuntia kulunut. Kyllähän siinä ajassa normaalin ihmisen pitää pystyä täysmaraton juoksemaan, eikä liikenteenohjaajia sen jälkeen enää tarvita. Sanoin, että en kyllä pysty takaamaan, että osaan reitin, sillä juuri äskettäin juoksin harhaan. Liikenteenohaaja neuvoi, että ”seuraat vaan noita nuolia ja opasteita”. Ajattelin, että se oli kyllä paras kuulemani neuvo, sitä en olisi itse ikinä keksinyt.

Pian tämän jälkeen toinen järjestäjiin kuuluva tuli kysymään minulta, aionko tosiaan lähteä vielä toiselle kierrokselle.

Toinen kierros oli tuskien taival.

Tästä maratonista muodostui kamalin, rankin ja hirvein, minkä olen koskaan juossut.

Kuumuus ei helpottanut, se vain jatkui ja jatkui. Pienintäkään helpotusta siihen ei tullut. Aurinko jatkoi paahtamistaan, ei pienintäkään varjopaikkaa missään.

Vanhempani alkoivat tuoda minulle kylmään veteen kastettua pipoa ja tiskirättejä. Juoksin pipo päässä ja pyyhin räteillä naamaani, niskaani ja huoltopisteillä lähmääntyviä käsiä ja käsivarsia.

Useimmiten en kävele maratoneilla, yritän viimeiseen asti pitää yllä edes kaikkein hitainta ja kevyintä mahdollista hölkkää. Sisimmässäni tykyttää jokin sellainen pelko, että jos kävelen, niin saman tien luovutan ja keskeytän, se on lopun alkua. Minulla ei ole mitään terveydellisiä tai muita hyviä syitä kävellä välillä, joten kävelen vain jos ihan lopullisesti tuntuu, että nyt en pysty mihinkään muuhun. Jos olen kävellyt, olen yleensä kävellyt muutaman askeleen viimeisten kilometrien aikana.

Nyt kuitenkin toisen kierroksen aikana aloin säännönmukaisesti hidastaa kävelyyn. Ihan vain siksi, koska tuntui, että en enää pysty juoksemaan. On liian kuuma, on liian tuskaista, tuntuu kaikin tavoin liian pahalta.

On huoltopisteitä, mutta mikään määrä nestettä ja niitä ravinteita, jotka yleensä riittävät, eivät nyt riittäneet mihinkään. Vanhempani toivat juotavaa ja uudelleen kasteltua pipoa ja rättejä. Ajattelin, että nyt me kyllä vaihdetaan koronavirusta oikein huolella. Join kaiken minkä sain, eikä vatsani täyttynyt ollenkaan, vaikka yleensä mahassani alkaa hölskyä heti, jos erehdyn juomaan mukillisen liikaa helteisessä juoksutapahtumassa.

Olin suunnitellut asustukseni, kuten aina suunnittelen ennen maratontapahtumia. Yleensä en pidä itseäni kovin ulkonäkökeskeisenä ihmisenä, en nauti vaatteiden katselusta enkä ostelusta ja vedän töihin päälleni vaatteet, jotka käsiini saan. Maratontapahtumiin koetan kuitenkin vähän panostaa. Tällä kertaa päälläni oli ainaisten mustien juoksutrikoiden ja sinimustien lenkkareiden seurana lempiväriäni edustava, kirkkaansininen Helsinki City Marathon -paita ja paidan kanssa sävy sävyyn olevat juoksukat. Ajattelin, että koko tyyli oli menetetty, kun kiskoin märän pipon pääni suojaksi. Ajattelin, että kaikki ihmiset tuijottavat, ihmettelevät ja nauravat, kun juoksen se päässä, mutta ei sillä nyt enää ole väliä.

Olin varma, että en pääse maaliin. Olin varma, että vaikka kävelisin, konttaisin tai ryömisin väkisin maaliin, en ainakaan pääse sinne kuuden tunnin määräajassa, jossa maraton pitää suorittaa saadakseen mitalin. Minun pitäisi pystyä juoksemaan, mutta en vain pysty. Juoksen pieniä pätkiä, kävelen, pakotan itseni juoksemaan, kävelen.

Sain vähän lohtua, kun yksi liikenteenohjaaja sanoi ohi kävellessäni, että ”sun askelhan näyttää hyvältä”. Vastasin, että joo, olen tällainen hidas maratoonari. Hän sanoi, että ”mutta sä pääset maaliin”.

Huoltopisteiden henkilökunta oli myös hyvin ystävällistä.

Joku parivaljakko pyöräili ohitseni ja heidän ohi mentyään kuulin, miten toinen sanoi toiselle, että ”tää on kyllä varmasti rankka keli juosta”.

Vanhempani ajoivat koko toisen kierroksen autolla perässäni varmistamassa, että en enää juokse harhaan ja tuomassa uudelleen kasteltuja pipoja ja rättejä. Suurimman osan ajasta olin kiitollinen siitä, jossain vaiheessa hermostuin, koska ei nyt ihan joka mutkaan tarvitse pysähtyä kannustamaan.

Äiti käveli kanssani Järvenpään keskustassa ja huusin itkunsekaisesti, että en pääse maaliin enkä jaksa juosta. Siinäpä viattomat sivulliset Järvenpää Soi -festivaalikansa mukaanlukien sai nähdä, mitä maraton voi olla.

Asiaa ei helpottanut se, että toisella kierroksella en nähnyt yhtäkään muuta juoksijaa. Olin luullut, että tämä maratontapahtuma on sen verran suuri, että ainakin joitain muita näkisi koko maratonin ajan jossain, mutta tänä vuonna toisella kierroksella tuntui, kuin olisin ainut osallistuja. Sivulliset tuskin edes havaitsivat, että mitään juoksutapahtumaa olikaan. Kun ei näe muita juoksijoita, ei säily myöskään minkäänlainen kokonaiskuva: ei tajua sitä, että muillakin on ehkä vaikeuksia tai että näin pitkällä matkalla muillakin on erilaisia vaiheita. 

Yleensä saan vähän voimaa päästyäni 30 kilometriin. Yleensä siinä vaiheessa ajattelen, että tästä mä kyllä pääsen maaliin; kun olen tähän asti päässyt, niin kyllä pääsen maaliin.

Nyt en ajatellut niin. Kolmenkymmenen kilometrin kohdalla ja sen jälkeen olin yhtä varma kuin kauan aikaisemminkin, että tästä en selviä, tällä kertaa en selviä, en ainakaan määräajassa. Vaikka tiesin, että periaatteessa jäljellä oleva matka on lyhyt, tiesin myös, että tässä kuumuudessa se oli liian pitkä. Mikään tsemppaaminen, mikä normaalisti auttaisi, ei nyt auttanut.

Jälkikäteen olen ajatellut, että pahimpia ovat omat mieleen tunkevat ajatukset. Kun voimat ovat vähissä, mieli täyttyy aivan hirvittävästä epätoivosta. Ajattelin, että jokainen ihminen täällä varmasti ajattelee, että kylläpä toi on paska juoksija, miten se voikin juosta noin huonosti. Ajattelin, että varmasti kaikki jälkikäteen kysyvät, että miten ihmeessä sä nyt juoksit noin huonosti, yleensähän sä oot juossut paljon paremmin. Kylläpä sä oot huono.

Ja ajattelin, että minä olen maailman huonoin juoksija, ja mun pitää lopettaa maratonien yrittäminen. Kaikki tämän vuoden maratonit ovat menneet huonosti. Kuntoni on huonontunut. Olen täysi paska, eikä musta ole yhtään mihinkään.

On kummallista, että vaikka pidän itsetuntoani heikkona, olen kuitenkin tähän mennessä pystynyt läpäisemään maratonit kaikista näistä kamalista ajatuksista huolimatta. Tässäkin tilanteessa pystyin aina lopulta pääsemään näistä ajatukisista irti, vaikka ne yrittivät tulla uudestaan ja uudestaan. Pystyin työntämään ne pois ja sanomaan itselleni, että nyt on vain keskityttävä juoksemiseen, eteenpäin menemiseen, askel kerrallaan, ei mihinkään muuhun.

Järjestäjät tulivat vajaata kymmentä kilometriä ennen maalia kysymään, miten menee, ja kehottamaan, että sano vaan, jos tarvit jotakin. Yksi heistä tuli vähäksi aikaa kanssani kävelemään, ja sanoi, että ”sä selviät kyllä tästä, kyllä sä pääset maaliin ihan määräajassa”. Se tuntui tosi hyvältä.

Tulin omiin lenkkimaisemiini ja oman kotini kohdalle, jo toista kertaa. Tiesin, että maaliin on enää lyhyt matka, mutta en tiennyt, selviänkö siitä.

Kun maaliin oli kymmenisen kilometriä jäljellä, onnistuin juoksemaan joitakin pidempiäkin pätkiä, ja jalkani alkoivat krampata. Ensimmäisen kerran elämässäni jalkani kramppasi niin, että jouduin sen takia lopettamaan juoksemisen vähäksi aikaa. Onneksi se kuitenkin meni kävelemällä ohi, ja pystyin jatkamaan juoksemista.

Tuntui oudolta juosta oman kodin ohi, nähdä naapuri postilaatikolla ja tietää, että maaliin on suurin piirtein sama matka, jonka kuljen joka arkipäivä. Arkipäivässäni se on pieni, lyhyenlyhyt vilahdus, joka ei tunnu missään. Nyt se oli matka, josta en tiennyt, selviänkö. Yleensä olen maratoneilla saanut voimaa ja ottanut loppukirin tietäessäni, että maaliin on enää lyhyt matka: nyt pari kilometriäkin tuntui aivan liian paljolta.

Saapuessani keskustaan, viimeiselle kilometrille ennen maalia, äiti hyppäsi autosta tielle ja lähti juoksemaan kanssani, tavallisissa vaatteissa, farkuissa ja sandaaleissa. Juoksimme torin läpi, jolla ihmiset istuivat syömässä jäätelöä. Ihmiset katsoivat ihmeissään, kun toinen tulee edellä hölkäten tavallisissa vaatteissa ja toinen henkihieverissä perässä. Yksi pikkulapsi nauliutui seuraamaan meitä, osoitti edellä juossutta äitiä ja kuulutti: ”toi voittaa!” Ajattelin, että nyt olen sitten elänyt tällaisenkin hetken. Toivottavasti aivan kamalan moni tuttu ei ole näkemässä.

Sain juostua melkein koko viimeisen kilometrin, mutta pari viimeistä ylämäkeä oli vielä pakko kävellä. Ajattelin, että tällaiset jyrkät ylämäet ovat varsin mukava lisä aivan maratonin loppuvaiheeseen tällaisena päivänä. Että vahingossakaan ihminen ei pääsisi liian helpolla livahtamaan maratonista läpi. Juoksin ja huusin alkukantaisesti.

Sitten tultiin viimeiseen mutkaan, ja ihmettelin, kuinka monta mutkaa vielä, missä helvetissä on maali.

Sitten näin sinisenä lepattavan ”Maali”-lipukkeen, naulitsin katseeni siihen ja lähdin juoksemaan sitä kohti.

”Juokse tonne iskän luokse”, äiti sanoi ihan samalla tavalla kuin elämäni ensimmäisissä juoksukilpailuissa kaksikymmentäkolme vuotta aikaisemmin, ja jättäytyi pois matkasta maalisuoralla. Juoksin sinisen lipukkeen luokse ja viime tingassa ymmärsin, että piti vielä osata tähdätä jalkansa sellaiselle korokkeelle, joka mittasi loppuajan. Useimmiten se on maalipaikalla sellainen leveä matto, mihin ei voi olla osumatta maaliin tullessa, mutta täällä siihen piti osata tähdätä.

Sitten se oli ohi.

Nykyisin olen aina pettynyt, jos olen juoksu on mielestäni mennyt huonosti, mutta tällä kertaa olin vain ja ainoastaan onnellinen. Juoksu oli mennyt ajallisesti todella huonosti, mutta olin ollut sataprosenttisen varma, että en selviä siitä, ja silti selvisin siitä. Ajattelin, että tätä tunnelmaa mikään ei voi pilata.

Tämä oli kertomus siitä, millainen oli elämäni kolmaskymmenes maraton.

Niin, että kyllä maaliin tulo oli juhlan paikka.

Kiitos maratonieni matkassa mukana olleille! <3

Ajatuksia keväältä

Hajanaisia ajatuksia maaliskuun puolivälistä huhtikuun lopulle, olkaa hyvä.

Jääpaloja. Monena maaliskuun iltana valutin jääpalapussiin vettä ja pistin sen yöksi pakastimeen, ihan vain voidakseni aamulla ennen töihin lähtöä hautoa silmäluomiani jääpalojen alla. Ainut epätoivoinen keino kätkeä melkein umpeen turvonneet silmät. Enää pariin viime vuoteen naama ei ole kestänyt itkemistä. Katson peilistä ja ajattelen olevani kuin pystyyn nostettu ruumis. Sanon mielessäni kirosanan, kuten joskus maratonin vaikeissa paikoissa ja lähden töihin ajatellen, että saan ajatella vain töitä. Ei kyyneltäkään työpäivän aikana. Kotona saan itkeä illasta aamuun, mutta työpäivän aikana ei yhtäkään kyyneltä. 

Ja sellaista ilmeisesti vain on elämä, että vaikka kotona itken taukoamatta, töissä saatan yhtenä hetkenä nauraa katketakseni. Parhaan ystäväni kuolemasta on kulunut vuorokausi, kun löydän itseni nauramasta hervottomasti työkavereiden jutuille, siitä huolimatta, että samaan aikaan olen aivan täysin tietoinen mieltä jäytävästä, helvetillisestä surusta.

Kotona itken joka asiaa. Esimerkkinä mainittakoon hammastahnapurkin korkista irtoava musta karva. Joka paikassa, missä koira on kulkenut, leijuu koiran karvoja vielä kauan sen jälkeen, kun hän ei enää siellä ole. Aina joku tarttuu johonkin. Muun muassa hammastahnapurkin korkkiin. Tiedostan, että normaalina päivänä ajattelisin jotain painokelvotonta karvoista, joita on joka paikassa. Sillä viikolla koirankarva hammastahnapurkin korkissa on mitä kallein muisto, tekisi mieli museoida se.

Reistaileva terveys. Vitutus. Miksi juuri minä, miksi aina minä, miksi voi miksi, mitä olen tehnyt tämän ansaitakseni, en mitään.
Ainoa "lohtuni" on, että monet ihmiset sairastuvat vielä paljon pahemmin ihan yhtä lailla ilman omaa syytään, ilman mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, huolimatta siitä, kuinka ovat itsestään huolta pitäneet.
Koiran kuolinviikolla puhun puhelun terveyskeskuksen edustajan kanssa. Puhelimen toisessa päässä on maailman ystävällisin ihminen, ja minä olen yksinomaan tympääntynyt. En jaksa, en kestä, lopeta jo, olisi tässä töitäkin tehtävänä ja kaikkea muuta. Olen itsekäs ja tyhmä, enkä ollenkaan ylpeä siitä. 

Muutto. Elämäni ensimmäinen sellainen asunto, jossa saan asua toistaiseksi. Aiemmin asunto oli sidottu opintoihin, ensin perus- ja sitten jatkotutkinto-opintoihin, sen jälkeen muuten vain väliaikaisuuteen. Nyt ensimmäistä kertaa asunto, jonka asuminen jatkuu toistaiseksi täysin määrittelemättömän kauden ajan.

Ensimmäinen kerta, kun ostan itselleni huonekaluja. Olen töissä käyvä, tienaava, kelvollinen aikuinen, joka sisustaa asuntoa.
Tarkoitus on ensin ostaa vain edellistä levyempi sänky, mutta tilanne eskaloituu. Sängyn lisäksi tuntuu yhtäkkiä pakolliselta ostaa uusi pöytä ja tuolit. Myöskään tavalliset lamput eivät kelpaa, yhtäkkiä ilmaantuu tarve koristeellisemmalle lampunvarjostimelle. Tilanne leviää käsiin. En tiedä, mitä tästä vielä seuraa, ei hyvältä näytä. Viimeisimpiä ostoksiani ovat uusi vessaharja ja uusi käsienpesuainepullo kylppäriin, sellaiset, että ne mätsäävät toisiinsa. Edellinen leikkuulauta ei enää kelpaa, pitäisi saada uusi, mieluiten ehkä kaksi. En edes puhu kaikista muista asioista, joita mielessäni pörrää. Jokainen mieleen juolahtava ajatus ja erityisesti jokainen ostettu asia on kerta kaikkiaan pakollinen: uuden asian keksittyäni ja sen ostettuani en pysty näkemään, miten selvitä tästä eteenpäin ilman sitä ja miten olen selvinnyt tähän asti.

Vanhemmat ja veljet, ainoat ihmiset, joihin aivan oikeasti tässä elämässä voin luottaa, tulevat muuttoapuun. Ylimääräisiä kyselemättä, vastapalveluksia pyytämättä. Lakipiste saavutetaan, kun veljeni aloittaa sen koristeellisen lampunvarjostimen kokoamisen. Siinä vaiheessa vihellän pelin poikki ja menen itse kokoamaan varjostimen loppuun. Muut ehtivät pistää puoli asuntoa kuntoon sillä aikaa. Veljeni tulee viereeni istumaan, varjostin on jo melkein valmis.

Hän: "No, ostatko vielä toisen kerran tollasen lampun?"
Minä: "Ostan. Mä ostan tästä lähin vaan tällasia lamppuja. Tai ei, ei tää kelpaa mulle. Haluan vielä vähän vaikeampia."

Myöhemmin mittailen epämuodostuneeksi kasattua lamppua katossa ja ajattelen korjaavani sitä joskus toisen kerran. Ja samassa ne taas sattuvat silmiin, pari mustaa koirankarvaa kirkkaassa valossa, lampunvarjostimessa, joka on ollut vähän aikaa matolla, samalla matolla, jolla koirakin on joskus ollut.

Pääsiäispyhinä pienin veljieni lapsista kyselee tasaisin väliajoin "missä Pietu on."
Hänelle on kerrottu, että Pietu on koirien taivaassa, mutta joko se ei pysy mielessä kuin vähän aikaa, tai sitten koirien taivaan merkitys ei oikein avaudu.  
Yhtenä hetkenä, kun piirrämme yhdessä lattialla, hän pyytää minua piirtämään koiran. Kysyn, mitä hän itse aikoo piirtää.
"Taivaan", hän sanoo.


 

Glad påsk!

Bloggailu ei oikein napannut ja pyhien vuoksi ei ollut sunnuntaina sunnuntaiolo, joten postauksen julkaiseminen venyi.

Lyhyesti: hajanaisia paloja pääsiäisviikolta, ei välttämättä mitään hienoa, fiksua tai inspiroivaa, mutta kuitenkin elettyä elämää.

Tiivistyksenä: viikko oli kiva, sillä olen aina tykännyt pääsiäisestä. Viikon aluksi kiinnitin magneetilla jääkaapin oveen postin mukana tulleen "Hyvää pääsiäistä / Glad påsk!" -kortin ja hoin itselleni koko viikon, miten kivaa on, että pääsiäinen on ovella. Vaikka viikko muuten olikin ihan samaa saakelin rämpimistä, kuin kaikki muukin elämä. 

Tiistaina kohtasin nopeasti ihmisen, jota vielä vuosi sitten ajattelin lähestulkoon puolijumalana. Nyt moikattiin kuin paremmatkin tutut ja vaihdettiin muutama sana ilman että olisin ajatellut tai jännittänyt sitä mitenkään ihmeemmin. Hän puhutteli minua etunimellä mainiten. Vasta jälkikäteen huomasin, miten vajaassa vuodessa onkin tapahtunut ihme. Pysähdyin taas kerran ajattelemaan tarkemmin sitä, mitä on ihailla jotakin ihmistä, vähän niin kuin silloin, kun Ismo Leikolan keikkojen yhteydessä pohdin fanittamisen syvempää olemusta.

On ensinnäkin hämmentävän hienoa huomata pystyvänsä lähes kaverilliseen kommunikaatioon sellaisen ihmisen kanssa, jonka on joskus asettanut itsestään katsoen jonnekin taivaan rajalle. On ihan mahtava tunne valaistua siitä, että sellaista tapahtuu, mitä ei vielä vähän aikaa sitten olisi voinut kuvitella tapahtuvaksi.
Samalla siinä kuitenkin aina menettää jotakin.
Samalla tavalla kuin katoaa jäykistävä jännityksen tunne, katoaa myös jokin osa ihailun ihanuudesta. Sillä toista kohtaan tunnettu ihailu on yksi ihanimmista tunteista, vaikka se aiheuttaa myös kunnioituksen tuomaa tietynlaista pelkoa. Kun pystyy suhtautumaan ihmiseen rennommin, ei myöskään saa niin täysimääräisesti nauttia ihailusta. Ei anna enää aivan samanlaista painoarvoa sen ihmisen sanomisille ja tekemisille. Joutuu hyväksymään sen, että ihailtu ihminen on kaikkien meidän muiden kaltainen inhimillinen ihminen inhimillisine heikkouksineen. Joutuu päästämään irti ehkä jostakin yleisluontoisesta illuusiosta, jonkin korkeamman tavoittelusta noin yleensä. Pahimmassa tapauksessa joutuu kohtaamaan sen, että ihailun kohde ei ole ollenkaan sellainen kuin on ajatellut, että hän saattaa tehdä jotakin sellaista, mikä minun mielestäni on ihan typerää. Niin käy kaiketi väistämättä, mikäli ihailun kohteen kanssa saa / joutuu olemaan enemmän ja pidempään tekemisissä.

Keskiviikkona lähetin pääsiäiskortit.
Menin myös syömään yliopistoruokalaan kiireessä ennen sovittua tapaamista. Näin siellä ihmisen, jota luulin yhdeksi sellaiseksi tyypiksi, jonka kanssa olisin halunnut mennä juttelemaan. Näin ihmisen vain takaa päin ja sivuprofiilista, joten en ollut aivan satavarma, onko se hän, joksi häntä luulen. Koska me molemmat söimme yksin, mietin, pitäisikö minun kuitenkin uhkarohkeasti siirtyä hänen luokseen, koska halusin mennä juttelemaan hänen kanssaan.
Päätin kuitenkin, että en mene, sillä a) en ole aivan varma, onko se hän, b) mulla oli kiire sovittuun tapaamiseen, joten en olisi kuitenkaan ehtinyt  jutella juuri mitään syömisen lomassa ja c) jos olisi käynyt kuten minun kohdallani on luultavaa, eli en olisi keksinytkään mitään juteltavaa, niin siitä tilanteesta olisi ollut helkkarin hankala liueta pois. Noin yleensä sattumalta kohdatessa voi huoletta pysähtyä juttelemaan ja häipyä koska tahansa minkä tahansa tekosyyn varjolla, jos siltä tuntuu. Täyden ruokatarjottimen kanssa sellaista ei noin vain tehdäkään. Jos ei juttua riitä, niin siinäpä sitten oltaisiin istuttu tarjottiminemme vastakkain hiljaa.
Seuraavana päivänä näin saman tyypin kirjastolla. Koska kirjasto on maailman paras paikka ihmisten kyyläämiseen, käytin tilaisuuden hyväkseni. Kävelin neljä kertaa hänen ohitseen, ollen muka kirjoja katselevinani. Neljännellä kerralla hän kääntyi katsomaan minua, ja sain todeta, että se ei ollut hän joksi häntä luulin, vaikka etäisyyden päästä olikin hämmästyttävän samannäköinen.

Torstaina aloitin pääsiäisen vieton. Ensin tein iltapäivään asti töitä, jotka on pakko tehdä. Illalla kävin kiirastorstai-iltalenkillä. Söin jälkiruuaksi äidin minulle lahjoittaman suklaapupun. Pahoitin mieleni siitä, että kivan ja iloisen näköinen pupu pitää syödä, että ensin haukkaan siltä pään poikki ja sitten muutkin raajat. Meinasin jo melkein jättää syömättä, sillä mielikuva oli niin surullinen. Suklaanhimo kuitenkin voitti. Yöllä kirjoitin vähän lisää yhtä tekstiä, joka pitää saada valmiiksi ja joka ahdistaa helvetisti.

Pitkänäperjantaina olin laittanut kellon soimaan aikaisin, sillä tarkoitus oli ehtiä saada aamulla vielä aikaiseksi jotain sen tekstin kanssa.
En kuitenkaan helvetti soikoon jaksanut nousta ylös. En vaan kerta kaikkiaan jaksanut, en jak-sa-nut. Nousin ylös vasta puoli kymmeneltä aamulla, luin sanomalehden aamukahvin kanssa, lykkäsin työtä myöhemmäksi. Sanomalehdessä oli erään äidin tarina tyttärestään, joka kuoli viisi vuotta sitten, 17-vuotiaana ilman mitään ennakkovaroitusta, ilman että mitään olisi voitu tehdä. Tyttö haudattiin vanhojentanssipuvussaan, sillä hän oli pari kuukautta ennen kuolemaansa ehtinyt tanssia vanhojentanssit ja iloita puvustaan. Mulla oli hirvittävän paha mieli koko päivän ja seuraavan päivän ja on oikeastaan vieläkin. Miksi tällaista pitää tapahtua, miksi joillekin ihmisille tapahtuu näin kamalia, ja kuitenkin niin monet ihmiset, minä mukaanlukien, valittavat kaikista turhista asioista.

Iltapäivällä vein veljen lapset leffaan, koska halusin paistatella hetken siinä, miten hyvä täti (muka) olen. Ja halusin toki sen leffankin nähdä. Ja halusin viettää aikaa niiden kanssa.
Yöllä aloin panikoida sitä, miten vähän olen saanut aikaiseksi siihen nähden, mitä mun olisi mielestäni pitänyt saada aikaiseksi. Sydän löi epätahtia miettiessäni sitä, miten selviän kaikesta siitä, mistä lähitulevaisuudessa pitää selvitä. Tuuli pauhasi ulkona kuin talvisina myrskyöinä. Hectorin "Tuulisina öinä" sai päässäni uudet, tosin täysin rytmiin ja riimeihin sopimattomat sanat. Tuulisina öinä kun en saa unta / en mee ulos rantoja mittaamaan / kun paljon kivempaa on maata sisällä ja olla ahdistunut. 

Lauantaina jatkui se yliherkkyys, jota elämässäni esiintyy kausittain, siis sellainen herkkyys, joka on ylimitoitettua jopa minun luonteelleni. Äiti luki lehdestä ääneen 6-vuotiaasta tytöstä, joka oli kuollut syöpään ja jonka viimeinen toive oli ollut joulupukin näkeminen, ja se toive oli toteutunut. Viimeisen elinviikon toive oli ollut päästä uimaan, mutta uimahalliin ei tytön huonon kunnon vuoksi voinut mennä, joten tytön isä haki lelukaupasta uima-altaan ja.... Tässä kohtaa huusin äidilleni, että hän ei saa lukea enempää ääneen, en kestä kuulla enempää. En kerta kaikkiaan kestä kuulla, on kuin tuntisin fyysistä kipua. En halua enkä jaksa itkeä yhtään, en nyt jaksa. Häpesin sitä, sillä ajattelen niin, että jos jonkun ihmisen pitää kestää tuollaisen eläminen läpi, niin täytyyhän muiden ihmisten pystyä se kuulemaan. Mutta silti ajattelin, että ei minun ole pakko.
Ajattelin, että en jaksa itkeä, joten aloin jostain kumman syystä nauraa, ja samalla kyyneleet alkoivat valua. Loppupäivän ajan alkoi joka kerta naurattaa, kun ajattelin joko sitä kuollutta 17-vuotiasta tyttöä tai sitä kuollutta 6-vuotiasta tyttöä tai jotain muuta surullista. Millään kerralla naurussa ei ollut pilkahdustakaan mistään ilosta tai hauskuudesta. Joka kerta silmistäni valui samalla vesiputoukset.

Lauantai-iltana en jaksanut tehdä mitään, joten katselin vaan Ruudusta VinoShow-improvisaatio-ohjelman vanhoja jaksoja. Eero Ritala & Minttu Mustakallio = <3 Oloni muuttui niin paljon paremmaksi, että sitä on vaikea edes kuvata.

Tänään sain sitten taas aikaiseksi sitä mitä pitikin, ja olen siitä iloinen. Oikeastaan tosin olisin halunnut pitää lomaa koko pääsiäisen, mutta se ei nyt ollut mahdollista. Jostain syystä olisin tänä vuonna myös ensimmäisen kerran elämässäni halunnut mennä kirkkoon pääsiäisyön messuun, mutta sekään ei ollut mahdollista, joten tällaista tästä nyt tuli, tänä vuonna. Haluan uskoa, että tämä pääsiäinen, nämä päivät muiden päivien joukossa, jäävät muistoihin arvokkaina juuri siksi, että ne ovat tällaisia, kuin ne ovat olleet.

Lopuksi katkelma kirjasta. Tänään se on Ulla-Lena Lundbergin kirjasta Kökarin Anna. Luin tämän kirjan viime syksynä, ja tämä kohta toi silloin ja tuo edelleen yhtäaikaa sekä toivottomuutta että lohtua.

Jos Axelina jonkin filosofian tahtoi jättää Annalle perinnöksi, niin siihen sisältyi, että mitä hyvänsä ihmiselle tapahtuukin, tapahtuu vasta sitten kun hän jollakin tavalla jaksaa sen kestää. Jos ihminen etukäteen saa selville, millaiseksi hänen elämänsä tulee muotoutumaan, hän ei jaksa elää. Mutta kun elämä on salattu ja ihminen tuntee toivoa, vaikka hänestä Annan tavoin tuntuisikin että se repii hänet riekaleiksi, niin hän kaikesta huolimatta pystyy elämään.

Lähdön tunnelmaa

Viime ja tällä viikolla taas, kuten aina ja ikuisesti.


Vi-haan lähtöjä.
Vihaan viimeisiä päiviä.
Sitä, että jokin asia loppuu
ja tietää, että enää koskaan, koskaan, koskaan enää tämä ei jatku.


Vihaan sitä, että näen jonkun ihmisen tietäen, että tavalla tai toisella tämä on viimeinen kerta. Siihen ei tarvitse liittyä mitään lopullisen dramaattista, kuten kuolemaa, se voi olla ihan vain tavallisen elämän viimeinen ajanjakso, tavanomainen lopun tunnelma, ja juuri tavanomaisuus ehkä tekeekin siitä niin kivuliaan.


Kuoleman lopullisuuden edessä on normaalia sortua ja murentua täysin, itkeä ja olla hukassa.
Jos puhutaan normaaliin elämään kuuluvista lopuista, lähdöistä ja viimeisistä hetkistä, se ei kuulu asiaan.
Silloin pitäisi pystyä olemaan cool ja rauhallinen ja tasainen ja niin kuin ei mitään,
ja samaan aikaan pitäisi kuitenkin löytää tapa olla niin, että tämä on viimeinen kerta, tämä on loppu, tämä oli tässä.
Enkä minä tiedä, miten sillä tavalla voi kukaan olla. En tiedä, tietääkö kukaan. Itse en ainakaan tiedä, miten voisin tietää, kun en useinkaan tunnu osaavan edes yksinkertaisia ihmisten kanssa olemisen etikettejä.


Viime viikolla loppuivat opinnot, melkein lukuvuoden mittainen intensiivinen ajanjakso, jonka vietin tiettyjen ihmisten parissa. Opintojen luonteesta johtuen ihmiset tulivat jollakin tavalla todella lähelle, vaikka eivät ehkä varsinaisesti läheisiksi.


Omituista oli, että samaan aikaan toivoin koko vuoden ajan, että ne loppuisivat,
ja kuitenkaan en halunnut kohdata niiden loppumista.


En kokenut useinkaan kuuluvani porukkaan, niiden ihmisten joukkoon,
monesti jouduin miettimään, onko näiden opintojen läpi rämpiminen vain loputonta pään hakkaamista seinään.
Että jos joku ei tunnu omalta jutulta, niin osoittaako viisautta enemmän se, joka lopettaa kesken, vai se joka vain hakkaa päätään seinään, koska minä en luovuta.


Ja tuntuiko se nyt sitten omalta jutulta kuitenkin jollakin tavalla?
Oliko tämä hyvä juttu vai ei, kannattiko tälle tielle lähteä vai ei?
Syksyllä ajattelin, että jos pääsen tien päähän, niin varmasti tiedän vastauksen tuohon kysymykseen.
Viimeisenä päivänä viime viikolla niiden ihmisten seassa jouduin toteamaan, että en tiedä, en tiedä yhtään enempää kuin silloin syksyllä.
Tiedän vain, että ehkä kannatti, toisaalta kannatti, ja sitten taas toisaalta ehkä ei.
Ehkä tiedän sen paremmin joskus etäisyyttä antavan ajan kuluttua.
Välähdyksittäin pitkin vuotta tuli jostain tunteiden syövereistä suorastaan rakkaudellinen, maailmaa syleilevä olo, sellainen että voi miten ihanaa kun olette siinä ja minä tässä.
Valitettavasti samanlaisia välähdyksiä oli myös täysin vastakkaisista tunteista.
Jäljelle jää ehkä suurimpana uskon ja toivon sekoitus siitä, että meillä oli jotakin annettavaa toisillemme, minulla niille ja niillä minulle, että nyt kun olemme toisemme kohdanneet, niin tiemme jatkuu jotenkin täydempänä ja parempana kuin se olisi jatkunut ilman tätä kohtaamista.


Viimeisenä koko porukan yhteisenä päivänä puolittain istuttiin, puolittain makoiltiin matoilla lattioilla, pidettiin joogatuokio ja jäätiin kukin haluamaansa asentoon rennoissa vaatteissa kuuntelemaan ja keskustelemaan viimeistä luentoa. Ajattelin, että miksei aina voi olla näin, miksen aina pukeudu opiskelusessioihin juoksutrikoisiin, löysään paitaan ja lämpimään huppariin, kun se kerta on näin mukavaa. Ja miksei aina voida opiskella matoilla lattioilla niin, että jokainen saa vääntyä haluamaansa asentoon, minä siis takareisivenytykseen.


Viimeisen päivän päätteeksi lauloimme Peppi Pitkätossun jäähyväislaulun ja ihmettelin sitä, että en itkenyt.
Illalla vietin heidän kanssaan kevätjuhlaa, ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, ja siellä laulettiin Suvivirsi, ja ihmettelin, kun en itkenyt sielläkään.


Juhlasta kotiin kävellessä oli liian kaunista ja hiljaista, koko yleensä siihen aikaan hälisevä ja kohiseva kaupunki oli kunnioittavan hiljaa, ihan kuin minun liikutustani hengitystä pidättäen odottaen, missään ei näkynyt ketään eikä kuulunut, muuta kuin lintujen vaimeita ääniä jostain, ja oli tyyntä ja vihreää ja kaunista. Ja sen takia sitten itkin vähän.


Vihoviimeinen päivä vietettiin omissa pienemmissä tutummissa ryhmissä ja tehtiin se onneksi ilman mittavia jäähyväisseremonioita.
Tässä ollaan, ja puhutaan siitä kuinka joskus ehkä nähdään ja nähdään ihmeessä,
ja kuitenkin tiedetään että todennäköisesti ei nähdä koskaan enää
ja jos nähdään niin vain ohimennen.
Iltapäivä, kun kaikki oli ohi, oli kuuma ja tukahduttava ja hetken mielijohteesta ostin jäätelöä ja istuin kävelykadun varrella syömässä sitä. Jäätelö oli hyvää.


Yöllä yksin itsekseni itkin lopulta niin helvetisti, että pelkäsin jo, että sille ei loppua tule,


Tällä viikolla pidän viimeiset tiettyjen ryhmien tapaamiset.
Tällä viikolla tapaan ystävän, joka koostaa viimeisiä opintojaan kasaan.
Miksi, miksi, miksi minun kaltaiseni ihminen joutuu tällaiseen luopumisen sumaan, jota ei voi kestää, ja joka on vain pakko kestää.


Ja yrittää samalla sanallistaa itselle sitä, mikä siinä luopumisessa on niin kammottavan tuskaista, miten kaikki muut siitä selviävät.


Ehkä eniten siinä on läsnä pelko, joku alkukantainen ja ikuinen ja kenties vain tavaksi tullut pelko siitä, että mitään uutta ei koskaan tule, tämän tilalle ei tule mitään
vaikka tietää että varmasti tulee
niin pelkää ja melkein uskoo,
että
mitä jos
koskaan enää ei tapahdu mitään tule mitään ole mitään, kun tämä tästä nyt loppuu.


Ei voi kuin yrittää luottaa siihen, mitä loppuvuodesta kerran luin:
kun yhden oven sulkee perässään, niin jossakin on joku toinen ovi jo hiljaa auennut.

Kaksivuotias blogi

Sillä niin se on, että taas on saavutettu merkkipaalu, johon ihan alussa en olisi uskonut. Blogini on jo reilut kaksi vuotta vanha.

Jos jollekin ei ole vielä tullut selväksi, niin kriiseittä tämä aika ei ole sujunut, siis ei edes ilman blogikirjoittamiseen liittyviä kriisejä, muista nyt puhumattakaan.

Ensimmäisen kerran pohdin tämän blogin lopettamista helmikuussa 2014, kun olin kirjoittanut vasta pari kuukautta. Siinä koettiin kai jonkinlainen uhmaikä. En pohtinut lopettamista kauhean vakavissani. Ehkä vain pysähdyin silloin ensimmäistä kertaa ajattelemaan, mitä olen oikein kirjoittanut ja mihin tähtään.

Seuraavan kerran pysähdyin ajattelemaan kesällä 2014, puolen vuoden bloggailun jälkeen. Seurauksena oli, että yritin vähän hillitä, toisin sanoen palauttaa alkuajatukseen: kirjoitan blogia ensisijaisesti harjoitellakseni tekstin tuottamista muidenkin kuin vain itseni silmille. Talven ja kevään ja kesän ahdingossa ja kommenttien / muiden ulkopuolisten reaktioiden puutteessa olin vain ajautunut huomaamatta kirjoittamaan sellaista, mitä kesällä pysähdyin hetkeksi katumaan. Ja miettimään, saisiko tämän jotenkin pyyhittyä pois, ja kannattaisiko nyt sitten vaikka lopettaa tähän.

Jatkoin kuitenkin. Jatkoin syksyn 2014 ja talven ja kevään ja vielä kesänkin 2015 aika tavalla kriiseilemättä. Mikään ei tuottanut ongelmia.

Syksyn tullen alkoi sitten taas pyöriä mielessä, miksi kirjoitan. Ajaako tämä tosiaan tarkoituksensa julkisen kirjoittamisen harjoittelemisena? Kestävätkö nämä tekstit oikeasti julkisuutensa, ovatko nämä muka oikeasti sellaisia, joita sallisin kenen tahansa lukevan? Maksaako kirjoittaminen oikeasti vaivan?

Miksi kirjoitan, kun niin moni asia koko bloggauksessa ärsyttää, ja jos tätä lukee useampi kuin kaksi ihmistä, niin minä en sitä koskaan kuule?

Viikko sitten olin pohtinut asiaa siihen pisteeseen, että oli jo millin päässä, että en noussut kolmen aikaan yöllä sängystä ylös ja tullut poistamaan tätä blogitiliä. Se käy napinpainalluksella, ainakin käsitykseni mukaan. Olin jo ihan vähällä tulla tekemään sen, niin lähellä en ole koskaan ollut. Viime tingassa kuitenkin päätin, että mietitäänpäs tätä asiaa kuitenkin vielä aamulla uudestaan.

Sitten seurasi viikko, jonka aikana jostain syystä luin vanhoja tekstejäni. Ensin löysin sattumalta vanhimmalta muistitikultani yhden megapitkän tekstin, jonka olen kirjoittanut ylioppilasjuhlien ja yliopiston aloituksen välisenä kesänä ja ensimmäisenä yliopistovuonna. Löysin sen ja selasin sen läpi. En ollut lukenut sitä fuksivuoden kevään jälkeen.

Sen jälkeen luin toisen samalta muistitikulta löytyneen, lukion viimeisenä vuonna kirjoittamani tekstikokoelman, jota niinikään en ollut lukenut läpi varmaan koskaan, sen kirjoitettuani.

Liikutuin omista teksteistäni. Liikutuin kyyneliin. Säälittävää ja noloa, mutta totta.
Oli jotenkin koskettavaa, että olen kirjoittanut niin paljon, miten olenkin aina elämässäni järjestänyt näin paljon aikaa kirjoittamiselle? Kyllä sillä täytyy silloin olla joku merkitys.
Lisäksi herkistyin jotenkin siitä, että lukemalla muistin niin paljon kaikkia asioita. Minua on aina pidetty ja olen aina itsekin pitänyt itseäni hyvämuistisena. Ajattelen, että muistan kaikki vähänkään merkitykselliset asiat, mitä elämässäni on tapahtunut.
Nämä tekstit luettuani huomasin, kuinka käsittämättömän vähän muistan.
Ai mulla oli tuollaisia ajatuksia ja tuollaisia tunteita. Noinko mä tosiaan ajattelin jo silloin tai vielä silloin? Ai noinko se meni, ai niin, tollanenkin keskustelu tosiaan käytiin.

Liikutuin vähän siitä, että olen osannut kirjoittaa niin hyvin. Että olen tosiaan niin hyvä. Antakaa anteeksi, mutta oikeasti, sellainen ajatus häivähti mielessä.
Ennen kaikkea liikutuin siitä, kuinka paljon ja kuinka tärkeitä, ihania ihmisiä mulla on ja on elämässäni ollut. Mistä niitä ihmisiä on oikein tullut, jotka ovat kestäneet ja jaksaneet, ja joilta olen saanut niin paljon?

Kun kerran vauhtiin pääsin, luin myös vanhat blogitekstini. Kaikki.
Liikutuin niistäkin. Yllätys yllätys.
En tiedä miksi. Onko mulla ehkä joku kehityksellinen kriisi tai sellainen joku herkkä vaihe, että kaikki liikuttaa (olen lisäksi kuluneen kuukauden aikana surrut ja itkeskellyt Spede Pasasen kuolemaa ja sitä, että SpedenSpelejä ei enää koskaan tule, vain joitakin ikivanhoja jaksoja voi katsella Youtubesta. Älkää kysykö enempää.)

Vai onko se sit vaan merkki siitä, että kannattaa kirjoittaa ja kannattaa jatkaa, ihan vaikka siksi, että kirjoittamiskyky säilyy, ja ennen kaikkea siksi, että vuosien päästä voi palata tämän hetken tekstiin liikuttumaan?
Että jos ei ketään muuta varten, niin viime kädessä aina itseäni varten.
Niinhän olen yrittänyt joskus väittää. Kirjoitan itselleni. En tiedä, mitä sillä sitten loppujen lopuksi tarkoitetaan.

Mutta niin, tällaisia ajatuksia jo yli kaksi vuotta bloganneelta tänään.
Saa esittää mielipiteensä. Jos jokin mielipide asiaan on, niin näistä yllämainituista pohdinnan aiheista kuulisin sen mieluummin kuin oikeastaan mistään aiemmin bloggaamastani koskaan. 

Ylin riemuni oot mitä toivoisin, part 2

Itse maestron sanoin: No niin. 
Suuri yleisö odottaakin varmaan jo malttamattomana uusimpia uutisia. 

Haluan tehdä tämän nyt pitkän kaavan mukaan. 
Ensinnäkin: on toisinaan ihan helkkarin raskasta olla tällainen ihminen. Tällainen, jolla on ihan ylimitoitettu lasti tunteita ja ns. desibeliä niille tunteille. Kai se on ihan kiva, että  pystyy tuntemaan ja tuntemaan voimakkaasti, mutta jotain rajaa sais joskus olla. Toisinaan tuntuu, ettei vain jaksa. Tekisi mieli olla toisenlainen, sitä toivoisi itseä ja varsinkin toisia ihmisiä ajatellen. 

Eilen, 27.2. 2015 oli taas yksi näistä ylimitoitettujen tunteiden päivistä. 
Kaikki alkoi heti iltapäivällä. Olin jo ihan tosissani menossa yliopistoliikunnan kahvakuulatunnille, kunnes mulle yhtäkkiä kuin salamaniskusta valkeni, kuinka kipeät lihakseni olivat, kuinka päätä ja niskaa jomotti jo valmiiksi ja muutenkin tuntui ihan karmealta. Meninpä siis ensin juoksumatolle ja sitten venyttelyyn. 

Ennen venyttelyä tapasin sattumalta henkilön, jota voin kai kutsua työkaveriksi. Huikeaa. Henkilö tuli jutustelemaan kanssani ennen venyttelyä kuin olisimme ihan tuttuja. Jotenkin  liikutuin siitä, että mulle on yhtäkkiä ilmaantunut työkavereiksi kutsuttavia ihmisiä ja ne ovat mulle tosi mukavia. 

Menin sitten venyttelyyn ja siellä soi liian herkistävä taustamusiikki. 
Venyttely oli ihanaa, mutta en tiedä, mistä ne ajatukset tulivat. 
Ihan ensin ajattelin Ismo Leikolaa ja sitä, että jo parin tunnin päästä näen hänet. Sitten ajatukseni lipuivat ehkä siitä työkaverista siihen, miten tähän pisteeseen on tultu. Muistelin kaikkia edeltäviä opiskeluaikani maaliskuita ja herkistyin kai siitä, että nyt on jo ilmeisesti viimeinen kevät täällä ja tässä sitä ollaan ja mihin se aika meni. 

Ajattelin ensimmäisen vuoden kevättä, jona vallitseva ajatukseni oli, että mun on pakko päästä täältä pois. Nyt se tuntuu todella kaukaiselta, mutta niin se silloin oli. Ainut lohdullinen ajatukseni ensimmäisenä opiskelukeväänä oli, että mun ei ole pakko jatkaa täällä, jos en halua, voin lähteä pois. 
Toisena opiskelukeväänä maaliskuu oli elämäni ensimmäistä (ja toistaiseksi viimeistä) kertaa kaunis. Muistan ajatelleeni ja kirjoittaneeni, että se on vain pakko myöntää: maaliskuussakin voi olla näin uskomattoman kaunista. 
Siihen liittyi yksi ihminen, ja saman ihmisen ansiosta seuraavat maaliskuut ovat tuntuneet vielä enemmän kuoleman kuukausilta. Pikaisesti kävin läpi mielessäni kolmannen ja neljännen opiskeluvuoden kevään, ja sitten palasin toiseen opiskeluvuoteen ja siihen, että näihin aikoihin kolme vuotta sitten jouduin luopumaan rakkaasta, parhaasta nelijalkaisesta ystävästä. 
Siinä vaiheessa tulivat kyyneleet ja heti perään ihmetys siitä, kuinka se on mahdollista. Kolme vuotta sentään jo kulunut.  Viimeistään siitä tein päätelmän, ettei tällainen tunteellisuus ole edes minulle normaalia. 

Menin kotiin, söin, kävin suihkussa ja puin päälleni ne vaatteet, joita olen suunnitellut sitä nimenomaista tarkoitusta varten jo pari kuukautta. 
Olin hirveässä ulkonäkökriisissä, mutta koska siinä pukkasi jo kaikkea muutakin kriiisiä alkaen avainten, lipun ja lompakon tarkistuksesta, en jaksanut välittää. Suutuin itselleni ja tiuskaisin peilikuvalleni, että "mä näytän helvetin hyvältä ja nyt mä vain menen enkä ajattele enää mitään."

Niinpä menin. 
Ja totesin, että olisi ehkä kannattanut ajatella. En nimittäin meinannut löytää rakennukselle. Sinne naurettavan lyhyen matkan päähän. Sinne, jossa olen käynyt kolme tai neljä kertaa. Käännyin jossain mutkassa väärään suuntaan, ja kun paniikki iski, niin siinähän ei sitten ollut mitään tehtävissä. 

Lähdin kotoa kolmea varttia ennen keikan alkua ja pääsin paikalle varttia ennen keikan alkua, itku kurkussa, hikisenä, hengästyneenä ja vailla mitään siitä tyylistä ja cooliudesta, jota kotona olin yrittänyt itseeni kasata. Olin jostain syystä ihan liian ahdistunut, vaikka onnistuin löytämään paikalle reilusti ajoissa. Ajattelin, että tästä ei hyvä seuraa, tämä ei lupaa hyvää. Eikä asiaa parantanut yhtään se, että narikkaan piti jonottaa tolk-kut-to-man kauan. Olin epätoivoinen. 

Sain lopulta takkini naulaan ja pääsin saliin, joka oli jo aika täynnä. Marssin jo tottuneesti eturiviin.  
Ja odotin. 
Ja odotin.
Ja odotin. 
Keikka alkoi melkein kymmenen minuuttia myöhässä. Meillä on selvästi telepaattinen yhteys (?). Ärsytti, ennen kaikkea se, että olisin ehtinyt paikalle niin paljon vähemmällä panikoimisella. Jälkiviisaus on parasta. 

Ja mikä pahinta, kun keikka lopulta alkoi, lavalle ei astellutkaan Ismo Leikola, vaan joku (anteeksi) ruma, vanha, tuntematon äijä. Järkytyin ja olin hetken jo ihan varma, että nyt mä olen sitten vielä tullut väärälle keikallekin, tai väärään saliin tai jotain, ja aivan mahtavaa hei. 

Mutta sitten se olikin joku lämppäri. Lämppäri, kuten bändeillä. Eikä siinä kai ollut mitään vikaa, eikä mulla oikeastaan ole mielipidettä hänen ulkonäöstäänkään, mutta ei kyllä myöskään hymyilyttänyt. Ärsytti ja ahdisti jostain käsittämättömästä syystä ihan uskomattoman paljon, tunsin, että kaikki on nyt jotenkin vain väärin. 

Tulihan se Ismo Leikolakin lopulta sitten sieltä. Ja oli yhtä veret seisauttava kuin ennenkin. 
Olen varmaan jo ennenkin kertonut, mutta mulla on ihmeellisiä häpeän aiheita. Siis sellaisia nolostumisen ja häpeän aiheita, jotka ovat omastakin mielestäni ihan ihmeellisiä ja tyhmiä, mutta jotka vain hävettävät. Häpeän esimerkiksi olla ainut asiakas, joka astuu bussiin. Erityisen noloa on se, jos astun tiettynä päivänä tiettyyn bussiin vaikka useamman kerran peräkkäin, eikä siihen astu samalla kertaa jotain muuta, ja jos se kuski jollakin tavalla osoittaa tuntevansa minut. Mielestäni se on hirveän noloa, enkä osaa selittää miksi. 

Samanlainen häpeän ja nolouden tunne iski eilen Ismo Leikolan keikalla, koska hän katsoi minua. 
Marraskuussa itkin ilosta, kun katseemme kohtasivat muutaman kerran keikan aikana, mutta nyt se oli jotenkin ihan erilaista. Ismo Leikola katsoi minua heti aluksi pitkään, ja hän katsoi minua keikan aikana monta kertaa pitkään. Jostain syystä tunsin hirveää häpeää. Konstruoin mielessäni vaihtoehdot sille, miksi hän katsoo minua tuolla tavalla. 

Ajatusvaihtoehto A: "Toi on taas toi sama hullu tyyppi tossa eturivissä. Mä muistan ton."
Vaihtoehto B: "Voi helvetti miten ruma ihminen." 
Vaihtoehto C: "Johonkin minunkin on silmäni laitettava."

Tiedän, että vaihtoehto C on todennäköisin. Tiedän myös, että ne koko katseet olivat todennäköisesti pelkkää omaa, itseä imartelevaa kuvitelmaani.  Mutta häpesin silti. Tunsin itseni Ismo Leikolan edessä juuri niin rumaksi kuin joka päivä tällä viikolla peilin edessä. 

Keikka oli mahtava, ja mahtavaa oli se, että I.L. pudotti vahingossa pöydältä vesipullonsa, eikä meinannut saada kitaraa kaulaansa, ja molemmista omista hörhöilyistään hän osasi tehdä aivan loistavaa komiikkaa. Sellaisen taidon kun itsekin saisi. 
Monet jutut olivat tosi hyviä, jotkut jutut olivat ihan todella typeriä, ja silti hän onnistui kertomaan ne niin, että ei voinut kuin nauraa. Ei se, mitä sinä sanot, vaan se, miten sinä sen sanot. 

Keikka loppui liian nopeasti. 
Keikan jälkeen oli taas aivan järjetön ihmispaljous. Odotin, että ihmispaljous hälvenee. En ollut vielä päättänyt, mitä tällä kertaa tekisin. Ajattelin, että en halua yhteiskuvaa, koska mulla on tällainen ulkonäkökriisi ja koska kuvasta ei millään voisi tulla edeltäjäänsä parempaa. Halusin kuitenkin tehdä sen, mikä viimeksi jäi tekemättä: halusin sanoa Ismo Leikolalle edes joitakin niistä asioista, joita olen aina halunnut sanoa, joita viimeksi en saanut sanottua. 

En kuitenkaan ollut ihan varma, haluanko kuitenkaan mennä sanomaan mitään. Ensinnäkin siksi, että jumalauta, Ismo Leikola on maailman hauskin ihminen. Ei tunnu siltä, että jollakin, mitä minä hänelle sanon tai jätän sanomatta, on mitään merkitystä. Hän saa varmasti joka ainut päivä sellaista palautetta, jota minä haluaisin hänelle antaa. 
Toisekseen, jos ja kun ulosantini varmasti on ihan yhtä laadukasta kuin viimeksikin ja kuin lähes aina muulloinkin, niin siitä ei tulisi mitään muuta kuin paha mieli minulle ja komiikan aihe hänelle. 

Olin jo ihan lähdössä keikalta pois ajattelematta asiaa sen enempää, mutta en sitten lähtenytkään. Jäin odottamaan, että porukka narikan ympärillä hälvenee. Tein havainnon, että Ismo Leikolan ympärillä ei ollut muita kuin kolme järjestyksenvalvojaa, joten päätin salamana toteuttaa aikomukseni. Otin askeleen kohti häntä, mutta järjestyksenvalvoja sattui jotenkin helvetin inhottavan sattuman kautta astumaan jotenkin askeleen eteen niin että jouduin sekunniksi pysähtymään ja Ismo Leikola ehti kääntyä ja kävellä kauemmas ja jostain tuli joitakin ihmisiä, jotka menivät sössöttämään hänelle jotakin. 

Koska olin jo avannut täydellisen itseni nolaamisen kiintiön, päätin viedä sen loppuun. Parkkeerasin ärsyttävän järkkärin viereen enkä yrittänytkään peitellä, että minä tässä nyt odotan, että I.L. lopettaa jutustelunsa noiden kanssa, ja tällä kertaa sinä et tule eteen. 

Mutta eihän se jutustelu loppunut. Odotin, odotin, odotin. Siinä oli kaksi vanhaa miestä (mikä ihmeen ikärasismi mua nyt tässä postauksessa vaivaa) jotka vain jaarittelivat ja jaarittelivat I.L.:n kanssa jostain ralliajoista ja maalla asumisesta ja kalastamisesta ja ties mistä. Odotin, odotin, odotin, hallissa ei ollut enää ketään muuta kuin me, minä ja ne kolme järkkäriä ja ne papat ja Hän. Vieressäni olevan järkkärin vahtaaminen alkoi käydä tuskalliseksi. Asiaa ei auttanut se, että pitkässä naulakkorivissä ei riippunut enää mitään muuta kuin minun kirkkaan sinisenä jokaisen silmään loistava takkini. 

Päätin odottaa vielä hetken. 
Kun jaarittelu ei vieläkään ollut loppunut, hain takkini. Narikan työntekijällä kesti aivan törkeän kauan hakea se takki sieltä. Ja vitsit lensivät. "Haha, ehän tätä ollutkaan täältä vaikea löytää!" No ei kai, mutta silti sinä ihan huviksesi kiersit sen naulakon kaksi tai kolme kertaa, ennen kuin hait sen. Ehkä minä en olekaan ainoa täysin toivoton suunnistaja tässä maailmassa. 

Sain takkini ja hivuttauduin taas pelottavien järkkärien ja jaarittelijoiden läheisyyteen jo aika tavalla turtuneena kaiken nolouteen ja ahdistavuuteen. Puin takin päälle mahdollisimman hitaasti... odotin...
... ja äkkiä se jaaritus loppui. 

Ja sitten ne kaikki vain lähtivät. Ne vanhat miehet katosivat johonkin, ja I.L. kolmen järkkärisuojelijansa kanssa vain marssi ohitseni ja lähti johonkin, pois.
Ajattelin, että tämä oli nyt sitten tässä. Ei sitten. 

Mutta koska tilanne ei ollut vielä ollenkaan tarpeeksi kuumottava, minun oli pakko saada vähän lisää haastetta. Ajattelin, että ei, jos mä jo näin kauan odotin, niin mikään ei merkitse enää mitään. 

Juoksin heidän peräänsä. 
Huusin jotakin. En muista mitä. Jotain. He kaikki kääntyivät. Kaikki. Suurin idolini ja kolme pahasti tuijottavaa järkkäriä. 
Kysyin tai sanoin jotakin sen suuntaista, että "haluaisin sanoa sulle jotakin". 
Ismo Leikola vastasi yhtä käsittämättömän ystävällisesti ja nopeasti kuin viimeksi jotenkin niin, että "joo, totta kai!"

Sanoimme pari sanaa toistemme päälle, minä yritin selitellä, että "mä odotin tossa..." ja I.L. totesi jotenkin anteeksipyytävästi, että "ai sä odotit" tai jotakin. 

Seurasi helvetillisen jäätävä hiljainen hetki, jonka aikana Ismo Leikola katsoi minua ystävällisesti, kuin mikään ei olisi hänelle tässä maailmassa nyt tärkeämpää kuin se, mitä minä aion sanoa. Mietin mielessäni kaikkea sitä, mitä haluaisin sanoa, eikä mulla ollut aavistustakaan, mitä sanoisin, miten sen muotoilisin. Sanoin lopulta varmaankin sen ääneen. Sanoin, että tää on kauhea tilanne ja en oikein tiedä mitä sanoa. Järkkärit ottivat siinä vaiheessa hienotunteisia askelia pois päin. Hän katsoi minua edelleen maailman ystävällisimmin, kuin ihminen ihmistä, ei niin kuin suuri julkkis voisi katsoa surkeaa tavista. Ehkä siksi sitten lopulta sain jatkettua. 

En tarkalleen tiedä enkä muista, mitä sanoin, ja tämä kuuluu taas niihin hetkiin, joista en haluaisi nähdä jälkikäteen mitään videokuvaa. 
Sanoin, että "mä en yleensä pidä stand up -komiikasta, mutta... mä oon ihan sun fani." 
Ja sanoin ääni karmeasti täristen ja lopulta murtuen, että "mulla on ollut elämässä sellaisia tosi vaikeita hetkiä, että mä oon ajatellut, että mä en ikinä enää ole iloinen, ja sitten mä aina katson sun youtube-klippejä, ja niistä tulee aina lämmin olo."

Ja Ismo Leikola sanoi siihen väliin pariin kertaan "ihanaa" ja "kiitos", ehkä vähän sellaisella äänensävyllä, millä puhutaan pienille lapsille. Kun olin saanut tuon äsken kirjoittamani lauseen loppuun, hän levitti kätensä ja halasi minua oma-aloitteisesti. En ehkä pääse siitä ikinä yli. 
Lopetin toteamalla, että "tämän vain halusin tulla kertomaan."
Ja Ismo Leikola sanoi, että kato lisää niitä Youtube-klippejä, ja me laitetaan niitä sinne lisää, ja kiitos, ja hyvää jatkoa sulle. Ne menivät minulta jo jotenkin ohi, sillä olin ihan shokissa siitä, että Ismo Leikola halasi minua.

Kotimatkalla itkin. Itkin ihan kunnolla, enkä tiedä miksi. En tiedä, itkinkö ilosta tai onnesta vai kenties silkasta järkytyksestä. Surusta en ainakaan itkenyt. Itkin ehkä vain siksi, että se oli jotenkin liikaa. Ainakin yhdelle päivälle, yhdelle tunnekapasiteettisäiliölle. 
Tulin kunnolla iloiseksi vasta kotona. 
Edelleen olen kyllä myös häpeissäni, sillä en pysty ajattelemaan, miltä se soperrukseni ja ylipäätään käytökseni on Hänen silmissään näyttänyt. Huolimatta siitä, että Hän tuskin uhraa sille enää ajatustakaan. 
En vain kestä sitä, että en koskaan voi olla sellainen cool ja tyylikäs ja sujuvasanainen. 

Haluan kuitenkin myös ajatella sitä, miksi menin puhumaan hänelle. Miksi menin sanomaan, vaikka ensin ajattelin, että en sano. 
Vaikka hän saisi joka päivä hyvää palautetta, hän ei saa juuri minun palautettani, jos minä en sitä anna. Enkä voi hänen puolestaan päättää, että hän ei halua tai tarvitse juuri minun palautettani, että sillä ei ole väliä. Jos kaikki ajattelisivat niin, niin eihän hän saisi ikinä palautetta. 

Ja toisekseen, haluan uskoa, kuten marraskuussa, että Ismo Leikola ymmärtää. 
Että minun palautteeni arvo on juuri siinä kamalassa takeltelussa ja änkyttämisessä ja äänen tärinässä ja herkistymisessä. Että en vain tule sanomaan mitään sanomisen ilosta. Sanon siksi, ja vain siksi, että tarkoitan, ja sillä on minulle merkitystä, vaikka se ei olekaan minulle helppoa. Haluan uskoa, että hän näki sen. 


Sellasta tällä kertaa.
 

 

Järki nauraa vain sen kyyneleitä.

Tänään olen itkenyt tolkuttomasti.

Syksyllä itkeskelin jatkuvasti. Keskimäärin kerran päivässä. Tai paremminkin, vähintään kerran päivässä. Nyt keväällä itkemiset ovat jääneet vähemmälle. Olen saanut aina rauhoiteltua itseäni, olen sanonut itselleni, että nyt yksi asia ja yksi ajatus kerrallaan, eikä yhtään enempää.

Tänään oli kuitenkin vanha kunnon itkunpurkauspäivä.

Se alkoi aamukahvilla. Olin lukemassa sellaista varsin piristävää kirjaa, joka kertoi toisen maailmansodan loppuvaiheessa vihollisten käsiin joutuneesta, nuoresta saksalaistytöstä. Toisin sanoen se oli kirja joukkoraiskauksista, kuolemasta ja sodan ja ihmisen kaikenkattavasta julmuudesta.
En tiedä mikä hinku mulla on tahkota kaikkia tuollaisia kirjoja, mutta luinpa nyt sellaisenkin.
Ja sit aloin itkeä.
En siksi, että se kirja oli niin julma.
Vaan siksi, että aloin ajatella itseäni ja omaa surkeuttani.
Ajattelin kahta mulle hirmuisen tärkeää ihmistä, joista molempien kanssa vielä vuosi sitten olin jatkuvasti tekemisissä. Ja joista nyt en ole kuullut tai nähnyt kuukausiin. Ajattelin näitä kahta menetystä. Ajattelin elämääni ja sen surkeutta viimeisen vuoden aikana tapahtuneen valossa. Muistin taas, ettei mulla vieläkään ole mitään tietoa, mitä kesän teen, ja muistin senkin, ettei mulla ehkä koskaan ole mitään työtä eikä yhtään parempi olo. Ja sen, että en saa mitään aikaiseksi ja kaiken, minkä saan aikaiseksi, onnistun aina tekemään jotenkin väärin. Muistin, kuinka täysin kelvoton ihminen olen, että musta ei ole mihinkään eikä musta koskaan tule olemaan mihinkään. Että mulla ei ole ketään eikä mitään, en ole kenellekään yhtään mitään. Että ihan kohta jostain tulee joku kauhea isku, ihan kohta elämä jollakin tavalla lyö taas turpaan.

Ajattelin kaikkea sitä, mitä viimeisten kuukausien aikana olen hokenut itselleni pysyäkseni kasassa. Olen hokenut itselleni, että minä olen hyvä, minä olen vahva, minä selviän, älä katso taakse päin, katso aina eteen päin, tee mitä teet, mutta älä käänny katsomaan taakse päin. Olen tehnyt kaikenlaisia opiskeluita ja muita juttuja, minkä vain olen ehtinyt ja jaksanut. Silti musta tuntuu, että en saa tehtyä mitään, mitä pitäisi. Kun olen ahdistunut, olen vakuuttanut itselleni, että kaikki on hyvin, ja että pitää vain ottaa rauhallisesti.

Itkin sitä, että aina ei vain jaksa pitää itseään koossa eikä yrittää olla vahva. Ja sitä, että jokainen hetki pitäisi ponnistella jonkun asian eteen, eikä mistään silti koskaan tule mitään.
Ja sitä, että oikeastaan mulla on asiat hyvin, monella muulla on asiat paljon huonommin, ja silti mä vain koko ajan valitan. Miksi olen niin itsekäs ja heikko ja tyhmä.

Päivällä menin kirjastoon palauttamaan kirjoja ja katsoin huvikseni uutuuskirjahyllyt ja muut näytteille pannut kirjat. Tulin hyvälle mielelle, kun löysin Anne Frankin elämäkerran, jota en ole lukenut. Lainasin sen ja suuntasin yliopiston kirjastolle palauttamaan kirjoja.

Astuessani sisään yliopiston kirjaston ovesta joku tuntematon, suurin piirtein ikäiseni tyttö juoksi mun luokseni hymyillen ja kysyi, haluaisinko tulla kertomaan, mikä tekee mut onnelliseksi. Se oli absurdein tilanne, johon olen pitkään aikaan joutunut. Ainahan joku tai jotkut hilluvat yliopiston kirjaston aulassa houkuttelemassa ihmisiä osallistumaan milloin mihinkin kyselyihin ja tutkimuksiin, mutta yleensä mä onnistun luikahtamaan niiltä pakoon. Ja juuri tänään, juuri tuollainen kysymys. Se tilanne tuli eteen niin äkkiä, että vaikka normaalisti olisin varmasti juossut kiireen vilkkaa pakoon, nyt sain ainoastaan kysyttyä, kauanko siihen menisi, kun mulla on nyt vähän kiire. Tyttö vastasi, että ihan vaikka viis sekuntia, saan kertoa vaikka vain yhden asian ja se on siinä. Ennen kuin huomasinkaan, se oli jo kuljettanut mut johonkin hemmetin ständin eteen, tyrkännyt mulle mikrofonin käteen ja joku toinen tyyppi kuvasi mua kameralla. Siinä vaiheessa jouduin jo aika paniikkiin. Ne huomasivat sen ja ilmoittivat, ettei tarvitse pelästyä, nyt vain kerron asioita, jotka tekevät mut onnelliseksi. Siinä sitten sopersin silmät itkusta turvonneina ensimmäisen mieleeni juolahtavan asian, eli läheiset ja rakkaat ihmiset. Sen jälkeen viimein sain paettua paikalta.

Nyt vain pelkään, mihin hemmetin tarkoitukseen se kamera ja mikrofoni oikein oli. Kohta sen jälkeen mulle tuli huono olo ja suutuin niille ihmisille ja itselleni. Miksi, miksi, miksi tuntemattomat ihmiset tulevat aina ahdistelemaan mua? Kyllähän tuollaiset tutkimuksentekijät ja muut ahdistelevat kaikkia, mutta mihinkään ei pääse siitä, että minussa on selvästi jotakin, mikä pistää ihmisten silmään. Niin usein joku tuntematon tulee kysymään multa jotakin, milloin mitäkin. Yleensä suhtaudun siihen välinpitämättömästi tai saatan jopa ilahtua siitä. Tällaisina päivinä suutun siitä. Tällaisina päivinä ajattelen, että mun täytyy askarrella joku Älä lähesty minua -kyltti ja kävellä sitten aina julkisilla paikoilla se kaulassa.
Tai sitten mun pitäisi vain opetella sanomaan ei. Olen maailman huonoin kieltämään mitään tai sanomaan pahasti kellekään muulle kuin niille, jotka ovat mulle erityisen tärkeitä.
Fiksua, tiedän.

Tällä erää olen väsynyt itkemiseen, enkä jaksa enää jatkaa sitä. Tänään mulla on myös särkenyt joka paikkaa. Päätä särkee, vatsaan koskee ja rintaa puristaa. Voin huonosti ja olen surullisempi kuin pitkään aikaan. Haluaisin vain, että olisi joku, jolle minä olisin jollakin tavalla erityinen. Että voisin taas uskoa, että olen ihan kelvollinen ja arvostettava ihminen, sellainen, josta joku edes jollakin tavalla pitää.

Tämänpäiväinen valitussaarnani oli tässä.

P.S. Otsikko oli Shakespearen Romeosta ja Juliasta: "Vaik itkettää näin hupsu luonto meitä, niin järki nauraa vain sen kyyneleitä." Jos ihmettelitte.