Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas

 Toukokuun lopussa ja kesäkuun alussa pihani oli kukassa kauniimmin kuin ehkä koskaan aiemmin. 

En ole mikään kukkien tai kasvien kasvattaja, mutta tänä vuonna kukat kukkivat silti. Etenkin alppiruusu puhkesi kukkaan toukokuun viimeisellä viikolla. 

Kevät oli vaihtumassa kesään. Lempivuodenaikani. 

Istuin keinussa, kuuntelin lintujen mekkalointia ja hiljaisuutta, joka sitä ympäröi. Ajattelin, että kummisetäni sielu liikkuu täällä. 

Olen juossut hänen kanssaan maratonreitin maaliin Rooman Colosseumille. Olemme odottaneet maratonin lähtöä auringonnousun aikaan Kreikassa Marathonas-kylässä ja juosseet sieltä Ateenaan. Puhuin hänelle silloin muun muassa siitä, että kaipaisin elämääni parisuhdetta. Hän sanoi, että sitä saattaa kyllä olla hankala löytää, jos on vanhan enon matkassa. 

Olemme kävelleet Samarkandin kaduilla ja jutelleet muun muassa kirjallisuudentutkimuksesta, rahankäytöstä, elämästä ja ihmisyydestä. Samarkandin-reissun jälkeen kumppanini nappasi meidät kyytiin Helsinki-Vantaan lentokentältä ja sanoi, että meidät oli helppo havaita ihmisten joukosta. 

Niin monta matkaa, niin monta yhteistä kokemusta ja muistoa.

Rakkaus ja kiitollisuus ei katoa koskaan.

Tänä vuonna juoksen todennäköisesti neljännenkymmenennen maratonini.

Olisin toivonut, että juoksisin sen jossain muissa olosuhteissa, mutta kaikki toiveet eivät käy toteen. Silloin voi valita kahdesta vaihtoehdosta. Voi joko surra sitä, että yhteinen matka on ohi, tai iloita ja kiittää siitä, että sellainen matka oli. Luulen, että vain harvalla on etuoikeus kokea tällainen matka. Valitsen siis jälkimmäisen vaihtoehdon. 

Tämä on se maratonin kilometrimerkki, josta jatkan yksin. 

Kummisetäni oli myös tämän blogin aktiivisin, ja viime vuosina mahdollisesti ainut lukija. 

Voi siis olla, että tämä blogi päättyy tämän vuoden loppuun mennessä. 

Jos toivot, että blogini jatkuu, tai jos sinulla on jotain muuta sanottavaa aiheeseen, niin otathan minuun yhteyttä. 

Helmiä

Tänä vuonna helmikuulle osui monta pientä ja siksi niin suurta hyvää asiaa. Helmiä. Kerron joistakin niistä tässä, var så goda.

Minulle tarjoiltiin elämäni ensimmäisen kerran laskiaispullaa mantelimassalla. Neljä vuotta sitten, juuri tämän blogin aloittaneena, kirjoitin mantelimassalaskiaispullista, joita haikailin kahvilan lasivitriinin takaa, ja mietin, miksi syön niin harvoin laskiaispullia ja miksi syön niitä aina hillolla ja / tai kermavaahdolla, miksen ole saanut niitä mantelimassalla, mantelimassa pitäisi ottaa tavoitteeksi.

Tämän vuoden laskiaistiistaina osallistuin kokoukseen, jossa prioriteetit oli osattu asettaa täsmälleen oikein. Ennen kokousta lähetettiin sähköpostitse kysymys, sopiiko kaikille, että laskiaispullat tarjoillaan mantelimassalla. Mitään muuta ei kysytty. Kokouksessa mussutettiin laskiaispullaa mantelimassalla samalla kun puhuttiin kokouksen asiat, ja varjelkoon, että oli hyvää. Ja pakko sanoa, että tällaiset asiat ovat taas yksiä syitä lukuisien syiden vyyhdissä, jossa työttömät ja opiskelijat ovat työssäkäyviä heikossa asemassa. Vaikka toki työpaikoissakin on varmaan eroja näiden ylellisyyksien suhteen.

Koirani oli luonani viikon, eli olimme siis ensimmäistä kertaa ikinä viikon kahdestaan niin, että hän joutui olemaan päivät yksin. Pelkäsin etukäteen pahinta, mutta kaikki meni yllättävän hyvin. Parasta oli, että jokaisella kävelylenkillä joku tuntematon pysähtyi ihmettelemään, miten suloinen, ihana ja ystävällinen koira mulla on. Kyllä tässä maailmassa on paljon hyvää.

Niillä kävelylenkeillä aloin ihmetellä, miksi en ole koskaan laskenut helmikuuta lempivuodenajakseni. Käsittämättömän kauniita värimaailmoja eri aikoihin vuorokaudesta. Muistin, että olen ennenkin huomannut ne, taianomaisen ihmeelliset valot ja värit kaikkialla ulkona tähän aikaan vuodesta, mutta silti niitä ei jotenkin muista enää muina vuodenaikoina. Tällaista ei näe koskaan muulloin. Tällaista ei uskoisi näkevänsä tähänkään vuodenaikaan.

Asiakas sanoi mulle kerran palvelutilanteen päätteeksi: "och din svenska är jättebra." Ajattelin, että tämä jää mieleeni vuosikymmeniksi urani huippuhetkenä. Tilanteen jälkeen halusin hetken hyppiä ja huutaa tiskin takana (ja itse asiassa otinkin pari hyppyaskelta) ja huomasin vasta sen jälkeen selän taakse ilmaantuneen posti-ihmisen, joka hämmentyneen näköisenä odotti lähtevää postia.
Tiedän, että asiakas ei olisi sanonut noin, om min svenska faktiskt var jättebra, mutta en voi lakata ylistämästä sitä ystävällisyyden määrää, joka ihmiskunnasta ajoittain kumpuaa.

Tänään löysin kirjan, jonka olemassaolosta en edes tiennyt, ja joka ilahdutti minua sielun pohjia myöten. L.M.Montgomeryn, nuoruuteni suosikkikirjailijan, aiemmin suomentamaton omaelämäkerrallinen teos. Löysin sen vain, koska työsuhde-edut, taas, kuten se aluksi mainittu mantelimassakin. Aloitan sen jo tänään. 

Tästä on hyvä jatkaa kohti vuoden pahinta aikaa, eli maaliskuuta. 

 

Maaliskuukalenteri osa 5: The last one

Kuten aloitin maaliskuukalenterin vilpillisenpuoleisesti helmikuun puolella, jatkan sitä myös huhtikuun puolelle. Vaikka sitten siksi, että minun elämässäni ei koskaan ole liikaa positiivisten asioiden huomiointia.

Tuttuun tapaan siis, joulukalenterinomaisesti positiiviset puolet viimeiseltä maaliskuun 2017 viikolta.

Luukku 27: 
Aloitan mahdollisimman tiiviillä taustatarinalla.  
Ehdin suhteellisen vanhaksi tässä elämässä ja maailmassa, ennen kuin lopullisesti ymmärsin ja huomioin yhden keskeisen elementin ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Minun piti elää yli täysi-ikäiseksi, ennen kuin hoksasin, että ihmiset eivät ollenkaan välttämättä, useinkaan, tarkoita sitä, mitä he sanovat. Jos joku kysyy minulta "mitä kuuluu?", se ei valtaosassa tapauksista tarkoita, että hän olisi vilpittömän kiinnostunut kuulemaan kuulumisiani. Valitettavan usein se on silkka ja pelkkä kohtelias sananparsi, sellainen, joka kuuluu heittää ilmaan. Tai josta ajatellaan, että niin kuuluu tehdä. Siihen on olemassa myös tietty sallittujen vastausten repertuaari, josta ei oikein sovi poiketa. Ihmisten välinen vuorovaikutus on verrattavissa pallopeliin, johon yhteiskunnassa sosiaalistutaan: opeteltuja, opittuja sananparsia heitellään toiselle keskustelussa vuorotellen. Keskustelu ei vaadi sisällöllistä arvoa. Tärkeää ei ole se, mitä sanotaan, vaan vain se, miten sanotaan.

Kuten sanoin, kesti hävettävän kauan, että minä ymmärsin sen. Kuten olen jo aiemmin todennut, lukioikäisenä olin aika varma, että mulla on aspergerin syndrooma. Niin hankalalta tuntui ihmisten kanssa eläminen ennen kuin tuon asian sisäisti.
Helppoa ei ole aina ollut sen jälkeenkään. Joiltakin sosiaalinen keskustelun pallopeli käy ilmeisen luontevasti, joiltakin hieman kömpelömmin, toisilta se vaatii helvetisti resursseja ja voimavaroja. Kuulun jälkimmäisiin.
Toisaalta siinä on toki kiistattomat hyvät puolensa: eihän nyt kukaan, edes minä, jaksa enkä halua aina jokaiselle vastata ihan totuudenmukaisesti, syöksyä syvällisen filosofisen keskustelun syövereihin tai avautua henkilökohtaisista asioista.

Maanantain, maaliskuun 27. päivän iltana podin kuitenkin tästä aiheesta johtuen suunnatonta ikävää. Mulla oli päivän kääntyessä illaksi yksi ainut, sydänjuuria myöten raastava, yksinkertainen ja silti niin vaativalta vaikuttanut toive. Se oli, että saisin jutella hetken jonkun kanssa, ja että se joku olisi sellainen, jonka kanssa ei tarvitsisi viritellä ylleen kohteliaan pallopelin vaatimaa varustusta. En ajatellut, että haluan psykologisen, mittavan syvällisen tai maailmoja avartavan keskustelun. Toivoin ainoastaan, että mun ei tarvitsisi olla yksin, että saisin hetkellisen sosiaalisen kommunikaation aikaiseksi jonkun sellaisen kanssa, jonka kanssa se kommunikaatio ei olisi vaivalloista ja rasittavaa kohteliaisuus-tyhjänpäiväisyys-pelin pelaamista.

Toive ei ollut erityisen vallitseva, se vain kulki mieleni läpi ja jäi sitten hiukan vaivaamaan, koska se selvensi minulle pari asiaa. Esimerkiksi havainnon siitä, kuinka paljon nykyinen elämäni koostuu rasittavasta kohteliaisuuskommunikaatiosta ja kuinka vähän siihen kuuluu sellaista kommunikaatiota, joka ei rasita.

Yöllä kello 23, vain hetkeä ennen kuin olisin painanut Facebookin log out -nappulaa ja sen jälkeen siirtynyt niin sanotusti offline-tilaan jokaisen median suhteen, Facebookin chat-ikkuna rävähti auki. Sellaisen ihmisen aloittama keskustelu, jota en olisi odottanut ja jota en olisi osannut ajatella, mutta jota jälkikäteen ajateltuna kaikkein eniten tarvitsin.
Näppäiltiin paras chat-keskustelu, joka mulla on ollut aikoihin, ehkä vuosiin. Sen yhden kuitenkin suht lyhyen keskustelun aikana itkin ja nauroin, muutamaan kertaan, vuorotellen.
Ajattelin (taas), että ehkä sittenkin on joku / jokin, joka tässä elämässä johdattaa.
Ajattelin, että olen sanalla sanoen ihan käsittämättömän siunattu, sillä mulla on eri-ikäisiä, eri taustoista tulevia, erilaisia, täysin erityyppisiä ihmisiä ympärilläni koko liuta. Ja on sentään aina joukossa joku, joka kenties haluaa tietää, miten mulla oikeasti menee.

Luukku 28. Ehkä edellisen illan / yön keskustelun ansiosta sain aikaiseksi kaikkia asioita suorastaan hämmästyttävällä tavalla.

Luukku 29. Menin kahvakuulatunnille ja ravistauduin siellä taas kerran irti yhdestä elämäni traumasta, tällä(kin) kertaa koululiikuntaan liittyen.
Tunti alkoi sellaisella oksettavalla alkulämmittelyllä, joita aikuisten liikuntajutuissa ei yleensä ole, ja jollaiset pitäisi mielestäni kieltää lailla.
Sellaisella hassunhauskan "leikkimielisellä kilpailulla", jolta olisi kylläkin ehkä säästytty, ellei porukkaa olisi sattunut olemaan niin vähän.
Aluksi porukka jaettiin satunnaisesti pareihin. Kaikki neljä paria asettuivat yhteen suuren liikuntasalin nurkkauksista. Jokaisen parin nurkkauksessa oli rykelmä kahvakuulia. Kun ohjaaja antoi luvan, piti lähteä juoksemaan muiden parien nurkkauksiin, ottaa sieltä käteensä ensimmäisellä kierroksella yksi, sitten kaksi kahvakuulaa, kuljettaa ne omaan nurkkaukseen ja lähteä hakemaan seuraavia kahvakuulia seuraavan parin nurkkauksesta. Samassa nurkkauksessa ei saanut käydä kahta kertaa peräkkäin.
Toki tähän liittyi koko joukko variaatioita, eli ensin kuulia haettiin osin mittarimatokävelyllä ja tasajalkahypyillä ja vasta takaisin tullessa juosten, ja niin edelleen. Alkulämmittelyn loppupuolella sai kuitenkin ihan rehellisesti juosta. Aina muutaman minuutin kuulanryöstelyn jälkeen vihellettiin peli poikki ja katsottiin, millä parivaljakolla on eniten kuulia nurkkauksessaan, kuka on paras, ja sitten aloitettiin taas ryöstely.
Suutuin alkulämmittelyn luonteesta kunnolla, sillä luulin helvetti soikoon pääseväni taas yhden henkisesti rankan päivän päätteeksi vaativalle mutta mukavalle kahvakuulatunnille, minulle rakkaan lajin pariin, ja sitten jouduinkin kuin keskelle hirveintä ala-asteen liikunatuntipainajaista.
Ajatus oli mielessäni kirkkaana: ei jumalauta, ei taas tätä, ei enää ikinä tätä. Teen kaikkeni, että se ala-astekokemus ei toistu. 
Onneksi ala-asteen ja nykyhetken välissä on tapahtunut jotakin.
Minä en ole enää koko porukan selkeästi hitain, tyhmin ja kömpelöin köntys. Muut ovat minulle tuntemattomia, emme ole ennen tavanneet, emmekä tämän jälkeen enää tapaa. Ja ennen kaikkea, niitä muita ei näytä kiinnostavan, heitä tämä ei näytä hetkauttavan pätkääkään. Ei se, mitä minä teen tai en tee, olenko heihin verrattuna huono vai en. Heille tämä on vain sitä mitä se on, alkulämmittely, jossa vähän juoksennellaan kuulat kädessä.

Lopputulema oli se, että ryntäilin raivokas kiihko silmissäni ympäri salia, olin jatkuvasti vähällä törmätä muihin, jotka törppöilivät edessäni. Löysin itseni juoksemasta kovempaa kuin ne muut ja jaksoin juosta kauemmin kuin muut. Loppuun asti olin ainut, joka vaikutti stressaavan kilpailutilannetta.

Voitimme parini kanssa pelin useamman perättäisen kerran kevyesti. Parini lähinnä naureskeli,  minä sain siitä lisää taistelun vimmaa. Jumalauta, näytän teille kaikille saman tien, mihin oikeasti pystyn kun rupean tosissani yrittämään. Enää kukaan enää koskaan ei pilkkaa mua, niin kuin ala-asteen liikuntatunnilla. 

Ei ole väliä sillä, että kukaan ala-astekaveri ei näe, eikä sillä, että ketään senhetkistä näkijää ei kiinnosta. Ainut merkitys on siinä, että tunnin jälkeen itse tiedän. Ei ole enää mitään traumaattista muisteltavaa, ei mitään hävettävää, ei mitään selitettävää. Olen päässyt niistä lähtökohdista tähän, ja tiedän, että kellään niistä minua pilkanneista ei olisi mitään sanottavaa, jos sellainen ala-asteen kaltainen tilanne tulisi taas eteen.

Luukku 30. Sellainen arjen lahjoittama hyvä päivä, jona ei tapahdu mitään erityistä, mutta jona asiat soljuvat eteenpäin ilman vastoinkäymisiä. Sain aikaiseksi asioita ja löysin itsestäni sellaisen ajatuksen, että tässä mitä teen, on ehkä oikeasti merkitystä myös laajemmassa mittakaavassa. Että ehkä joku muukin joskus jossain, kenties kaukana tulevaisuudessa, voi ajatella, että nyt tekemässäni työssä on jokin merkitys, tarkoitus.

Päivän päätteeksi tunnistin telkkarimainoksesta Eero Ritalan äänen.
Elämä on täynnä suuria iloja sille, joka huomaa ja vastaanottaa ne.

Luukku 31. Kävin antamassa ääneni kunnallisvaaleissa.
Iso asia, sillä tähänastisen elämäni suht harvojen äänestystilanteideni pohjalta olen oppinut jännittämään niitä ihan hirveästi.
Äänestämisessä on jotain sellaista, mistä minä en voi selvitä vaikeuksitta, kuten niin usein tuntuu, että en vain kykene siihen, mihin normaalijärkisen ihmisen pitäisi kyetä. 
Äänestystilanteen pitäisi olla yksinkertainen, mutta silti millään äänestyskerrallani eri vaaleissa en ole selvinnyt siitä ilman jotain selkkausta. Alkaen jo ihan ensimmäisestä yläasteajan varjovaalista, jossa tarkoitus oli ikään kuin yhteisen leikin muodossa harjoitella äänestystilannetta. Laitoin numeron lipukkeessa väärään kohtaan, ja koko porukan äänestys viivästyi sen takia. Aivoihini ei jotenkin porautunut se yksinkertainen ohje, että "laita ehdokkaasi numero tähän tässä olevaan ympyrään."

Silti menin yhteiskunnan, yhteisön ja itseni hyvän nimissä rohkeasti päin pelkotilannetta perjantaina.
Selvisin itse tilanteesta, tällä kertaa kompastuskivi tuli vasta lipukkeen kuoreensulkemiskohdassa. Kuori ei mennyt kiinni lukuisista yrityksistä huolimatta ja lopulta jouduttiin ottamaan uusi kuori. Väki ympärillä vaihtui, vaalivirkailija säilytti ihailtavasti kärsivällisyytensä. Mun teki jo lopussa mieli heittää kuori lipukkeineen menemään, mutta synnynnäisen itsepäisyyden vuoksi kestin tilanteen loppuun asti.
Sinne se sitten lopulta meni, minunkin ääneni, suljetussa kuoressa, toivottavasti muutenkin oikeaoppisesti. Olen ylpeä siitä.

Huhtikuu, 1: Kävin pitkästä aikaa syntymäkuntani kirjastossa, jonka ovesta astuessa tuntuu edelleen siltä, kuin tulisi kotiin.

Hain kirjastosta Juha Itkosen uusimman, Minun Amerikkani -matkakirjan. Nykyisen kotikaupunkini kirjastossa siihen on pitkä jono. Nyt se on mulla.

Mikä parasta, kukaan ei koko päivän aikana yrittänyt aprillata mua. Tai jos aprillasi, en huomannut sitä. Olen ehkä täydellisen huumorintajua vailla oleva tosikko, mutta en jotenkin ymmärrä aprillipäivää. Elämä on muutenkin jo tarpeeksi epäselvää, vaikeaa ja vittumaista koko ajan, miksi pitää olla yksi erityinen päivä omistettuna toisten luvalliselle huijaukselle?

2: (Toivottavasti) positiivinen uutinen blogini lukijakunnalle: Viikottainen sunnuntaipostailu jatkuu myös huhtikuun ajan. Sen kunniaksi, että on syntymäkuukauteni.

Ei enää joulukalenterinomaisesti, ei välttämättä pelkkää positiivisuutta (jos sitä nyt on ollut tähänkään asti), mutta jotain kuitenkin. Jotain jännää, joka viikko! Saadaanpa nähdä.

Kohti huhtikuuta siis!

 

Valoa valoa valoa

Tällaisina aikoina, joina kurjan ihmisen mieli on yhtä synkkä kuin maisema ikkunan takana, tarvitaan valonpilkahduksia. Niistä aion nyt koostaa tämän blogipostauksen.

Kuluneena viikonloppuna tapahtui kaksi elämäni mittakaavassa isoa juttua.

1. Pääsin kummilapseni kanssa Linnanmäelle. Niin kauan, kun olen ollut täti, olen odottanut ja toivonut, että minua kysyttäisiin mukaan jonnekin, missä pääsisin huvipuistolaitteisiin epäitsekkäistä syistä. Tuntuuhan se nyt tällaisessa yli parinkympin kunniakkaassa iässä paljon hienommalta uhrautua aikuisseuraksi sitä tarvitsevalle lapselle hurjimpiin laitteisiin, kuin mennä vain ihan itsekseen niihin hurvittelemaan.

Reilu vuosi sitten pääsin yhden veljentytön kanssa tivoliin.
Tänä vuonna kummilapseni alkoi kärttää, että sen pitäisi päästä mun kanssa Linnanmäelle kahdestaan.
Vaikka olin ajatuksesta ihan suht innoissani, niin jotenkin kesä meni niin, että ei tullut tilaisuuksia. Aina jommallakummalla oli jotain.
Luultiin jo, että no tämä jäi nyt ensi kesään. (Hyvä sinänsä, sillä silloin hän vasta pääsisi niihin kunnon laitteisiin, eikä kyllä varmaan silloinkaan, mutta ehkä.) (Tosin siinä tapauksessa hän ei enää tarvitsisi minua sinne epäitsekkääksi aikuisseuraksi, mutta ihan sama.)
Sitten keksittiin Valokarnevaali.

Eilen se toteutui.
Upealla tavalla valaistu Linnamäki, välkkyvät värikkäät puut, pimeässä loistavat ja säihkyvät maailmanpyörät ja viikinkilaivat. Ihan hurjan hienoa. Ja se hattaran ja vohvelin tuoksu.

Enkä minä muistanut, kuinka fiiliksissä voi ihminen olla huvipuistosta.
Ikuinen suosikkini, puinen vuoristorata, nostalginen kummitusjuna, pyörittävä kieputinlaite, jossa ihme kyllä ei tullut huono olo, ja nykyaikaan päivitetty Linnunrata, johon oli minun nuoruuteni jälkeen lisätty 3D-lasit. Vekkula, jossa pääsin kaikki liikkuvat portaat ylös ja liukuvien lattioiden poikki vaikeuksitta ja jossa viimeiseksi sai laskea ison liukumäen, mikä oli ihan parasta.

Kaikkea sellaista voi kutsua adjektiivilla "paras" jo itsessään, saati sitten, että mukana on kummilapsi.
Plus aikuisen itsevarmuus: lapsena mukana oli riemun lisäksi aina ainakin pieni hippunen pelkoa, ellei peräti suoranaista kauhua. Nyt pystyin ihan coolisti pitämään tarvittaessa vain yhdellä kädellä kiinni ja keskittymään kaikkeen iloiseen ja hienoon.

2. Teatteri. Ennen Linnanmäen reissua toinen valtaisa haaveeni toteutui, kun a) pääsin Kansallisteatterin Suurelle näyttämölle katsomaan Moliéren Luulosairas -näytelmän, ja kun b) näin siellä näyttämöllä ihailemani Minttu Mustakallion (Klikkaa mua!!!! <3 ) livenä.
Olen laskeskellut, että enää pitäisi nähdä Eero Ritala, niin sitten olisin nähnyt livenä kaikki ne kolme, joiden näkemisestä olen haaveillut. Jätän nokkelimpien arvattavaksi, kuka se kolmas Eero Ritalan ja Minttu Mustakallion lisäksi mahtoi aikanaan olla.

3. Kirjoittaminen silloin, kun ei ole pakko kirjoittaa. Olen aina ajatellut, että arkisessa elämässä ihan paras asia on lukeminen, sellaisten kirjojen lukeminen, joita ei ole pakko lukea. Tykkäsin myös opiskelukirjojen lukemisesta usein, mutta ihan parasta on lukea vapaa-ajalla. Vasta tällä viikolla muistin kunnolla ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan, ehkä vuosiin, että on toinenkin yhtä paras, ellei parempikin asia: sellaisten tekstien kirjoittaminen, joita ei ole pakko kirjoittaa.

Asia on unohtunut ehkä siksi, että elämä täyttyy pakollisesta kirjoittamisesta. Opiskelujen takia piti kirjoittaa koko ajan, ja tykkäsin siitäkin usein, mutta en aina. Tällä hetkellä elämääni hallitsee kaksi tekstilajia, joita joudun jatkuvasti pakon edessä kirjoittamaan ja joista kummastakaan en tykkää, vaan olen ihan hajalla niiden takia. Niiden lisäksi elämä täyttyy kaikesta sellaisesta kirjoitettavasta sälästä, jota ei oikeastaan ajattele niinkään pakkopullaksi, mutta joissa silti on jotakin pakollisen, vähintäänkin sovinnaisuuteen pyrkimisen, makua. Tällaisia ovat esim. sähköpostit, kommunikoinnit ihmisten kanssa Facebookissa ja puhelimella, ja jossain määrin tällaisia ovat myös blogikirjoitukset. Kriisini blogin suhteenhan käsittelevät jatkuvasti esim. sellaisia kysymyksiä, kuin "mitä haluan ja voin blogissani kirjoittaa", "kuinka usein haluan kirjoittaa blogiini", "miten kirjoittaa niin, että periaatteessa kuka tahansa voisi sen lukea", "haluanko kirjoittaa sellaisia tekstejä", "haluanko, että periaatteessa kuka tahansa lukee tekstejäni", "haluanko siis kirjoittaa blogia", "pitäisikö blogi lopettaa, miksi, miksi ei, jos ei, niin miten suhtautua näihin edellä mainittuihin kysymyksiin" yms yms. Tuollaiset kysymykset syövät jotakin kirjoittamisen vapauttavuudesta.

Muistin vasta tällä viikolla pitkästä aikaa, kuinka joskus entisaikoina kirjoitin ilokseni, kirjoittamisen riemusta.
Nykyisessä elämässäni olen oikeastaan huomaamatta ajautunut siihen, että kirjoittamisella pitää olla joku merkitys. Ei voi kirjoittaa siksi, että kirjoittaminen on kivaa, ei voi tuhlata kallista aikaa sellaiseen. Kun tarpeeksi kauan pyörittelee tällaista ajatusmallia, vaikka ihan täysin tiedostamattakaan, niin kirjoittaminen estyy väistämättä, sillä se vaatii jonkun kimmokkeen. Jonkunlaisen pienenkin luvan sille, että nyt keskityn kirjoittamaan.

Tällä viikolla olo oli taas ihan paska, ja ajattelin, että en halua enkä jaksa tehdä mitään. Syitä oli monia, mutta kyllä varmaan perustavanlaatuisin syy oli yksi ihminen.
Se oli se kimmoke.
Mieleen juolahti, että jospa yrittäisin kirjoittaa. Eihän se mitään auta eikä tee mitään millekään, mutta jos ei jaksa mitään muutakaan, niin eihän siinä mitään häviä.

Aloin kirjoittaa, kuten aina, ensin kompuroimalla, ja sitten yhtäkkiä tekstin imussa.
Muistin taas, millaista se on.
Abstraktit, mielessä jumittavat asiat muuttuvat tekstiksi, joksikin kokonaisuudeksi, sellaiseksi, mistä voi hahmottaa jotakin kaunista, jotain itseä suurempaa.
Kolme tuntia elämästäni katosi johonkin. Aloitin iltaviideltä, iltakahdeksalta nousin ylös tietokoneen edestä, koska huomasin, että eiköhän tässä ollut tarpeeksi pelottavasti kadonneita, kliseisesti sekunneilta tuntuneita tunteja tälle illalle.
Kävelin läpi iltavalaistun kaupungin ja näin vaikka mitä sellaista, mihin en ole ennen kiinnittänyt huomiota.
Tuntui siltä, kuin sarja lukkoja olisi avautunut, ihan niin kuin joskus, kun joku hieroo oikein jumissa olleita hartioita.

Parasta oli se, että tunsin olevani tavalla tai toisella taas, pitkästä aikaa, jotenkin kiinni tässä elämässä. On joku asia, mitä osaan tehdä, mitä osaan tehdä hyvin, tiedän, että olen siinä hyvä, ja vaikka en olisikaan, niin on kuitenkin joku asia, mikä aiheuttaa mulle tällaisen olotilan. Se on minussa itsessäni, en tarvitse siihen ketään tai mitään ulkopuolista. On joku merkitys. En ole vain joku ihan mitätön, mielivaltaisesti turhanaikaisesti maailmankaikkeudessa roikkuva hiukkanen.

Muistin siis, että myös kirjoittamiselle ilman pakkoa on hyvä välillä järjestää aikaa.

Lopulta tekstin ja kirjoittamisen ajatteleminen kiersi ympyrän ja päätyi tähän blogiin.
Sellaisten tekstien takia, jota tällä viikolla kirjoitin, päädyin aikanaan bloggaajaksi. Kirjoitin tarpeekseni niitä ja päätin, että on uskallettava yrittää kirjoittaa myös sellaisia tekstejä, joita joku muu voisi lukea. Loppujen lopuksi se on tärkeämpää.

Niin että tässä tulee nyt uhkarohkea vaatimus: minulle saa ilmoittautua, jos haluaa blogistani innostuneena lukea myös sen tämän viikkoisen tekstin.

Näillä puheilla, toivotan vähintään vastaavanlaisia valonpilkahduksia koko lukijakuntani elämään!

Kolmas blogikesä alkakoon

Viime ajat ovat olleet huonoja ja mitäänsanomattomia, myös muualla elämässä, ei ainoastaan blogissa.
Ajattelin pitkään, että enää en tule blogiin muuta kuin poistaakseni sen.
Siitä yksinkertaisesta syystä, että en halua enää blogata. En halua kirjoittaa elämästäni, en halua että kaiken maailman ihmiset saavat tietää siitä. Elämässäni ei ole mitään, mistä haluaisin kirjoittaa tai mihin liittyviin kysymyksiin haluaisin vastata yhtään enempää kuin on pakko.


Ainoa syy, miksi en poistanut blogiani, on se, että kammoan kaikkea lopullista.
Kammoan menetyksiä, pieniäkin, ja vielä enemmän suuria.
Kaksi- ja puolivuotias blogi on laskettavissa vähintään keskisuureksi asiaksi.


Sitten kävi niin kuin aina tähänastisessa elämässäni aina lopulta on käynyt.
Aina lopulta voittava ajatus siitä, että eihän tässä mitään hätää ole, tuulta päin vaan. Blogi jatkuu, ei kenenkään muun vuoksi, kuin itseni vuoksi. Koska voin ja haluan kirjoittaa sitä, ja voin ja saan kirjoittaa siihen ihan mistä haluan.


Kirjoitan siis pari havaintoa tältä alkaneelta, kolmannelta blogikesältä. Ihan vain pari havaintoa, jotka viime aikoina ovat tulleet vastaan.


1. Persoonallisuus ei ole hyve. Tämä ei ole uusi havainto, mutta jälleen uudella tavalla minulle viime aikoina avautunut. Maailma kuuluttaa persoonallisuuden perään, ihmisiä kehotetaan poikkeamaan massasta, erilaisuuden arvokkuudesta jauhetaan kauniita, tyhjiä sanoja.
Todellisuudessa erilaisuus koetaan vaaraksi, joka pitää kitkeä pois.
Erilaisuus on vika, sille pitää antaa diagnoosi.
Erilainen yksilö tuhoaa yhteisön.
Sallituista mitoista millinkin poikkeava erilaisuus pitää siis tuhota, ennen kuin se itse ehtii aiheuttaa tuhon ennusteita.
Ajatus, kehä, joka tulee vastaan joka käänteessä, ja joka kerta toisensa jälkeen vain jää mieleen pyörimään.

2. Myöskään periksiantamattomuus ei ole (aina) hyve. 
Olen aina ollut ylpeä siitä, miten sinnikäs olen.
Niinäkin päivinä ja hetkinä, joina muuten en usko itseeni yhtään, joina en pysty kaivamaan itsestäni mitään muuta hyvää, voin aina nojata siihen, että sentään olen sinnikäs ja periksiantamaton, en anna periksi. Se on yksi harvoista asioista, joista olen elämässäni ollut itsessäni ylpeä.

Muutama viikko sitten elämä heitti kuitenkin eteen käytännön elämän esimerkin kysymyksestä, joka jo aiemminkin on pyörinyt mielessäni: onko periksiantamattomuus sittenkään aina, tai edes usein, hyve?

Kylppärin lavuaari ei enää nimittäin vetänyt, hanasta laskettu vesi jäi sinne lillumaan ikuisuudeksi ennen haihtumistaan.
Päätin jostain vihoviimeisestä syystä, että enpäs muuten kutsu ketään apuun, minäpä hoidan tämän nyt ensimmäisen kerran itse.
Purin lavuaarin alla olevat pömpelit osiin, putsasin putket, olin ylpeä itsestäni
ja sitten en saanut lavuaaria enää koottua.

Yritin yhden illan, puolen yötä, seuraavan aamun, seuraavan aamupäivän, ja iltapäivän korvalla juolahti ensimmäistä kertaa mieleen, että pitäiskö kutsua joku apuun. 
Apu tuli ja asia oli kunnossa kymmenen minuutin sisällä.

Niin, että jos ihminen on sinnikkyydellä varustettu, niin olis varmaan ihan kätevää, jos sillä ihmisellä olis myös jonkinlaista harkinnankykyä sen suhteen, mihin pisteeseen asti kannattaa hakata päätä seinään ja milloin olisi jokaiselta kannalta katsoen parasta luovuttaa / siirtyä muihin aktiviteetteihin.
Tämä ajatus ei siis koske yksinomaan lavuaarin purkamista, vaan ihan soveltuu yleiseksi elämänfilosofiseksi kysymykseksi.

3. Kumman kaa -tv-sarja = Elämäni uusin rakkaus
En ole kovin innokas tv:n katsoja, mutta vapaa-ajalla tykkään katsella tv-sarjojen dvd-boxeja. Kai siinä kiehtoo se, ettei tarvi odottaa seuraavaa jaksoa vaan saa katsoa vaikka kaikki putkeen, saa kelata ja katsoa uudestaan, saa yhdellä kertaa tutustua kunnolla koko henkilöhahmokaartiin eikä tarvi sekoilla puolen tunnin pätkissä viikon välein siitä, kuka kukin oli.

Koska pienet ja suuret luopumiset ovat minulle vaikeita, on aina kriisin paikka, kun tv-sarja on loppuun kaluttu, ja pahinta on, jos tietää, että sitä ei tule enää ikinä lisää.
Esimerkiksi Klikkaa mua -tv-sarjan jälkeen olen ajatellut, että koskaan enää en voi tällä tavalla kiintyä mihinkään tv-sarjaan, koskaan enää ei mikään voi olla yhtä hyvää.

Sitten on oikeasti aidosti maailman ihanin tunne, kun vaikka kuinka pitkänkin ajan kuluttua löytää jonkun uuden rakkauden.
Kumman kaa -sarja. Anne ja Ellu -henkilöhahmot. 
Pyörinyt telkkarissa kymmenen vuotta, uusintoina ja uusintojen uusintoina.
Tulen siis jälkijunassa, kuten aina.
Mutta mitä sitten. Parempi nyt kun ei koskaan.

Se maailman ihanin tunne, kun saa nauraa niin, että pysähtyy ajattelemaan, kuinka pitkä aika on siitä, kun nauroin tällä tavalla. Kun nauraa niin paljon, että pystyy oikein tuntemaan, miten ikä pitenee.

Ja se vireillä pysyvä mielenkiinto, kun jaksot jaksaa katsoa vain uudestaan ja uudestaan ja aina uudestaan, kun katsontakertojen toistaminen ei kuluta hyvän tuulen ja huumorin voimaa. Parasta asiaa, mitä tässä koko maailmassa ja elämässä on.
Päinvastoin. Jaksoja uudelleen katsoessa löytää aina jotain uutta, huomaa asioita, joita ei ennen huomannut, ymmärtää syvemmin, kun henkilöhahmot ovat tutumpia, huomaa pieniäkin vivahteita, niitä, joita ensimmäisellä tai toisella katselukerralla ei edes voi huomata.
Ja sitten minun kaltaiseni ihminen poimii niitä tutkijan mielenkiinnolla ikään kuin käteensä pyöriteltäviksi ja suuri elämänilo seuraa siitä, kun miettii, miksi näin, miksi juuri näin. Mitä käsikirjoittaja on ajatellut luodessaan tällaisen hahmon, mikä on tämän pienen kohtauksen funktio, mikä on tarkoituksellista ja mikä ehkä improvisaation tulosta, mitä arvoja ja asenteita tämä sarja välittää, millaisen viestin kukin katsoja tästä saa, mitä tämä kertoo meidän ajastamme, mitä kaikkea tällä voidaan tarkoittaa ja miksi. Ihan mahtavaa, että dvd-boxin mukana on myös näyttelijöiden ja käsikirjoittajien kommentaareja ja haastatteluja, kunpa niitä olisi vain paljon enemmän.

Kumman kaa -sarjan myötä tein siis jälleen analyysin siitä, millaisesta huumorista pidän. Miksi Ismo Leikola, miksi Klikkaa mua, miksi Kumman kaa ovat suuria fanitukseni kohteitani ja miksi joku muu ei ole.
Kaksimielinen huumori ei viehätä, ei ainakaan liiallisena. Siksi stand up -komiikka yleensä ei kiinnosta ja Ismo Leikolankin jutuista voisi ihan hyvin leikata osan pois.
Huumorin pitää olla tarpeeksi yksinkertaista. Yksinkertainen, toisin sanoen tyhmä huumori on sitä, mikä minut saa nauramaan. En halua joutua miettimään yhtäkään ylimääräistä hetkeä ennen nauruun purskahtamista.
Huumorin takana pitää kuitenkin olla joku ajatus. Se voi olla vaikka kuinka yksinkertainen, mutta jokin ajatus pitää olla. Sen pitää olla siis ratkaisevan puoli askelta kauempana ihan kaikkein yksinkertaisimmasta ja tyhmimmästä huumorista.


Tästä on hyvä jatkaa.



 

Hiljaiselon jälkeen

Mitä tapahtui sinä aikana, kun blogi on ollut tauolla, taas?


Ensin jostain ilmaantui lähes blogin alkuaikojen veroinen tarve ja halu kirjoittaa joka päivä jotain.
Sen mukana tuli ihmetys siitä, miksi nyt yhtäkkiä haluan kirjoittaa, mitä saa tai ei saisi kirjoittaa, mikä kannattaa tai ei kannata ja miksi.
Sitten tuli taas yksi postaus, jonka kirjoitin, ja jonka jopa julkaisin, mutta jonka kävin vähän myöhemmin poistamassa, koska tuli mieleen, että ei sellainen teksti kuulu tänne.
Samalla rysäyksellä poistin pari muutakin tekstiä.
Lopulta tuli ajatus, että jos kerta poistamaan ruvetaan, niin pitäisikö sitten poistaa koko blogi.



Viimeisin ajatus edellä kuvaamassani ketjussa siis oli, että annetaan blogin nyt olla. Tässä tilanteessa en mieti, pitäisikö sitä kirjoittaa vaiko eikö pitäisi, en kirjaudu sinne, en edes avaa sivua, ohitan mielessäni ne aiheet, jotka johtavat "kirjoittaisinko tästä blogiini?" -kysymykseen.


Blogikirjoittaminen ei kiinnosta tälläkään hetkellä suuresti, mutta julkaisen joitakin paloja hiljaiselon ajalta, joitakin ajatuksia, joita tulevaisuudessa voin palata lukemaan.


1. Reilu viikko sitten kävin lääkärissä hoitamassa asian, jonka hoitamista olen lykännyt jo niin luvattoman pitkään, että en kehtaa edes sanoa. Syynä oli pelko, ihan hillitön ja järjetön pelko ellei suorastaan kauhu tätä lääkärikäyntiä kohtaan, syystä jota en ymmärrä. En osaa sanoa, mitä niin kamalasti pelkäsin. Pelkäsin kuitenkin niin paljon, että ajat toisensa jälkeen vain lykkäsin asian hoitamista ja vielä vastaanotolle sisään astuessa, siinä vaiheessa kun nimeni oli huudettu, pohdin viimeisen kerran vakavissani pakoa.


Lääkäri oli mukava, ja koska kerroin hänelle avoimesti pelokkaasta suhtautumisestani, hän oli varmaan vielä mukavampi. Tärisin ja panikoiduin vain aika vähän siihen nähden, mihin lähtötilanteessa olisi ollut aineksia. Lähtiessä ajattelin, että tässäkö se nyt oli, miksi ihmeessä en hoitanut tätä jo kauan sitten. Oli enemmän voittajafiilis kuin kuukausiin, eikä vähiten siksi, että pystyin, pystyin, pystyin siihen ja pystyin siihen yksin ja itsenäisesti, vaikka en olisi ikinä uskonut. Maksoin lääkärin laskun silmää räpäyttämättä, ensimmäistä kertaa elämässäni maksusumman kuullessani ei edes häivähtänyt mielessä, oliko se liian kallista vai ei. Kaiken kruunasi maksutilanteessa tapahtunut mokailu ja sähläily, joka johti kaikenlaisiin toimenpiteisiin, ja jotka selvensivät minulle yhtäkkiä kristallinkirkkaasti erään asian: vielä pari vuotta sitten olisin ollut aivan kuolemallisessa paniikissa tällaisista mokista, mutta nyt ne eivät hetkauttaneet yhtään, lähinnä vähän nauratti.


Mulla on siis kai toivoa.


2. Viime viikolla yliopistoliikunnan tunnilla painoja nostellessani tajusin erään asian.
Olen jo jonkin aikaa ihmetellyt, miksi painojen nostaminen ja muut treenit tuntuvat niin kevyiltä suhteessa siihen, miten romuna olin samojen treenien jälkeen vielä vuosi sitten.
Viime viikolla sitten yhtäkkiä hoksasin, että hyvänen aika, jos mä olen vuoden säännöllisesti harrastanut, niin kai on ihan luonnollista, että kunto on noussut.
Lihaskuntoni, lihasmassani, tasapainoni, notkeuteni, kaikki ne ovat kehittyneet huimasti verrattuna vuoden tai varsinkaan parin vuoden takaiseen, huomaamatta.
Voi mikä voimantunne voi tulla siitä, että huomaa pystyvänsä harjoittelulla parantamaan taitojaan. Että kaikki ei ole aina sattuman, kohtalon, tuurin tai synnynnäisten kykyjen varassa, kuten liian usein tuntuu. Harjoittelu auttaa, ja se auttaa moneen.
En ole koskaan ollut missään synnynnäisen hyvä, mutta olen aina ollut sellainen, joka jaksaa harjoitella vaikka kuinka pitkään.
Mulla on siis oikeasti toivoa.

Mikä parasta: en tarvitse esim liikunnan harjoittelemiseen mitään 30 päivän haasteita, tiukkoja dieettejä, kontrolloituja ohjelmia tai ylipäätään ulkoista kontrollia, painetta tai pakotetta. Mulla ei ole sellaisia tavoitteita kuin "päästä rantakuntoon" tai "päästä fitness-kisoihin" tai "kaventaa vyötärön ympärystä niin ja niin monella sentillä". Liikun siksi ja vain siksi, että haluan ja tykkään, en mistään muusta syystä.


3.  Musiikki tiivistää kaiken. Loppu tulkoon siis sanoitetuksi päässäni soivien biisien avulla. En jaksa linkittää niitä tähän nyt, mutta tässä on tiivistettynä kaikki ne asiat, mitkä viime aikoina ovat olleet olennaisia pääni sisällä.


Ensin: Haistakaa paska koko valtiovalta. (En ole edes kuunnellut biisiä, mutta yllättävän informatiivinen toteamus erityisesti tänään, viime viikolla ja monessa muussakin hetkessä. Ne tietävät kappaleen, jotka tietävät.)


Toiseksi: Kun ootat suurta käännettä, pakkohan sen joskus on tapahtuu.
(Teleks: Säröjä sinussa.) Kuunnelkaa ihmeessä koko kappaleen sanoitus, itse olen varsin aktiivisesti kuunnellut sitä tänä keväänä. Nyt odotan enää vain suurta käännettä, tosin en tiedä, onko sen pakko joskus tapahtua.


Kolmanneksi: Ja minä kysyn kuinka sinä jaksat, kuinka jaksat jatkaa näin
vastaat, jos kerran tähänkin asti, miksei myös tästä eteenpäin: päivästä päivään, eteenpäin päivä kerrallaan.
(Eurooppa 3: Päivästä päivään.)


Neljänneksi ja tällä hetkellä tärkeimmäksi: Don't let it get you down, it's never too late.
(Modern talking, samanniminen kappale.) Kertoo kai lähinnä sydänsuruista, jotka ovat tällä hetkellä ihme kyllä kaikista vähiten huolenaiheeni, mutta siitä huolimatta tuo kertosäe on suuri voimanlähde, josta olen viime aikoina ammentanut, jonka olen tatuoinut aivoihini ja johon haluan takertua.


Vaikka valtiovalta olisi kuinka paska ja vaikka suurta käännettä tai käännettä ylipäätään ei koskaan ikinä tulisi ja vaikka aina ei jaksaisi jatkaa näin, niin


Don't let it get you down,
it's never too late.

Kaksivuotias blogi

Sillä niin se on, että taas on saavutettu merkkipaalu, johon ihan alussa en olisi uskonut. Blogini on jo reilut kaksi vuotta vanha.

Jos jollekin ei ole vielä tullut selväksi, niin kriiseittä tämä aika ei ole sujunut, siis ei edes ilman blogikirjoittamiseen liittyviä kriisejä, muista nyt puhumattakaan.

Ensimmäisen kerran pohdin tämän blogin lopettamista helmikuussa 2014, kun olin kirjoittanut vasta pari kuukautta. Siinä koettiin kai jonkinlainen uhmaikä. En pohtinut lopettamista kauhean vakavissani. Ehkä vain pysähdyin silloin ensimmäistä kertaa ajattelemaan, mitä olen oikein kirjoittanut ja mihin tähtään.

Seuraavan kerran pysähdyin ajattelemaan kesällä 2014, puolen vuoden bloggailun jälkeen. Seurauksena oli, että yritin vähän hillitä, toisin sanoen palauttaa alkuajatukseen: kirjoitan blogia ensisijaisesti harjoitellakseni tekstin tuottamista muidenkin kuin vain itseni silmille. Talven ja kevään ja kesän ahdingossa ja kommenttien / muiden ulkopuolisten reaktioiden puutteessa olin vain ajautunut huomaamatta kirjoittamaan sellaista, mitä kesällä pysähdyin hetkeksi katumaan. Ja miettimään, saisiko tämän jotenkin pyyhittyä pois, ja kannattaisiko nyt sitten vaikka lopettaa tähän.

Jatkoin kuitenkin. Jatkoin syksyn 2014 ja talven ja kevään ja vielä kesänkin 2015 aika tavalla kriiseilemättä. Mikään ei tuottanut ongelmia.

Syksyn tullen alkoi sitten taas pyöriä mielessä, miksi kirjoitan. Ajaako tämä tosiaan tarkoituksensa julkisen kirjoittamisen harjoittelemisena? Kestävätkö nämä tekstit oikeasti julkisuutensa, ovatko nämä muka oikeasti sellaisia, joita sallisin kenen tahansa lukevan? Maksaako kirjoittaminen oikeasti vaivan?

Miksi kirjoitan, kun niin moni asia koko bloggauksessa ärsyttää, ja jos tätä lukee useampi kuin kaksi ihmistä, niin minä en sitä koskaan kuule?

Viikko sitten olin pohtinut asiaa siihen pisteeseen, että oli jo millin päässä, että en noussut kolmen aikaan yöllä sängystä ylös ja tullut poistamaan tätä blogitiliä. Se käy napinpainalluksella, ainakin käsitykseni mukaan. Olin jo ihan vähällä tulla tekemään sen, niin lähellä en ole koskaan ollut. Viime tingassa kuitenkin päätin, että mietitäänpäs tätä asiaa kuitenkin vielä aamulla uudestaan.

Sitten seurasi viikko, jonka aikana jostain syystä luin vanhoja tekstejäni. Ensin löysin sattumalta vanhimmalta muistitikultani yhden megapitkän tekstin, jonka olen kirjoittanut ylioppilasjuhlien ja yliopiston aloituksen välisenä kesänä ja ensimmäisenä yliopistovuonna. Löysin sen ja selasin sen läpi. En ollut lukenut sitä fuksivuoden kevään jälkeen.

Sen jälkeen luin toisen samalta muistitikulta löytyneen, lukion viimeisenä vuonna kirjoittamani tekstikokoelman, jota niinikään en ollut lukenut läpi varmaan koskaan, sen kirjoitettuani.

Liikutuin omista teksteistäni. Liikutuin kyyneliin. Säälittävää ja noloa, mutta totta.
Oli jotenkin koskettavaa, että olen kirjoittanut niin paljon, miten olenkin aina elämässäni järjestänyt näin paljon aikaa kirjoittamiselle? Kyllä sillä täytyy silloin olla joku merkitys.
Lisäksi herkistyin jotenkin siitä, että lukemalla muistin niin paljon kaikkia asioita. Minua on aina pidetty ja olen aina itsekin pitänyt itseäni hyvämuistisena. Ajattelen, että muistan kaikki vähänkään merkitykselliset asiat, mitä elämässäni on tapahtunut.
Nämä tekstit luettuani huomasin, kuinka käsittämättömän vähän muistan.
Ai mulla oli tuollaisia ajatuksia ja tuollaisia tunteita. Noinko mä tosiaan ajattelin jo silloin tai vielä silloin? Ai noinko se meni, ai niin, tollanenkin keskustelu tosiaan käytiin.

Liikutuin vähän siitä, että olen osannut kirjoittaa niin hyvin. Että olen tosiaan niin hyvä. Antakaa anteeksi, mutta oikeasti, sellainen ajatus häivähti mielessä.
Ennen kaikkea liikutuin siitä, kuinka paljon ja kuinka tärkeitä, ihania ihmisiä mulla on ja on elämässäni ollut. Mistä niitä ihmisiä on oikein tullut, jotka ovat kestäneet ja jaksaneet, ja joilta olen saanut niin paljon?

Kun kerran vauhtiin pääsin, luin myös vanhat blogitekstini. Kaikki.
Liikutuin niistäkin. Yllätys yllätys.
En tiedä miksi. Onko mulla ehkä joku kehityksellinen kriisi tai sellainen joku herkkä vaihe, että kaikki liikuttaa (olen lisäksi kuluneen kuukauden aikana surrut ja itkeskellyt Spede Pasasen kuolemaa ja sitä, että SpedenSpelejä ei enää koskaan tule, vain joitakin ikivanhoja jaksoja voi katsella Youtubesta. Älkää kysykö enempää.)

Vai onko se sit vaan merkki siitä, että kannattaa kirjoittaa ja kannattaa jatkaa, ihan vaikka siksi, että kirjoittamiskyky säilyy, ja ennen kaikkea siksi, että vuosien päästä voi palata tämän hetken tekstiin liikuttumaan?
Että jos ei ketään muuta varten, niin viime kädessä aina itseäni varten.
Niinhän olen yrittänyt joskus väittää. Kirjoitan itselleni. En tiedä, mitä sillä sitten loppujen lopuksi tarkoitetaan.

Mutta niin, tällaisia ajatuksia jo yli kaksi vuotta bloganneelta tänään.
Saa esittää mielipiteensä. Jos jokin mielipide asiaan on, niin näistä yllämainituista pohdinnan aiheista kuulisin sen mieluummin kuin oikeastaan mistään aiemmin bloggaamastani koskaan. 

Kirjahaaste

Suoraan sanottuna ajattelin jo, että en enää kirjoita tätä blogia.
Monestakin syystä.
Vaikkapa siksi, että en pidä joistakin suhtautumistavoista, enkä varsinkaan omista reaktioistani niihin.
Toisekseen siksi, että aikansa voi käyttää niin paljon paremminkin.

Olen kirjoittanut kuluneen puolen vuoden aikana jo kaksi tekstiä, jotka minun oli vakavasti tarkoitus julkaista blogissa, mutta jotka jätin julkaisematta. Näiden tekstien takia ajauduin lopulta kysymykseen siitä, kannattaako sitten kirjoittaa ylipäätään mitään. 

Tekisi melkein mieli järjestää kansanäänestys aiheesta "kuinka moni haluaa kuulla, mitä tapahtui Jujun Onnea-korvamatobiisin jälkeen ja sitä ennen", jota toinen toistaiseksi julkaisematon teksti käsitteli, mutta en järjestä, koska a) ääniä ei kuitenkaan tulisi ja b) niillä ei ole väliä, koska minähän siitä lopulta vastaan, mitä tekstejä täällä julkaistaan ja mitä ei.

Pitkän pohdinnan jälkeen päädyin tasapainoilemaan rajapinnalle.
Koska lokakuu on lukukuu, bloggaan pari kertaa vähemmän henkilökohtaisesta aiheesta, eli kirjoista, ja katson sitten, miten tämä jatkuu.

Kirjoista kaikki oikeastaan lähti, sillä ihan kaikkein ensimmäinen ideani oli pistää pystyyn kirjablogi.
Kirjojen kautta lähestytään siis myös blogin kehityskriisiä.
Nappasin eräästä toisesta blogista kirjahaasteen, eli kysymyssarjan elämäni kirjoista, ja tässä se nyt tulee, enemmän tai vähemmän pohdittuine vastauksineen.

Jälkikäteen lisättynä pakko todeta, että useimpiin näistä kysymyksistä ei ole ainakaan yksiselitteistä vastausta. Olen siis vain yrittänyt vastata jotakin, lähinnä nostaen esiin tavalla tai toisella merkittäviä kirjoja elämässäni niin, että en vain toistaisi koko ajan samoja. 

Paras viime vuonna lukemasi kirja:
Kyllä se on "Kirjavuosi 2014" -postauksessakin mainittu Poikani Kevin. (Lionel Shriver.) En ollenkaan välttämättä suosittele, mutta minun maailmaani se järisytti eniten viime vuoden aikana lukemistani kirjoista. Ja järisyttävä lukuelämys on aina hyvä lukuelämys, oli järistys sitten enemmän positiivinen tai negatiivinen.


Kirja jonka olet lukenut yli kolme kertaa:
Näitä riittää, sillä lapsena luin aina samoja kirjoja moneen kertaan. Alle 10-vuotiaana en kerta kaikkiaan uskonut, että hyvän kirjan luettuaan voisi enää ikinä löytää toista yhtä hyvää kirjaa, joten sitä samaa kirjaa on pakko sitten lukea aina uudestaan ja uudestaan. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon Anni Polvan Tiina, moniosaisen sarjan ensimmäinen osa, jota luin uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, välittämättä siitä että jatko-osia olisi ollut tarjolla päälle parikymmentä.

Suosikkikirjasarjani:
Kaikkien aikojen suosikkisarjani on L.M. Montgomeryn Anna-sarja, ainoa kirjasarja, jonka olen lukenut varmaan kymmeniä kertoja alusta loppuun, vaikka paksuja kirjoja on kahdeksan kappaletta. Tämä on kirjasarja, jonka olen hankkinut omaksi, ja jota kohtaan tunnen edelleen todella lämpimiä tunteita, vaikka friikein fanitukseni meni ohi joskus kymmenen vuotta sitten. Seuraava etappini on lukea nämä kirjat alkuperäiskielellään, englanniksi, sillä sain vasta aikuisena tietää, että suomennokset ovat alkuperäisistä reippaasti lyhennettyjä versioita.


Suosikkikirjani suosikkisarjastani:
Viimeinen osa, Kotikunnaan Rilla, joka sijoittuu ensimmäiseen maailmansotaan ja joka viritti lopullisesti perinpohjaisen kiinnostukseni ensimmäisen ja toisen maailmansodan tapahtumiin.


Kirja joka tekee minut onnelliseksi:
Tove Janssonista kertovat kirjat. Viimeisimpänä Helen Svenssonin toimittama Kirjeitä Tove Janssonilta, sitä ennen Tuula Karjalaisen Tee työtä ja rakasta ja sitä ennen jälleen Svenssonin toimittama Toven matkassa - Muistoja Tove Janssonista. En tiedä miksi, mutta nämä kirjat tuovat minulle selittämätöntä rauhaa ja onnellisuutta. Viimeksi lukemani kirjekokoelman kohdalla vallitseva ajatukseni onnellisuuden syyksi oli ymmärrys siitä, että minun tunteeni ovat universaaleja. Minun kokemusmaailmaani kuuluvia tunteita ovat kokeneet jo monet kauan ennen minua.

Kirja joka tekee minut surulliseksi:
Tähän, kuten mihinkään muuhunkaan tämän haasteen kysymyksistä ei ole vain yhtä ja yksiselitteistä vastausta. Haluan kuitenkin epäselvissä tilanteissa nostaa esiin sellaisia kirjoja, joita en ole aiemmin maininnut täällä blogissa. Surullisia kirjoja olen listannut jo aiemmissa postauksissani.
Vastaan siis tähän Anna-Mari Marttisen Veljeni vartija, jonka luin lukion toisena vuonna ja jota lukiessani tunsin sanoinkuvaamatonta surua, ties mistä syystä.

Aliarvostetuin kirja:
Juha Itkonen: Hetken hohtava valo.
Upea kirja, ja sitä sitten kaikista Itkosen kirjoista myytiin ensi tilassa alelaareissa ja se murskattiin kritiikeissä. Törkeää.

Yliarvostetuin kirja:
En katso olevani siinä asemassa, että voisin kieltää minkään klassikon arvostusta, mutta minun mielestäni huonoin arvostettujen kirjojen joukossa on J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa. Kirja, jossa kaiketi on jotakin hienoa sen saaman arvostuksen vuoksi, mutta minä en ymmärtänyt tätä hienoutta alkuunkaan.

Kirja josta en uskonut pitäväni:
Maria Jotuni: Tohvelisankarin rouva
Tähän oli muiden kysymysten tavoin vaikea nimetä yhtä, sillä en ainakaan nyt pysty muistamaan yhtään teosta, johon olisin suhtautunut voimakkaan ennakkoluuloisesti ja josta sitten olisinkin pitänyt. Paljon on sen sijaan sellaisia kirjoja, joiden aloittaminen ei ole huvittanut, mutta olen jostain syystä silti vähän vastahakoisesti tarttunut niihin ja jotka ovat lopulta olleet positiivisia lukukokemuksia. Tällaisia yksilöitä on esiintynyt erityisesti opiskeluja varten luettaessa. Tohvelisankarin rouvaa aloin lukea turhautuneena tenttikirjojen paljouteen ja opiskeluun yleensä, ja lopetin nauraen katketakseni, kiittäen suurempia voimia siitä, että tämä kirja osui lukulistalleni.

Suosikkiklassikko
En jaksa alkaa eritellä syvällisesti, joten sanotaan vaikka Dostojevskin Rikos ja rangaistus. Kaikkien tuntema maailmankirjallisuuden klassikko, josta en myöskään uskonut pitäväni, mutta joka lopulta oli elämys. Joka käsitteli omaa ajatusmaailmaani haastavia kysymyksiä ja järisytti siihenastista lukumaailmaani.

Inhokkikirja
Kaikkien aikojen huonoin kirja on mielestäni Kalevala, ja kerron tämän nyt ehkä myös tahallaan provosoidakseni, koska eihän nyt kansalliseeposta saisi halveerata. Mutta. Tämä on teos, joka meidät pakotettiin lukemaan heti opintojen aluksi. Minulle, joka en ole lyriikan enkä varsinkaan mitallisen lyriikan fani, tämä oli puhdasta tuskaa kahlata väkisin läpi kahden viikon määräajassa.


Kirja jota et enää rakasta
Tämä on haasteen ainut kysymys, johon on olemassa yksiselitteinen vastaus. Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli. Koko lapsuuteni ajan ehdoton suosikki, kandin jälkeen ainoastaan kuvottanut.


Suosikkikirjailijasi
No en hemmetti tiedä.
Tove Janssonilla on erityinen paikka lukumaailmassani.
Astrid Lindgren tarjosi lapsuuteni parhaat lukuelämykset ja sytytti rakkauden kirjallisuuteen.
Juha Itkonen on gradun ansiosta lunastanut erityisen paikan aikuisuuden lukumaailmassani. Ei ole eikä varmaankaan tule ikinä olemaan yhtään Itkosen kirjaa, jota en haluaisi lukea.
Miika Nousiainen tulee Itkosen rinnalla mieleen kotimaisista nykykirjailijoista parhaana humoristina.
Ja sit on vaikka kuinka älyttömän paljon muita, yksittäistenkin teosten kirjoittajia. Mahdoton sanoa kuka nyt olisi suosikki.

Suosikkikirja suosikkikirjailijaltasi
Miika Nousiaisen Maaninkavaara.

Paras kirjallinen mieshahmo
Harry Potter -sarjan Albus Dumbledore.

Paras kirjallinen naishahmo
Jaa-a, olisko se Tove Janssonin Muumi-kirjojen Muumimamma.

Suosikkisitaattisi jostakin kirjasta
"Sellaista henkilöä kohtaan tunnetaan aina kunnioitusta, joka osaa pitää suunsa kiinni. Luullaan, että sellainen tietää paljon ja elää hirveän jännitävästi."
Kirjailija on Tove Jansson, kirja on Näkymätön lapsi, sanoja on Muumipappa. Haluaisin tatuoida tuon sitaatin otsaani.

Kirja johon olit pettynyt
Näitä on vaikka kuinka paljon, sillä lataan moniin teoksiin ennalta valtavasti odotuksia ja niitä on vaikea täyttää. Katkerin pettymys viime vuosilta on varmaankin Riikka Pulkkisen Vieras. Ennen tämän teoksen lukemista pidin Riikka Pulkkista yhtenä suosikeistani naispuolisista nykykirjailijoista, mutta tämän jälkeen en ole halunnut lukea enää yhtään Pulkkisen kirjaa.

Paras kirjasta tehty elokuva
Ehdottomasti Puhdistus, ensimmäinen elokuva, jonka katsomisen jälkeen en osannut sanoa, oliko kirja parempi kuin elokuva. 

Suosikkisi romanttisista kirjoista:
Vaikea sanoa, koska on paljon kauniita rakkaustarinoita, jotka eivät kuitenkaan ole osa romanttisiksi kirjoiksi kutsuttavia teoksia.
Koska tyttökirjat ovat perinteisesti romanttisia, vastaan L.M.Montgomeryn Annan unelmavuodet ja Runotyttö etsii tähteään. Edellinen ihanan romanttinen, jälkimmäinen tummasävyisempi ja dramaattisempi.

Suosikkisi kauhukirjoista
Bram Stoker: Dracula. Niin klassinen ja ihanan vanhanaikainen. Ei turhaa mässäilyä millään, mutta silti niin huolellisesti rakennettu maailma. Kaiken kaikkiaan tyylikäs kokonaisuus. Tämä on teos, jolta en odottanut mitään, ja johon jäin koukkuun.


Suosikkidekkarisi
Christian Rönnbacka: Antti Hautalehto -trilogia, erityisesti toinen osa, Julma. 

Lapsuutesi suosikkikirja
Astrid Lindgrenin Melukylän lapset ja eri tekijöiden Lasten Raamatut.

Suosikkisi omistamistasi kirjoista
 Jonathan Powell: Ashtonin perhe kotirintamalla. Löysin ja poimin tämän kirjan sattumalta varastosta 15-vuotiaana eräänä pääsiäisenä, jona vain etsin jotain lukemista. Myöhemmin sain kuulla kirjan kuuluneen äitini äidille. Sen jälkeen ei tullut mieleenkään viedä sitä takaisin varastoon. Nyt se on kirjahyllyssäni, erityisellä tunnearvolla varustettuna.

Kirja jonka olet jo pitkään halunnut lukea mutta et vielä ole lukenut:
John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

Kirja joka kaikkien pitäisi lukea:
Väinö Linnan  Täällä pohjantähden alla -trilogia, ehdottomasti.

Kirjallinen hahmo johon samaistut:
Lapsena ja vielä nuorenakin samaistuin melkein kaikkien lukemieni kirjojen päähenkilöihin. Aikuisena on vähän vaikeampi sanoa, enkä keksi oikein ketään kirjallista hahmoa, johon olisin ainakaan viime vuosina voimakkaasti samaistunut. Monien kirjallisten hahmojen yksittäiset ajatukset ovat kuin suoraan minun ajatuksiani, mutta kokonaisuutena henkilöt eivät tunnu samastuttavilta.
Viimeisimpänä esimerkkinä sanon vaikka Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan. Komppasin kahdeksankymppiseksi kuvatun, jokaisesta asiasta mielensä pahoittavan vanhan ukon ajatuksia välillä pelottavankin paljon niitä lukiessani.

Kirja joka muutti mielipiteesi jostakin:
 Seppo Porvali: Isänmaan puolesta
En tiedä vastaako tämä suoraan kysymykseen, mutta muistan tämän teoksen eräänlaisena lapsuuden loppuna. Luin sen 12-vuotiaana, päästyäni romanttisen tyttökirjallisuuden sodan kuvauksen lumoukseen. Tämän teoksen ansiosta mielestäni karisi kertaheitolla kaikki sodan sankarillisuuden, jonkinlaisen hienon ylevyyden ihannointi. Tämän teoksen myötä opin jotakin paitsi sodan pohjattomasta kauheudesta myös elämästä yleensä. Järkytyin suuresti siitä, että kirjassa ei ollut onnellista loppua, vaan vain jotenkin tyhjäksi jättävä loppu. Isäni kommentti tähän oli: "Niin, sellasta se elämä on."
Ja sellastahan se on.  

Kirja, jossa oli yllättävin loppu: 
Onhan näitä, mutta elämäni ensimmäinen täydellisen yllättävä loppu oli Reija Kaskiahon Veitsenterällä -nuortenkirjassa. Oli aika järisyttävä kokemus, kun on säilynyt kirkkaana mielessä yli yksitoista vuotta, ja vaikka yllättävien loppujen olemisen näkee jo tyylikeinona, tuon kirjan loppu hämmentää edelleen, ehkä juuri nuortenkirjallisuuskontekstissa.

Paras kirjan nimi: 
Olemisen sietämätön keveys soi korvissani jostain syystä tavallista kirjan nimeä kauemmin.

Kirja jota muut vihasivat mutta sinä pidit:
Vesa Suominen, Jarmo Saarti & Pirjo Tuomi: Bibliografinen valvonta - Johdatus luetteloinnin ja sisällönkuvailun menetelmiin.
Tenttikirja, johon suhtauduin kammolla. Tenttikirja, joka tiivistetysti antaa perustavanlaatuisen katsauksen siihen, millaisia erilaisia tapoja on luokitella kirjaston aineistot hyllyyn, mitä vaihtoehtoja on, mitkä ovat minkäkin vaihtoehdon hyvät ja huonot puolet, millaisissa kirjastoissa ja muissa tieto-organisaatioissa mikäkin järjestelmä toimii parhaiten, ja miten kaikki aineisto missäkin on kuvailtu tietokantoihin, mitkä ovat sisällönkuvailun periaatteet, miten se tehdään ja miksi.

Tentaattorit pyytelivät anteeksi ja pitivät tätä kirjaa opetussuunnitelmassa vain siksi, että "ei ole toista suomenkielistä katsausta tähän aiheeseen". Opiskelutoverit raivosivat, tuskailivat ja haukkuivat tän kirjan ihan paskaksi kerta toisensa jälkeen.

En kehdannut kertoa kellekään, että ennakkoluuloista ja peloista huolimatta suhtauduin tähän teokseen huolestuttavan intohimoisesti. Luin tätä huvikseni iltalukemiseksi ja nautin suunnattomasti ajatuksesta, että pääsen tulevassa työssäni tekemisiin tällaisten asioiden kanssa. En ole ehkä koskaan ollut mistään tenttikirjasta näin fiiliksissä. Opiskelutovereiden murskakritiikin seasta kirjoitin salaa nimettömään kurssipalautteeseen, että tykkäsin tästä kirjasta.

Kaikkien aikojen suosikkikirjasi:
Yhtä mahdoton kuin muutkin kysymykset, mutta sanon sitten vaikka edellä mainitun Täällä pohjantähden alla -trilogian, sillä mistään toisesta kirjasta en ole sitä mieltä, että jokaisen pitäisi lukea tämä kirja.  

 Julkaisen tämän postauksen, koska olen nyt sen kirjoittanut.
Jatkan harkintaa siitä, palataanko vai ei.

 



 

 

    



 

  

Vuosi blogia

Niin se nyt on, että vuosi, tai likipitäen vuosi, blogin kirjoittamista on nyt takana. En ehkä vuosi sitten uskonut, että tähän joskus tullaan. Olen iloinen, että aloitin ja että olen jatkanut. Aion jatkaa edelleen. Vaikka matka on ollutkin suhteellisen monenkirjava. 

Alussa oli lähinnä epävarmuus. Siitä, mitä kirjoitan, mitä saa kirjoittaa, mitä pitäisi kirjoittaa, ja onko millään, mitä kirjoitan, lopultakaan mitään merkitystä. Alku oli siis juuri sellaista haparointia, kuin alut aina. 

Alku oli myös eri tavalla kivaa, kuin vuoden jälkeen. Ensimmäisinä kahtena kuukautena kirjoitin melkein joka päivä. Piti oikein hillitä itseä, että en kirjoittanut montaa postausta päivässä. Luulisin, että tämä kytkeytyy siihen, miksi ylipäätään aloitin blogin: mulla oli (ja on) hirveä tarve saada sanottua joitakin asioita. 
Aika paljonkin asioita. 
Ja koska olen paljon parempi kirjoittamaan kuin puhumaan, kirjoittaminen tuntui hyvältä keinolta. Facebook otti ja ottaa vain aina päähän, joten päätin kokeilla blogia. Blogi osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Pääsen tuomaan julki ne asiat, jotka haluan. Olen päässyt näyttämään ajatuksiani joillekin toisille kuin itselleni ja ihan lähipiirille, jotka ovat jo vuosia sitten kyllästyneet muhun. Olen myös onnistunut blogin avulla pitämään kirjoittamisharrastusta yllä paremmin kuin ilman blogia. Väittäisin oppineeni jotakin paitsi kirjoittamisesta yleensä, myös kirjoittamisesta yleisölle, mitä vielä vuosi sitten pelkäsin paljon enemmän kuin nyt. Tietysti olen oppinut itsestäni. Blogista on ollut hyötyä oman itsensä kanssa selviämiseen ja muutenkin elämässä luotsimiseen. Puhumattakaan siitä hyvästä palautteesta, mitä olen saanut. 

Huonoilta puoliltakaan ei tietysti ole voinut välttyä. 
Kirjoittamistahtini on jonkin verran harventunut alkuvuodesta. Siksi, koska tarve sanoa oli alkuvuodesta kovempi: ensimmäisen kahden kuukauden jälkeen olin sanonut jo niin paljon, ettei sitä tuntunut mielekkäältä ruveta joka käänteessä toistamaan. Jokainen lukija lienee jo siinä vaiheessa tehnyt jonkinlaisen profiloinnin siitä, minkälainen ihminen olen ja minkälaisena elämä minun silmissäni näyttäytyy. 

Yleisö on myös kasvanut. En tarkalleen tiedä minkä verran, mutta sen tiedän, että potentiaalisia lukijoita on moninkertaisesti enemmän kuin vuoden alussa. Se lisää varovaisuutta. Enää en kirjoita yhtä avoimesti, kuin vuoden alussa. Olen tavallaan rikkonut alkuperäiset aikomukseni: tarkoitus oli jo alun perin kirjoittaa sellaista, mitä voisi periaatteessa näyttää kenelle vain. Tarkoitus ei kuitenkaan nähtävästi toteudu niin kauan, kuin luulee tietävänsä, ettei tekstejä kuitenkaan kukaan lue. 

Toivottavasti blogini ei kuitenkaan ole mennyt liikaa facebook-käytäntöjen suuntaan, eli pelkästään sen hehkuttamiseen, miten hienoa ja täydellistä elämä on. Olen yrittänyt pitää siitä huolen tuomalla ilmi tasaisin väliajoin myös "vanhoja kunnon angstipäivityksiä". Lisäksi tosiasia on se, että tämän vuoden alkupuolisko oli minulle aika tavalla täyttä paskaa, kun taas vuoden loppua kohden tuli kiihtyvällä tahdilla hyviä asioita, kuin saavista lappamalla. Analysoisin, että nyt aletaan olla jokseenkin tasaisessa välitilassa. 

Saatu palaute ei myöskään ole aina ollut positiivisia tunteita herättävää.
En tarkoita tällä sitä, että itse teksteihin olisi kohdistunut hyvää tai huonoa palautetta. Kaikki teksteistä saatu palaute on aina hyväksi, oli se sitten kritisoivaa tai kehuvaa. 
Tarkoitan suhtautumista yleisemmin. 
En esimerkiksi pidä sen tyylisistä kysymyksistä, kuin "mitä sä tarkoitit, kun sä kirjoitit siellä blogissa, että...?"
Yksinkertainen vastaus joka tilanteeseen: tarkoitin sitä, mitä kirjoitin. En pudottele tänne teksteihin mitään piilomerkityksiä enkä viestejä kellekään yksittäiselle ihmiselle. Kirjoitan kirjoittaakseni asioista. En kirjoita vihjaillakseni. 
Ymmärrän tietysti, että tällaisia kysymyksiä esitetään. Esittäisin niitä varmasti itsekin. 
Haluan vain tuoda esiin, vaikken tiedäkään onko esiintuomisesta mitään hyötyä, että en todellakaan tarkoita ketään enkä mitään muuta kuin sanon. 
Ja tietysti tästä poikkeaa se, jos jokin asia blogitekstissä on oikeasti jäänyt epäselväksi tai vaivaamaan. Silloin pitääkin kysyä. 
Ärsyttävää on se, jos vaikkapa kirjoitan yleisesti, että astuin ulkomaailmaan ja näin ihmisiä oikeasti pelkän face-päivittelyn sijasta ja tein sen havainnon, ettei kellään lopulta mene yhtään sen paremmin kuin minulla, ja sitten joku tulee kysymään, että kehenkäs sä tässä viittasit ja mitä sä sillä tarkalleen tarkoitit ja mä haluan kuulla nyt heti kaiken, ihan vain juoruilun kannalta. 

Ja sitten vielä, ehkä tärkein: 
En halua, että kukaan lukee blogiani pelkästä velvollisuudentunnosta. Haluan, että luette siksi, että haluatte. En halua, että luette, jos ette itse halua lukea. Ei ole epäkohteliasta, jos minut kohdatessaan ei viittaa uusimpiin blogikirjoituksiini. Ei kuulu mihinkään käytösetikettiin, että minut kohdatessaan pitäisi osoittaa blogini lukeneisuutta. Iloitsen siitä, jos luette, mutta iloitsen siitä vain, jos tekin luette iloksenne. 

Kiitos jokaiselle lukijalle kuluneesta vuodesta ja kärsivällisyyttä uudelle blogivuodelle, itse kullekin!





 

Miksi kirjoitan, mitä kirjoitan.

Kuten olen jo useampaan kertaan todennut, olen viime aikoina taas pohtinut tiuhaan kysymystä siitä, miksi kirjoitan tätä blogia. 

Tänään kävin pitkästä aikaa lukemassa tammikuussa  antamani vastauksen tähän kysymykseen, ja totesin, että päivittämisen varaa on. 

Blogi on mainiosti täyttänyt tehtävänsä Facebook-paineista irti pääsemisessä, mutta enää en tarvitse sitä sellaiseen. 

Ensimmäinen ajatus blogin perustamisesta ajoittuu kai viime syksyyn, yhteen marraskuun sateiseen perjantaihin, jona päätin, että tästä joko jatketaan eteenpäin nyt tai jumitutaan ikuisiksi ajoiksi tähän. Valitsin määrätietoisesti siinä hetkessä ensimmäisen vaihtoehdon, joka oli paras tekemäni valinta viimeiseen puoleentoista vuoteen. Sen seurauksena tuli monenmonta muuta, uutta hyvää valintaa - ja lopulta päätin, että alan pitää selviytymispäiväkirjaa. Jotakin sellaista, jonka avulla pidän itseni kartalla siitä, että selviän. Selviän, vaikka mitä tulisi eteen. 

Joulukuun lopussa uskaltauduin kirjautumaan blogipalveluun ja luomaan elämäni ensimmäisen blogimerkinnän. Vielä silloin luulin, että blogi kuivuisi kokoon parin viikon sisällä. 
Niin ei käynyt. 

Blogin kirjoittaminen on ollut mukavaa, olen tehnyt sitä mielelläni. Olen kirjoittanut iloisena, surullisena, vihaisena, toiveikkaana, epätoivoisena, jännittyneenä, helpottuneena, ahdistuneena, onnellisena. Blogin kirjoittaminen on tuonut iloa, mutta myös ärsyttänyt aika paljon. 

Vähän aikaa sitten huomasin erään kauhistuttavan seikan. 
Olen jollakin tavalla kuvitellut, että kukaan ei lue sitä, mitä kirjoitan. Paitsi minä itse. Ja ehkä joku, jolla ei ole kasvoja, ja jolla samalla on jokaisen niiden henkilöiden kasvot, joille olen tämän blogin linkannut. Periaatteessa kuka tahansa, eikä kukaan. 

Kirjoittaessani en ole uhrannut montaakaan ajatusta sille, kuka tätä blogia lukee nyt tai tulevaisuudessa. 
Ne ajat, joina blogi viime viikkoina on ollut hiljaa, olen kuluttanut itseni ruoskimiseen. Se nyt ei tosin ole uutta, sillä jos en ruoskisi itseäni tästä aiheesta, keksisin kyllä jonkin muun aiheen. Mutta nyt aihe on tämä. 
Kuinka minun kaltaiseni, sentään yliopistotason ihminen, jolle tietoturvasta ynnä muusta saarnataan jatkuvasti, on saarnattu lapsuudestani lähtien, on voinut tehdä tällaisen mokan? 
Eikä sitä enää saa millään pois pyyhittyä. Tekstit voisi toki poistaa, mutta eivät ne sillä tästä digitaalisesta maailmasta poistu. Minkä kirjoitin, sen kirjoitin. 

Tähän valtaisaan häpeään ja tuskaan sekoittui lisäksi ihan se sama, puhdas nöyryytyksen tunne, joka on tullut minulle niin tutuksi lähes elinikäisen kirjoitusharrastukseni yhteydessä. 
Itse kirjoittamansa tekstin antaminen jonkun toisen luettavaksi on kuin antaisi palasen itsestään. Henkilökohtaisen tekstin näyttäminen on kuin seisoisi alasti jonkun edessä. Vastuu on sillä toisella, lukijalla, ja se vastuu on valtava. 
Yksikin huolimaton sana, tai se pahin, pelkkä hiljainen katse saa aikaan niin paljon. 
Kuinka monta kertaa olenkaan pyhästi luvannut itselleni, että "en kirjoita enää ikinä yhtään mitään". Pelkästään seurauksena varmasti hyvää tarkoittavien tai välinpitämättömien ihmisten minulle sillä hetkellä vääränlaisista sanoista.
Tietysti täytyy todeta, että positiivisten sanojen positiivinen vaikutus on vähintään yhtä suuri, toiseen suuntaan. 

Olen kirjoittanut kelle tahansa, enkä kenellekään. Ennen kaikkea olen kirjoittanut itselleni. Blogista on tullut jotakin sellaista, jota minä olen tarvinnut ja tarvitsen. En ole ajatellut muita, ainakaan kovin paljoa. 
Viime aikoina olen kuullut vähän liian monesta suusta kommentteja, kuten "joo mä luin sun blogista tosta asiasta!" 
Ja vaikka lukijoiden olemassaolo on ollut oikeastaan suurin haaveeni koko blogihistoriani aikana, ovat nuo kommentit joka kerta herättäneet lähes paniikillisen reaktion. Olen järkyttynyt siitä. 
Kyllähän mä nyt kirjoitan, mutta eihän sitä oikeasti pidä kenenkään lukea. 

Kuten sanottu, olen pohtinut kiivaasti blogin lopettamista. 
Tällä erää olen tullut siihen tulokseen, että blogi saa jatkua. 
Jos en kirjoittaisi näitä kirjoituksiani blogiin, kirjoittaisin ne jonnekin muualle. Kirjahyllyni on jo täyttynyt päiväkirjoista ja tietokoneeni kovalevy sekä monet muistitikut kaikesta siitä valtavasta tekstimassasta, jota olen tuottanut elämässäni, ja jota kukaan ei (tietääkseni) ole lukenut, itseni lisäksi. 
Se saa riittää.
Tietysti jatkan edelleen myös täysin omien tekstien kirjoittamista, mutta tämä blogi saa nyt toistaiseksi jatkua, ja jatkua samanlaisena kuin tähänkin asti. Sellaisena, joksi  minä olen sen luonut. On tullut jo korkea aika harjoitella sitä enemmän tai vähemmän nöyryyttävää alastomuutta toisten silmien alla, sillä mistään suuremmasta ei muuten koskaan tule yhtään mitään. Tavoitteenani ei koskaan ole ollut jäädä pelkästään oman katseen läpäisemien tekstien kirjoittajaksi. Matka oikeisiin tavoitteisiin tuntuu mittaamattoman pitkältä, mutta jostakinhan pitkänkin matkan täytyy alkaa. 

Sekavia ajatuksia tänään

Olen elänyt viisi päivää edes kirjautumatta tänne blogiin. Se on varmaan jonkinlainen ennätys. 

Näiden päivien aikana olen rehellisesti sanoen pohtinut tän blogin lopettamista, yhtä paljon kuin sitä, miksi ylipäätään kirjoitan. Olen pohtinut samaa kysymystä tammikuussa postauksessa "Minkä kirjoitin, sen kirjoitin", mutta noiden ajatusten päivittäminen alkaisi olla jo ajankohtaista. Lähiaikoina täytyy siis varmaan kirjoittaa uusi samanhenkinen postaus, selvennykseksi sekä itselle että muille. 

Näinä päivinä olen myös ihmetellyt elämää, joka on muuttunut yhtäkkiä käänteentekevästi. On tapahtunut asioita, joiden ei olisi uskonut tapahtuvan. Mulle sellainen aiheuttaa olotilan, jossa ei tiedä, onko järjettömän iloinen vai jotain muuta, ja niinpä sitä sitten vain ajelehtii vaihtelevissa tunteissa. Vallitsevaa on kai pelko siitä, että näin ei voi olla, ihan kohta kaikki räjähtää käsiin jollakin tavalla. 

Kun on jo vuosia halunnut jotakin niin paljon. On tullut eräällä tavalla sokeaksi kaikelle muulle. Kaikessa ja kaikissa näkee sen, mitä muilla on ja itsellä ei, ja mitä niin paljon haluaisi. Tuntee itsensä maailman huonoimmaksi ihmiseksi, kun sitä ei vain ole eikä tule, vaikka kuinka yrittää. Tuntuu, että kaikilla muilla se käy vain sormia napsauttamalla, tai oikeastaan niin, ettei tarvitse edes vaivautua sormia napsauttamaan. Itse ei vain onnistu. 
Ja sitten yhtäkkiä saakin sen, juuri sen, mitä haluaa. 

Sitten sitä ajatusta, avainta kokonaan uudenlaiseen maailmaan ja katsantokantaan, vain kääntelee käsissään ja ihmettelee. Miten mulla nyt yhtäkkiä onkin tää, miten nyt elän, kun olen elänyt vuosikausia vain tän puutteessa. Mitä nyt tavoittelen ja toivon ja mistä valitan jokaiselle vastaantulijalle? Ja ei, hei, tähän täytyy olla jokin koira haudattuna. Jotakin mätää tässä nyt vain on, ei mulle voi käydä näin hyvin. 

Se kai selviää pian. Ehkä. Aikapommi tikittää, ihan kohta se räjähtää. 

Tiedän, tää oli niin hämärä postaus, että oksat pois, mutta muuta sanottavaa mulla ei tällä erää ole. 

Tähän loppuun kerron vielä aiheeseen liittyvän faktan, joka absurdiudessaan kruunaa kaiken. 
Kumpi on turvallisempaa katsottavaa, koominen vai traaginen elokuva? 
Vastaus: traaginen. 
Traagisen elokuvan katsomiseen kukaan ei ole kuollut. 
Komediaa katsoessaan ihminen voi kuolla nauruun. Ei pelkästään kuvaannollisesti vaan myös kirjaimellisesti, oikeasti. Sydänlihas saattaa revetä, jos nauraa liikaa. Niin, että turha enää väittää naurun pidentävän ikää. 

Kesälomani, part 2: Sukurakkautta

Nyt seuraa jatkoa edelliseen postaukseeni, jota kaikki ovat varmasti jo odottaneet. Eli: Mitä tapahtui sen jälkeen, kun olin palannut Berliinistä?

Astuin lentokentällä odottavaan autoon maailmanvalloittajan elkein, mutta harmikseni kaikki oli osapuilleen samalla tavalla kuin aina ennenkin. Mitään alkuräjähdyksen omaista ei ollut tapahtunut kotimaassani eikä perheessäni sinä aikana, jona itse koin räjähdysmäisiä elämyksiä unelmieni kaupungissa. Autoon astumistani seurasi pari laimeaa tervehdystä etupenkin suunnalta, ja koira kävi ikään kuin kohteliaisuuttaan vähän nuuhkaisemassa ja heilauttamassa häntäänsä, kunnes taas palasi omalle partiopaikalleen auton ikkunan ääreen. Palaamiset ovat lähes aina ainakin minulle jokseenkin laimeita kokemuksia: jollakin tavalla sitä kai aina odottaa suurta tervetuliaisseremoniaa, vaikkei olisi ollut kuin muutaman päivän poissa. 

Saman tien huristelimme veljeni luokse, jossa yöpyisimme viikonlopun ajan. Kävimme pikaisesti tervehtimässä ja menimme nukkumaan. Ennen nukkumaanmenoa jaoin tuliaiseni suurieleisesti, ja tulin ajatelleeksi, onko tuliaisten ostaminen sittenkin enemmän oman itsen pönkittämistä kuin silkkaa hyväntahtoisuutta. 

Seuraavana aamuna joimme aamukahvit veljeni luona. Aamukahvin jälkeen uskaltauduin tunnustamaan veljelleni, että mieleni tekisi mennä hyppimään hänen pihallaan lapsia varten olevalle trampoliinille. Kun sain tähän myötämielisen kehotuksen, kävin tekemässä muutaman loikan ja totesin, että hiki nousi siinä säässä pintaan vähemmästäkin rehkimisestä, eli ei ehkä kannata sitä enempää harrastaa heti aamusuihkun jälkeen.  

Sitten matkasimme Helsinkiin, jossa sinä ja seuraavana päivänä seuraisimme Simo Syrjävaara Cup -nimistä minifutisturnausta. Jos jollekin ei vielä ole selvää, niin minifutis on muutoin kuin tavallista jalkapalloa, mutta siinä on pienemmät kentät ja ottelu kestää vain 20 minuuttia. 

Olympiastadionin katsomossa hujahti yllättäen koko päivä, tiheästi toistaan seuraavia pelejä tuijottaen. Korventava kuumuus ehti vaihtua astetta leppeämpään iltalämpötilaan. Ehdin jälleen käydä läpi tavallisimmat tunteet jokaisessa nopeatempoisessa minifutisturnauksessa: hillitön toivo ja usko "omaan" joukkueeseen, iloitseminen onnistumisista, käsien hakkaaminen aplodeista turriksi, syvältä vatsanpohjasta kouraisevat pettymykset, kun kaikki ei menekään kohdalleen ja yleensä siihen perään raivostuminen oman joukkueen puolesta ja sen vuoksi: mikset sä nyt voinut torjua sitä maalia, miksette te nyt tee maalia, pitääkö minun tulla sinne näyttämään, miten pelataan, ja ennen kaikkea, mistä niitä idiootteja oikein sikiää, jotka löytävät tiensä kentän laidoille hävyttömyyksiä huutelemaan. 

Illalla pelien jälkeen kaupassa käydessä olin aika tavalla sitä mieltä, että seuraavan päivän pelejä en enää välttämättä menisi seuraamaan. Ei mun hermoni ole tehty tuollaisia tilanteita kestämään. 

Illalla luin tenttikirjani loppuun veljeni pihalla auringossa istuen ja menin sen jälkeen ihan pokkana loikkimaan trampoliinille, vaikka hetken epäröinkin, koska veljelläni oli kavereita käymässä. Päätin, että joskus mun on saatava trampoliini omaankin pihaan. Siinä hyppimisessä oli jotakin taivaallista, jotakin sellaista, mistä mä en vain saanut tarpeekseni, vaikka kuinka hikeä virtasi ja hengästytti. Eipä aikaakaan, kun veljeni ja hänen kaverinsa häätivät minut pois trampoliinilta, jotta pääsivät itsekin pitkästä aikaa hyppimään. 

Illan päätteeksi grillasimme, ja minä hillitsin vaivoin mielihaluni mennä vielä muutamaksi hetkeksi loikkimaan. 

Seuraavana aamuna kävimme hakemassa veljenpoikani mukaan futisturnausta katsomaan ja saavuimme jälleen stadionille täsmälleen ajoissa, isäni mittavasta hermoilusta huolimatta. Sunnuntaina ei enää ollut kuin pari peliä, mutta niissä sai jännittää eilisten monien pelien edestä. Tähtihetkeni oli, kun kannattamamme joukkue voitti viimeisessä pelissä toisen joukkueen, jolla oli ehkä maailman typerimmät ja kovaäänisimmät kannustusjoukot. Vaikka sain taas jännittää pelejä niin, että lihakseni kipeytyivät, vaikka vain istuin kentän laidalla, olin silti kiitollinen, että en aikomuksistani huolimatta jättänyt viimeisiä pelejä väliin. Sunnuntain pelit olivat niitä hyviä, suurta iloa ja ylpeyttä herättäviä taidonnäytteitä, joiden vuoksi pelejä kannattaa  käydä aina katsomassa. 

Pelien jälkeen veimme veljeni lapsen kotiinsa ja ajoimme kummieni luokse, jonne minä jäin tärkeänä suuren matkalaukkuni kanssa.  Kuten jo taannoisessa paikan päältä hätäisesti rustaamassani väliaikatiedotteessa totesin, kyseessä oli ensimmäinen kerta, jona olin kylässä kummieni luona ilman vanhempia. Raahasin matkalaukkuni kynnyksen yli suoraan sanottuna kauhuissani, sillä onhan se nyt noloa, että 23-vuotias ihminen menee lomailemaan kummien luo kuin joku ala-asteikäinen. Mielestäni minun pitäisi jo pikkuhiljaa olla se aikuinen osapuoli, joka ottaa kummilapsensa luokseen lomailemaan, mutta aina, ja kaikkien seurassa, löydän edelleen itseni sellaisen pikkutytön roolista, joka tulee toisten huolehdittavaksi, täysihoitoon ja suojelukseen. Toinen syy, miksi olin vähän epäilevällä kannalla tämän kyläilyn suhteen, oli se tunne, joka elimistöäni on repinyt koko kuluvan vuoden ajan. Särkevä, kolottava, jatkuva tunne siitä, että minä en kuulu tänne, ei ole hyvä olla kenenkään kanssa, haluan pois. Kuluvan vuoden aikana olen useimmiten tuntenut oloni rauhalliseksi ja hyväksi lähinnä vain yksin ollessani, silloin, kun tiedän, että kenenkään muun kuin minun itseni ei tarvitse sietää itseäni. 
En tiedä jakaako kukaan tätä tunnetta, mutta minun mielessäni välähtää usein, kuinka raskasta onkaan elää oman itsensä kanssa elämänsä loppuun asti. Vaikka joku toinen ihminen ärsyttäisi kuinka, kaikista muista pääsee aina jossain vaiheessa eroon. Kaikista muista, paitsi omasta itsestä. Omaa itseä on vaikea sietää aina silloin tällöin, eikä sitä silloin haluaisi kenenkään toisenkaan kontolle laittaa. 

Näistä epäröinneistä ja pelosta huolimatta siellä sitä kuitenkin oltiin, ja kummini joutuivat nyt vain elämään sen asian kanssa, että olin saapunut heidän kattonsa alle, ja minut tuoneen auton perävaloja ei edes näkynyt enää. Siinä sitä oltiin sitten. 

Aluksi join lasikaupalla vettä ja yritin sanallistaa Berliini-kokemustani. 
Seuraavaksi lähdimme serkkuni luo sukujuhliin, joista en tuntenut oikein ketään. En oikein tiennyt, mitä ajatella tai tehdä, koska olen aina ihan jäissä tuttujenkin ihmisten kanssa, saati sitten sellaisten, joita en ole koskaan aiemmin nähnytkään. Olinpahan sitten vain ja möllötin. Katselin ihmisiä ja mietin, miten hieno tilaisuus se oikeastaan on: seurata sivusta ja tarkkailla tutkijan mielenkiinnolla sellaisia ihmisiä, joista ei ole muodostunut mitään ennakko-oletuksia, ei mitään muistoja eikä ennakkoon tehtyjä selontekoja. Sellaisia tilaisuuksia tulee harvoin vastaan. 

Parasta juhlissa oli, kun serkkuni viisivuotias poika lähestyi minua kysymällä, kenen äiti olen. Sillä kysymyksellä hän tuli karistaneeksi harteiltani ahdistuksen, jota olin kokenut vain hetkeä aikaisemmin: että olen kaikille vain lapsi. Aikuisille ikuinen suojelun kohde, lapsille suurin piirtein samaa tasoa oleva leikkikaveri, tuntemattomille sellainen, jolta pitää aina muistaa kysyä paperit, jos yritän ostaa vaikka k16-leffan. Maailmasta löytyi sentään joku, jonka mielestä olin todennäköisemmin jonkun äiti kuin lapsi. Jäin myös miettimään, kuinka hienosti 5-vuotias osaa tulla lähestymään tuntematonta ihmistä, verrattuna vaikka aikuiseen, jotka usein kättelevät ja esittäytyvät enemmän tai vähemmän vaivaantuneesti ja alkavat puhua säästä. Siitä se sitten oikeastaan lähti, onnistunut viikko. 

Mainitsin taannoisessa väliaikatiedotteessa myös, että olen alkanut pitää lapsista, tai ainakin jotain siihen suuntaan. Noiden kummieni luona viettämieni päivien aikana siltä ei yksinkertaisesti olisi voinut välttyä. 

Vaikka se varmasti kuulostaa liioittelulta, teeskentelyltä, kaunistelulta, ihan miltä tahansa, mun on sanottava, että tuo kummieni luona viettämäni viikko oli parasta, mitä mulle tapahtui pitkään aikaan. Berliiniä ja sitä ei sinänsä voi verrata keskenään, mutta henkisellä tasolla kummieni luona olo oli mulle nyt juuri vielä parempi kokemus. Se oli juuri sitä, mitä tarvitsin, mitä olen tarvinnut jo pitkään, mutta en ole tiennyt, mikä tähän tyhjyyteen auttaisi. 

Ja miksi? Ei mistään erityisestä, konkreettisesta syystä. Ei ihmisen tarvitse matkustaa mannerten yli, ei päästä haaveidensa nähtävyyksien äärelle tai satojen metrien korkeuteen näköalatorniin ollakseen onnellinen. Berliini oli pitkäaikaisen haaveeni täyttymys, siitä seuraava viikko taas jotakin, mitä olin tarvinnut ja kaivannut niin loputtoman kauan, että olin luopunut toivosta. 

Sen tunteen, että on hyväksytty ja tärkeä, ja ihan hyvä tällaisena. Että joka ikinen sekunti ei ahdista niin paljoa, että henkitorvi painuu kasaan. Että kaikki on ihan hyvin ja kaikki varmasti järjestyy. En muistanut enää, että sellainenkin tunne voi olla. Kun pienet kädet kietoutuvat ympärille, ja kuulee moneen kertaan, että "sä oot niin ihana".  Moneen kertaan mulla ei ollut sanoja tuomaan esiin sitä, eikä oikeastaan ole vieläkään. Käsityskykyyn ei mahdu, että mua lähellä oli ja on niin monta ihanaa ihmistä ja että joku toinen ihminen voi ihan oikeasti pitää vastavuoroisesti minusta. Että perheeni jäsenet eivät ole ainoita ihmisiä, joille kelpaan. Että saatan tulla omana itsenäni hyväksytyksi ja pidetyksi muidenkin silmissä. Ja että itsessäni on jäljellä niin paljon positiivisia tunteita toisia kohtaan, vaikka olen aina toisinaan pelännyt, että koskaan enää en sopeudu kenenkään seuraan.

Jollakin tapaa jokainen suuri ja pienikin onnenhetki oli balsamia haavoihin. Aamukahvi, jonka sain nauttia rauhassa joka aamu. Ranskanletit, jotka kummitätini jaksoi tehdä joka aamu. Sopivan yksinkertaisten pelien pelaaminen serkkujeni lasten kanssa, sellaisten, joita jopa minä osasin ja jaksoin pelata. Tove Janssonin 100-vuotisjuhlanäyttely Ateneumissa, jonka niin ikään olin halunnut nähdä jo kauan. Metrolla ja raitiovaunulla ajelu trooppisen kuumassa Helsingissä, kuten serkulleni totesin, "tää on ku olis ulkomailla". Yhtä nopeasti syntyvän ja loppuvan, pienten lasten leikkitoveruuden seuraaminen Karhupuistossa, jäätelön syönti naama suklaassa Helsingin kaduilla. Sirkuksessa käynti elämäni ensimmäistä kertaa. Keskustelut Muumi-kirjoista, joihin en kyllästy ikinä. Yhteinen aika ihanan kummitätini kanssa, pohdinnat siitä, pystynkö ikinä siirtämään tätä kaikkea hyvää ja ihanaa omaa kokemustani omalle kummilapselleni. Ei multa ainakaan esimerkkiä kummiudesta puutu. 

Ahdoin itseni täyteen suklaa-chili-kakkua Fazerin kahvilassa ja ihmettelin, miten sellainen paikka kuin "Lottakoti" on voinut jäädä minulta tuntematta tai tietämättä. Siis toisen maailmansodan aikaisten lottakanttiinien mallin mukaan tehty kahvila, jossa soi sodanaikainen musiikki ja joka oli koristeltu vanhanaikaiseen tyyliin. Samassa rakennuksessa oli myös lottamuseo, mutta sinne emme valitettavasti ehtineet. Tuolla paikassa minulle myös valkeni, että tuhannet lotat ovat sotamiesten tavoin kaatuneet isänmaan puolesta. Tuntuu aika karmealta, että en aiemmin ole tiedostanut sitä, vaikka olen lukenut roppakaupalla lotista kertovia kirjoja. Kirjoissa heidät esitetään usein vain jonain sellaisena ylevänä joukkiona, jotka tekevät arvokasta työtä isänmaansa puolesta. Ei kerrota, että monet heistä uhrasivat miesten tavoin myös henkensä. Ehkä heidät sitten lasketaan siviiliuhreihin. (?)

Tove Janssonin 100-vuotisjuhlanäyttely oli myös suurempi kuin kuvittelin. En oikein tiedä, mitä odotin, mutta en ainakaan sitä, mitä näin. Käytävää käytävän perään, näyttely, jota olisi voinut kiertää tunteja. Tove Janssonin työt ja sitten vielä Muumeihin liittyvät työt erikseen. Suosikkejani olivat Muumeihin liittyvät asetelmat lasikupujen alla, aloin jo pohtia, saisiko sellaisia rakennettua omaan kotiin. Vasta tuon näyttelyn jälkeen luin loppuun Tove Janssonin Tee työtä ja rakasta, ja kerrankin sain ylpeänä todeta maalauksista lukiessa, että minäpäs olen nähnyt tuon livenä.

Aloitin myös sellaisten lapasten neulomisen, joita suunnittelin vuosi sitten. Vuosi sitten menin kauppaan etsimään lankoja, mutta luovuin aikeesta, koska en löytänyt sellaisia lankoja, joita etsin. Nyt mulla on langat, jotka vain odottavat tulevansa neulotuiksi. Saa nähdä, mitä siitä tulee.

Nauroin paljon, nauroin ääneen ja huomasin vasta siinä vaiheessa, että en ole tuntenut itseäni niin kevyeksi ja onnelliseksi aikoihin. En loppuviimein tiedä, mikä sen sitten teki. Ehkä jo sekin, että olin jossain muualla, kuin niissä kahdessa paikassa oman arkeni keskellä, joissa olen aina. Ja joissa samat kehää kiertävät ajatukset tunkevat aina uudestaan päähäni, vaikka kuinka tiedän, että niistä pitää päästä eroon: että minä en ole mitään eikä minusta koskaan tule mitään. Kun en ollut siellä, missä tavallisesti olen, kun en ollut niiden ihmisten keskellä, jotka aina näen, sain yhtäkkiä oivalluksen siitä, että on jotain muutakin. En ole ikuisesti jumissa yhdessä ja samassa elämänvaiheessa ja tilanteessa, samojen ihmisten keskellä. On jotain muutakin, ja kaikki järjestyy kyllä.

Viikko kului liian nopeasti, ja kuten edellisen postauksen alusta voi todeta, niin sanottu "paluu maan pinnalle" tuli oikein rysäyksellä aika pian kotiinpaluun jälkeen. Täällä ollaan taas ja tästä jatketaan eteenpäin.

Ensimmäisellä arkeenpaluuviikolla olen kuitenkin ollut uudella tavalla toiveikas. Asiat ovat ehkä hyvinkin kääntymässä parempaan suuntaan.

Viikonloppuna kävin lukemassa vanhoja blogikirjoituksia ja totesin, että onneksi ne ajat ovat takana päin. Jos siitä on eteenpäin menty, niin mennään kyllä tästäkin. Huomasin myös, että monet tekstit eivät enää näytä silmissäni ollenkaan julkaisukelvollisilta, joten lähiaikoina pitää varmaan taas pohdiskella sitä, miksi ylipäätään kirjoitan tätä blogia.

Tähän loppuun haluan kertoa vielä, että mun alitajuntakin on selvästi sitä mieltä, että noususuhdanne on tullut.
Kerroin talvella eräässä postauksessa karmivista painajaisista, joista olen kärsinyt koko kuluvan vuoden. Kesälomallani pääsin niistä hetkeksi eroon, mutta sitten ne tulivat taas takaisin. Kuitenkin, viime viikolla tapahtui sellainen käänne, jota ei voi olla ohittamatta.

Olin taas keskellä jotain karmeaa painajaista, jossa joku oli kuollut, tai jotain muuta kamalaa oli tapahtunut, en enää muista mitä. Se kauhea jäi tapahtuneen käänteen varjoon. Uni ei loppunutkaan tällä kertaa synkkään epätoivoon, vaan seuraavaksi unessa sain kuulla, että vanhin veljeni oli minua piristääkseen ottanut yhteyttä Ismo Leikolaan, jonka sain vasta tänä keväänä tietää olleen samaan aikaan armeijassa veljeni kanssa, samassa tuvassa. Veljeni oli linkannut blogini hänelle, ja Ismo Leikola sitten siinä unessa soitti minulle. Hyvin todentuntuisessa unessa vastasin puhelimeen, jonka näytössä vilkkui vieras numero, ja sieltä kuului, että "no Leikolan Ismo tässä terve". Seuraavaksi tuo ihana mies kertoi liikuttuneensa blogimerkinnästä, jonka kirjoitin hänestä tammikuussa postauksessa "Something that made me smile", ja halusi sen kunniaksi kutsua minut ilmaiseksi keikalleen eturiviin. Aloin itkeä onnesta.

Ei kai tässä siis ole muuta vaihtoehtoa, kuin että uuden toivon tuulet puhaltavat.