Kirjavuosi 2015

 Vuonna 2015 luin ennätyksellisen vähän kirjoja. Käytin lukemiseen luultavasti aivan yhtä paljon aikaa, kuin aiempinakin vuosina, mutta luettuja kirjoja kertyi ennätyksellisen vähän, koska en laske luetuksi kirjaksi sellaista kirjaa, jota en ole lukenut täsmällisesti kannesta kanteen, jokaista lukua, jokaista sivua, jokaista sanaa.


Tällaisten kokonaan luettujen kirjojen määrää vuonna 2015 söi gradun teko: gradua varten luin kokonaisen kasan kirjoja ns. kursorisesti, silmäillen ja selaillen, gradun kannalta merkityksellisiä asioita etsien. Näissä tapauksissa kirjat sinänsä eivät olleet pääosassa, vaan se, mitä annettavaa niillä oli gradulle.

Onneksi vuodessa oli kuitenkin sentään aikaa muillekin kuin gradua varten luettaville kirjoille. Siispä perinteen vuoksi: valitsen vuonna 2015 lukemistani kirjoista 12 sellaista kirjaa, yhden jokaiselle kuukaudelle, jotka nousivat lukuelämyksistäni tavalla tai toisella joukosta erottuviksi, ja joita en ole sivunnut vielä aiemmissa vuoden 2015 postauksissa.

Yritän kertoa kustakin kirjoista suht ytimekkäästi, että tämä postaus pysyisi säädyllisissä mitoissa.
Tässä ne tulevat, pitäkää hatuistanne kiinni.

1. Lisa Genova: Edelleen Alice

Luin tämän kirjan sukulaiseni suosituksesta.
Tämä on tarina Altzheimerin taudista ja ennen kaikkea sitä sairastavasta ihmisestä, muistisairaan ihmisen omasta näkökulmasta kerrottuna.  Erityisen traagiseksi tarinan tekee se, että sairastuva ihminen on häikäisevän älykäs ja urallaan pitkälle edennyt yliopiston professori, joka työkseen tutkii ihmisten kognitiivisia prosesseja. Kauan ennen eläkeikää hän alkaa unohdella asioita, ensin huomaamattomasti ja pikkuhiljaa, lopulta tuhoisasti.

Tämä oli pelottava, ahdistava ja surullinen kirja, mutta samaan aikaan se oli myös kaunis, ja ennen kaikkea sellainen kirja, joka oli yksinkertaisesti pakko saada lukea loppuun mahdollisimman nopeasti.

Juuri ennen tämän kirjan lukemista olin lukenut Marja Aarnipuron Rintasyöpävuosi -teoksen, joka on niin ikään kertomus sairastumisesta ja sairaudesta, sairastuneen omasta näkökulmasta kerrottuna. Nämä kirjat muodostivat keskenään mielenkiintoisen ja kärkevän kontrastin: molemmissa pureudutaan vakavaan ja pelkoa herättävään sairauteen. Molemmissa on voimakkaasti läsnä sekä oma että läheisten suru ja riipaiseva menettämisen pelko. Molemmat herättävät lukijassa huolen elämän rajallisuudesta ja siitä, mitä kaikkea pahaa voikaan tapahtua ihan silmänräpäyksessä, kenen tahansa elämässä.


Toisessa sairastunut kuitenkin paranee, ja hän paranee sankarina. Hänestä puhutaan kunnioittavasti "syövän selättäjänä", "urheana taistelijana, jota mikään, edes syöpä, ei pysty nitistämään" ja pitkin kirjaa hän mutustelee nautiskellen leivoksia kahviloissa, omassa sankaruudessaan ja sen suitsutuksessa kylpien.


Toisessa paranemista ei kuitenkaan tapahdu, eikä se ole edes mahdollista. Aiemmassa elämässään todella älykäs ja menestynyt ihminen muuttuu hiljalleen toiseksi, lopulta pelkäksi ihmisen kuoreksi, joka ei enää muista, missä on ja kuka on, leivoksista nautiskelemisesta puhumattakaan. Hän ei ole kenenkään silmissä sankari, ei missään vaiheessa. Hänen sairauttaan ei voi selättää eikä sen etenemistä voi estää. Sairauden edetessä hän menettää ihmisarvonsa, eikä hänen kuolemansa jälkeen kukaan puhu hänestä urheana ja upeana ihmisenä, joka taisteli loppuun asti ja eli täysillä.
Tämä tuskin tarvitsee enempää sanoja.


2. Salla Simukka: Lumikki -trilogia



Useille eri kielille käännetty, nuorille suunnattu dekkari-trilogia, jolle kaikkien tuntema Lumikki-satu muodostaa mielenkiintoisen, intertekstuaalisen kehyksen. En enää vuosiin ole lukenut nuortenkirjoja, mutta koska omassa nuoruudessani ei ollut nuorille suunnattuja dekkareita (tai jos oli, minä en niitä löytänyt) ja koska tällainen, varsinkin suomalaisten lasten- ja nuortenkirjojen saama kansainvälinen suosio on harvinaista, halusin lukea nämä.

Kyseessä on siis trilogia, jonka osat muodostavat kokonaisuuden, mutta näkemykseni mukaan ne toimivat myös itsenäisinä: kaikissa kolmessa kirjassa on oma tarinansa. Päähenkilönä toimii lukioikäinen Lumikki Andersson, joka siis joutuu toinen toistaan tiukempiin paikkoihin ja jännittävämpiin seikkailuihin, uskottavuuden rajoja venyttäen. Luen ylipäätään vähän dekkareita, ja kaikkia dekkareita todennäköisesti yhdistää jonkinlainen epäuskottavuus, mutta tässä kirjasarjassa uskottavuuden rajat venyvät mielestäni välillä häiritsevästi. 16-18-vuotias Lumikki päihittää joka toisella sivulla koko muun maailman täysikasvuiset, terveet ja hyväkuntoiset aikuiset ilmiömäisellä juoksunopeudellaan, kekseliäisyydellään ja voimillaan. Lumikki pystyy lukemaan toisen ihmisen kirjoittaman tekstiviestin monen metrin päästä toisesta kahvilapöydästä, hän selviytyy tunnin verran täysissä sielun ja ruumiin voimissa pakastimeen teljettynä ja pystyy vielä lopun viimeeksi jalkalihaksillaan nostamaan ylös pakastimen kannen, jolle on pinottu kymmenittäin painavia kuoharipullolaatikoita (no hei, onhan hän treenannut kuntosalilla), hän osaa suunnistaa rikospaikalle nähtyään monen metrin päästä toisen henkilön älypuhelimen ruudulla reitin varrella olevan tuotemerkin, ja kun tulee tarve päästä ulos talosta, joka on ympäröity yli kymmenen metrin korkuisella, teräspiikeillä varustetulla aidalla, jonka yli kellään ei ole menemistä, teräs-Lumikki vain yksinkertaisesti "hyppää aidan yli".



Seikat ovat kai anteeksi annettavia, sillä dekkarin genren lisäksi pitänee ottaa huomioon nuortenkirjallisuuden omat konventiot. Olisin varmasti itsekin kymmenen vuotta sitten lukenut innolla kirjasarjaa, jonka päähenkilö on osapuilleen itseni ikäinen ja noin supervoimainen: paljon kivempaa, kuin lukea ihan tavallisista nuorista ja lapsista, jotka jäävät aina aikuisten jalkoihin, kun jotain oikeasti jännää tapahtuu.


Kokonaisuudessaan näitä kirjoja luki mielellään, sillä ne ovat nopealukuisia, mielenkiinto pysyy koko ajan yllä ja tapahtumat ovat jännittäviä, mutta toimintaa ei ole silti liikaa, vaan juonen ohessa pyöritellään suurempiakin, yleisinhimillisiä ja koskettavia teemoja. Voin suositella kaikenikäisille.


3. Chris Cleave: Poikani ääni


Löysin Citymarketin alelaarista.
Tarina äidistä, joka menettää aviomiehensä ja pienen poikansa Osama Bin Ladenin terroriteon seurauksena. Osama Bin Ladenille osoitetun kirjeen muotoon kirjoitettu tarina, jossa yhtäkkiä ja kokonaan yksin jäänyt päähenkilö kertaa tapahtumia ja purkaa tuntemuksiaan, vähän kuin keskustellen tapahtumiin syyllisen kanssa.

Polttava kysymykseni tämän kirjan kohdalla on, voiko kirja olla kuinka huono tahansa, jos sen aihe vain on tarpeeksi koskettava / arka. 
En ole sen enempää perehtynyt siihen, mitä muut ovat kirjasta sanoneet ja millaisia arvosteluja se on saanut, mutta minulle tämä oli kaunokirjallisesta näkökulmasta huonointa ja tylsintä tekstiä, mitä koko vuonna luin. Ja tälläkin hetkellä mietin, onko minulla oikeutta sanoa näin, kun kirjan tarina on kuitenkin tuollainen, noin tärkeä, noin tuskallinen. Kirjan tarina ja henkilöt ovat käsitykseni mukaan fiktiivisiä, mutta sanoma on tosi. Terroritekoja tapahtuu ja niiden seuraukset ovat järkyttävät, maailman järjettömyyden paljastavat.
Silti, meneekö mikä tahansa teksti läpi, jos sen aihe on tarpeeksi arka?
Kysymys juontuu mielessäni vuoden 2012 Enkeli-Elisa-kohuun, jossa Minttu Vettenterä kirjoitti naurettavan surkean ja jopa huonosti suunnitellun tekstin ja julkaisi sen omakustanteena, mutta sai huomattavaa julkisuutta ja glorifioivaa mainosta kirjalleen väittämällä valheellisesti, että tämä tarina koulukiusaamisen takia itsemurhaan päätyneestä tytöstä on tosi. Tarina meni läpi pitkään, koska aihe oli jonkinlainen tabu, ja kun tarinan taustoja alettiin kaivella, syntyi kaksi rintamaa, joista toinen oli kauhuissaan siitä, että tällaista aletaan edes epäillä, ja vaikka tarina ei olisikaan totta, niin koulukiusaaminen on silti vakavaa, ja siitä pitää siis puhua. Ja toinen puoli jätti kirjan tärkeän sanoman sikseen ja keskittyi naureskelemaan kirjailijalle, joka kirjoitti myötähäpeää aiheuttavan kirjan ja sitten jäi vielä kiinni julkisesta valehtelustaan.

Eli, kumpi lopulta on (fiktiivisessä, kaunokirjallisessa) teoksessa tärkeämpää: esteettinen lukuelämys vai sisällön ydinsanoma?
Hyvissä ja parhaissa kirjoissa nämä ovat tasapainossa, mutta jos nämä eivät ole tasapainossa, niin kumman kustannuksella voidaan joustaa toisesta, ja kuinka pitkälle tässä voidaan mennä?



4. Herbjorg Wassmo: Lasi maitoa, kiitos



Tämä kirja ansaitsee huomioni siksi, että se on kammottavin, ällöttävin, karsein, hirvein, kuvottavin kirja, jonka olen koskaan lukenut. Ja minä sentään olen pari kirjaa elämässäni lukenut, ja joukossa on, kuten huomata saattaa, koko joukko rankempiaiheisiakin kirjoja. 

Itse asiassa olen jostain syystä innokas lukemaan tavalla tai toisella kamalia kirjoja. Tämänkin kirjan bongasin keskustelupalstalta, jossa vastailtiin kysymykseen "Mikä on kamalin kirja, minkä olet koskaan lukenut?". Haluan lukea kamalia kirjoja aina välillä ainakin koska a) silloin tajuan, että omat asiani ovat erinomaisen hyvin, b) saan tietää paljon sellaista, mistä muuten en tietäisi mitään, c) tämäkin kirja oli tositarina, ja juuri itsen ulkopuolisen todellisuuden kammottavuuden tiedostamisella on mielestäni merkitystä, d) koskettavuus on mielestäni kirjallisuudessa kaikkein tärkeintä, ja se löytyy useammin jollakin tavalla kamalista kuin viihde-höttö-romanttis-komedia-kirjoista ja e) ehkä pahuus ylipäätään kiehtoo ihmisiä yleisesti, myös minua.

Tämä kirja oli kuitenkin sellainen, joka ylitti kaikki rajat.
Tiivistetysti: tositarina nuoresta tytöstä, joka joutuu ihmiskaupan (ja sen myötä kaiken kuviteltavissa olevan väkivallan) uhriksi.
Syön usein kirjoja lukiessa, sillä luen kirjoja usein aamupalapöydässä yms., mutta tätä kirjaa lukiessa ei pystynyt syömään. Tämän kirjan ansiosta mua oksetti niin, että hyvä kun pystyin syömään yhtään mitään pitkään aikaan kirjan luettuanikaan. En muista yhtäkään toista kirjaa, joka moisen olisi aiheuttanut. 
En suosittele, ellei tämä kuvaukseni sitten saanut jostain kumman syystä kiinnostumaan.


5. Taina Kinnunen: Vahvat yksin, heikot sylityksin - Otteita suomalaisesta kosketuskulttuurista

Kuten otsikko kertoo, tämä kirja on teoreettinen tutkimus koskettamisesta, kosketuksen merkityksestä ja suomalaisesta kosketuskulttuurista ennen ja nyt. Tutkimusta varten on haastateltu monia eri ikäisiä ihmisiä, jotka ovat kertoneet kokemuksiaan ja kosketushistoriaansa lapsuudesta vanhuuteen.

Olin joskus hiplannut tätä kirjaa kirjakaupassa, mutta en ostanut, koska raaskin ostaa kirjoja vain harvoin. Aihe oli kuitenkin mielestäni uskomattoman mielenkiintoinen, sillä syystä tai toisesta olen aina pohtinut erilaisia koskettamisen merkityksiä / merkityksettömyyksiä ja eri kulttuurien ja saman kulttuurin sisällä elävien, erilaisten ihmisten kosketustapoja ja käytäntöjä. Olen itse herkkä sen suhteen, miten lähelle minua saa tulla ja miten saa koskettaa, ja erot ovat valtavia: kaikenlainen kosketus, esimerkiksi halaus, joku pieni olkapäälle taputus ja kaikki muu, on mielestäni todella ihanaa silloin, jos se tulee luontevasti ja sydämellä ja / tai tärkeiden, rakkaiden ihmisten toimesta, mutta kaikki kosketus on ihan kamalaa silloin, jos se on väkinäistä, ei-luontevaa ja / tai en pidä kyseisestä ihmisestä. Kosketus, pienikin, jää aina mieleen, sillä on yllättävänkin merkityksellinen rooli erilaisissa tilanteissa, ja juuri siksi tämä aihe on todella tärkeä, siitä oli ihanaa saada lukea kirja, ja olin todella onnellinen, kun tämä kirja sattui löytymään kirjastosta ihan sattumalta, hyllyttäessä.

Hauskinta oli, että kirjan lopussa oli esimerkki kosketuksen merkityksestä silloinkin, kun sitä ei missään nimessä osaa ajatella: tutkimuksen mukaan asiakas palauttaa lainaamansa kirjan nopeammin kirjastoon, jos virkailija on lainaustilanteessa esim. hipaissut hänen kättään. Sellainen asiakas, jota ei ole lainaustilanteessa kosketettu, on hitaampi palauttaja. Arvatkaa, meninkö heti ensi tilassa tämän luettuani hipaisemaan (lue: silittelemään / hieromaan) yhden miespuolisen kirjastovirkailijan kättä muka huomaamattomasti samalla, kun kerroin tästä mielenkiintoisesta tutkimuksesta.

6. Ilkka Raitasuo & Terhi Siltala: Kellokosken Prinsessa

Sain vasta muutama vuosi sitten "Prinsessa" -nimisen elokuvan myötä tietää Kellokosken mielisairaalassa taannoin vaikuttaneesta persoonasta. Nainen nimeltä Anna Tahvanainen sai päähänsä olevansa prinsessa ja ilahdutti tähän kuvitelmaan eläytymällä sekä sairaalan elämää että koko Kellokosken kylää. Elokuva on kertomus Prinsessa-ajasta, kirja taas tiivistetty elämäkerta, josta selvisi sairaala-ajan lisäksi asioita Prinsessan elämästä ennen sairaalaan päätymistä. Lisäksi kirjaan on koottu psykiatrista tietoa esimerkiksi Prinsessan saamista diagnooseista ja mielisairaalan elämästä yleensä, ja mukana on kaikenlaisten, Prinsessan tunteneiden ihmisten haastatteluja.

Parasta sekä kirjassa että elokuvassa on ehdottomasti se, että yleisesti pelkoa herättävästä, monella tapaa ikävästä ja surullisestakin asiasta on versonut jotain näin kaunista ja mukavaakin luettavaa / katsottavaa. Kirja ja elokuva herättävät yleisinhimillisten, tärkeiden kysymysten äärelle. Onko mielisairaus / mielisairaala / mikään niihin liittyvä sittenkään niin kammottavan välteltävää ja tabu. Missä oikeastaan kulkee terveen ja sairaan raja? Onko välttämätöntä pakottaa ihminen ympäröivässä maailmassa vallitseviin normeihin, vai voiko jokin muu olla arvokkaampaa?

7. José Saramago: Kertomus sokeudesta

Tämä sattui käteen kirjastossa. En oikeastaan tiedä, miksi nostin tämän tänne listalle, mutta ehkä siksi, että mitään tämän kaltaista en ole aikaisemmin lukenut.
Maailmassa alkaa levitä epidemia: täysin terveet ihmiset sokeutuvat ilman ennakkovaroitusta, ja sokeus tarttuu. Sokeita aletaan sulkea omiin eristystiloinsa, kauas muusta maailmasta, mutta lopulta kukaan ei voi välttyä sokeudelta. Ainoana näkevänä koko maailmassa selviää erään sokean vaimo, jonka näkökulmasta tarinaa kerrotaan. Kirja valaisee, millainen maailmasta tulee, kun kukaan sen asukkaista ei yhtäkkiä enää näekään mitään, ja ennen kaikkea, mitä tulee ihmisistä sellaisessa maailmassa.

On vaikea sanoa mitään kirjasta, joka on näin pelkistetty, mutta samalla niin täynnä asiaa. Teksti on kuin itse sokeus; vaikutelmia vaikutelmien perään, mutta mihinkään ei ehdi pureutua syvällisesti kiihtyvällä tahdilla kaaokseksi muuttuvassa maailmassa, ja lopulta jää jäljelle kysymys siitä, millä oikeastaan on todellista merkitystä. Kertomus kulkee matkan pinnalta syvälle, sivistyneen ihmisyyden kerroksista pohjimmaiseen, jossa ei ole enää mitään muuta kuin eloonjäämisen kannalta tärkeimmät halut, tarpeet ja himot. Loppu antaa ymmärtää olevansa taas eräänlainen paluu alkupisteeseen, josta lähdetään syklisesti toiseen suuntaan.

Tämä on ehkä kirja, joka jokaisen pitää lukea itse niin halutessaan, ja nähdä siinä se, minkä näkee.

8. Susan M. Orsillo & Lizabeth Roemer: Mielekkäästi irti ahdistuksesta - Tietoisen läsnäolon menetelmiä

 Tämä osui käteeni kirjastossa hyllyttäessä päivänä, jona olin äärimmäisen ahdistunut. Näin tilanteessa jotain tragikoomista ja kenties kohtalon johdatusta, joten juoksin heti omalle työpisteelleni lainaamaan tämän.

En ollut ennen tätä pitkään aikaan lukenut mitään elämäntapaoppaita tai sen kaltaisia, ja tämän luettuani totesin, että pitäisi lukea enemmän. Olen jossain vaiheessa elämääni päätynyt sellaiseen ajatusmalliin, jonka mukaan tämän kaltaisista kirjoista ei ole kerta kaikkiaan mitään hyötyä, mutta hyvät ihmiset, tässä on kirja, joka on kuin minulle tehty. Minun pitäisi lukea se aina uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.

Kokeneiden, ahdistuspotilaiden kanssa työskennelleiden psykologien kirjoittama kirja ahdistuksesta. Siitä, mitä ahdistus on, mistä se syntyy, mikä sitä ylläpitää ja miten siitä voi päästä eroon, jos ei nyt ihan kertarepäisyllä, niin ainakin pikkuhiljaa opetellen. Potilaiden ah niin samastuttavia kokemuksia, joita lukiessani halusin itkeä ilosta, koska koin, että en olekaan maailman ainoa ihminen, joka tuntee näin. Ohjeita, joista huomasin aivan oikeasti ja konkreettisesti olevan hyötyä arjessa, jokapäiväisessä elämässä. En ala läpikäydä niitä yksityiskohtaisemmin, koska tämä postaus on jo paisunut ihan liikaa, voin tehdä sen joskus toiste.

Ainut huono puoli on, että minun piti lukea tämä suht tarmokkaassa tahdissa ja palauttaa kirjastoon, sillä joku oli varannut sen. Tämä on sellainen kirja, joka pitäisi lukea hitaasti, se sisältää harjoituksia, jotka pitäisi tehdä ajan kanssa ja edetä lukemisessa vasta sitten, ja tähän pitäisi palata aina uudelleen. Muuten kirjan ajatukset ennemmin tai myöhemmin hukkuvat taas siihen niin tavalliseen ja ainaiseen arkeen, joka pursuaa ahdistuksen aiheita.

9. Åsne Seierstad: Yksi meistä - Kertomus Norjasta

Tämäkin sattui käteen kirjastolla. Tämä(kin) on kirja, johon ei löydy sanoja, ja tämä on ehkä sitä myöten se vuoden 2015 järisyttävin kirja. Ei kaunokirjallisesti loistelias, ei missään nimessä mukava lukea, mutta silti, siksi ja siitä huolimatta järisyttävä.
Yksi meistä on tässä kirjassa Anders Behring Breivik. Tämä kirja on hänen elämäkertansa erään toimittajan selostamana. Tämä on myös kertomus neljästä norjalaisesta nuoresta, jotka syntyivät ja elivät kukin omanlaisensa elämän, ja kohtasivat sitten kaikki loppunsa Utoyan saarella kesällä 2011. Tapahtumista kerrotaan seikkaperäisesti, mutta jotta lukija pääsisi kunnolla sisälle siihen, mikä on liian kammottavaa inhimilliselle kuvittelukyvylle, on toimittaja valinnut Utoyan uhreista neljä, joiden läheisiä haastattelemalla hän on luonut myös nuorten elämäkerran ja maalannut lukijan silmien eteen heidän viimeiset hetkensä.

Tätä kirjaa lukiessa kokee koko tunnekirjon, eikä lopulta oikein tiedä, mitä ajattelisi. Päällimmäiseksi jää ehkä jonkinlainen surun ja vihan sekamelska, ja kaikkinainen valtaisa järkytys, kyvyttömyys ymmärtää, miten tällaista voi tapahtua.
Tämän kirjan luettuani kahlasin läpi kaikki kirjablogien tekstit ja muut netistä löytämäni, tähän kirjaan liittyvät selonteot, päästäkseni siten tavallaan itse purkamaan jostain kohtaa lukukokemusta, jota tuntui aluksi niin vaikealta edes hahmottaa.
Päällimmäisenä eri kirjablogeista jäi mieleeni kirjan kanssa yhtenäinen viranomaisten toiminnan ivaaminen. Kirjan kirjoittanut toimittaja puristaa kaiken mahdollisen saatavissa olevan sarkasmin ilon irti jokaisessa lauseessa, jolla hän kirjassa kuvaa poliisien ja muiden viranomaisten toimintaa tapahtumien alkaessa vyöryä päälle. Seierstad tekee selväksi, kuinka käsittämättömän typerästi poliisi toimi, ja kuinka sen olisi pitänyt toimia, kun Oslon hallintokorttelissa ensin räjähti, sitten Breivik matkasi Utoyaan, ammuskeli, aikoi antautua, ammuskeli lisää. Blogiteksteissä kauhisteltiin, kuinka viranomaisten toiminta on voinut olla näin käsittämättömän ammattitaidotonta.

Minulle jäi tästä mieleeni vain kysymys, olisiko kukaan osannut toimia eri tavalla. Totta kai on tärkeää panostaa siihen, että kehitetään toimintasuunnitelmia äkillisten kriisitilanteiden varalle, opitaan virheistä, kehitytään lisää ja mietitään, mitä olisi pitänyt tehdä. Mutta mielestäni sekä tässä kirjassa että blogeissa korostettiin hieman liikaa sitä, annettiin sellainen kuva, kuin koko juttu olisi jäänyt tapahtumatta, jos viranomaiset eivät olisi olleet niin tyhmiä ja hitaita. Onko edes mahdollista, että joku olisi osannut toimia oikein, ja tehdä täsmällisen oikeat ratkaisut minuuteissa, ellei jopa sekunneissa? Jos todellisuus muuttuu käsittämättömäksi, eli että keskellä turvallista maailmaa räjähtää pommi täysin ilman ennakkovaroitusta, kuinka kukaan voi siinä tilanteessa ajatella, että ahaa, nyt pitää sulkea mahdollisimman äkkiä tie Utoyaan ja lähettää sinne kaikki saatavilla olevat voimat? Entä jos näin olisi tehty, ja entä jos Breivik olisikin sitten mennyt jonnekin muualle?

Järjettömiä kysymyksiä järjettömässä maailmassa. 

10. Marika Kataja & Jani Holland: Tuhon aalto - Suomalaisia Thaimaan tsunamialueilla

Sopii vain miettiä, miksi olen aina niin ahdistunut, kun luen näin hilpeä-aiheisia kirjoja joka käänteessä.
Tässä puolestaan on suomalaisten kokemuksistaan kirjaama dokumentti Thaimaasta vuoden 2004 tsunamin jälkeen, ja ennen kaikkea niistä suomalaisista, jotka joutuivat kokemaan tsunamin omakohtaisesti. Jani Holland matkusti paikan päälle etsimään siellä asuvia omaisiaan ja Marika Kataja lähti matkaan tuhon aallon jälkeen kirjoittamaan lehtiraporttia siitä.

Jostain syystä kiinnostuin myös tsunamista - kuten niin monesta muustakin asiasta - kunnolla vasta kymmenen vuotta jälkijunassa. Muistan kyllä hyvin vuoden 2004 tapaninpäivän ja sen jälkeiset tapahtumat, mutta häpeäkseni minun on todettava, että silloin en seurannut uutisointia yms. mitenkään erityisen tarkasti. Olen aiemmin lukenut tähän tapahtumaan liittyen muistaakseni ainoastaan yhden kirjan, ja se oli tsunamista selviytyneen suomalaisen selviytymistarina, joka herätti mitä syvimmän kunnioitukseni.

Tämä kirja ei ollut samanlainen elämys. Yllätys yllätys, kirja oli ahdistava ja tapahtumien kuvaus valokuvineen kaikkineen sai aikaan mitä kammottavimman olon. Tämä oli aiempaa lukemaani kirjaa huomattavasti laajempi katsaus. Tässä kerrottiin useamman kuin yhden ihmisen, kokonaisen joukon, ja myös paikallisten ihmisten kohtaloista useammalla kuin yhdellä alueella.  Kokonaisuutena herättelevä lukuelämys - taas muistaa, kuinka hyvin omat asiat ovat. Taas tajuaa, miten monia piirteitä katastrofiin voi liittyä ja mitä kaikkea voi sattua.

Ärsyttävää oli, että mielestäni Marika Katajan osioissa keskityttiin liikaa hänen omiin kokemuksiinsa. Jos hän on aikeissa kirjoittaa tsunamista ja sen seurauksista, ja antaa äänen tsunamin kokeneille, niin miksi ihmeessä hän jaarittelee tuhottoman paljon omasta flunssastaan, jonka sattui saamaan kohta Thaimaahan matkustettuaan, ja kuinka paljon särkyläkettä hän joutui vetämään pystyäkseen flunssasta huolimatta tekemään työnsä, ja kuinka särkylääkettä ei meinannut saada mistään mutta sitten lopulta sai, ja millaisia oireita hänellä nyt sitten olikin, ja miten ne kehittyivät, ja kuinka urhoollisesti hän silti vain katseli kuolemaa ympärillään.

Niin et jos sitä olis voinut vähän vähentää, niin hyvä.
Mutta sellanen tällä kertaa. 




11. John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

Tämä oli jännä lukuelämys siksi, että en ole koskaan ennen joutunut odottamaan näin pitkään minkään sellaisen kirjan lukemista, minkä haluan lukea. Ehdin jopa nähdä elokuvan ennen kirjan lukemista, mikä on todella harvinaista.

Kirjaan oli siis latautunut aika kasa odotuksia, kun olin odottanut sen lukemista niin kauan, ja koska kaikki hehkuttivat tätä niin hirveästi, eikä siinä elokuvassakaan mitään vikaa ollut. Koska odotuksia oli sillä tavalla kasautunut, niin ei niitä mikään kirja olisi onnistunut täyttämään, mutta ihan hyvä tämä oli silti.

Eli siis tiivistetysti syöpää sairastavan teini-ikäisen rakkaustarina. Kuin nykyajan Romeo ja Julia. Kaunis, vetävästi kirjoitettu ja syvällinenkin tarina, jonka pilasi ainoastaan se, että olin jo kuullut siitä niin paljon ja spoilaantunutkin, jo ennen elokuvan katsomista. Nuorempana olisin varmaan ollut tästä ihan haltioissani, ja jos en olisi tiennyt tarinasta etukäteen mitään, olisin ehkä ollut nytkin. Nyt tämä oli vain ihan hyvä.

Vähän taas ihmetytti pari asiaa, eli että miksi tyttö, joka ei alussa pystynyt edes seisomaan minuuttia kauempaa tekemättä jo kuolemaa, pystyi yhtäkkiä lopussa noin vain työntelemään pitkiä pätkiä rullatuolissa istuvaa poikaystäväänsä ja elämään muutenkin kuin kuka tahansa normaali ihminen, vaikka ei hänen sairautensa missään välissä kerrottu kääntyneen parempaan suuntaan. Lisäksi jotkin, erityisesti kirjallisuuteen ja kuolemaan liittyvät päähenkilöiden keskustelut tuntuivat välillä teennäisiltä ja muka-hienoilta. Eivät 16-vuotiaat puhu tuolla tavalla, eivätkä varsinkaan omaa kuolemaansa odottavat 16-vuotiaat, ajattelin. Mutta sehän oli onneksi kirja, ei todellisuutta, eikä kirjan tehtävä ole aina alastoman todellisuuden kuvaaminen juuri sellaisena kuin se on, mikä on mielestäni kirjallisuudessa myös parasta.

12. Marko Leino: Joulutarina

Näin tästä tehdyn elokuvan sen ilmestyttyä vuonna 2007. Viime syksynä sain tietää, että tästä on tehty kirjakin. Päätin, että ennen joulua minun on saatava se lukea.
Tarina kertoo tiivistetysti orvoksi jäävästä Nikolaksesta, josta tulee joulupukki, joulun legenda.

Elokuva oli mielestäni kamala, sillä se oli mielestäni aivan liian surullinen jouluna katsottavaksi. Pelkäsin samaa kirjan kohdalla, ja mietin siksi hetken, ennen kuin aloitin lukemisen viikkoa ennen joulua.

Yllättäin kirja oli mielestäni huomattavasti elokuvaa parempi, vaikka se kertoi aivan saman tarinan kuin elokuvakin. Tai sitten olen kasvanut tässä välissä elokuvan katsomisen jälkeen erilaisiin mielipiteisiin. En tiedä mistä johtuu, mutta joka tapauksessa kirja oli mielestäni todella mieluista luettavaa ja herätti joulumielen, ja kaikki surulliset tapahtumat saivat kirjassa selityksensä ja läpikäytiin jotenkin niin paljon lohdullisemmin kuin elokuvassa - niin, että siitä tuli huomanneeksi, kuinka tärkeää suru voi joskus olla, että on sitten iloakin. Kuinka ne voivat kulkea ja usein kulkevatkin käsi kädessä.

Kuten kirjan takakannessakin sanotaan, suosittelen kyllä tätä kirjaa kaikille jouluihmisille ja joulun ystäville, iästä riippumatta.