Tämän päivän vallitseva ajatus on lähtemisen vaikeus. En muista, olenko kertonut siitä jo aiemmin täällä blogissa, mutta nyt viimeistään kerron.
Pienestä lapsesta lähtien lähteminen on aina ollut mulle kamalan vaikeaa. Itkin aina kotoa lähdettäessä. Itkin, kun piti lähteä takaisin kotiin. Itkin, jos välimatka oli vain pari kilometriä, yhtä paljon kuin silloin, jos määränpäähän piti lentää monta tuntia. Itkin katkerasti silloin, kun mulla oli ollut jossakin kivaa, ja sieltä piti lähteä pois, ja itkin, tosin vähemmän katkerasti silloinkin, kun lähdin jostakin sellaisesta paikasta, jossa en ollut suuremmin edes tykännyt olla.
Aikuisena en ole enää itkenyt. Ainakaan ihan joka lähtemällä, tai ainakaan niin avoimesti. Aikuiselämän tunneskaalaa rajoittavat niin monet, sinänsä mielestäni hölmöt, kohteliaisuuteen ja säädylliseen käytökseen vetoavat tunteidentukahdutuskaavat. Silti se tunne mielessäni ei ole muuttunut mihinkään.
Teini-ikäisenä ihmettelin, miksen pääse eroon siitä koti-ikävän tunteesta, joka on normaali pienille lapsille. Viimeistään isosena toimiessani pääsin seuraamaan läheltä ajatusmallia, jonka mukaan ekaluokkalaisen on ihan ok ripustautua lastenleirin alussa vanhempansa kaulaan ja yrittää kyynelehtien estää tätä lähtemästä. Rippikouluikäisen sen sijaan pitää kyetä eroamaan vanhemmistaan yli viikoksi ihan noin vain, ei ole muita vaihtoehtoja. Käsittelimme isoskoulutuksessa kyllä sitä, miten lasten koti-ikävään tulee suhtautua, mutta ikinä ei tullut esiin se, mitä tehdään, jos riparilainen potee koti-ikävää. Raahaako isonen silloinkin patjansa ikävöijän lattialle ja toivoo, että niinsanotun auktoriteetin läsnäolo jotenkin lievittää turvattomuuden tunnetta.
No, lähtipä vähän hakoteille. Pointti oli siis se, että ainakaan minulta se lapsuudesta tuttu koti-ikävän tunne ei hälvennyt teini-iässäkään. Mun oli vaikea lähteä paitsi riparille, myös vajaan vuorokauden kestoiselle yökyläilylle kaverin luo. En tietenkään koskaan tunnustanut sitä kellekään, sillä onhan se nyt noloa. Nyt voin jo tunnustaa, vuosien jälkeen.
Varsinkin silloin teininä ihmettelin kovasti, miksi kotoa pois lähteminen tuntui niin vastenmieliseltä, vaikka sen olisi pitänyt olla mun ikäiselle ihan luontevaa, jopa toivottavaa. Keksin mielestäni ihan hyvän syyn: jostakin syystä olen lapsesta lähtien pelännyt sydän kylmänä, että kotona tapahtuu jotakin kamalaa, jos minä en ole siellä. Että joku kuolee tai sairastuu vakavasti sillä aikaa, kun olen poissa. Tai jotain muuta. Sellainen pelko, suoranainen kauhu, on aina elänyt jossain sisälläni, ja elää yhä. Pelkään läheisteni puolesta aina, mutta eniten silloin, kun itse olen poissa. En tiedä, miksi juuri silloin. Miksi kuvittelen voivani jotenkin estää tai kontrolloida tapahtumia läsnäolollani? Miksi jotakin pahaa tapahtuisi juuri silloin, kun olen poissa, ja miten mikään tapahtuneesta muuttuisi, olen sitten paikalla tai en?
Jälleen pari viikkoa sitten matkalle lähteminen tuntui musta suorastaan kurkkua kuristavalta. Siitä huolimatta, että Berliini oli pitkäaikainen unelmani, kesäni kohokohta. Siitä huolimatta olin ennen lähtöä ihan kauhuissani. Viimeisenä iltana kotona halasin äitiä monta kertaa ja pyysin varmuuden vuoksi anteeksi isältä typerää pientä riitaa, joka aiemmin päivällä käytiin. Vain siltä varalta, jos jotakin sattuisi. Kukaan ei kuole riidoissa minun kanssani, jos vain voin asiaan vaikuttaa.
Lähtöaamuna elimistöni oli jonkinlaisessa tunteettomuuden tilassa, jota se kai vaati selviytyäkseen. Hyvästelin äidin ja Pietun tyynenä, kuin jonkun puudutuspiikin saaneena ja matkasin autossa lentokentälle samanlaisen kolkon hiljaisuuden vallitessa mielessäni. Vasta lentokentällä, lähtöselvityksen ja turvatarkastuksen jälkimainingeissa uskalsin todeta selvinneeni ja avasin jonkinlaisen tunnelukon mielestäni. Vasta Berliinin maaperälle astuessani olin todella onnellinen.
Viimeisenä iltana, viimeisenä aamuna, viimeisellä metromatkalla, viimeisillä Berliinissä viettämilläni minuutilla halusin itkeä, mutta en itkenyt. Minun oli yhtä vaikea lähteä Berliinistä kuin lähteä sinne. Ellei jopa vaikeampi. Jollain ihmeeen kaupalla selvisin sen enempää tunteilematta, ehkä vain lupaamalla itselleni mielessäni, että sitten illalla, viimeistään yöllä, kun olen katseilta suojassa, voin itkeä vähän.
Olimme sopineet aiemmin, että jäisin Berliinin ja Helsingin-reissulta suoraan kummieni luokse. Viimeisenä yönä ennen kummeilleni menoa itkin, ihan hetken verran, jonkinlaista syvältä kumpuavaa ja suorastaan paniikillista itkua. Ehkä sekä Berliinistä lähdön että kummeilleni jäämisen edestä.
Koko seuraavan päivän olin taas vain tyyni ja jotenkin kolkko mieleltäni. Selvisin taas vain ajattelemalla, että seuraavana yönä voisin ehkä antaa itseni itkeä vähän.
Tänään iltapäivällä, kun isäni soitti hieman etuajassa tulevansa hakemaan minua, kun kummitätini letitti hiuksiani viimeistä kertaa ja kun hellalla kiehuivat viimeiset sillä reissulla syömäni perunat, muistin välähdyksenomaisesti viidentoistavuoden takaisen itseni, sen, joka jo tässä vaiheessa olisi pitänyt kunnon itkukohtausta päällä hyvän aikaa. Hetken ajan jokin lukittu tunne sisälläni oli vähällä päästä karkuun. Hetken halusin yhtyä siihen lapsuuden itseni toiveeseen, ihan sekunnin olin aikeissa purskahtaa itkuun. En halua lähteä. en halua lähteä, mä en halua lähteä, oli yhtäkkiä aivan liian voimakas tunne, lähestulkoon voimakkaampi kuin mikään noista aiemmista.
Mikä oli kaiken tän jaarituksen ydin?
Ehkä se, että mä en sopisi mihinkään sellaiseen työhön tai muuhun ympäristöön, jossa pitäisi koko ajan olla valmiustilassa ja säntäilemässä joka paikkaan. Olen tavannut elämäni aikana monia ihmisiä, jotka kertovat sisällään elävän ainaisen lähtemisen kaipuun, jotka valittavat elämänsä pysähtyneisyyttä ja sitä, kuinka kotonaan he ovat aina silloin, kun saavat lähteä johonkin. Kuinka vuosikymmenten paikoilleen pysähtyminen on heidän pahin pelkonsa.
Mun pahin pelkoni on sitten vastaavasti se, että just vaikka tälleen kahden viikon aikana joutuu selviytymään kolmesta lähdöstä.
Minä haluan olla se, jota nuo monet ihmiset kammoavat. Haluaisin olla vaikka sellainen konttorirotta, joka uppoutuu vuosikymmeneksi saman arkiston uumeniin ja tekee joka ainut aamu ja päivä ja ilta jokaisen asian samalla tavalla, samassa järjestyksessä. En toivo enempää enkä vähempää.
Sinänsä kai hyvä, että tällaisia minun kaltaisianikin ihmisiä on.
Mutta useimmiten tunnen olevani epäsopiva. Sekä noiden erilaisten ihmisten ajatusmalliin että ylipäätään maailmaan.
Elimistöni joutuu jonkinlaiseen järkytystilaan, kun ympäristö, ihmiset ja asiat muuttuvat, vaikka vain yhden tuuman verran. Sitten se huojuu ja horjuu hetken. Tarvitsen usein pari päivää ihan vain sopeutumiseen. En pidä siitä huojumisen ja horjumisen ja kaiken kattavan epävarmuuden tunteesta, joka noina päivinä vallitsee. Niiden takia pelkään lähtemistä. Ja kun ehdin sopeutua, sama lähtemisen kamaluus on heti uudestaan edessä.
Ei ole helppoa tämä elämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti