Nyt seuraa jatkoa edelliseen postaukseeni, jota kaikki ovat varmasti jo odottaneet. Eli: Mitä tapahtui sen jälkeen, kun olin palannut Berliinistä?
Astuin lentokentällä odottavaan autoon maailmanvalloittajan elkein, mutta harmikseni kaikki oli osapuilleen samalla tavalla kuin aina ennenkin. Mitään alkuräjähdyksen omaista ei ollut tapahtunut kotimaassani eikä perheessäni sinä aikana, jona itse koin räjähdysmäisiä elämyksiä unelmieni kaupungissa. Autoon astumistani seurasi pari laimeaa tervehdystä etupenkin suunnalta, ja koira kävi ikään kuin kohteliaisuuttaan vähän nuuhkaisemassa ja heilauttamassa häntäänsä, kunnes taas palasi omalle partiopaikalleen auton ikkunan ääreen. Palaamiset ovat lähes aina ainakin minulle jokseenkin laimeita kokemuksia: jollakin tavalla sitä kai aina odottaa suurta tervetuliaisseremoniaa, vaikkei olisi ollut kuin muutaman päivän poissa.
Saman tien huristelimme veljeni luokse, jossa yöpyisimme viikonlopun ajan. Kävimme pikaisesti tervehtimässä ja menimme nukkumaan. Ennen nukkumaanmenoa jaoin tuliaiseni suurieleisesti, ja tulin ajatelleeksi, onko tuliaisten ostaminen sittenkin enemmän oman itsen pönkittämistä kuin silkkaa hyväntahtoisuutta.
Seuraavana aamuna joimme aamukahvit veljeni luona. Aamukahvin jälkeen uskaltauduin tunnustamaan veljelleni, että mieleni tekisi mennä hyppimään hänen pihallaan lapsia varten olevalle trampoliinille. Kun sain tähän myötämielisen kehotuksen, kävin tekemässä muutaman loikan ja totesin, että hiki nousi siinä säässä pintaan vähemmästäkin rehkimisestä, eli ei ehkä kannata sitä enempää harrastaa heti aamusuihkun jälkeen.
Sitten matkasimme Helsinkiin, jossa sinä ja seuraavana päivänä seuraisimme Simo Syrjävaara Cup -nimistä minifutisturnausta. Jos jollekin ei vielä ole selvää, niin minifutis on muutoin kuin tavallista jalkapalloa, mutta siinä on pienemmät kentät ja ottelu kestää vain 20 minuuttia.
Olympiastadionin katsomossa hujahti yllättäen koko päivä, tiheästi toistaan seuraavia pelejä tuijottaen. Korventava kuumuus ehti vaihtua astetta leppeämpään iltalämpötilaan. Ehdin jälleen käydä läpi tavallisimmat tunteet jokaisessa nopeatempoisessa minifutisturnauksessa: hillitön toivo ja usko "omaan" joukkueeseen, iloitseminen onnistumisista, käsien hakkaaminen aplodeista turriksi, syvältä vatsanpohjasta kouraisevat pettymykset, kun kaikki ei menekään kohdalleen ja yleensä siihen perään raivostuminen oman joukkueen puolesta ja sen vuoksi: mikset sä nyt voinut torjua sitä maalia, miksette te nyt tee maalia, pitääkö minun tulla sinne näyttämään, miten pelataan, ja ennen kaikkea, mistä niitä idiootteja oikein sikiää, jotka löytävät tiensä kentän laidoille hävyttömyyksiä huutelemaan.
Illalla pelien jälkeen kaupassa käydessä olin aika tavalla sitä mieltä, että seuraavan päivän pelejä en enää välttämättä menisi seuraamaan. Ei mun hermoni ole tehty tuollaisia tilanteita kestämään.
Illalla luin tenttikirjani loppuun veljeni pihalla auringossa istuen ja menin sen jälkeen ihan pokkana loikkimaan trampoliinille, vaikka hetken epäröinkin, koska veljelläni oli kavereita käymässä. Päätin, että joskus mun on saatava trampoliini omaankin pihaan. Siinä hyppimisessä oli jotakin taivaallista, jotakin sellaista, mistä mä en vain saanut tarpeekseni, vaikka kuinka hikeä virtasi ja hengästytti. Eipä aikaakaan, kun veljeni ja hänen kaverinsa häätivät minut pois trampoliinilta, jotta pääsivät itsekin pitkästä aikaa hyppimään.
Illan päätteeksi grillasimme, ja minä hillitsin vaivoin mielihaluni mennä vielä muutamaksi hetkeksi loikkimaan.
Seuraavana aamuna kävimme hakemassa veljenpoikani mukaan futisturnausta katsomaan ja saavuimme jälleen stadionille täsmälleen ajoissa, isäni mittavasta hermoilusta huolimatta. Sunnuntaina ei enää ollut kuin pari peliä, mutta niissä sai jännittää eilisten monien pelien edestä. Tähtihetkeni oli, kun kannattamamme joukkue voitti viimeisessä pelissä toisen joukkueen, jolla oli ehkä maailman typerimmät ja kovaäänisimmät kannustusjoukot. Vaikka sain taas jännittää pelejä niin, että lihakseni kipeytyivät, vaikka vain istuin kentän laidalla, olin silti kiitollinen, että en aikomuksistani huolimatta jättänyt viimeisiä pelejä väliin. Sunnuntain pelit olivat niitä hyviä, suurta iloa ja ylpeyttä herättäviä taidonnäytteitä, joiden vuoksi pelejä kannattaa käydä aina katsomassa.
Pelien jälkeen veimme veljeni lapsen kotiinsa ja ajoimme kummieni luokse, jonne minä jäin tärkeänä suuren matkalaukkuni kanssa. Kuten jo taannoisessa paikan päältä hätäisesti rustaamassani väliaikatiedotteessa totesin, kyseessä oli ensimmäinen kerta, jona olin kylässä kummieni luona ilman vanhempia. Raahasin matkalaukkuni kynnyksen yli suoraan sanottuna kauhuissani, sillä onhan se nyt noloa, että 23-vuotias ihminen menee lomailemaan kummien luo kuin joku ala-asteikäinen. Mielestäni minun pitäisi jo pikkuhiljaa olla se aikuinen osapuoli, joka ottaa kummilapsensa luokseen lomailemaan, mutta aina, ja kaikkien seurassa, löydän edelleen itseni sellaisen pikkutytön roolista, joka tulee toisten huolehdittavaksi, täysihoitoon ja suojelukseen. Toinen syy, miksi olin vähän epäilevällä kannalla tämän kyläilyn suhteen, oli se tunne, joka elimistöäni on repinyt koko kuluvan vuoden ajan. Särkevä, kolottava, jatkuva tunne siitä, että minä en kuulu tänne, ei ole hyvä olla kenenkään kanssa, haluan pois. Kuluvan vuoden aikana olen useimmiten tuntenut oloni rauhalliseksi ja hyväksi lähinnä vain yksin ollessani, silloin, kun tiedän, että kenenkään muun kuin minun itseni ei tarvitse sietää itseäni.
En tiedä jakaako kukaan tätä tunnetta, mutta minun mielessäni välähtää usein, kuinka raskasta onkaan elää oman itsensä kanssa elämänsä loppuun asti. Vaikka joku toinen ihminen ärsyttäisi kuinka, kaikista muista pääsee aina jossain vaiheessa eroon. Kaikista muista, paitsi omasta itsestä. Omaa itseä on vaikea sietää aina silloin tällöin, eikä sitä silloin haluaisi kenenkään toisenkaan kontolle laittaa.
Näistä epäröinneistä ja pelosta huolimatta siellä sitä kuitenkin oltiin, ja kummini joutuivat nyt vain elämään sen asian kanssa, että olin saapunut heidän kattonsa alle, ja minut tuoneen auton perävaloja ei edes näkynyt enää. Siinä sitä oltiin sitten.
Aluksi join lasikaupalla vettä ja yritin sanallistaa Berliini-kokemustani.
Seuraavaksi lähdimme serkkuni luo sukujuhliin, joista en tuntenut oikein ketään. En oikein tiennyt, mitä ajatella tai tehdä, koska olen aina ihan jäissä tuttujenkin ihmisten kanssa, saati sitten sellaisten, joita en ole koskaan aiemmin nähnytkään. Olinpahan sitten vain ja möllötin. Katselin ihmisiä ja mietin, miten hieno tilaisuus se oikeastaan on: seurata sivusta ja tarkkailla tutkijan mielenkiinnolla sellaisia ihmisiä, joista ei ole muodostunut mitään ennakko-oletuksia, ei mitään muistoja eikä ennakkoon tehtyjä selontekoja. Sellaisia tilaisuuksia tulee harvoin vastaan.
Parasta juhlissa oli, kun serkkuni viisivuotias poika lähestyi minua kysymällä, kenen äiti olen. Sillä kysymyksellä hän tuli karistaneeksi harteiltani ahdistuksen, jota olin kokenut vain hetkeä aikaisemmin: että olen kaikille vain lapsi. Aikuisille ikuinen suojelun kohde, lapsille suurin piirtein samaa tasoa oleva leikkikaveri, tuntemattomille sellainen, jolta pitää aina muistaa kysyä paperit, jos yritän ostaa vaikka k16-leffan. Maailmasta löytyi sentään joku, jonka mielestä olin todennäköisemmin jonkun äiti kuin lapsi. Jäin myös miettimään, kuinka hienosti 5-vuotias osaa tulla lähestymään tuntematonta ihmistä, verrattuna vaikka aikuiseen, jotka usein kättelevät ja esittäytyvät enemmän tai vähemmän vaivaantuneesti ja alkavat puhua säästä. Siitä se sitten oikeastaan lähti, onnistunut viikko.
Mainitsin taannoisessa väliaikatiedotteessa myös, että olen alkanut pitää lapsista, tai ainakin jotain siihen suuntaan. Noiden kummieni luona viettämieni päivien aikana siltä ei yksinkertaisesti olisi voinut välttyä.
Vaikka se varmasti kuulostaa liioittelulta, teeskentelyltä, kaunistelulta, ihan miltä tahansa, mun on sanottava, että tuo kummieni luona viettämäni viikko oli parasta, mitä mulle tapahtui pitkään aikaan. Berliiniä ja sitä ei sinänsä voi verrata keskenään, mutta henkisellä tasolla kummieni luona olo oli mulle nyt juuri vielä parempi kokemus. Se oli juuri sitä, mitä tarvitsin, mitä olen tarvinnut jo pitkään, mutta en ole tiennyt, mikä tähän tyhjyyteen auttaisi.
Ja miksi? Ei mistään erityisestä, konkreettisesta syystä. Ei ihmisen tarvitse matkustaa mannerten yli, ei päästä haaveidensa nähtävyyksien äärelle tai satojen metrien korkeuteen näköalatorniin ollakseen onnellinen. Berliini oli pitkäaikaisen haaveeni täyttymys, siitä seuraava viikko taas jotakin, mitä olin tarvinnut ja kaivannut niin loputtoman kauan, että olin luopunut toivosta.
Sen tunteen, että on hyväksytty ja tärkeä, ja ihan hyvä tällaisena. Että joka ikinen sekunti ei ahdista niin paljoa, että henkitorvi painuu kasaan. Että kaikki on ihan hyvin ja kaikki varmasti järjestyy. En muistanut enää, että sellainenkin tunne voi olla. Kun pienet kädet kietoutuvat ympärille, ja kuulee moneen kertaan, että "sä oot niin ihana". Moneen kertaan mulla ei ollut sanoja tuomaan esiin sitä, eikä oikeastaan ole vieläkään. Käsityskykyyn ei mahdu, että mua lähellä oli ja on niin monta ihanaa ihmistä ja että joku toinen ihminen voi ihan oikeasti pitää vastavuoroisesti minusta. Että perheeni jäsenet eivät ole ainoita ihmisiä, joille kelpaan. Että saatan tulla omana itsenäni hyväksytyksi ja pidetyksi muidenkin silmissä. Ja että itsessäni on jäljellä niin paljon positiivisia tunteita toisia kohtaan, vaikka olen aina toisinaan pelännyt, että koskaan enää en sopeudu kenenkään seuraan.
Jollakin tapaa jokainen suuri ja pienikin onnenhetki oli balsamia haavoihin. Aamukahvi, jonka sain nauttia rauhassa joka aamu. Ranskanletit, jotka kummitätini jaksoi tehdä joka aamu. Sopivan yksinkertaisten pelien pelaaminen serkkujeni lasten kanssa, sellaisten, joita jopa minä osasin ja jaksoin pelata. Tove Janssonin 100-vuotisjuhlanäyttely Ateneumissa, jonka niin ikään olin halunnut nähdä jo kauan. Metrolla ja raitiovaunulla ajelu trooppisen kuumassa Helsingissä, kuten serkulleni totesin, "tää on ku olis ulkomailla". Yhtä nopeasti syntyvän ja loppuvan, pienten lasten leikkitoveruuden seuraaminen Karhupuistossa, jäätelön syönti naama suklaassa Helsingin kaduilla. Sirkuksessa käynti elämäni ensimmäistä kertaa. Keskustelut Muumi-kirjoista, joihin en kyllästy ikinä. Yhteinen aika ihanan kummitätini kanssa, pohdinnat siitä, pystynkö ikinä siirtämään tätä kaikkea hyvää ja ihanaa omaa kokemustani omalle kummilapselleni. Ei multa ainakaan esimerkkiä kummiudesta puutu.
Ahdoin itseni täyteen suklaa-chili-kakkua Fazerin kahvilassa ja ihmettelin, miten sellainen paikka kuin "Lottakoti" on voinut jäädä minulta tuntematta tai tietämättä. Siis toisen maailmansodan aikaisten lottakanttiinien mallin mukaan tehty kahvila, jossa soi sodanaikainen musiikki ja joka oli koristeltu vanhanaikaiseen tyyliin. Samassa rakennuksessa oli myös lottamuseo, mutta sinne emme valitettavasti ehtineet. Tuolla paikassa minulle myös valkeni, että tuhannet lotat ovat sotamiesten tavoin kaatuneet isänmaan puolesta. Tuntuu aika karmealta, että en aiemmin ole tiedostanut sitä, vaikka olen lukenut roppakaupalla lotista kertovia kirjoja. Kirjoissa heidät esitetään usein vain jonain sellaisena ylevänä joukkiona, jotka tekevät arvokasta työtä isänmaansa puolesta. Ei kerrota, että monet heistä uhrasivat miesten tavoin myös henkensä. Ehkä heidät sitten lasketaan siviiliuhreihin. (?)
Tove Janssonin 100-vuotisjuhlanäyttely oli myös suurempi kuin kuvittelin. En oikein tiedä, mitä odotin, mutta en ainakaan sitä, mitä näin. Käytävää käytävän perään, näyttely, jota olisi voinut kiertää tunteja. Tove Janssonin työt ja sitten vielä Muumeihin liittyvät työt erikseen. Suosikkejani olivat Muumeihin liittyvät asetelmat lasikupujen alla, aloin jo pohtia, saisiko sellaisia rakennettua omaan kotiin. Vasta tuon näyttelyn jälkeen luin loppuun Tove Janssonin Tee työtä ja rakasta, ja kerrankin sain ylpeänä todeta maalauksista lukiessa, että minäpäs olen nähnyt tuon livenä.
Aloitin myös sellaisten lapasten neulomisen, joita suunnittelin vuosi sitten. Vuosi sitten menin kauppaan etsimään lankoja, mutta luovuin aikeesta, koska en löytänyt sellaisia lankoja, joita etsin. Nyt mulla on langat, jotka vain odottavat tulevansa neulotuiksi. Saa nähdä, mitä siitä tulee.
Nauroin paljon, nauroin ääneen ja huomasin vasta siinä vaiheessa, että en ole tuntenut itseäni niin kevyeksi ja onnelliseksi aikoihin. En loppuviimein tiedä, mikä sen sitten teki. Ehkä jo sekin, että olin jossain muualla, kuin niissä kahdessa paikassa oman arkeni keskellä, joissa olen aina. Ja joissa samat kehää kiertävät ajatukset tunkevat aina uudestaan päähäni, vaikka kuinka tiedän, että niistä pitää päästä eroon: että minä en ole mitään eikä minusta koskaan tule mitään. Kun en ollut siellä, missä tavallisesti olen, kun en ollut niiden ihmisten keskellä, jotka aina näen, sain yhtäkkiä oivalluksen siitä, että on jotain muutakin. En ole ikuisesti jumissa yhdessä ja samassa elämänvaiheessa ja tilanteessa, samojen ihmisten keskellä. On jotain muutakin, ja kaikki järjestyy kyllä.
Viikko kului liian nopeasti, ja kuten edellisen postauksen alusta voi todeta, niin sanottu "paluu maan pinnalle" tuli oikein rysäyksellä aika pian kotiinpaluun jälkeen. Täällä ollaan taas ja tästä jatketaan eteenpäin.
Ensimmäisellä arkeenpaluuviikolla olen kuitenkin ollut uudella tavalla toiveikas. Asiat ovat ehkä hyvinkin kääntymässä parempaan suuntaan.
Viikonloppuna kävin lukemassa vanhoja blogikirjoituksia ja totesin, että onneksi ne ajat ovat takana päin. Jos siitä on eteenpäin menty, niin mennään kyllä tästäkin. Huomasin myös, että monet tekstit eivät enää näytä silmissäni ollenkaan julkaisukelvollisilta, joten lähiaikoina pitää varmaan taas pohdiskella sitä, miksi ylipäätään kirjoitan tätä blogia.
Tähän loppuun haluan kertoa vielä, että mun alitajuntakin on selvästi sitä mieltä, että noususuhdanne on tullut.
Kerroin talvella eräässä postauksessa karmivista painajaisista, joista olen kärsinyt koko kuluvan vuoden. Kesälomallani pääsin niistä hetkeksi eroon, mutta sitten ne tulivat taas takaisin. Kuitenkin, viime viikolla tapahtui sellainen käänne, jota ei voi olla ohittamatta.
Olin taas keskellä jotain karmeaa painajaista, jossa joku oli kuollut, tai jotain muuta kamalaa oli tapahtunut, en enää muista mitä. Se kauhea jäi tapahtuneen käänteen varjoon. Uni ei loppunutkaan tällä kertaa synkkään epätoivoon, vaan seuraavaksi unessa sain kuulla, että vanhin veljeni oli minua piristääkseen ottanut yhteyttä Ismo Leikolaan, jonka sain vasta tänä keväänä tietää olleen samaan aikaan armeijassa veljeni kanssa, samassa tuvassa. Veljeni oli linkannut blogini hänelle, ja Ismo Leikola sitten siinä unessa soitti minulle. Hyvin todentuntuisessa unessa vastasin puhelimeen, jonka näytössä vilkkui vieras numero, ja sieltä kuului, että "no Leikolan Ismo tässä terve". Seuraavaksi tuo ihana mies kertoi liikuttuneensa blogimerkinnästä, jonka kirjoitin hänestä tammikuussa postauksessa "Something that made me smile", ja halusi sen kunniaksi kutsua minut ilmaiseksi keikalleen eturiviin. Aloin itkeä onnesta.
Ei kai tässä siis ole muuta vaihtoehtoa, kuin että uuden toivon tuulet puhaltavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti