Kaksivuotias blogi

Sillä niin se on, että taas on saavutettu merkkipaalu, johon ihan alussa en olisi uskonut. Blogini on jo reilut kaksi vuotta vanha.

Jos jollekin ei ole vielä tullut selväksi, niin kriiseittä tämä aika ei ole sujunut, siis ei edes ilman blogikirjoittamiseen liittyviä kriisejä, muista nyt puhumattakaan.

Ensimmäisen kerran pohdin tämän blogin lopettamista helmikuussa 2014, kun olin kirjoittanut vasta pari kuukautta. Siinä koettiin kai jonkinlainen uhmaikä. En pohtinut lopettamista kauhean vakavissani. Ehkä vain pysähdyin silloin ensimmäistä kertaa ajattelemaan, mitä olen oikein kirjoittanut ja mihin tähtään.

Seuraavan kerran pysähdyin ajattelemaan kesällä 2014, puolen vuoden bloggailun jälkeen. Seurauksena oli, että yritin vähän hillitä, toisin sanoen palauttaa alkuajatukseen: kirjoitan blogia ensisijaisesti harjoitellakseni tekstin tuottamista muidenkin kuin vain itseni silmille. Talven ja kevään ja kesän ahdingossa ja kommenttien / muiden ulkopuolisten reaktioiden puutteessa olin vain ajautunut huomaamatta kirjoittamaan sellaista, mitä kesällä pysähdyin hetkeksi katumaan. Ja miettimään, saisiko tämän jotenkin pyyhittyä pois, ja kannattaisiko nyt sitten vaikka lopettaa tähän.

Jatkoin kuitenkin. Jatkoin syksyn 2014 ja talven ja kevään ja vielä kesänkin 2015 aika tavalla kriiseilemättä. Mikään ei tuottanut ongelmia.

Syksyn tullen alkoi sitten taas pyöriä mielessä, miksi kirjoitan. Ajaako tämä tosiaan tarkoituksensa julkisen kirjoittamisen harjoittelemisena? Kestävätkö nämä tekstit oikeasti julkisuutensa, ovatko nämä muka oikeasti sellaisia, joita sallisin kenen tahansa lukevan? Maksaako kirjoittaminen oikeasti vaivan?

Miksi kirjoitan, kun niin moni asia koko bloggauksessa ärsyttää, ja jos tätä lukee useampi kuin kaksi ihmistä, niin minä en sitä koskaan kuule?

Viikko sitten olin pohtinut asiaa siihen pisteeseen, että oli jo millin päässä, että en noussut kolmen aikaan yöllä sängystä ylös ja tullut poistamaan tätä blogitiliä. Se käy napinpainalluksella, ainakin käsitykseni mukaan. Olin jo ihan vähällä tulla tekemään sen, niin lähellä en ole koskaan ollut. Viime tingassa kuitenkin päätin, että mietitäänpäs tätä asiaa kuitenkin vielä aamulla uudestaan.

Sitten seurasi viikko, jonka aikana jostain syystä luin vanhoja tekstejäni. Ensin löysin sattumalta vanhimmalta muistitikultani yhden megapitkän tekstin, jonka olen kirjoittanut ylioppilasjuhlien ja yliopiston aloituksen välisenä kesänä ja ensimmäisenä yliopistovuonna. Löysin sen ja selasin sen läpi. En ollut lukenut sitä fuksivuoden kevään jälkeen.

Sen jälkeen luin toisen samalta muistitikulta löytyneen, lukion viimeisenä vuonna kirjoittamani tekstikokoelman, jota niinikään en ollut lukenut läpi varmaan koskaan, sen kirjoitettuani.

Liikutuin omista teksteistäni. Liikutuin kyyneliin. Säälittävää ja noloa, mutta totta.
Oli jotenkin koskettavaa, että olen kirjoittanut niin paljon, miten olenkin aina elämässäni järjestänyt näin paljon aikaa kirjoittamiselle? Kyllä sillä täytyy silloin olla joku merkitys.
Lisäksi herkistyin jotenkin siitä, että lukemalla muistin niin paljon kaikkia asioita. Minua on aina pidetty ja olen aina itsekin pitänyt itseäni hyvämuistisena. Ajattelen, että muistan kaikki vähänkään merkitykselliset asiat, mitä elämässäni on tapahtunut.
Nämä tekstit luettuani huomasin, kuinka käsittämättömän vähän muistan.
Ai mulla oli tuollaisia ajatuksia ja tuollaisia tunteita. Noinko mä tosiaan ajattelin jo silloin tai vielä silloin? Ai noinko se meni, ai niin, tollanenkin keskustelu tosiaan käytiin.

Liikutuin vähän siitä, että olen osannut kirjoittaa niin hyvin. Että olen tosiaan niin hyvä. Antakaa anteeksi, mutta oikeasti, sellainen ajatus häivähti mielessä.
Ennen kaikkea liikutuin siitä, kuinka paljon ja kuinka tärkeitä, ihania ihmisiä mulla on ja on elämässäni ollut. Mistä niitä ihmisiä on oikein tullut, jotka ovat kestäneet ja jaksaneet, ja joilta olen saanut niin paljon?

Kun kerran vauhtiin pääsin, luin myös vanhat blogitekstini. Kaikki.
Liikutuin niistäkin. Yllätys yllätys.
En tiedä miksi. Onko mulla ehkä joku kehityksellinen kriisi tai sellainen joku herkkä vaihe, että kaikki liikuttaa (olen lisäksi kuluneen kuukauden aikana surrut ja itkeskellyt Spede Pasasen kuolemaa ja sitä, että SpedenSpelejä ei enää koskaan tule, vain joitakin ikivanhoja jaksoja voi katsella Youtubesta. Älkää kysykö enempää.)

Vai onko se sit vaan merkki siitä, että kannattaa kirjoittaa ja kannattaa jatkaa, ihan vaikka siksi, että kirjoittamiskyky säilyy, ja ennen kaikkea siksi, että vuosien päästä voi palata tämän hetken tekstiin liikuttumaan?
Että jos ei ketään muuta varten, niin viime kädessä aina itseäni varten.
Niinhän olen yrittänyt joskus väittää. Kirjoitan itselleni. En tiedä, mitä sillä sitten loppujen lopuksi tarkoitetaan.

Mutta niin, tällaisia ajatuksia jo yli kaksi vuotta bloganneelta tänään.
Saa esittää mielipiteensä. Jos jokin mielipide asiaan on, niin näistä yllämainituista pohdinnan aiheista kuulisin sen mieluummin kuin oikeastaan mistään aiemmin bloggaamastani koskaan.