Sataviisikymmentä metriä

Tänään, elokuun kolmantena päivänä vuonna 2014, tulee kuluneeksi tasan kaksi vuotta siitä, kun hyppäsin benji-hypyn. Sadanviidenkymmenen metrin korkeudesta, Helsingin Kaivopuistossa, meren rannalla. 

Olin haaveillut benji-hypyn tekemisestä pienestä lapsesta lähtien. Kuten olen kai jo aiemmin todennut, mihinkään syvänmerensukellukselle en lähtisi ikinä, mutta kaikki lentämiseen ja korkeisiin paikkoihin liittyvä on aina kiehtonut minua. Olen haaveillut lentämään oppimisesta aina. Viihdyn lentokoneessa, näköalatorneissa ja korkealle kohoavissa huvipuistolaitteissa. Haaveilin benji-hypystä vuosia ja edelleen haaveilen tandem- ja laskuvarjohypystä, vähän riippuliidostakin. Lentäjän ammatista en ole koskaan päässyt edes haaveilemaan, sillä se ammatti suljettiin mun mahdollisuuksista pois karsastuksen takia jo elämäni alkutaipaleella. Eikä se ole mulle mikään pettymys. Viihdyn lentokoneessa, mutta mulle riittää varsin hyvin kyydissä oleminen; en ole valmis ottamaan kymmenten ihmisten henkiä vastuulleni. 

Elokuussa 2010 juoksin kummisetäni kanssa Helsinki City Marathonilla benji-hyppypaikan ohi. Se oli vasta perustettu ja Suomen korkein mahdollinen benji-hypyntekopaikka. Katselin kauas yläilmoihin kohoavaa nosturia sanattoman ihailun vallassa. Kummisetäni kysyi, hyppäisinkö joskus benji-hypyn, jos hän maksaisi. Henkäisin vastauksen hetkeäkään epäröimättä: "Hyppäisin!" Kummisedältäni tuli samankaltaisella tunnevoimakkuudella ladattu vastaus yhtä nopeasti: "Miks ihmeessä?!" Jatkoimme kuitenkin juoksemista, sillä maratonilta maaliin pääseminen oli sillä kertaa meille tärkeämpää kuin moisiin huumorilla esitettyihin haasteisiin vastaaminen. 

Vielä samana syksynä keskustelin benji-hypyn tehneen opiskelukaverini kanssa ja sain uutta pontta haaveelleni. Olin aiemmin luullut, että benji-hyppy tehdään, kuin hypättäisiin pää edellä uima-altaaseen. Suurena huolenani oli ollut, että en voisi toteuttaa benji-hyppyhaavettani, ellen ensin opettelisi hyppäämään pää edellä. Ei kai benji-hyppyä jalat edelläkään voi tehdä. Opiskelukaverini kuitenkin selvensi minulle, että benji-hyppyyn ei tarvita minkään sortin hyppyä, saati sitten mitään erikoistaktiikoita. Benji-hypyssä tarvitsee yksinomaan osata kaatua. Senhän minä osaan, ja hyvin osaankin. 

Kun tästä juttutuokiosta seuraavana keväänä täytin 20, veljeni kysyivät, hyppäänkö benji-hypyn, jos he maksavat. Olin tietysti heti valmis, ja päätimme lähteä porukalla Helsinkiin hyppimään, kun vain kaikille sopisi. 

Haave ei toteutunut sen vuoden kesällä, joten päätin toteuttaa sen seuraavana kesänä, vaikka sitten yksin. Ja niinhän siinä sitten kävi. 

Kahden vuoden takaisen minifutsal-turnauksen aikana kävimme Helsingissä katsomassa benji-hyppypaikkaa. Kauhistuin sitä, miten korkealle nosturi hyppääjät nostikaan. 150 metriä näytti paljon korkeammalta, kuin se sanottuna kuulosti. Ensimmäistä kertaa epäröin hienoisesti sen suhteen, uskaltaisinko sittenkään toteuttaa haavettani. 

Viikon kuluttua siitä marssin sitten vanhempieni kanssa Kaivopuiston rantaan. Äitini oli loistavan huumorintajunsa turvin jo käskenyt veljieni hyvästellä minut ennen sitä. Jäin vielä viimeisen kauhunväristyksen vallassa tuijottamaan vasta hypännyttä, jota ei hilattukaan heti alas, vaan joka oli jäänyt pää alaspäin roikkumaan meren päälle, holtittomasti tuulen heiluteltavaksi. Epäröin vielä hetken. Sitten menin tiskille maksamaan hyppyni ja minun käskettiin siirtyä laituria pitkin meren päällä kelluvalle lautalle, josta hyppy lähti ja jonne hypänneet myös lopuksi laskettiin. Isäni tuli seuraukseni, äiti jäi koiran kanssa rannalle kävelemään ja katselemaan. 

Hyppääjiä oli kolme ennen minua. Huokaisin helpotuksesta, kun huomasin kaikkien tulevan lopulta alas ihan iloisina ja nauraen, kellekään ei sattunut mitään. Minulle puettiin valjaat päälle, ja melko nopeasti oli oma vuoroni. 

Silloin oli taas uuden järkytyksen vuoro: kopissa, jonka nosturi hilasi sataanviiteenkymmeneen metriin, seisoi kaksi henkilökunnan miestä, mutta minä en päässyt kopin reunojen sisäpuolelle. Minun piti seisoa selkä kopin reunoja vasten, kasvot merelle päin kopin ulkoreunalla. Mikään ei suojaisi minua sitä aikaa, kun noustaisiin yläilmoihin. Siinä vaiheessa olin aivan vähällä perua aikeeni. Ne miehet kuitenkin vakuuttivat, että olisin hyppyyn asti valjailla kopissa kiinni, en pääsisi putoamaan minnekään, ennen kuin oikea aika tulisi. 

Se ei juuri lohduttanut, kun natiseva ja epämiellyttävästi huojuva ja keinahteleva koppi aloitti nousunsa yläilmoihin. Jo muutaman metrin jälkeen puristin kopin reunoja henkeni kaupalla, rystyset valkeina ja ihmettelin, miten tästä ikinä selvittäisiin. Mitä ylemmäs noustiin, sitä kovemmaksi jaloissani pyörteilevä tuuli kävi ja sitä vaikeammalta tuntui pysyä käsivoimillaan kiinni kopissa. Vaikka tiesin olevani valjailla kiinni, enkä niin ollen pääsisi putoamaan, tuntui kuitenkin koko ajan siltä, että minä hetkenä tahansa luiskahtaisin kopin reunalta tyhjyyteen. 

Tunne helpotti vihdoin, kun olimme tarpeeksi korkealla, ehkä muutaman kymmenen metrin korkeudessa. Silloin korkeuseroa maahan nähden ei enää hahmottanut, eikä sitä niin ollen osannut samalla tavalla kammota. Omituista, mutta ainakin minulle totta. Tyypit kopin sisäpuolella yrittivät harjoittaa jotain small talkia, mutta jos olen normaalioloissakin kömpelöin mahdollinen sellaisessa, olin siinä tilanteessa täysin mahdoton. Enkä edes vaivautunut yrittämään. Kohteliaisuudelle ei sillä hetkellä ollut tilaa tunnekapasiteetissa. 

Kun pääsimme sataanviiteenkymmeneen metriin, pelkäsin joka ikinen sekunti, että miehet kysyisivät, haluanko varmasti tehdä tämän. Olin varma, että siinä tapauksessa en pystyisi vakuuttelemaan. Yleensä teen kaikki ne asiat loppuun, mitkä kerran olen päättänyt tehdä, mutta nosturin kopin ulkoreunalla 150 metrin korkeudessa koin sellaisen harvinaislaatuisen tunteen, että en välttämättä halunnutkaan tehdä sitä, mitä olin tullut tekemään. 

Onneksi sitä ei kysytty. 
Minulle annettiin tiiviit, lyhyet, ytimekkäät ohjeet: "Mä irrotan nyt nää sun turvavaljaat. Kun mä lasken kolmeen ja sanon 'mene', sä kaadut suoraan eteenpäin. Niin kuin kaatuisit pää edellä uima-altaaseen...'' "En mä oo ikinä osannu hypätä pää edellä uima-altaaseen!" "Mutta kaatua osaat, kaatua osaa jokainen. Pidä jalat suorina ja lähellä toisiaan, kädet saa olla miten vaan. Jos tää köysi tulee matkalla sua vastaan, älä ota siitä kiinni. Todennäköisesti se ei tuu, mutta jos tulee, niin älä ota siitä kiinni."

Ehdin vain ynähtää ymmärtäneeni ohjeet, kun mies jo kysyi, olenko valmis. Vedin henkeä saadakseni vastattua ja sanoin sitten joo. 
"Yks, kaks, kolme, mene!"
Maisema edessäni oli kuin suoraan postikortista, kaikki Helsingin katot ja kirkontornit jossain kaukana alapuolellani, kun levitin käteni ja tein sen, mitä niin kauan olin halunnut tehdä. Sen hetken ajan olin voittaja, täysillä sisällä jonkinlaisessa lapsuudesta asti kyteneessä unelmassa: saada vain levittää kätensä ja lentää. 

Loppuosa oli kaukana lentämisestä. Putosin, putosin, putosin, holtittomasti ja väistämättä, kuin mikä tahansa painava esine kohti maan pintaa. En saanut henkeä, vaikka haukoin hullun lailla. Ehdin ajatella, että tunne oli kuin joskus huvipuistolaitteesssa vapaan pudotuksen aikana, paitsi että se kesti paljon kauemmin, jopa epämiellyttävän kauan. Niin kauan, että tuntui, kuin happi loppuisi. 

Pitkältä tuntuneen ajan jälkeen putoaminen taukosi hetkeksi, keinahdin ilmassa ja luulin kaiken loppuneen siihen, kun heti seuraava pudotus taas imaisi mukaansa. Taas putosin, putosin ja putosin pitkän aikaa, kunnes lopulta keinahdin taas ilmassa ja tällä kertaa jäin paikalleni. Jäin roikkumaan pää alaspäin, kuten se tyyppi, jonka tullessani näin. Kesti hetken hahmottaa, missä suunnassa on maa ja missä taivas: sitten vilkaisin maata kohti ja kauhistuin sitä, miten pieninä pisteinä jossain kaukaisuudessa näkyi se lautta, jolta olin vain hetki sitten lähtenyt. Kiskaisin katseeni äkkiä takaisin taivaaseen, joka sinä päivänä oli harmaa, vain muutamasta kohtaa aurinko pilkotti kuin yrittäisi repiä itseään esiin kankaan läpi. 

Taas pitkältä tuntuvan ajan jälkeen minut laskettiin varovasti maan pinnalle. Laskeutumiseni aikana ehdin pelätä, että jaloissani olevat valjaat irtoaisivat, ja jännittää jalkalihakseni niin tiukalle kuin mahdollista. Edelleen tulin vasta siinä kohtaa ajatelleeksi, että roikuin todellakin vain yhden, saanen sanoa melko hataralta vaikuttaneen köyden varassa. Yhden virttyneen narun varassa riippui tällä hetkellä koko elämäni ja tulevaisuuteni. Ei mikään kovin hohdokas ajatus kymmenien metrien korkeudessa. 

Lopulta minut laskettiin alas ja siinä vaiheessa innostuin jopa heiluttamaan isälleni, joka kuvasi tapahtumaa kameralla sivusta. Kun minut laskettiin selälleni lautalle, ensimmäinen ja ainut ajatukseni oli mittaamaton helpotus vakaasta alustasta selkäni alla. 

Siinäpä se sitten oikeastaan oli. Turhia tunteilematta riisuimme valjaat päältäni ja poistuimme paikalta, mukanamme benji-hyppytodistus ja "I did the benji jump" -T-paita. 

 Sen koommin olen ottanut tavakseni sanoa itselleni aina vaikeissa tilanteissa, että "jos mä olen pystynyt hyppäämään sadastaviidestäkymmenestä metristä, niin kyllä mä pystyn tähänkin."